Les Dames du Bois de Boulogne, Ranska
Ohjaus Robert Bresson
Paul Bernard ja Maria Casarés Naisen kostossa. (Kuva: KAVI)
Naisen kosto on sillä tavalla mielenkiintoinen elokuva, että se on kahden omaleimaisen ranskalaistaiteilijan, Robert Bressonin (ohjaus, käsikirjoitus) ja Jean Cocteaun (dialogi) ainoa yhteistyö. Bresson oli uransa tässä vaiheessa vielä aloitteleva elokuvantekijä – Naisen kosto on hänen toinen ohjauksensa – eikä hänen tavaramerkikseen pian muodostuva askeettiseksi ja transsendenttiseksikin sanottu tyyli ollut vielä huippuunsa hioutunut. Elokuva onkin selvästi rehevämpi kuviltaan kuin ohjaajan myöhemmät merkkiteokset ja toisaalta enemmän perinteiseen draamakerrontaan nojaava. Bressonille ominainen täsmällisyys Naisen kostoakin silti jo leimaa. Häivähdyksiä sotaa edeltäneen ajan runollisesta realismista siinä myös on.
Tarina pohjaa valistusfilosofi Denis Diderot'n romaanin Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä (1796) yhteen episodiin. Alkuteoksen leikkisän sävyn Bresson on kuitenkin muuntanut traagiseksi. Tapahtumaympäristönä on elokuvan tekoajankohdan Pariisi. Maria Casarésin esittämä Héléne päättää kostaa entiselle rakastetulleen, kun saa kuulla että tämän tunteet häntä kohtaan ovat kylmenneet. Koston välikappaleeksi hän järjestää tanssityttönä ja prostituoituna työskentelevän tuttavansa Agnèsin (Elina Labourdette) ja tämän äidin (Lucienne Bogaert). Tarkoituksena on juonia Jean (Paul Bernard) avioitumaan Agnèsin kanssa, jonka häpeällisestä taustasta miehellä ei ole aavistusta.
Espanjalaissyntyinen Casarés, joka oli aloittanut elokuvauransa aiemmin samana vuonna Marcel Carnén Paratiisin lapsissa, hallitsee valkokangasta vahvalla läsnäolollaan. Myös raikasta Labourdettea on kiva katsella. Näiden ammattinäyttelijöiden kanssa työskentely ei kuitenkaan tyydyttänyt Bressonia, joka pyrki puhdistamaan oman elokuvallisen ilmaisunsa kaikesta teatteriin vivahtavasta. Jatkossa hän tulisi käyttämään ainoastaan amatöörinäyttelijöitä eli "malleja" niin kuin hän itse heitä nimitti. Naisen kosto onkin kiinnostava juuri näytteenä Bressonin uran siitä vaiheesta, kun hän oli vasta löytämässä omaa taiteellista identiteettiään. Erityisen suurta säväystä se ei minuun tehnyt, mutta saattaisin sen ihan mielellään uudestaankin katsoa. (12.6. Orion)
+ Bresson & Cocteau & Diderot
+ täsmällistä, tyylikästä kuvakerrontaa
+ upea Maria Casarés
− paljon puhetta, vähän toimintaa
Kansalainen Kane
(Citizen Kane, USA 1941)
Pitkään maailman parhaan elokuvan titteliä kantanut Orson Wellesin esikoisohjaus esitettiin teemalauantain Welles-illassa. Siitä onkin aikaa kun olin tämän edellisen kerran nähnyt. Nerokkaasti rakennetussa ja visuaalisesti huikeassa mahtimiehen muotokuvassa Welles esittää itse lehtimagnaattia, jonka viimeisen sanan arvoitusta ratkotaan huonolla menestyksellä. 25-vuotiaan Wellesin suoritus kummallakin puolella kameraa hämmästyttää aina vaan. Pitäisi tämä joskus vielä nähdä isolta kankaaltakin. (9.5. Yle Teema)
★★★★★
Orson Welles: valoa ja varjoa
(Orson Welles, autopsie d'une légende/Orson Welles: Shadows and Light, Ranska 2015)
Welles-teemalauantain toisena filminä esitettiin mestariohjaajan syntymän satavuotisjuhlallisuuksiin tehty uunituore tv-dokumentti, jonka on ohjannut Elisabeth Kapnist. (10.5. Yle Areena)
Miehuuskoe
(The Graduate, USA 1967)
Mike Nicholsin komedia collegesta valmistuvasta nuorukaisesta, jonka vanhempi nainen viettelee, on muikeaa katsottavaa kerta toisensa jälkeen. Dustin Hoffman on läpimurtopääroolissaan täydellinen eikä vastinpari Anne Bancroft yhtään huonommaksi jää. Mutta sitä en muistanutkaan, että tämä on näin suurta herkkua myös visuaalisesti, täynnä kekseliäitä oivalluksia. Katharine Ross näyttelee Bancroftin tytärtä, johon Hoffman tietenkin rakastuu. Klassikko. (16.5. Yle Teema)
★★★★★ Casting by...
(USA 2013) Miehuuskokeen kylkiäisenä esitettiin kiinnostava dokumentti roolittajista, noista elokuvabisneksen usein aliarvostetuista sankareista. Olen tainnut tämän kerran aiemminkin nähdä. Ohjaus Tom Donahue. (16.5. Yle Teema)
Do the Right Thing – Kuuma päivä
(Do the Right Thing, USA 1989)
Helle kiehuttaa tunteita vaarallisesti Spike Leen kihelmöivässä Brooklyn-draamassa, joka tapahtuu yhden päivän aikana Salin (Danny Aiello) pyörittämässä pizzeriassa ja sen lähiympäristössä. Lee esittää itse pizzalähetti Mookieta, joka joutuu aitiopaikalta todistamaan turhautumisesta kumpuavaa mustien ja italiaanojen yhteentörmäystä. Richard Edson ja John Turturro näyttelevät Salin poikia, Giancarlo Esposito rotuerimielisyyksiä lietsovaa höyrypäätä ja Bill Nunn unohtumatonta Radio-Raheemia. Rooleissa lisäksi mm. Ossie Davis, Ruby Dee ja Samuel L. Jackson. (30.5. Yle Teema)
★★★★★
Andrei Zvjagintsevin Leviathan on ensimmäisenä venäläisleffana kymmeneen vuoteen päässyt Suomessakin kaupalliseen teatterilevitykseen. On syytäkin, sen verran tymäkkä tapaus on kyseessä. Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että tällainen vielä melkein uunituore laatuleffa kerää toukokuisena sunnuntaina uhanalaisen Maximin suojeltuun kakkossaliin vain kourallisen katsojia? Minut se saa ajattelemaan, että Helsingin elokuvakulttuurin näivettymisestä ei voi syyttää pelkästään bisnesmiehiä vaan todellakin myös meitä katsojia. No, onneksi Maximin kohtalo on tätä kirjoitettaessa jo ratkennut parhain päin.
Leviathan on kylmäävä kuvaus nyky-Venäjästä ja yleisemminkin siitä, miten korruptoitunut valtakoneisto pystyy jyräämään tielleen ajautuneen tavallisen tallaajan. Päähenkilö Kolja on vähän alkoholisoitunut perusmies, joka pahaksi onnekseen sattuu asumaan niljakkaan pormestarin himoitsemalla tontilla. Tämä käyttää hyvin voideltua virkakoneistoaan pakottaakseen Koljan myymään talonsa ja perintömaansa pilkkahintaan. Mutta Koljapa on kutsunut Moskovasta avukseen vanhan armeijakaverinsa Dmitrin, vaikutusvaltaisen asianajajan, jonka mappi on täynnä arkaluontoista todistusaineistoa pormestarin väärinkäytöksistä. Sitä Kolja ei aavista, että Dmitrillä on jotain meneillään myös hänen vaimonsa kanssa. Tarinan edetessä peliin lyödään yhä enemmän ja yhä kovempia panoksia, ja voittaja on lopulta se jonka suhteet ulottuvat kaikkein korkeimmalle. Häviäjiä ovat kaikki muut.
Elokuva puhuttelee vahvalla tunnelmallaan ja masentavalla tarinallaan, joka voisi hyvin olla totta. Keventävää huumoriakin mukana sentään vähän on. Vitsikkäimmässä kohtauksessa ammuskellaan humalassa entisten neuvostojohtajien kuvia maalitauluina käyttäen. Maan nykyinen johtaja joukosta puuttuu, koska "historiallista perspektiiviä ei vielä ole tarpeeksi". Luonnollisesti juuri hänen kuvansa koristaa pormestarin työhuoneen seinää.
Kaikkein parasta Leviathanissa on rikas ja uskottava henkilöhahmotus. Varsinkin Roman Madjanovin näyttelemä pormestari on mainio, yhtä rakastettavan vihattava vodkanhöyryisessä uhossaan kuin nurkkaan ahdistettunakin. Mehukkaampaa roistoa en muista vähään aikaan valkokankaalla kohdanneeni. Hyviä ovat muutkin päähahmot ja heidän tulkitsijansa, etenkin Aleksei Serebrjakov Koljana ja Vladimir Vdovitšenkov Dmitrinä. Koljan vaimo Lilja (roolissa Elena Ljadova) on henkilöhahmoista ainoa, jonka kehittely on jäänyt mielestäni vähän puolitiehen. Hänen eräissä ratkaisuissaan on hienoista kun-ei-nyt-muutakaan-keksitty -vivahdetta. (17.5. Maxim 2, Helsinki)
+ luonteikkaat henkilöhahmot
+ hyvät näyttelijät
+ todelta maistuva tarina
Tämän vuoden toinen ulkomaanmatkani suuntautui toukokuun alussa Barcelonaan. Espanjan koilliskulmauksessa sijaitseva Katalonian itsehallintoalueen pääkaupunki on yksi Euroopan suosituimmista turistikohteista ja erityisen kiehtova arkkitehtuurikohde. Minun tietoisuuteeni sen ovat ensimmäisinä iskostaneet jalkapalloseura FC Barcelona ja vuoden 1982 jalkapallon MM-kisat, sittemmin muun muassa vuoden 1992 kesäolympialaiset. Mutta on kaupunki tullut tutuksi monista elokuvistakin. Niistä minulle läheisimmäksi on muodostunut Michelangelo Antonionin eksistentialistinen draama Ammatti: reportteri (Professione: reporter/The Passenger, 1975). Sen Barcelonaan sijoittuva jakso kestää vain viitisentoista minuuttia, mutta niin kuin Antonionin elokuvissa aina tässäkin tapahtumapaikoilla on erityinen merkitys.
Ammatti: reportteri kertoo työhönsä ja elämäänsäkin kyllästyneestä tv-toimittajasta (Jack Nicholson), joka juttumatkalla Pohjois-Afrikassa tarttuu tilaisuuteen ryhtyä toiseksi: hän vaihtaa henkilöllisyyksiä yllättäen kuolleen hotellinaapurinsa kanssa ja aloittaa uuden elämän tämän kalenterimerkintöjä seuraten. Niiden johdattamana hän saapuu Barcelonaan ja tapaa siellä Antoni Gaudín töitä tutkivan arkkitehtiopiskelijan (Maria Schneider). Tästä tulee hänen apurinsa ja kumppaninsa karkumatkalla, joka koittaa kun käy ilmi että miestä jäljittävät asekauppiaat ja vaimo ovat päässeet hänen kintereilleen. Elokuvan barcelonalaisia tapahtumapaikkoja ovat Montjuïc-kukkulan köysirata, Ciutadella-puisto, puistokatu Las Ramblas, sen varrella sijaitseva Oriente-hotelli sekä Gaudín töistä Palau Güell ja Casa Milà. Las Ramblasilla mekin tietysti kävimme kävelemässä; Oriente-hotellia ja viereisessä korttelissa sijaitsevaa Güellin palatsia vilkaisimme ulkopuolelta. Casa Milàssa kävimme sisälläkin ja mikä vielä olennaisempaa sen kattotasanteella myös. Valitettavasti aika ei tällä kertaa riittänyt Güellin palatsin tarkempaan tutkimiseen eikä Montjuïcilla käymiseen.
Casa Milà tunnetaan myös lempinimellä La Pedrera, "Kivilouhos".
Talon katolla on erikoisia uloskäyntejä ja savupiippuja. Kovin paljon
paikka ei ole siitä muuttunut kun Jack Nicholson täällä hiippaili.
Toinen hieno Barcelona-elokuva on tietysti Pedro Almodóvarin Kaikki äidistäni (Todo sobre mi madre, 1999). Sen värikkääseen henkilögalleriaan kuuluu ohjaajalle tyypillisesti niin näyttelijöitä, prostituoituja, seksuaalivähemmistöjen edustajia kuin nunniakin. Elokuvassa nähdään vilaukselta myös Gaudín tunnetuin luomus ja Barcelonan suosituin turistinähtävyys, vuonna 1882 aloitettu ja yhä keskeneräinen Sagrada Família -kirkko. Siihen mekin luonnollisesti kävimme tutustumassa myös sisäpuolelta ja vaikutuimme syvästi. Enpä edes muista milloin joku rakennus olisi puhutellut minua yhtä voimakkaasti. Barcelonan muista modernististisen arkkitehtuurin mestariteoksista elokuvassa nähdään Lluís Domènech i Montanerin päätyö Palau de la Música Catalana, jossa mekin kävimme, peräti konsertissa.
Sagrada Famílian täyttää päivittäin tuhansien turistien ohella kaunis valo.
Sagrada Família, Casa Milà ja Las Ramblas esiintyvät myös Woody Allenin Vicky Cristina Barcelonassa (2008), jossa Scarlett Johanssonin ja Rebecca Hallin näyttelemät amerikkalaisneitoset tulevat kumpikin vuorollaan Javier Bardemin esittämän barcelonalaistaiteilijan viettelemiksi. Gaudín suunnittelemassa ja meidänkin vierailukohteisiimme kuuluneessa Güellin puistossa siinä niin ikään käydään, samoin goottilaisessa kaupunginosassa, joka omankin vähäisen kokemukseni perusteella on kaupungin viehättävimpiä alueita.
Jos Vicky Cristina Barcelona näyttää "Barnasta" sen parhaita puolia niin Alejandro González Iñárritun Biutifulista (2010) ei voi sanoa samaa. Yhteisenä nimittäjänä näillä kahdella on näyttelijä Javier Bardem, joka Biutifulissa esittää puolihämärillä hommilla jotenkuten toimeen tulevaa, syöpään sairastuvaa kahden lapsen yksinhuoltajaisää. Las Ramblas ja sen toisesta päästä aukeneva Plaça Catalunya ovat tämänkin rosoisen draaman eräitä tapahtumapaikkoja. Valtaosin Biutiful kuitenkin sijoittuu sellaisiin kolkkiin kaupunkia, joihin harva turisti jalallaan astuu (ellei nyt sitten juuri tämän elokuvan innoittamana).
Edellä mainitut Barcelona-elokuvat muistan varmasti nähneeni ainakin kerran. Jesús (Jess) Francon ohjaamasta b-kauhuilusta Verenhimoinen Dracula (Nachts, wenn Dracula erwacht/El conde Drácula, 1970) en ole ihan varma. Se tuskin kuuluu merkittävimpiin Bram Stokerin romaanin filminnöksiin, mutta Christopher Lee Draculana, Klaus Kinski Renfieldinä, Herbert Lom Van Helsinginä ja Barcelonan Barri Gòtic miljöönä kuulostaa vähintäänkin tsekkaamisen arvoiselta yhdistelmältä.
Barcelonalaisista elokuvantekijöistä maineikkain on Bigas Luna (1946–2013). Hänet tunnetaan parhaiten iberialaiselle machismolle irvailevista seksikomedioistaan Kinkkua, kinkkua (Jamón jamón, 1992), Kultaiset munat (Huevos de oro, 1993) ja Tissi ja kuu (La teta y la luna, 1994). Oma suosikkini näistä on Tissi ja kuu, joka myös sijoittuu osittain Barcelonaan. Se kertoo hupaisan tarinan pikkupojasta, jossa perheen uusi vauva herättää voimakkaan tissikateuden. Elokuva on jäänyt mieleeni myös katalonialaisen kulttuurin erityispiirteisiin kuuluvan ihmispyramidiperinteen ansiokkaana esittelijänä.
"Meren katedraali" ulkoa.
"Meren katedraali" sisältä.
Käyntikohteistamme on vielä erikseen mainittava jyhkeä goottikirkko Santa Maria del Mar. Se on myös yksi Vicky Cristina Barcelonassa vilahtavista nähtävyyksistä, mutta paljon olennaisemmin se liittyy barcelonalaisen kirjailijan Ildefonso Falconesin maailmanmenestysromaaniin Meren katedraali (La catedral del mar, 2006). Tuo kirjajärkäle nimittäin tapahtuu kokonaan kirkon rakennusvaiheen (1329–1383) määrittämissä historiallisissa puitteissa. Valitettavasti en ole ehtinyt sitä lukea, vaikka tarkoitus oli niin tehdä ennen reissua. Lukulistani kärkipäässä se joka tapauksessa on. Myöhempi Falconesin romaani, 1500-luvun Andalusian rodullisia ja uskonnollisia ristiriitoja käsittelevä Fatiman käsi (La mano de Fátima, 2009) on tarjonnut minulle yhden viime vuosien nautittavimmista lukuelämyksistä. Carlos Ruiz Zafónin Barcelonaan sijoittuvista romaaneista olen lukenut vanhoille kirjoille ja hämyisille Barri Gòticin kujille tuoksahtavan romanttisen mysteerin Tuulen varjo (La sombra del viento, 2001). Suositeltava tapaus sekin on, vaikka ei tarinana lopulta ihan niin antoisa kuin mitä alku lupaa.
Betoniyö
(Suomi 2013)
Pirjo Honkasalon Pirkko Saision romaanin pohjalta ohjaama teiniangstin kuvaus jätti minut kylmäksi, vaikka Peter Flinckenbergin tyylikästä mustavalkokuvausta on syystä ylistetty ulkomaita myöten. Johannes Brotherus näyttelee kasvukipujensa kanssa painivaa 14-vuotiasta ja Jari Virman isoveljeä, jonka viimeistä iltaa ennen vankilatuomion täytäntöönpanoa vietetään. Komea mutta teennäinen taidepätkä. (6.4. Yle TV1)
★★★★★ Riivaajat
(Ossessione, Italia 1943)
Luchino Visconti loi neorealismin perustuksia tällä verevällä esikoisohjauksellaan, jossa maankiertäjä ja tienvarsikuppilan pitäjän vaimo heittäytyvät intohimojensa vietäviksi kaikille osapuolille kohtalokkain seurauksin. Tarina pohjaa James M. Cainin Amerikan pula-aikaa kuvaavaan romaaniin Vahinko kello kaulassa (The Postman Always Rings Twice), josta sittemmin on tehty pari muutakin varsin mainiota filmisovitusta. Pääosia näyttelevät Clara Calamai ja Massimo Girotti. (19.4. Yle Teema)
★★★★★
John Ford ja Monument Valley
(John Ford et Monument Valley, Ranska 2013)
Teemalauantain John Ford -illassa esitettiin (Etsijöiden parina) tämä Clara ja Julia Kuperbergin mielenkiintoinen dokumentti, jossa kerrotaan John Fordista ja hänen lännenfilmiensä tunnusmerkilliseksi maisemaksi muodostuneesta Monument Valleystä. Herkullisissa arkistopätkissä nähdään Fordin itsensä lisäksi muun muassa John Wayne, James Stewart ja Henry Fonda. (19.4. Yle Areena)
★★★★★ Keskitysleirien salattu totuus
(Night Will Fall, Britannia 2014)
Suomen tv-ensi-illan sai festivaaliyleisöjä jo järkyttänyt André Singerin dokumentaari, jossa tutkitaan natsien keskitysleirien vapautuksesta kertovan mutta poliittisista syistä aikanaan hyllytetyksi joutuneen dokumenttielokuvan vaiheita. Toivottavasti se alkuperäinen elokuvakin, josta tässä nähdään vain näytteitä, tulee piakkoin nähtäville. Briteissä sen ensi-ilta on kuulemma ollut 16. huhtikuuta tänä vuonna. (25.4. Yle Teema)
★★★★★ Auschwitzin seitsemän kääpiötä
(Warwick Davis & The Seven Dwarfs of Auschwitz, Britannia 2013) Keskitysleirien salattu totuus -elokuvan parina teemalauantaissa esitettiin tämä kiintoisa tv-dokkari, joka jälleen kerran todistaa että tosi on joskus tarua ihmeellisempää. Näyttelijä Warwick Davis, itsekin lyhytkasvuinen, jäljittää Auschwitziin Mengelen koekaniineiksi joutuneiden Ovitzin sisarusten vaiheita. Ihmeellisen heidän tarinastaan tekee se, että vaikka Ovitzit olivat sekä juutalaisia että kääpiöitä, koko sisarussarja selvisi kuolemanleiriltä hengissä! (27.4. Yle Areena)
★★★★★
Tammikuussa kävin perheen kanssa kahden viikon lomamatkalla Etelä-Floridassa. Kun kerran perhelomalla oltiin, niin matkaohjelmaa ei tietenkään voinut suunnitella pelkästään elokuvahullu-isän mieltymysten mukaan. Joitakin kiinnostavia leffakohteitakin onnistuimme silti bongaamaan. Seuraavassa lyhyt kuvaus matkastamme elokuvahullun näkökulmasta.
Miami & Miami Beach
Alkupäivät vietimme Miamin seudulla, etupäässä Miami Beachilla. Varsinaisessa Miamin downtownissa emme itse asiassa edes käyneet muuten kuin autoilemassa. Miami ja Miami Beachhän ovat erillisiä kaupunkeja, jotka erottaa toisistaan niiden väliin jäävä Biscaynen lahti. Miami Beachissä on noin 90 000 asukasta ja Miamissa 420 000 (koko Miamin suurkaupunkialueella kuutisen miljoonaa). Kaupungeiksi ne ovat varsin nuoria: Miami Beach täyttää tänä vuonna sata vuotta, isoveli Miami on parikymmentä vuotta vanhempi. Suur-Miamilla on siis ikää suurinpiirtein saman verran kuin elokuvalla.
Omia mielikuviani alueesta ovat vahvasti muovanneet sellaiset 1980-luvun elokuvat kuin Brian De Palman ohjaama Scarface – arpinaama (Scarface, 1983) sekä tietenkin tv:n poliisisarja Miami Vice (1984–1990). Niiden perusteella meno seudulla on ollut aika hurjaa ainakin 1980-luvulla, ja niin se kuulemma on tosielämässäkin ollut, vaikka tietysti viihdeleffat antavat todellisuudesta helposti turhan yksipuolisen ja vääristyneen kuvan. Lukemattomia muitakin elokuvia täällä on tietysti käyty kuvaamassa, mainittakoon tunnetuimmasta päästä 007 ja Kultasormi (Goldfinger, ohjaus Guy Hamilton 1964) ja Kummisetä II (The Godfather Part II, Francis Ford Coppola 1974).
Legendaarisin osa Miami Beachia on South Beach ja erityisesti sen niin sanottu art deco -vyöhyke, virallisemmin Miami Beach Architectural District (tai Old Miami Beach Historic District). Sitä kukaan täällä vieraileva ei voi jättää pois matkaohjelmastaan. Oikeaoppista olisi tietysti majoittua jossakin lukuisista art deco -tyylisistä hotelleista Ocean Driven varrella, mutta kaltaisellemme lapsiperheelle rauhallisempi (ja huomattavasti edullisempi) North Beach tuntui sopivammalta vaihtoehdolta.
Maineikkain South Beachin lokaatioita hyödyntävistä elokuvista on jo mainittu Scarface. Alla olevasta näytteestä (ulkokuvat) saa melko hyvän käsityksen siitä miltä alue on näyttänyt 1980-luvun alkupuolella. Pahoittelen, että klippi on varsin verinen...
Yllä oleva Scarfacen kohtaus, jossa päähenkilö Tony Montana (Al Pacino) pakotetaan katsomaan veljensä teloitusta, on kuvattu South Beachilla osoitteessa 728 Ocean Drive. Harmi kyllä en täällä käydessämme muistanut tarkkaa osoitetta, mutta sattumoisin tulin ottaneeksi valokuvan samasta korttelista. Kyseinen rakennus näkyy alla olevan kuvan keskellä sijaitsevan Colony Hotelin takana. Siinä on nykyisin Johnny Rockets -niminen hampurilaisravintola.
Ocean Drive, Miami Beach.
Yksi elokuvantekijöiden suosima spotti South Beachilla on ollut myös Cardozo Hotel osoitteessa 1300 Ocean Drive. Sen julkisivu on nähty ainakin elokuvissa Läpiä päässä (A Hole in the Head, Frank Capra 1959), Sekaisin Marista (There's Something About Mary, Bobby & Peter Farrelly 1998) ja Minä päivänä tahansa (Any Given Sunday, Oliver Stone 1999).
Cardozo Hotel.
Vaikka varsinaista elokuvakohdebongailua emme Miami Beachilla harrastaneetkaan, osoitteessa 4700 Collins Avenue olin erikseen aikonut käydä. Siellä sijaitsee 1950-luvulla rakennettu luksushotelli Fontainebleau, joka esiintyy näyttävästi Bond-leffa Kultasormen alussa:
Fontainebleaun uima-altaalla on kuvattu myös Scarfaceen kohtaus, jossa Al Pacino ja Steven Bauer heittävät läppää naisten iskemisestä. Tämä on myös se hotelli, jossa Jerry Lewis -komedia Jerry piccolona (The Bellboy, 1960) tapahtuu. Fontainebleau'hun sijoittuvia kohtauksia on niin ikään Frank Sinatran tähdittämässä rikosdraamassa Tony Rome – yksityisetsivä (Tony Rome, Gordon Douglas 1967) sekä sellaisissakin vähemmän minua kiinnostavissa elokuvissa kuin Poliisiopisto 5 – tehtävä Miami Beach (Police Academy 5: Assignment in Miami Beach, Alan Myerson 1988), Bodyguard (The Bodyguard, Mick Jackson 1992) ja Spesialisti (The Specialist, Luis Llosa 1994).
Fontainebleau osoittautui kuitenkin arvioitua hankalammin lähestyttäväksi kohteeksi. Lähimmältä julkiselta pysäköintipaikalta oli sen verran pitkä kävelymatka sinne, että aikataulusyistä päätimme jättää leikin lopulta sikseen. Hotellin ohi tietysti ajoimme monta kertaa. Ehkä vielä joskus palaan sinne asiakkaana.
Collins Avenuen "miljonäärivyöhykettä". Fontainebleau-hotelli
näkyy kuvan korkeista rakennuksista taaimmaisimpana.
Miamista pohjoiseen
Miamin pohjoispuolen isommista kaupungeista kävimme Boynton Beachissa, Lake Worthissa, Fort Lauderdalessa ja Hollywoodissa. Ainoa varsinainen elokuvakohde, jonka tällä seudulla bongasimme, oli Hollywood Beach ja sen ulkoilmanäyttämö (Hollywood Beach Theatre). Sinne sijoittuu Lawrence Kasdanin Huuman (Body Heat, 1981) alkupuolen kohtaus, jossa William Hurtin esittämä päähenkilö tapaa ensimmäisen kerran femme fatalensa Kathleen Turnerin.
Rantapromenadi ja näyttämö olivat paikoillaan, mutta elokuvassa hyvin näkyvän katsomon tilalla oli nyt harmittavasti rakennustyömaa.
Hollywood Beach Theatre.
Näitä Hollywoodin ja Fort Lauderdalen rantamaisemia vilahtelee myös John Schlesingerin Keskiyön cowboyn (Midnight Cowboy, 1969) koskettavassa loppujaksossa, jossa päähenkilö Joe (Jon Voight) matkaa kuolemaa tekevän ystävänsä Ratson (Dustin Hoffmann) kanssa bussilla kohti Miamia (ks. näyte alla). Varsinkin Fort Lauderdale on ollut suosittu elokuvien kuvauspaikka muutenkin. Minulle tuttuja Fort Lauderdale -elokuvia ovat esimerkiksi Martin Scorsesen jännäri Cape Fear (1991) ja Steven Soderberghin veijarikomedia Out of Sight – mieletön juttu (Out of Sight, 1998).
Key Biscayne & Coral Gables
Key Biscayne on saari ja taajama Miami Beachin eteläpuolella. Täällä kävimme ensisijaisesti viettämässä rantapäivää ja katsomassa saaren eteläkärjessä sijaitsevaa Cape Floridan majakkaa. Vuonna 1847 valmistunut kaunis tiilimajakka näkyy hienosti John Fordin Tyynenmeren sotadraaman He antoivat kaikkensa (They Were Expendable, 1945) lopussa. Majakka vilahtaa myös ainakin Elvis Presley -leffassa Vauhtia ja vedenneitoja (Clambake, Arthur H. Nadel 1967) sekä muutamassa Miami Vicen jaksossa. Muita Key Biscaynen lokaatioita hyödyntäviä minullekin tuttuja elokuvia ovat John McNaughtonin trilleri Villit kuviot (Wild Things, 1998) ja jo moneen kertaan mainittu Scarface.
Cape Floridan majakka 2015.
Coral Gables taas on noin 50 000 asukkaan pikkukaupunki Miamin lounaispuolella. Käytännössä se on yksi Miamin esikaupungeista, muun muassa Miamin yliopisto sijaitsee siellä. Kaupungin ohi mennessämme me koukkasimme vilkaisemassa sen legendaarista Biltmore-hotellia, jossa monet kuuluisuudet majailivat 1920–1930-luvulla. Hotellissa säännöllisesti vierailleita julkkiksia ovat olleet ainakin Windsorin herttuapari, presidentti Franklin D. Roosevelt, gangsteri Al Capone sekä filmitähdet Bing Crosby, Ginger Rogers ja Judy Garland. Moninkertainen olympiakultamitaliuimari Johnny Weissmüller työskenteli siellä jonkin aikaa uimaopettajana ennen uraansa valkokankaiden Tarzanina. Luonnollisesti Biltmorekin on näyttäytynyt monessa elokuvassa, mainittakoon esimerkkeinä Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä rikoskomedia Pahat pojat (Bad Boys, Michael Bay 1995), Nicole Kidmanille Oscarin tuonut draama Tunnit (The Hours, Stephen Daldry 2002) ja jälleen kerran Scarface. Lisäksi hotelli esiintyy muutamassa Miami Vicen jaksossa.
Hotel Biltmore Coral Gables.
Florida Keys
Reissumme toisen viikon alkupuoliskon vietimme Florida Keys -saarilla aivan Floridan eteläkärjessä. Tukikohtanamme oli saarijonon keskivaiheilla sijaitseva pikkuruinen lomaparatiisi lähellä Marathonin kaupunkia. Tuon seudun yksi vetonaula on Little Duck Keyn ja Knight's Keyn yhdistävä Seven Mile Bridge. Se on näyttävästi esillä James Cameronin ohjaamassa ja Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä toimintakomediassa Tosi valheita (True Lies, 1994), kuten alla olevasta Tia Carreren haastatteluklipistä käy ilmi. Sillan voi nähdä myös ainakin Timothy Daltonin kauden James Bond -seikkailussa 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill, John Glen 1989).
Seven Mile Bridge. Vuonna 1912 valmistunut alkuperäinen silta on nykyisin
pyöräilijöiden ja kävelijöiden käytössä. Vuonna 1982 valmistunut uusi silta
vasemmalla.
Saarijonon ja koko Floridan eteläisin paikka on Key West. Se on myös koko USA:n eteläisin kaupunki ja Keysien suurin paikkakunta 25 000 asukkaallaan. Suositun lomanviettopaikan kuuluisia vakituisia asukkaita ovat olleet kirjailijat Ernest Hemingway ja Tennessee Williams. Hemingwayn komea espanjalaistyylinen kotitalo kuuluukin kaupungin päänähtävyyksiin nykyisin. Siellä on vieraillut myös itse James Bond, mistä todisteena alla oleva näyte elokuvasta 007 ja lupa tappaa.
Hemingway asui Key Westin kodissaan vuodesta 1931 vuoteen 1939 ja kirjoitti tänä aikana muun muassa novellin Kilimanjaron lumet (The Snows of Kilimanjaro, 1936) sekä romaanit Kirjava satama (To Have and Have Not, 1937) ja Kenelle kellot soivat (For Whom the Bell Tolls, 1940). Näistä ainoana (ja ainoana kaikista Hemingwayn teoksista) Kirjava satama myös sijoittuu Key Westiin. Howard Hawksin ohjaamassa samannimisessä elokuvassa vuodelta 1944 tapahtumat on kuitenkin siirretty sota-ajan Martiniquelle ja Michael Curtizin ohjaamassa vuoden 1950 versiossa (Kahakka kannella/Breaking Point) Kaliforniaan. Kolmannen kerran Kirjavan sataman filmasi Don Siegel vuonna 1958 nimellä Kuuban asekauppiaat (The Gun Runners). Siinä tapahtumapaikat ovat suunnilleen samoja kuin kirjassa, mutta ajallisesti se sijoittuu Kuuban vallankumouksen alkuvaiheisiin. Näistä kolmesta Kirjavan sataman filmatisoinnista Curtizin versiota pidetään uskollisimpana alkutekstille.
Hemingwayn kotitalon kuisti.
Tässä Hemingway työskenteli.
Yhdysvaltalaisittain eksoottinen Key West on ollut suosittu elokuvien kuvauspaikka varsinkin 1990-luvulta alkaen. Mutta on täällä käyty aiemminkin. Klassisista Key West -elokuvista muistan itse nähneeni Cecil B. DeMillen ohjaaman meriseikkailun Kun myrsky raivoaa (Reap the Wild Wind, 1942), joka toki suurimmaksi osaksi on kuvattu 20th Century Foxin studioilla Hollywoodissa, sekä Tennessee Williamsin näytelmään perustuvan Tatuoidun ruusun (The Rose Tattoo, Daniel Mann 1955). Jälkimmäisen lokaatiokuvaukset tehtiin Williamsin ehdotuksesta hänen kotikaupungissaan, vaikka alkuperäisteos sijoittuukin Louisianaan.
Pohjoisin ja suurin Florida Keys -saarista on Key Largo. Kaikki Key Westiin (tietä pitkin) menevät kulkevat sen läpi, monet pysähtymättä. Minulle filmihulluna se oli kuitenkin yksi reissumme pääkohteista. Key Largohan on yksi niistä armoitetuista paikkakunnista, jotka ovat saaneet jopa oman nimikkoelokuvansa. Eikä se ihan mikä tahansa pilipalielokuva olekaan vaan todellinen klassikko:
John Hustonin ohjaama Key Largo, suomalaiselta nimeltään Myrskyvaroitus (1948), on tosiasiassa kuitenkin kuvattu lähes kokonaan Warnerin studioilla siinä kuuluisammassa Hollywoodissa. Ainoastaan muutama ulkokuva on käyty ottamassa Caribbean Clubin edustalla Key Largossa. Tämän seikan paikan nykyiset omistajat tietenkin ylpeänä hyödyntävät markkinoinnissaan.
Caribbean Clubilla kävin vessassa syvemmälle etelään mennessämme. Paikka ei suoraan sanoen edes houkutellut pitempään visiittiin näin perhematkalaisena, vaikka ravintolan sisäpuolta koristavatkin luonnollista kokoa olevat Bogart ja Bacall -nuket.
Reissun yksi kohokohta minulle sen sijaan oli, kun paluumatkallakin pysähdyimme Key Largossa lounaan ja kanavaristeilyn ajaksi. Seudulle tyypillisen lasipohjaveneristeilyn sijaan valitsimme ihan toisenlaisen risteilyn, nimittäin risteilyn toisesta Humphrey Bogart -elokuvasta Afrikan kuningatar (African Queen, John Huston 1951) tutulla samannimisellä veneellä. Tällä vuonna 1912 rakennetulla, alunperin S/L Livingstoneksi ristityllä höyrypaatilla on varsin värikäs historia. Ensimmäiset viisi vuosikymmentään se palveli Brittiläisen Itä-Afrikan rautatieyhtiötä kuljettaen rahtia ja ihmisiä Albertinjärven seutuvilla Niilin yläjuoksulla. Sittemmin se on kierrellyt usean omistajan käsissä eri puolilla Yhdysvaltoja ja käynyt näyttäytymässä Euroopassa ja Australiassakin. Key Largoon se kotiutui 1982. Silloisen omistajansa kuoltua paljon nähnyt venevanhus ajautui taas 2000-luvun alussa huonoon jamaan, mutta satavuotisjuhliensa kunniaksi se jälleen kunnostettiin 2012. Siitä lähtien African Queen on taas palvellut elokuvaintoilijoita ja turisteja tällä varsinkin sukellusmatkailijoita puoleensa vetävällä entisellä koralliriutalla.
African Queen, Key Largo.
Puolentoista tunnin kanavaristeily maksoi 49 taalaa (vajaat 42 euroa) nuppia kohden. Ei se siis ihan halpaa lystiä ollut mutta ei mielestäni mitään ryöstöäkään näin uniikista kokemuksesta. Kippari on Bogart-fani itsekin, ja hänellä oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa veneen vaiheista. Reilun vuoden ikäinen taaperomme vaati minun ja vaimoni huomion kylläkin sen verran tehokkaasti, että kapu jäi auttamatta kakkoseksi tarinoineen. Mutta kuka filmihullu voisi jättää tällaisen tilaisuuden käyttämättä? Vene on huolellisesti entisöity samannäköiseksi kuin mitä se elokuvassa oli ginilaatikkoineen päivineen. Luonnossa paatti tosin näyttää huomattavasti pienemmältä kuin elokuvassa.
Key Largo on Bogart-fanien paratiisi myös sillä tavalla, että siellä on vuodesta 2013 lähtien järjestetty vuosittainen Humphrey Bogart Film Festival. Tapahtumaa isännöi Bogien ja Lauren Bacallin poika Stephen Bogart. Seuraavan kerran festivaali järjestetään tämän vuoden lokakuussa.
Everglades
Reissumme viimeiset päivät omistimme Evergladesin kansallispuistoon tutustumiselle Florida Citystä käsin. Evergladesiin sijoittuvia ja siellä kuvattuja elokuviakin on tietysti lukuisia, mutta en ole varma olenko nähnyt niistä yhtäkään. Hämärästi muistelen, että olisin nähnyt ainakin seminole-sodista kertovan Raoul Walshin "länkkärin" Etäiset rummut (Distant Drums, 1951, ks. näyte alla), jota todella on myös kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla Evergladesissa ja muualla Floridassa. Mielenkiintoisia katsottavia saattaisivat olla myös samaa aihepiiriä käsittelevä Fort Kingin petturi (Seminole, Budd Boetticher 1953) ja varsinkin Nicholas Rayn salametsästysaiheinen Suolla tuulee (Wind Across the Everglades, 1958, ks. toinen näyte).
Uudemmista minulle tutuista elokuvista Spike Jonzen mainio Adaptation. Minun versioni (Adaptation, 2002) sijoittuu osittain Evergladesiin. Ilmeisesti sen Everglades-kohtaukset on kuitenkin kuvattu Fakahatchee Strand Preserve State Parkissa kansallispuistoalueen ulkopuolella.
The Imitation Game, Iso-Britannia
Ohjaus Morten Tyldum
Pitkästä aikaa järjestyi sunnuntai-iltapäivä vapaaksi niin, että pääsimme vaimon kanssa yhdessä elokuviin. Finnkinon ohjelmistosta löytyi katsottavaksi norjalaisen Morten Tyldumin ohjaama vakoilu- ja elämäkertadraama The Imitation Game. Se kertoo kiinnostavan tositarinan brittiläisestä matemaatikosta ja tietojenkäsittelytieteen uranuurtajasta Alan Turingista (1912–1954). Turingin vetämä työryhmä onnistui toisen maailmansodan aikana murtamaan saksalaisten Enigma-salakirjoituslaitteen salauskoodin vaikuttaen siten merkittävällä tavalla sodan kulkuun. Epäonnekseen Turing oli kuitenkin homoseksuaali aikana jolloin homostelu oli Britanniassa lailla kielletty. Jäätyään vuonna 1952 kiinni moisesta pöyristyttävyydestä hänet tuomittiin ehdolliseen vankeuteen ja määrättiin libidoa alentaviin hormonihoitoihin. Pari vuotta myöhemmin hän kuoli syanidimyrkytykseen. Tapaus todettiin virallisesti itsemurhaksi, mutta puhtaan vahingon ja jopa murhankin mahdollisuutta on sittemmin epäilty. Britannian hallitus esitti virallisen anteeksipyynnön Turingin kohtelun johdosta vuonna 2009, ja hänen saamansa tuomio kumottiin lopullisesti 2013.
Turingin elämäntarina kaikkine erikoisine käänteineen on kiistämättä ainakin yhden leffan väärti. Tässä pääpaino on sota-ajassa, jolloin mies työskenteli kryptoanalyytikkona brittitiedustelun palveluksessa. Myös loppuaikojen ahdinkoa ja opiskeluvuosien tärkeän ystävyyssuhteen vaikutusta Turingin persoonaan käsitellään. Lisäksi The Imitation Game toimii yleisempänä muistutuksena siitä, miten homoja on tylytetty edistyksellisessä Länsi-Euroopassakin aina viime vuosikymmeniin asti. Historiallisia tosiasioita siinä tietysti venytetään mahdollisimman suuren draamallisen jännitteen aikaansaamiseksi. Niinpä Benedict Cumberbatchin näyttelemä Turing on vielä eksentrisempi ja epäsosiaalisempi hahmo kuin millainen hän oli tosielämässä, ja huippulahjakkaan kryptoanalyytikon oikeastikin huomattavaa panosta Enigman murtamisessa liioitellaan.
Graham Mooren ensimmäinen pitkän elokuvan käsikirjoitus (joka perustuu Andrew Hodgesin kirjaan Alan Turing: The Enigma) palkittiin heti Oscarilla. Vahvasti juonivetoinen kässäri on kieltämättä hyvin laadittu, joskin välillä ehkä liiankin "laaditun" tuntuinen. Ne kohdat, joissa draama irtaantuu oikean Turingin elämäntarinasta, on liian helppo arvata. Oscar-palkintopuheessaan Moore sanoi itsekin kerran olleensa itsemurhan partaalla. Ja nyt, Turingin elämäntarinan innoittamana, hän oli noussut Oscar-voittajaksi. Melkoinen tarina sekin.
Cumberbatchin vivahteikas pääosasuoritus on elokuvan suola. Ihan hyvän roolityön tekee Keira Knightleykin Turingin kollegana ja lyhytaikaisena kihlattuna Joan Clarkena. Kaiken kaikkiaan The Imitation Game on hyvin tehty viihdeleffa kiintoisalla tavalla meidän kaikkien elämään vaikuttaneesta lähihistorian hahmosta. Häiritsevää siinä on vain se, ettei siinä ole mitään häiritsevää. Kuva kulkee ja tarina rullaa moitteettomasti, mutta tietynlaista aitouden tuntua jään ainakin minä kaipaamaan. Yhtä kaikki tunnustan kyynelehtineeni lopputekstien alkaessa, mikä osoittaa että jossakin ovat tekijät onnistuneet. (12.4. Maxim 2 Helsinki)
+ perustuu koskettavaan tositarinaan
+ erinomainen Benedict Cumberbatch
+ kuva kulkee ja tarina rullaa
− aitouden tuntua jää kaipaamaan
