Fuocoammare – tuli merellä (2016)

Fuocoammare, Italia/Ranska
Ohjaus Gianfranco Rosi

Italialle kuuluva pieni Lampedusan saari eteläisellä Välimerellä nousee aika ajoin uutisotsikoihin, kun sen kautta Eurooppaan pyrkivät uuden elämän etsijät saavat tuta matkaan sisältyvät riskit pahimman kautta. Tunnetuimmassa onnettomuudessa vuonna 2013 arviolta ainakin kolmesataa afrikkalaista siirtolaista menetti henkensä, kun heitä kuljettanut kalastusalus upposi saaren edustalla. Siitä pitäen tulijat on pyritty ottamaan kiinni jo merellä ja saattamaan turvallisesti internointikeskukseen. Silti monet yhä kuolevat jo matkalla esimerkiksi nestehukkaan tai polttonesteiden aiheuttamiin palovammoihin. Olosuhteiden hirvittävyyttä on vaikea edes käsittää.

Palkitussa dokumenttielokuvassaan Fuocoammare Gianfranco Rosi näyttää sen, mitä uutiset eivät näytä. Eli ensinnäkin sen, että vaikka tulijoiden virta on jatkuvaa, monikaan saaren asukkaista ei joudu heidän kanssaan tekemisiin. Toisaalta ne, jotka joutuvat, tietävät, että hätä on jokapäiväistä, vaikka vain suurkatastrofit ylittävät uutiskynnyksen.

Maahantulijoiden sijaan etualalle nousee Lampedusan asukkaiden omalla rytmillään soljuva arki. Keskushahmo on yhdeksänvuotias pikkupoika Samuele, jonka päivät täyttyvät samankaltaisista asioista kuin yhdeksänvuotiaiden pikkupoikien päivät kaikkialla täyttyvät. Ritsojen väsääminen ja niillä ammuskelu näyttää olevan hänen suurinta huviaan. Huolta aiheuttavat lähinnä koulutehtävät, taipuvaisuus meripahoinvointiin sekä laiska silmä, jota hoidetaan paremman silmän laputuksella. Tutustumme myös keittiössä hääräilevään Samuelen isoäitiin ja sapuskaa pöytään tuovaan kalastajasetään. Yksityiskohdat, kuten spagettikastikkeen ryystäminen ja isoäidin Malta-essu, tuovat kokonaisuuteen ihmeellistä arjen runoutta.

Yksi keskeinen henkilö elokuvassa on myös paikallinen radio-dj, joka sekä lukee tuoreimmat uutiset että toteuttaa isoäidin musatoiveet. Yksi näistä toivebiiseistä on lainannut elokuvalle nimensäkin.

Siirtolaisten hädästä saamme ensimmäiset viitteet, kun heitä etsitään sysipimeältä mereltä. Askel askeleelta, kuva kuvalta, aalto aallolta pääsemme lähemmäksi heitä. Kun internointikeskuksessa eräs nigerialaisnuorukainen räppää tarinansa kameralle, alamme jo hiukan ymmärtää mistä on kysymys. Saaren ainoan lääkärin matkassa pääsemme lopulta merellekin ja joudumme todistamaan sanoinkuvaamatonta tragediaa. Silloin viimeistään omat murheet muuttuvat olemattomiksi.

Lääkäri on myös se linkki, joka yhdistää pojan tarinan siirtolaisten tarinaan.

Täysin moitteettomana elokuvaa ei voi pitää. Se, että nuokahtelin pari kertaa pätkän keskivaiheilla, kertoo kylläkin enemmän omasta vireystilastani kuin leffan kiinnostavuudesta. Mutta kertonee se vähän siitäkin, että mukana on myös joitakin "löysiä" hetkiä. Poeettisessa kuvastossa on kuitenkin myös arvaamatonta voimaa. Elokuva jää mieleen myllertämään.

+ tärkeä, ajankohtainen aihe
+ pitkien otosten poetiikka
+ lisää ymmärrystä siirtolaiskriisin laajuudesta
– dramaturgisesti "löysä"

★★★★★

Moonlight (2016)

Moonlight, USA
Ohjaus Barry Jenkins

Barry Jenkinsin toisena pitkänään kirjoittama ja ohjaama Moonlight on kerännyt kriitikoilta lähes yksimielistä ylistystä. Eeppiseen härdelliin huipentuneessa Oscar-kisassakin sei vei parhaan elokuvan pystin kirjaimellisesti ennakkosuosikki La La Landin nenän edestä. Mikäköhän minua vaivaa kun en täysin oivalla mikä Moonlightissa on niin erityistä? Onhan se toki kauniisti toteutettu, ajatuksia herättävä ja paikoin koskettavakin mustan homomiehen kasvutarina. Näyttelijät ovat todella hyviä rooleissaan ja niin edelleen. Mutta että mestariteos ja tuleva klassikko? En jaksa uskoa. Tulevat vuosikymmenet osoittakoot, että olen väärässä.

Miamin Liberty Cityyn sijoittuvassa stoorissa seurataan Chiron-nimisen hepun elämää kolmessa käänteentekevässä ikävaiheessa. Ensin tapaamme hänet äidin laiminlyömänä ja kiusaajien vainoamana ujona koulupoikana "Littlenä" (Alex R. Hibbert), jonka huumediileri Juan (Mahershala Ali) löytää piileskelemästä eräästä autiotalosta ja ottaa suojeluunsa. Aluksi poika on epäluuloinen, mutta aikaa myöten Juanista tulee hänelle isän korvike ja tyttöystävästään Teresasta (Janelle Monáe) varaäiti. Kaikki näkevät, että Little on "erilainen". Mutta koulutovereidenkin joukossa on silti yksi Kevin (Jaden Piner), joka ei asiasta piittaa.

Toisessa episodissa Chiron (roolissa nyt Ashton Sanders) on high school -vaiheessa. Muu ei ole muuttunut paitsi että Juania ei enää ole ja äiti (Naomie Harris) on entistä syvemmällä crack-koukussa. Kiusaaminen on vähintään yhtä julmaa kuin aiemmin. Rehvakkaasti naiskokemuksillaan elvistelevä Kevin (Jharrel Jerome) on pysynyt ystävänä, mutta tämäkin ystävyys on voimassa vain kaverusten ollessa kaksin. Jakso kulminoituu pariin kohtaukseen, joissa Chironin ja Kevinin suhde syvenee ja samalla kompleksisoituu.

Viimein kolmannessa episodissa Chiron on "Black" (Trevante Rhodes), itsensä linnassa uudestaan luonut kultahampainen lihaskimppu. Hän on asettunut Atlantaan ja opetellut saman "ammatin" kuin esikuvansa Juan. Haavoittuvaisen sisimpänsä hän on kätkenyt syvälle kovettuneen nahkansa alle. Mutta kun Kevin (André Holland) yllättäen vuosien jälkeen soittaa, alkaa todellinen Chiron taas nousta lähemmäs pintaa.

Loppukohtaukseen on ladattu valtava määrä patoutunutta tunnetta. Silti minä huomasin vain miettiväni, miten ravintolanpitäjälle, joka itse hoitaa niin tilausten vastaanotot, kokkaukset kuin tarjoilutkin, jää aikaa vielä kaikessa rauhassa istua rupattelemaan asiakkaiden kanssa. Epäolennaista juu. Mutta voiko elokuvaa pitää täysin onnistuneena, jos huomio kiinnittyy moisiin epäolennaisuuksiin jo ensimmäisellä katselukerralla?

No joo. Pienine puutteineenkin Moonlight kannatti ja kannattaa ehdottomasti nähdä. Jenkinsin Oscarilla palkittu käsikirjoitus perustuu Tarell Alvin McCraneyn draamakoulussa kirjoittamaan näytelmään In Moonlight Black Boys Look Blue. Lopputuotteeseen on suodattunut aineksia myös kummankin kirjoittajan omasta elämästä. Mahershala Alin kieltämättä komea sivuosasuoritus noteerattiin niin ikään Oscarin arvoiseksi. (20.7. Kinopalatsi Helsinki)

+ ajatuksia herättävä kasvutarina
+ hyvät näyttelijät
+ kaunis toteutus
− ehkä lähtökohtiinsa nähden hieman vaisu?

★★★★★

Manchester by the Sea (2016)

Manchester by the Sea, USA
Ohjaus Kenneth Lonergan

Useat viiden tähden arviot saivat minut tuumimaan, että tässä on elokuva joka kannattaa nähdä. En silti osannut aavistaa, millaisella voimalla Manchester by the Sea liikuttelisikaan sisuskalujani. Minuthan on kyllä suhteellisen helppo saada nyyhkimään elokuvissa, mutta jos vielä seuraavana päivänäkään en kykene kertomaan kokemuksesta vaimolleni ilman liikuttumista niin se on jo jotain se. Ei siis tosiaankaan mikään turhake tämä näytelmäkirjailijana ja käsikirjoittajana kannuksensa hankkineen Kenneth Lonerganin kolmas ohjaustyö.

Casey Affleck näyttelee Leetä, Bostonin reunamilla elelevää melko epäsosiaalista talonmiestä. Kun hänen isoveljensä Joe yhtenä päivänä kuolee, on Leen palattava entiseen kotikaupunkiinsa (siitä leffan nimi) järjestelemään asioita. Tällöin Lee saa yllätyksekseen tietää myös, että veli on testamentannut hänet teini-ikäisen Patrick-poikansa huoltajaksi. Vastuun ottaminen bändi- ja lätkäharkkojen sekä kahden tyttöystävän välissä sukkuloivasta menevähköstä miehenalusta ei innostaisi, kun omakaan elämä ei ole ihan järjestyksessä.

Takaumissa näytetään väläyksiä Leen ja muiden asianosaisten aiemmasta elämästä. Näin saamme tietää, ettei Lee aina ole ollut samanlainen jurottaja kuin nyt. Että joskus ei kovinkaan kauan sitten hänellä tosiaan on ollut elämä. Saamme tietää myös sen, miten tuo elämä on häneltä riistetty. Se osuu ja tekee kipeätä, koska vastaavaa voisi periaatteessa tapahtua kenelle tahansa. Vähempikin murtaisi ihmisen.

Elokuvan voima on Lonerganin käsikirjoituksessa, joka välttää kaikki kliseet ja teennäisyydet. Tarina koskettaa, koska hahmot ja tapahtumat tuntuvat todellisilta. Casey Affleckin hillityn huikea pääosasuoritus on lopputuloksen kannalta ratkaisevassa roolissa myös. (Ei ihme että elokuvan saamat kaksi Oscariakin tulivat juuri käsikirjoituksesta ja miespääosasta.) Mainiota työtä tekevät kyllä muutkin näyttelijät. Etenkin Patrickiä esittävä parikymppinen Lucas Hedges osoittautuu aikamoiseksi lupaukseksi ja Leen ex-vaimona nähtävä Michelle Williams on hänkin jäätävän hyvä (taas kerran).

Niin ollen viisi tähteä on lähellä tipahtaa täältäkin, mutta jääköön vahvaan neljään vielä. Joka tapauksessa: kun tulee aika listata kuluvan vuoden parhaat ensi-iltaleffat, olisi ihme jos tämä ei olisi top vitosessa. (13.5. Kinopalatsi Helsinki)

+ syvästi koskettava tarina
+ todelle maistuvat hahmot ja tapahtumat
+ erinomaisia näyttelijäsuorituksia

★★★★★

La La Land (2016)

La La Land, USA
Ohjaus Damien Chazelle

Damien Chazellen kehuttu ja palkittu musikaalidraamauutuus tuli tsekattua heti tuoreeltaan. Vähän samalla tavalla sen kanssa kävi kuin Chazellen edellisenkin elokuvan Whiplashin (2014) kohdalla eli kokemus ei ihan vastannut odotuksia. Vaikka on La La Landissa toki hyvätkin puolensa. Realistisen ihmissuhdedraaman ja musikaalimaisten ainesten yhdistely on lähtökohtana mainio, mutta jotenkin palikat eivät osu täysin kohdilleen. Leffa ei tunnu pääsevän kunnolla siivilleen sen enempää musikaalina kuin draamanakaan ennen kuin vasta ihan lopussa, jolloin on jo vähän liian myöhäistä. Lieneekö syy sitten tasapaksussa käsikirjoituksessa vai missä. Emma Stonen ja Ryan Goslingin näyttelijäsuorituksissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ei heistäkään kyllä ihan Ginger Rogersiksi ja Fred Astaireksi ole.

Hollywoodin kulta-ajan musikaaleille kumartavassa tarinassa Stone esittää näyttelijäksi halajavaa neitosta ja Gosling omasta jazzklubista haaveilevaa muusikkoa. He tietenkin kohtaavat ja rakastuvat. Mutta onko heidät tarkoitettu toisilleen vai ovatko he vain toistensa tiellä matkalla kohti unelmien täyttymystä? Ehkä on. Ehkä ei. Ehkä ovat. Ehkä eivät. Loppuratkaisu jättää asian katsojan päätettäväksi, mikä on ollut harmituksen aihe monille. Minusta elokuvan viimeinen viisiminuuttinen (lopputekstijakso mukaanlukien) on sen kirkkaasti paras osio. Pidin myös Fellinin 8 1/2:n mieleeni tuoneesta prologista sekä siitä miten elokuvakaupungin ja Warnerin studioalueen kaikesta glamourista riisuttu ilmapiiri on onnistuttu tavoittamaan (ainakin vaikutelma siitä on uskottava). Justin Hurwitzin säveltämä vahvasti jazzvaikutteinen score on sekin parhaimmillaan erittäin svengaavaa. (5.2. Flamingo)

+ epäsovinnainen loppuratkaisu
+ elokuvakaupungin atmosfääri hyvin tavoitettu
+ musiikki parhaimmillaan loistavaa
– tarina ei saa ilmaa siipiensä alle

★★★★★

Elokuvan historiaa Orionissa

Marras-joulukuussa sivistin itseäni osallistumalla Helsingin yliopiston avoimena yliopistokoulutuksena järjestämälle Maailman elokuvan historia I -kurssille elokuvateatteri Orionissa. Valitettavasti kaikkia luentosarjaan liittyviä elokuvia en päässyt katsomaan, mutta suurimman osan kuitenkin. Muutama vanha tuttukin joukkoon mahtui. Alla kootut arviot nähdyistä filmeistä. (Blind Husbands ei sisältynyt elokuvan historia -sarjaan, mutta liitän senkin mukaan sillä aika luontevasti se tähän seuraan istuu.)

Blind Husbands: Erich von Stroheim ja Francelia Billington.
(Kuva KAVI:n sivuilta.)

Blind Husbands
USA 1919
Ohjaus Erich von Stroheim

Erich von Stroheim aloitti legendaariseksi muodostuneen ohjaajanuransa tällä pohjoisitalialaiseen lomakeskukseen sijoittuvalla aistivoimaisella kolmiodraamalla. Stroheimin itsensä kirjoittamassa tarinassa amerikkalainen lääkäri vaimoineen saapuu Dolomiiteille lomailemaan. Samalla kyydillä alppiresorttiin saapuu Stroheimin esittämä luutnantti Eric von Steuben, yksi variaatio ohjaajan jo aiemmin näyttelijänä lanseeraamasta "rakastettavan vihattavasta" upseerihahmosta. Tohtorin roolissa on Sam De Grasse ja hänen vaimonaan nähdään Francelia Billington.

Von Steuben, parantumaton naistenmies, huomaa heti, ettei rouva Armstrong saa mieheltään kaipaamaansa huomiota, ja ryhtyy tarmokkaasti liehittelemään tätä. Flirttailu on niin röyhkeää, ettei se jää huomaamatta oikeastaan muilta kuin kirjoihinsa syventyneeltä aviomieheltä. Rouva ei kuitenkaan ole kaikkein helpoimmin pehmitettävää sorttia. Tarinan käänteet vievät sankarin ja antagonistin lopulta kahdestaan läheisen vuoren huipulle, jossa vehkeilyn ja väärinkäsitysten sävyttämä välienselvittely käydään.

Persoonallisen karismaattinen Stroheim luonnollisesti vetää kaiken huomion puoleensa elokuvassa. Vallan hyvin De Grasse ja Billingtonkin silti näyttelevät samoin kuin paikallista vuoristo-opasta esittävä Gibson Gowlandkin (jolla oli myöhemmin pääosa Stroheimin Ahneudessa). Eläväinen ja yksityiskohdiltaan rikas miljöökuvaus teki myös vaikutuksen minuun, ja muutama hieno visuaalinen oivalluskin elokuvaan sisältyy. Näennäisen onnellisessa loppuratkaisussa on myös mukavasti säröä. (23.10. Orion)

★★★★★

Suuri junaryöstö. (Kuva KAVI:n sivuilta.)

Edwin S. Porter ja Edison Manufacturing Company
USA 1901–1907

Varsinaisen elokuvan historia -esityssarjan käynnisti valikoima lyhytfilmejä, jotka sähkömiehenä uransa aloittanut amerikkalaisen elokuvan pioneeri Edwin S. Porter valmisti Edisonin palkkalaisena vuosina 1901–1907. Näytöksen kohokohta oli tietenkin Porterin kaikkein tunnetuimman elokuvan The Great Train Robbery (Suuri junaryöstö, 1903) esitys. Olen tämän ryöstö- ja lännenelokuvan lähtölaukauksena usein pidetyn kaksitoistaminuuttisen toimintapätkän monta kertaa aiemminkin nähnyt, mutta en valkokankaalta. Kun sitä moneen muuhun aikakauden elokuvaan pääsee vertaamaan, ymmärtää hyvin miksi se on jäänyt elokuvahistorian kaanoniin. Tekeleen jo omana aikanaan saamaa erityisasemaa kuvastaa hyvin se, että se on säilötty Yhdysvaltain kongressin kirjastoon laadukkaana negatiivikopiona eikä pelkkänä paperikopiona niin kuin useimmat tämänkin valikoiman filmit.

Näytöksen muista elokuvista vaikuttavimpia olivat kolmesta otoksesta muodostuva "eroottisen komedian" perusteos The Gay Shoe Clerk (1903), jossa nähdään semmoinenkin ihme kuin lähikuva naisen nilkasta (ennestään tuttu pätkä tämäkin minulle), sekä The "Teddy" Bears (1907), klassisen Kultakutri ja kolme karhua -sadun muunnos, joka päättyy siihen kun Theodore Roosevelt tulee ja ampuu Kultakutria takaa-ajavat nallukat. Loppuhuipennus tosin puuttuu viimemainitun esityskopiosta, mutta jo pelkkä tieto siitä, että sellainen on joskus ollut olemassa, hykerryttää. Mieleeni jäi myös toiseen tunnettuun satuun perustuva mélièsmäinen fantasia Jack and the Beanstalk (1902), eikä mainitsematta voi jättää Porterin toiseksi kuuluisinta työtä Life of an American Fireman (1903), joka on merkittävä yhtenä varhaisimmista tiettyä toimintaa useammasta kuvakulmasta näyttävistä elokuvista.

Mainittujen lisäksi näytöksessä esitettiin seuraavat kahdeksan elokuvaa: Terrible Teddy, the Grizzly King (poliittinen satiiri metsästelevästä Teddy Rooseveltista, 1901), Execution of Czolgocz, with Panorama of Auburn Prison (lavastettu aktualiteetti eli ajankohtaiselokuva presidentti McKinleyn murhaajan teloituksesta, 1901), Appointment by Telephone (aviollista uskottomuutta käsittelevä kolmen kohtauksen kolmiodraama, 1902), How They Do Things on the Bowery (kuvaus siitä kuinka maalaisjunttia huijataan kaupungissa, 1902), The Unappreciated Joke (sukupuolirooleista vitsiä ammentava yhden otoksen slapstick-komedia, 1903), How a French Nobleman Got a Wife Through the New York Herald Personal Columns (takaa-ajokomedia miehestä joka saa liikaa vaimokandidaatteja, 1904), The Kleptomaniac (yhteiskunnallista eriarvoisuutta kuvaava rikos- ja oikeussalielokuva, 1905) ja Dream of a Rarebit Fiend (näyttävillä kuvatrikeillä leikittelevä sarjakuvafilmatisointi, 1906). (31.10. Orion)

★★★★★

Segundo de Chomón. (Kuva KAVI:n sivuilta.)

Chomón Essencial
Espanja/Ranska 1903–1912

Esityssarjan toinen varhaisinta elokuvaa esittelevä näytös koostui espanjalaisen Segundo de Chomónin (1871–1929) mielikuvituksekkaista töistä. Mélièsin tavoin Chomón tunnetaan parhaiten trikkielokuvistaan, mutta paljon muutakin hänen noin kolme ja puolisataa teosta käsittävään filmografiaansa luonnollisesti sisältyy. Filmoteca de Catalunyan KAVI:lle kokoamassa ohjelmassa esitettiin kuusitoista hänen Pathé-yhtiölle valmistamaansa elokuvaa vuosiltaa 1903–1912. Eniten pidin muutaman minuutin pituisista koomisista trikkifilmeistä Ki Ri Ki, acrobates Japonais ("Ki Ri Ki, japanilaiset akrobaatit", 1907) ja L'insaisissable pickpocket ("Saavuttamaton taskuvaras", 1908). Edellisessä otsikon mukaiset akrobaatit näyttävät tekevän mitä ihmeellisimpiä muodostelmia painovoimaakin uhmaten. Jälkimmäinen taas on sarja vitsikkäitä kohtauksia, joissa kaksi poliisia yrittää turhaan saada kiinni hämmästyttävän muuntautumiskykyistä varasta. Trikit on tietenkin toteutettu stop motion -tekniikalla, jonka mestari Chomón selvästi oli. Nykypäivänkin näkökulmasta vaikuttava stop motion -filmi on myös Švankmajerin teokset mieleen tuova El Electric Hôtel ("Sähköinen hotelli", 1908), jossa esineet liikkuvat itsekseen.

Valikoiman pisin ja ehkä myös pitkästyttävin elokuva oli neljätoistaminuuttinen käsinvärjätty kummitusfilmi La Légende du fantôme ("Aaveen legenda", 1908). Se on kyllä vaikuttava spektaakkelimaisuudessaan, mutta jotta tarinasta voisi saada jotakin tolkkua, pitäisi elokuva esittää erillisen kertojan kera niin kuin luultavasti alunperin on tehtykin. Huomattavasti paremmin itsenäisenä elokuvatarinana toimii 11-minuuttinen satufilminnös Le petit poucet ("Peukaloinen", 1909).

Näytöksen muut elokuvat olivat: Los héroes del sitio de Zaragoza ("Saragossan sankarit", 1903, historiallisen tapahtuman rekonstruktio); L'hereu de Ca'n Pruna ("Prunan talon perijä", 1904, Porterin How a Frenchman Nobleman Got a Wife... -elokuvan tapainen takaa-ajokomedia); Ah ! La Barbe ("Voi! Parta", 1905), Les Rois des dollars ("Dollarien kuningas", 1904) ja Les cent trucs ("Sata temppua", 1906) (mélièsmäisiä parin minuutin trikkifilmejä); Le courant éléctrique ("Sähkövirta", 1906, komedia rikoksesta ja rangaistuksesta); L'Antre de la sorcière ("Noidan pesä", 1906) ja Le spectre rouge ("Punainen haamu", 1907) (tarinallisempia trikkifilmejä); Le théâtre électrique de Bob ("Bobin sähköinen teatteri", 1909, trikkifilmi jossa nuket painivat ja temppuilevat); Le voyage sur Jupiter ("Matka Jupiteriin", 1909, Mélièsin Matka kuuhun -elokuvan inspiroima studiofantasia, joka yllättäen toi mieleeni myös Kubrickin 2001:n).

★★★★★

Rapsodia satanica: Lyda Borelli. (Kuva KAVI:n sivuilta.)

Rapsodia satanica
Italia 1915/1917
Ohjaus Nino Oxilia

Italia oli ensimmäisiä maita, joissa ryhdyttiin tekemään ns. kokoillan elokuvia. Tärkeimpiä lajityyppejä olivat historialliset spektaakkelit, voimamieselokuvat ja diivaelokuvat. Jälkimmäiseen genreen kuuluu tämä Nino Oxilian ohjaus, jossa Lyda Borellin näyttelemä kreivitär haikailee menetetyn nuoruuden perään. Kuinka ollakaan seinämaalauksesta alas harppaava paholainen tarjoaa hänelle ikuisen nuoruuden, sillä ehdolla että nainen lupaa olla koskaan rakastumatta. Mutta minkäs ihminen luonnolleen mahtaa?

Borelli oli Francesca Bertinin ohella suosituin tämän ajan italialaisista valkokangasdiivoista. En tunne genreä kovin hyvin, mutta ihan mukavasti Borelli valkokankaan täyttää teatraalisella tyylillään ja art nouveau -henkisillä asuillaan. Muutama hieno kuvaoivalluskin silmiini osui. Oxilian kirjoittama Faust-myyttiä mukaileva tarina ei sitä vastoin saanut minua ihmeemmin innostumaan.

Elokuva valmistui jo 1915, mutta tuotantoyhtiö Cinesin sisäisistä riidoista johtuen se sai kaupallisen ensi-iltansa vasta pari vuotta myöhemmin heinäkuussa 1917. Jo tuolloin aikalaisyleisö piti teosta vähän vanhanaikaisena eikä se siksi menestynyt kovin hyvin. Ohjaaja Oxilia kaatui ensimmäisen maailmansodan taisteluissa saman vuoden marraskuussa 28-vuotiaana.

Musiikkihistoriallista kiinnostavuutta Rapsodia satanicalla on sillä tavalla, että itse Pietro Mascagni sävelsi siihen "scoren", joka ensi-illassa tietenkin esitettiin livenä hänen itsensä johtaessa orkesteria. Tällainen tiettyyn elokuvaan varta vasten sävelletty musiikki ei ollut kovin yleistä tähän aikaan. Kyseessä on oopperasäveltäjänä parhaiten tunnetun Mascagnin ainoa elokuvasävellys.

Elokuvasta esitettiin Cineteca di Bolognan ja La Cinémathèque Suissen valmistama upea 4K-digirestauraatio, joka on tintattu, toonattu ja värjätty mahdollisimman hyvin ensi-iltaversiota vastaavaksi. Mascagnin alkuperäismusiikin sillä esittää Orchestra del Teatro Comunale di Bologna Timothy Brockin johtamana ja sovittamana. (14.11. Orion)

★★★★★

Lehtiä paholaisen kirjasta: Helge Nissen ja
Johannes Meyer inkvisitioepisodissa.
(Kuva KAVI:n sivuilta.)

Lehtiä paholaisen kirjasta
Blade af Satans bog, Tanska 1920
Ohjaus Carl Theodor Dreyer

Pieni Tanska oli Italian ja Ranskan ohella Euroopan johtavia elokuvamaita 1910-luvulla – jos ei määrällisesti niin ainakin laadullisesti. Tämä Carl Theodor Dreyerin toinen ohjaustyö tosin valmistui vaiheessa, jossa Tanskan elokuvatuotanto oli jo jäämässä Ruotsin ja Saksan vastaavien varjoon. Kyseessä on Griffithin Suvaitsemattomuuden innoittama episodielokuva, joka suomalaisittain kiinnostaa siitäkin syystä että se tarjoaa maailmanluokan elokuvantekijän varhaisen vision meidän kansalaissodastamme.

Idea on mainio. Elokuva kertoo siitä kuinka paholainen on kautta historian houkutellut ihmisiä kataluuksiin yrittäessään suorittaa Jumalalta saamaansa tehtävää. Tuo tehtävä on siis yrittää löytää ihminen, joka kykenee vastustamaan pahan mahtia. Onnistuessaan Saatana saisi tuhannen vuoden vapautuksen näistä keljuista hommistaan. Tehtävä kuitenkin osoittautuu lähes ylivoimaiseksi.

Ensimmäisessä episodissa tapaamme paholaisen miehenä, joka ensin usuttaa fariseukset Jeesuksen kimppuun ja yllyttää sitten Juudaksen kavaltamaan herransa. Seuraavaksi hän on pääinkvisiittorina 1500-luvun Espanjassa. Ranskan vallankumouksen pyörteisiin sijoittuvassa kolmannessa episodissa vanha vihtahousu on kaksinaamainen jakobiini. Viimein neljännessä episodissa tapaamme hänet venäläisenä munkkina, joka on saapunut kansalaissodan aikaiseen Itä-Suomeen vahvistamaan, tai oikeastaan johtamaan, sikäläistä punaisten yksikköä. Päähenkilöksi siinä kohoaa Siri-niminen kievarinpitäjän vaimo, joka lopulta on se jonka edessä piru on voimaton.

Suomi-osuus on suomalaisin silmin vähän huvittavaakin katsottavaa, mutta on se omalla tavallaan vaikuttavakin, kuten koko elokuva. Varsinkin Siriä esittävä Clara Pontoppidan yltää mielestäni jopa aika hienoon näyttelijäsuoritukseen päätösepisodissa, ja joitakin muitakin vahvoja näyttelijäsuorituksia elokuvassa on. Saatanaa esittävä Helge Nissen on ehkä pelottavimmillaan inkvisitiojaksossa.

Ihan vastaavanlaista henkistävää vaikutusta tällä lähes kolmituntisella elokuvalla ei ole kuin Dreyerin myöhemmillä mestaritöillä, mutta ohjaajan käsialan – voimakkaat kasvolähikuvat, maalaukselliset kompositiot, mustaan ja valkoiseen painottuva sävymaailma – pystyy tästä jo helposti tunnistamaan. (17.11. Orion)

★★★★★

Juha: Urho Somersalmi ja Jenny Hasselquist.
(Kuva KAVI:n sivuilta.)

Juha
Johan, Ruotsi 1921
Ohjaus Mauritz Stiller

Suomalaissyntyinen Mauritz Stiller oli Ruotsin kultakauden kärkiohjaaja Victor Sjöströmin rinnalla. Juhani Ahon romaaniin perustuvassa Juhassa hän tarttui jo toisen kerran urallaan suomalaiseen aiheeseen Laulu tulipunaisesta kukasta -elokuvan (1919) menestyksen innoittamana. Poliittisista syistä tätäkään elokuvaa ei kuitenkaan voitu kuvata Suomessa. Niinpä Stiller siirsi tapahtumat Ruotsin Lappiin Kalixjoen partaille ja otti muutenkin aika vapaat kädet tarinan tulkinnassa.

Stillerin niin kuin Sjöströminkin maailmanmaineen perusta on pohjoisen luonnon väkevä läsnäolo heidän elokuvissaan, ja siitä Juha nimenomaan on erinomainen esimerkki. Kesyttämättöminä pauhaavat Kalixjoen kosket ovat tarinan kannalta yhtä olennaisia kuin henkilöhahmojen väliset jännitteetkin. Stiller työryhmineen otti itse asiassa aikamoisia riskejä kuvatessaan Urho Somersalmen ja Jenny Hasselquistin henkeäsalpaavaa koskenlaskua ilman stuntmiehiä ja -naisia. Riskinotto kannatti, sillä filmille on tarttunut jotakin todella ainutlaatuista. Esimerkiksi tilanteessa, jossa Somersalmi putoaa kosken kuohuihin ja Hasselquist nostaa hänet takaisin veneeseen, on käsinkosketeltavaa vaaran tuntua (tapahtuma ei ollut suunniteltu). Hasselquistin kasvoilta koskijaksossa kuvastuva pelko onkin epäilemättä aitoa. Hän kyllä myös näyttelee erittäin hyvin niissä kohtauksissa, joissa näyttelijäntaitoja kysytään.

Suomalainen Somersalmi siis esittää tässä kansainvälisesti merkittävimmässä elokuvaroolissaan itsevarmaa reissujätkää, joka eräänä päivänä pyytää yösijaa Mathias Tauben näyttelemän Johanin talosta. Johan on ottanut vaimokseen entisen piikansa, häntä paljon nuoremman Maritin (Hasselquist), jonka matkamies aikoo valloittaa ja viedä pois mieheltään. Päätarinaa pohjustetaan Maritin ja nimettömäksi jäävän muukalaisen lyhyellä kohtaamisella aiemmin. Olennaista tarinan kannalta on vielä se, että Johanin äiti (Hildegard Harring) ei hyväksy poikansa avioliittoa orpolapsena taloon otetun piikatytön kanssa.

Tapahtumat kulminoituvat siihen, että muukalainen saa kuin saakin Karinin mukaansa ja Johan lähtee heidän peräänsä vihaa ja epätoivoa uhkuen. Arkkityyppistä kolmiodraamaa merkityksellisemmältä tuntuvat kuitenkin kauniisti sommitellut kuvat viime vuosisadan alun lappilaisesta maalaiselämästä jylhän luonnon keskellä. Vivahteikkaat näyttelijäsuoritukset ovat plussaa nekin.

Juhani Aho itsekin ehti nähdä Juhan ennen syksyllä 1921 tapahtunutta kuolemaansa (hän vastasi myös välitekstien suomennoksista). Kirjailijan kerrotaan vaikuttuneen elokuvasta muuten, mutta Stillerin onnelliseksi kääntämä loppuratkaisu ei ollut hänen mieleensä. Samasta Ahon romaanista on sittemmin tehty kolme kotimaistakin elokuvatulkintaa Nyrki Tapiovaaran (1937), Toivo Särkän (1956) ja Aki Kaurismäen (1999) toimesta. Stillerin version lyyrisyyttä niissä missään ei kuitenkaan ole tavoitettu. (21.11. Orion)

★★★★★

Äiti: Vera Baranovskaja. (Kuva KAVI:n sivuilta.)

Äiti
Mat, Neuvostoliitto 1926
Ohjaus Vsevolod Pudovkin

1920-luvun puolivälissä alkoi neuvostoliittolaisen montaasielokuvan kukoistus. Suuntauksen tunnetuimpia edustajia on tämä Vsevolod Pudovkinin esikoisohjaus, joka Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinin tavoin sijoittuu vuoden 1905 suurlakon aikaan. Eisensteinista poiketen Pudovkin nostaa kuitenkin yksilöt etualalle työläisten massojen sijaan.

Vera Baranovskaja esittää äitiä ja Nikolai Batalov poikaa Maksim Gorkin romaaniin perustuvassa tarinassa, joka kuvaa äidin katumusta ja poliittista heräämistä sen jälkeen kun hän on ensin ilmiantanut vallankumoukselliseen toimintaan osallistuneen poikansa viranomaisille. Tätä ennen perheen tsaarimyönteinen isä on menettänyt henkensä levottomuuksissa, joita poika on ollut aiheuttamassa.

Minulla oli ensi alkuun vaikeuksia päästä elokuvan kanssa samalle aaltopituudelle, mutta loppujen lopuksi vaikutuinkin aika lailla. Huipentuman kuvatykitys on melkein yhtä tenhoavaa jopa kuin Potemkinin Odessan portaat -jakson vastaava. Ja jos näyttelijäsuorituksista puhuminen tuntuukin vähän hassulta montaasielokuvan yhteydessä, niin ainakin Pudovkin on löytänyt päärooleihin näyttelijät joiden karisma kantaa. Ei ihme että Baranovskaja näytteli toista pääosaa myös Pudovkinin seuraavassa elokuvassa Pietarin viimeiset päivät (1927). Pääsisipä senkin pian näkemään. (28.11. Orion)

★★★★★

M: namusetä (Peter Lorre) liikkeellä. (Kuva KAVI:n sivuilta.) 

M – kaupunki etsii murhaajaa
M, Saksa 1931
Ohjaus Fritz Lang

Luentosarjan äänielokuvan läpimurtoa käsittelevän osuuden kylkiäisenä esitettiin Fritz Langin M. Se on minulle hyvin tuttu elokuva ennestäänkin, mutta halusin nähdä sen kerran isolta kankaaltakin sopivan tilaisuuden osuttua kohdalle.

Tämä Langin ensimmäinen äänifilmihän kertoo Berliiniä kauhun vallassa pitävästä pienten tyttöjen sarjamurhaajasta, jota niin poliisit kuin viranomaisten tehottomuuteen tuskastuneet rikollisetkin jahtaavat. Toiminnallaan murhaaja näet hankaloittaa myös alamaailman elinkeinonharjoitusta. Peter Lorre näyttelee nimiosaa ikimuistettavasti ensimmäisessä valkokangaspääroolissaan. Gustaf Gründgens rikollisjoukkion johtajana ja Otto Wernicke poliisikomisariona ovat hekin varsin vakuuttavia.

Elokuvahistoriallisesti merkittävä M on varsinkin juuri innovatiivisen äänenkäyttönsä johdosta. Elokuvassa ei esimerkiksi ole muuta musiikkia kuin murhaajan epävireisesti viheltelemä katkelma Griegin "Vuorenkuninkaan luolassa" -melodiasta, jota kuten kaikkia muitakin äänitehosteita käytetään olennaisena osana kerrontaa eikä pelkkänä mausteena. M on myös ensimmäisiä elokuvia, joissa on kohtausten yli kantavia äänisiltoja. Lisäksi se on varhaiseksi äänifilmiksi harvinaisen notkea myös visuaalisesti.

Sisällöllisesti kiinnostavaa moniin myöhempiin sarjamurhaajaelokuviin verrattuna on se että murhaaja esitetään tässä pikemminkin säälittävänä kuin hirviömäisenä hahmona. Franz Beckertin tapaisia seksuaalisesti kieroutuneita luusereita oikeankin elämän sarjamurhaajat useimmiten lienevät, eivätkä niinkään poliisin kanssa leikitteleviä yli-ihmisiä jollaisina heidät viihdeleffoissa usein nähdään. 1920-luvun Saksassa vaikutti useitakin tämän kaltaisia seksuaalirikollisia, tunnetuimpana heistä "Düsseldorfin vampyyri" Peter Kürten. Lang on kuitenkin kiistänyt, että elokuva pohjautuisi hänen elämäänsä tai mihinkään muuhunkaan yksittäiseen tositapaukseen.

Joka tapauksessa M:ään tuntuu jollakin salaperäisellä tavalla tallentuneen se levoton ja vainoharhainen ilmapiiri, jossa saksalaiset 1930-luvun alussa elivät. Siinä ehkä lopulta on sen suurin arvo. (5.12. Orion)

★★★★★

Robin Hoodin seikkailut: kuninkaan suojatti Marian (Olivia de
Havilland) alkaa kohta tajuta, ettei Sherwoodin rosvo Robin 
(Errol Flynn) olekaan sellainen liero kuin kerrotaan. 
(Kuva KAVI:n sivuilta.)

Robin Hoodin seikkailut
The Adventures of Robin Hood, USA 1938
Ohjaus Michael Curtiz & William Keighley

1930-luvun lopulla Hollywoodin suuret studiot puskivat elokuvia maailmalle tehokkaammin kuin koskaan, suuresta lamasta huolimatta. Warnerin erikoisalaa olivat varsinkin sähäkät yhteiskunnalliset toimintadraamat ja gangsterielokuvat, mutta myös romanttiset miekkamiesseikkailut se hallitsi kilpailijoita paremmin. Jälkimmäistä lajia ylväimmillään edustaa tämä rempseä tulkinta Robin Hoodin legendasta. Luonnollisesti olen tämänkin nähnyt jo moneen kertaan, mutta kyseessä on myös yksi niistä Hollywoodin kulta-ajan tuotoksista, jotka ehdottomasti ansaitsevat tulla nähdyksi isolta screeniltä.

Päätuottaja Hal B. Wallis pisti parasta pöytään Robin Hoodia valmistellessaan: kyseessä on Warnerin siihen asti kallein elokuva ja yksi sen ensimmäisistä Technicolorin uutta kolmivärisysteemiä hyödyntävistä hankkeista. Satsauksen voi sanoa kannattaneen, sillä elokuvasta tuli jymymenestys ja monet pitävät sitä yhä kaikkien aikojen parhaana seikkailuleffana. Itse olen taipuvainen asettumaan samalle kannalle. Joissakin moderneissa robinhoodeissa saattaa kyllä olla enemmän psykologista ja historiallista uskottavuutta, mutta vastaavanlaista charmia ja tenhovoimaa kuin tässä niistä on turha hakea.

Kertomuksessa jalosta saksista, joka kuninkaan nimessä, oikeutta ja yhdenvertaisuutta puolustaen, nousee vastustamaan katalan prinssi Juhanan ja hänen normannikätyreidensä harjoittamaa sortovaltaa, voi halutessaan nähdä jopa ajankohtaista maailmanpoliittista vertauskuvallisuuttakin. Mutta ennen kaikkea Robin Hoodin seikkailut on nautittavaa vauhtiviihdettä, tasapainoinen yhdistelmä romantiikkaa ja toimintaa, dynaaminen oodi värille ja liikkeelle. Varsinkin miekkailukohtauksissa on sekä tyyliä että potkua.

Elokuvan saavuttama klassikkostatus on paljolti myös säkenöivän dialogin, mahtavan musiikin (Erich Wolfgang Korngold sai tästä ainoan Oscarinsa) ja suurenmoisen roolimiehityksen ansiota. Itse en ehkä ole kaikkein suurin Errol Flynnin fani, mutta Sherwoodin metsien itsevarman sankarirosvon housuihin hän sopii paremmin kuin kukaan (vaikea kuvitella studion ykkösvalintaa James Cagneytä hänen tilalleen!). Lisäksi Errolin ja hänen sussuaan taas kerran näyttelevän Olivia de Havillandin – joka muuten täytti sata vuotta viime heinäkuussa! – yhteisissä kohtauksissa on sellaista sähköä, että puheita valkokankaan ulkopuolisestakin leiskunnasta on helppo uskoa. (Tämä oli kolmas kaikkiaan kahdeksasta Errolin ja Olivian yhteisestä elokuvasta Warnerille.) Basil Rathbone ja Claude Rains pääpahiksina ovat hekin verrattomia kuten koko mahtava luonnenäyttelijöiden kaarti pienemmissä rooleissa. Una O'Connor Olivian palvelijana suorastaan varastaa shown muutamassa kohtauksessa.

William Keighleyn piti alunperin ohjata tämä, mutta kun hän ei oikein tahtonut pysyä aikataulussa, studion johto järjesti dynaamisemman Michael Curtizin hänen tilalleen tuotannon puolimaissa. Sori William, mutta uskon että tästä siirrosta meidän kaikkien on syytä olla kiitollisia.

Alkukuvana nähty Disney-piirretty Ruma ankanpoikanen (Ugly Duckling, USA 1939) oli sekin vallan veikeä. (18.12. Orion)

★★★★★

Alfred Hitchcock Masterpiece Collection (blu-ray), osa 1

Kerran viime vuonna menin ostamaan kenkiä. Pinttyneen tavan mukaisesti kaarsin silloin vielä voimissaan olleen Anttilan leffaosaston kautta, jos sieltä vaikka jotakin sattuisi löytymään. Ja kas, sieltä yhdeltä alahyllyltä minuun katsoi vetoavasti alennustilaan joutunut Alfred Hitchcock Masterpiece Collection. Joskus aikaisemmin olin tuota 14 levyn blu-ray-kokoelmaa katsellut haikaillen, mutta en ollut raaskinut sitä ostaa. Nyt, kun hinta oli tippunut alle viidenkympin, tuntui melkein velvollisuudelta tarjota komeudelle koti jossa sitä osattaisiin arvostaa. (Kengät jäivät sillä kertaa ostamatta.)

Entuudestaan tuttujahan nämä elokuvat suurimmaksi osaksi ovat. Mutta Hitchcockin leffat, ainakaan parhaat niistä, eivät juuri katselusta kulu. Ja onhan paketissa sentään pari minulle ihan uuttakin tuttavuutta. Lisäksi kyytipoikana on peräti viisitoista tuntia bonusmateriaaleja sekä höysteenä vielä läjä leffajulistepostikortteja, kuvasuunnitelmia, kirjekopioita sun muuta sinänsä tarpeetonta keräilykrääsää. Kyseessä on Universalin julkaisu, ja kokoelmaan valittuja elokuvia yhdistääkin se että ne ovat joko Universalin aikanaan tuottamia tai myöhemmin sen omistukseen päätyneitä. Julkaisun ärsyttävin ominaisuus onkin jokaisen katselusession käynnistävä 100 Years of Universal -mainosvideo. Sen pystyy kyllä parilla näppäinkomennolla nopeasti ohittamaan mutta silti se ärsyttää.

Käsittelen laatikon sisällön elokuva ja levy kerrallaan kahdessa osassa. Tässä ensimmäinen kattaus.

Viidennen kolonnan mies
(Saboteur, USA 1942)

Viidennen kolonnan mies kuuluu Hitchcockin tuotannossa samaan vauhtijännärien ketjuun kuin esimerkiksi 39 askelta (1935) ja Vaarallinen romanssi (1959). Niiden kummankaan veroinen se ei ole, mutta muutamia veikeitä oivalluksia tähänkin sisältyy. Etenkin Vapaudenpatsaalla tapahtuva loppuhuipennus on muistettava, ja New Yorkin Radio City Music Halliin sijoittuva elokuvateatterikohtaus on sekin mainio. Robert Cummings on pääosassa lentokonetehtaan duunarina, joka joutuu tyypilliseen Hitchcock-tilanteeseen. Poliisit jahtaavat häntä sabotööriksi epäiltynä samaan aikaan kun hän itse yrittää päästä oikean sabotöörin jäljille. Sodanajan tuntoja ja fasismin uhkaa henkivä juoni etenee vauhdikkaasti Kaliforniasta Hooverin padon kautta New Yorkiin ilman että turhan logiikan annetaan häiritä sen kulkua. Eli sankarin joutuessa satimeen hänet heitetään tarvittaessa uuteen tilanteeseen niin ettei katsojalle jää aikaa miettiä miten pelastautuminen on ollut mahdollista.

Tiettävästi Hitch olisi alunperin halunnut sankariksi Gary Cooperin ja sankarittareksi Barbara Stanwyckin, mutta joutui tyytymään Cummingsiin ja Priscilla Laneen. Vaikka ihan vastaavanlaista vetovoimaa heissä ei tietenkään ole niin ihan kunnialla he hommasta suoriutuvat. Samoin Otto Kruger on ihan pätevä antagonisti, vaikka Hitchin oma valinta rooliin olisikin ollut epätyypillisempi roisto Harry Carey. Parhaiten roolivalinta on ehkä osunut kohdalleen varsinaista sabotööriä esittävän Norman Lloydin tapauksessa. Hänestä Hitch saikin pitkäaikaisen ystävän ja työtoverin.

Kiva tämä oli taas katsoa vuosien jälkeen, varsinkin kun blu-ray on teknisesti ensiluokkainen. Kuva on tarkka ja sävyrikas ja dialogistakin saa selvän. Lisämateriaaleista mielenkiintoisin on vuonna 2000 tehty videodokumentti Saboteur: A Closer Look, jossa Norman Lloyd, apulaislavastajana toiminut Robert F. Boyle sekä ohjaajan tytär Patricia Hitchcock O'Connell muistelevat elokuvan tuotantovaiheita. Tarjolla on myös otteita storyboardista, Hitchcockin omia kuvaluonnoksia, tuotantostillejä sekä elokuvan traileri. Kaikki ekstrat ovat valitettavasti SD-laatuisia, ja suomenkielinen tekstitys on saatavilla ainoastaan pääelokuvaan (kuten muissakin tämän kokoelman levyissä).

Elokuva: ★★★★★

Kuva ja ääni: ★★★★★

Ekstrat: ★★★★★

Epäilyksen varjo
(Shadow of a Doubt, USA 1943)

Epäilyksen varjon tiedetään olleen Hitchin omia lemmikkejä elokuviensa joukossa. Itse pidän joistakin ohjaajan myöhemmistä tuotoksista vielä enemmän, mutta parhaita 40-luvun trillereitä tämä ilman muuta on. Toisin kuin yllä mainitussa edeltäjässään, jossa seikkaillaan ympäri Yhdysvaltoja, tässä tapahtumat sijoittuvat melkein kokonaan pohjoiskalifornialaiseen Santa Rosan pikkukaupunkiin, jossa elokuvan lokaatiokuvaukset on myös tehty. Elokuva onkin atmosfääriltään yksi Hitchcockin täyteläisimmistä. Tarinan kantavia teemoja on Viidennessä kolonnassakin sivuttu tavallisuus. Päähenkilöä, Teresa Wrightin esittämää Charlieta, harmittaa se ettei hänen elämässään koskaan tapahdu mitään jännittävää. Kuinka ollakaan juuri tähän tilanteeseen saapuu idästä yllätysvieras, tytön jumaloima eno, joka niin ikään kantaa etunimeä Charlie (Joseph Cotten uransa ainoassa pahisroolissa). Samanlaiset nimet korostavat enon ja siskontytön välistä kiinteää yhteyttä. Vähitellen maailma tytön ympärillä alkaa kuitenkin murentua, kun hänelle valkenee, että unelmaeno taitaakin olla poliisin etsimä rikkaiden leskien sarjamurhaaja (kohtaus, jossa asia varmistuu, on elokuvan voimakkaimpia.) Keskivertoperheen elämässä ja sen yllätyksettömyydessä on ehkä sittenkin puolensa.

Elokuva on verrattomasti roolitettu aina lukutoukkapikkusiskoa näyttelevää Edna May Wonacottia – löytö Santa Rosan asukkaiden joukosta – myöten. Päähenkilön sympaattisina vanhempina nähdään Henry Travers ja Patricia Collinge. MacDonald Carey ja Wallace Ford ovat luonteikkaita etsiviä. Humoristista lisäväriä stooriin tuo ensimmäisessä filmiroolissaan Hume Cronyn, jonka esittämä Herbie huvittelee perheen pankkivirkailija-isän kanssa keksimällä erilaisia tapoja murhata toinen toisensa. Elokuvaa on nautinto katsoa myös siitä syystä, että Joseph A. Valentine on kuvannut sen jopa Hitchcock-mittapuulla erinomaisen tyylikkäästi. Dmitri Tiomkinin säveltämässä musiikissakin on kaikki se mitä hyvän jännärin scorelta voi toivoa.

Tämäkin blu-ray on kuvan- ja äänenlaadultaan erinomainen, vaikka ehkä himpun verran jääkin jälkeen edellisestä. Lisukkeista herkullisin on puolituntinen videodokumentti Beyond Doubt: The Making of Hitchcock's Favorite Film (2000), jossa Patricia Hitchcockin ja Robert Boylen ohella muistojaan jakavat elokuvan näyttelijöistä Teresa Wright ja Hume Cronyn. Myös Hitchcockia paljon tutkinut ohjaaja Peter Bogdanovich pääsee ääneen. Bonuksina on vielä Boylen piirtämiä kuvaluonnoksia, tuotantostillejä ja traileri. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.

Elokuva: ★★★★★

Kuva ja ääni: ★★★★★

Ekstrat: ★★★★★

Köysi
(Rope, USA 1948)

Aika ajoin Hitchcock halusi haastaa itsensä erilaisin kokeiluin ja rajoittein. Tunnettuja esimerkkejä 40-luvulta ovat Pelastusvene (1944), joka tapahtuu kokonaan nimensä mukaisessa kulkuvälineessä, sekä tämä Köysi, jossa ohjaaja pyrkii luomaan vaikutelman reaaliajassa etenevästä yhden otoksen elokuvasta. Aikansa tekniikalla toteutettuna se tarkoittaa sitä, että teos koostuu noin 12-minuuttisista (filmikelan pituus) otoksista, jotka alkavat ja loppuvat siten ettei liitoskohtia periaatteessa huomaa (käytännössä kylläkin).

Elokuvassa John Dall ja Farley Granger näyttelevät Nietzschen yli-ihmisopeista innostuneita kaveruksia, jotka hakevat jännitystä elämään murhaamalla yhteisen opiskelutoverinsa ja vieläpä järjestämällä cocktailkutsut kirstuun piilotetun ruumiin ympärillä. Kutsuttujen joukossa ovat muun muassa murhatun tyttöystävä, isä ja täti sekä kaverusten entinen opettaja, jolta he mielestään ovat saaneet idean tekoonsa. Kumppanukset niin sanotusti leikkivät tulella, ja James Stewartin esittämä proffa haistaakin nopeasti palaneen käryä. Murhaajakaverusten suhde on aika alleviivaavastikin sellainen, että Dall hallitsee ja Granger alistuu. Ilmeisesti he ovat homoseksuaaleja, mutta sellaistahan ei tämän ajan Hollywood-elokuvassa voi suoraan sanoa.

Elokuva ei lukeudu Hitchcockin mestaritöiden joukkoon, mutta oma vinkeä charminsa siinä on. Huiman kekseliästä ja omana aikanaan rohkeaa elokuvakerrontaa saamme ihailla esimerkiksi kohtauksessa, jossa kamera jää seuraamaan asuntoa siivoilevaa taloudenhoitajaa samalla kun pääkolmikko keskustelee kadonneen kohtalosta kuvan ulkopuolella – ja katsoja jännittää milloin sisäkkö avaa arkun kannen. Arthur Laurentsin käsikirjoitus perustuu britti Patrick Hamiltonin vuonna 1929 ilmestyneeseen näytelmään, joka puolestaan pohjautuu löyhästi 1920-luvun puolivälissä Amerikkaa kuohuttaneeseen Leopoldin ja Loebin tapaukseen. Epäilyksen varjossa salapoliisitarinoista innostunutta naapuria näytellyt Hume Cronyn teki ensimmäisen käsikirjoitusversion, jonka Laurents viimeisteli. Homoteema on alkuperäisessä näytelmässä kuulemma näkyvämmin esillä kuin elokuvaversiossa.

Huomionarvoinen Köysi on myös Hitchcockin ensimmäisenä värielokuvana (Joseph Valentine sai kunnian kuvata tämänkin). Blu-ray toistaa värit sävykkäästi ja kuva on tarkka, mutta ihan aiempien levyjen tekniseen laatuun tässä ei ehkä ylletä. Bonusmateriaaleista olennaisin on vuonna 2001 valmistunut puolituntinen Rope Unleashed -dokumentti, jossa elokuvasta ja sen tekemisestä kertovat Patricia Hitchcockin lisäksi käsikirjoittajat Hume Cronyn ja Arthur Laurents sekä hämmästyttävän nuorekkaan oloinen Farley Granger. Muina lisukkeina ovat kuvagalleria ja alkuperäinen traileri. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Takaikkuna
(Rear Window, USA 1954)

James Stewart, tuo amerikkalaisen jokamiehen Hollywood-vastine, tuli Hitchcockin tähdeksi myös Takaikkunaan, joka vuorostaan kuuluu ohjaajan ehdottomiin kärkitöihin. Siis niihin muutamiin, joita ei vain kyllästy katsomaan vaikka juonen jo osaakin ulkoa. Stewart esittää Jeffiä, jalkansa telonutta valokuvaajaa, joka aikansa kuluksi tarkkailee naapureitaan kunnes alkaa epäillä yhden heistä murhanneen vaimonsa. Monesta Hitchcock-leffasta tuttu ajatus siitä, että murhaajat ovat useimmiten tavallisia naapurinsetiä, on siis tämänkin kyhäelmän ydinainesta. Elokuva pistää meidät myös pohtimaan yksityisyyteen ja tirkistelyyn liittyviä moraalikysymyksiä monelta kantilta. Varsinaisesti Takaikkuna taitaa kuitenkin kertoa sitoutumisen kammosta. Jeffillä kun on se täydellinen tyttöystävä, Grace Kellyn esittämä ihana Lisa, joka haluaisi kovasti hänen kanssaan naimisiin. Mies vastustelee, koska ei halua asettua aloilleen ja koska pitää tyttöä liian hienostuneena seikkailijan vaimoksi. Mieli alkaa muuttua vasta, kun neito asettaa oman henkensä vaaraan tarinan huippukohdassa.

Takaikkuna on Hitchcockin niin sanotuista kokeiluelokuvista onnistunein, elokuva isolla E:llä. Tunnetusti koko juttu on kuvattu yhdessä isossa lavasteessa, joka käsittää Jeffin asunnon ja sen mitä hän sisäpihalle avautuvasta olohuoneen ikkunastaan näkee. Kamera pysyy melkein koko rainan ajan Jeffin asunnossa kerronnan perustuessa näkökulmakuvien ja reaktiokuvien väliselle vuoropuhelulle. Elokuvallinen kekseliäisyys ja eleganssi leimaavat kerrontaa kautta linjan. Esimerkiksi heti ensimmäinen otos on aivan huikea niin kerronnallisesti kuin teknisenä suorituksenakin. Huomionarvoista on myös varsin epäkonventionaalinen musiikin ja äänitehosteiden käyttö. Franz Waxmanin säveltämällä jazzscorella on oma roolinsa myös tarinassa siten, että kappale nimeltä "Lisa" valmistuu pala palalta säveltäjän asunnossa sitä mukaa kuin juoni etenee. Vasta ihan lopussa kuullaan valmis versio kappaleesta. Hitchcock suorittaa cameonsakin säveltäjän huoneistossa, minkä voi tulkita vaikka vihjeeksi siitä että tämä on elokuvan hahmoista lähimpänä häntä itseään.

Takaikkuna perustuu Cornell Woolrichin (William Irish -pseudonyymillään) kirjoittamaan novelliin "It Had to Be Murder" vuodelta 1942. Kyseessä on ensimmäinen neljästä John Michael Hayesin kirjoittamasta Hitchcock-kässäristä. Stewartin ja Kellyn rinnalla rooleissa loistavat Thelma Ritter päähenkilön kuntouttajana sekä Raymond Burr epäiltynä murhaajana.

Elokuva näyttää ja kuulostaa blu-rayllä hyvältä mutta ei mielestäni ihan niin hyvältä kuin voisi, verrattuna vaikkapa kymmenen vuotta vanhempaan Epäilyksen varjoon. Lisukkeita levylle on kasattu esimerkillinen määrä, ja ne ovat pääosin erittäin antoisiakin, elokuvaa monesta kulmasta avaavia. Making of -dokumentti, nimeltänsä 'Rear Window' Ethics: Remembering and Restoring a Hitchcock Classic (Laurent Beauzereau 2000) on tällä kertaa melkein tunnin mittainen. Siinä ajatuksiaan elokuvasta ja sen tekemisestä jakavat muiden muassa apulaisohjaajana toiminut Herbert Coleman, kamera-assistentti Leonard J. South, Miss Torson roolin näytellyt Georgine Darcy, Hitchcock-fanit Peter Bogdanovich ja Curtis Hanson, elokuvahistorioitsija Robin Wood, säveltäjä Franz Waxmanin poika John Waxman sekä tietenkin näiden juttujen vakiokasvo Patricia Hitchcock. Lisäksi mukana on erillinen John Michael Hayesin haastattelu (13 min.) sekä laajemmin Hitchcockin taiteeseen ja työskentelytapoihin pureutuvat dokumentit Pure Cinema: Through the Eyes of the Master (Gary Leva 2008, 25 min.) ja Breaking Barriers: The Sound of Hitchcock (2008, 23 min.). Mukaan on mahtunut myös kuudentoista minuutin verran ääninauhalta purettuja otteita François Truffaut'n Hitchcock-haastattelusta vuodelta 1962. Jostakin kuvanauha-arkistosta on vielä kaivettu todellinen namupala, puolituntinen klippi, jossa Pia Lindström (Ingrid Bergmanin tytär) ja William Everson haastattelevat Hitchiä. Tietenkin mukana on myös kuvagalleria ja elokuvan alkuperäinen traileri sekä myös neljän Hitchcock-leffan uudelleenjulkaisua varten tehty yhteistraileri jonka James Stewart juontaa. Valitettavasti kaikki ekstrat ovat silti tässäkin SD-laatuisia. Kokonaisuuden kruunaa elokuvan oheen saatava kommenttiraita, jolla käsikirjoittaja John Michael Hayes purkaa Takaikkunan osiin.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Mutta... kuka murhasi Harryn?
(The Trouble with Harry, USA 1955)

Mutta... kuka murhasi Harryn? -elokuvaa on sanottu Hitchcockin amerikkalaisista elokuvista englantilaisimmaksi. Siinä jännityselementit ovat kokonaan saaneet väistyä komiikan tieltä. Tosin huumori on juuri niin makaaberia kuin vain Hitchcockilta voi odottaa. Brittikirjailija Jack Trevor Storyn romaaniin perustuvassa tarinassa erään Harry-nimisen miehen ruumis aiheuttaa päänvaivaa ja vähän muunkinlaista vaivaa muutamalle idyllisen vermontilaiskylän asukkaalle. Edmund Gwennin näyttelemä kapteeni luulee ampuneensa miehen vahingossa jänismetsällä ollessaan, kun taas Mildred Natwickin esittämä ikäneito uskoo aiheuttaneensa miehen kuoleman itsepuolustuksen seurauksena. Shirley MacLainen hahmottamalle Jenniferille tapaus on pulmallinen siksi, että kuollut sattuu olemaan hänen aviomiehensä. John Forsythen tulkitsema taidemaalari puolestaan sekaantuu tapaukseen ensin muuten vaan ja myöhemmin siksi että hän rakastuu edellämainittuun. Kuvaavaa on, ettei kukaan näytä välittävän tuon taivaallista epäonnisen miehen kohtalosta, kaikkein vähiten tuore leski.

Vaikka Harry on selvästi kepeä välityö, on se kumminkin aito Hitchcock-leffa ja vieläpä vallan viihdyttävä sellainen. Elokuva, joka huvittaa ja naurattaa vielä useankin katselukerran jälkeen. Uskallanpa myös väittää, että tämä syksyisen Vermontin väriloistosta kaiken irti ottava hupailu on yksi hienoimmista ruskaelokuvista ikinä. Hitchcock halusi nimenomaan tallentaa tuon väriloiston. Kuvausryhmän päästessä paikan päälle syksy oli kuitenkin edennyt jo niin pitkälle, että lehtiä jouduttiin liimailemaan takaisin puihin, niin kerrotaan.

Hitchcockin uran kannalta Harry on sillä tavalla tärkeä virstanpylväs, että siitä käynnistyi hänen ja säveltäjä Bernard Herrmannin pitkä ja hedelmällinen yhteistyö. Herrmannin musiikilla onkin erittäin tärkeä rooli Harryssa niin kuin monessa myöhemmässäkin Hitchcockin tuotoksessa. Hitch on jopa itse sanonut, että Harryn score on hänen oma suosikkinsa Herrmannin sävellyksistä, mikä on aika paljon sanottu. Vieläkin merkittävämpi virstanpylväs Harry on silti ollut parikymppiselle Shirley MacLainelle, joka tekee tässä aikamoisen upean valkokangasdebyyttinsä. Varsin hyviä ovat muutkin näyttelijät, etenkin konkarit Gwenn ja Natwick ovat iskussa.

Blu-ray on tekniseltä laadultaan kokoelman parhaita. Robert Burksin ylväässä VistaVision-formaatissa kuvaama materiaali pääsee levyllä todella hienosti oikeuksiinsa samoin kuin Herrmannin musiikkikin. Sen sijaan ekstroja lätylle ei ole liikaa ahdettu. Mukana on sentään taas puolituntinen videodokumentti The Trouble with Harry Isn't Over (2001), jossa elokuvaa taustoittavat omista vinkkeleistään vakiokasvo Patricia Hitchcockin lisäksi apulaistuottaja Herbert Coleman, käsikirjoittaja John Michael Hayes, tähti John Forsythe ja Bernard Herrmann -elämäkerturi Steven Smith. Muita lisukkeita ovat juliste- ja stillkuvagalleria sekä elokuvan alkuperäinen traileri. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.

Elokuva: ★★★★★

Kuva ja ääni: ★★★★★

Ekstrat: ★★★★★

Mies joka tiesi liikaa
(The Man Who Knew Too Much, USA 1956)

James Stewart tuli kolmannen kerran Hitchcockin tähdeksi Mies joka tiesi liikaa -elokuvaan, joka ohjaajan omien sanojen mukaan on "ammattilaisen" tekemä päivitys "lahjakkaan amatöörin" samannimisestä vuoden 1934 elokuvasta. Kaikki on tässä tietenkin suurempaa kuin alkuperäisversiossa, mutta pääpiirteissään juoni on sama. Tapahtumat tosin käynnistyvät helteisestä Pohjois-Afrikasta lumisten Alppien sijaan. Stewart ja Doris Day esittävät Marokossa lomailevaa amerikkalaispariskuntaa, joiden pieni poika kidnapataan koska isi on saanut vihiä kansainvälisestä salamurhahankkeesta Lontoossa. Kuolevan vakoojan (Daniel Gélin) Stewartin korvaan kuiskuttamat sanat "Ambrose Chapel" ainoana johtolankanaan he sitten matkustavat Britannian pääkaupunkiin saadakseen poikansa takaisin. Alkuperäisversion tapaan tarina huipentuu Royal Albert Hallissa tapahtuvaan konserttijaksoon, jossa Hitchcock näyttää todellista mestaruuttaan. Pojan roolissa on kymmenvuotias Christopher Olsen, Brenda de Banzie ja Bernard Miles näyttelevät melko muistettavasti hänen kaappaajiaan.

Katsoin elokuvan nyt ensimmäisen kerran oman isäksi tulemiseni jälkeen. Siitä johtuen tarina kosketti nyt ehkä vähän eri tavalla kuin ennen. Mukaan tuli entistä väkevämpänä ajatus siitä, että mitä jos itselle kävisi joskus samoin kesken lomamatkan. Miltä ihan oikeasti tuntuisi jättää tapahtunut taakse ja lähteä hataran johtolangan varassa toiseen maahan jäljittämään kadonnutta lasta? Hui mikä ajatus!

Hitchcockin ja Bernard Herrmannin yhteisistä elokuvista Mies joka tiesi liikaa oli järjestyksessä toinen. Herrmann nähdään nyt kuvissakin Albert Hall -jaksossa johtamassa Lontoon sinfoniaorkesteria. Hieman yllättävästi tuossa elokuvan huipentumassa kuultava musiikki ei kuitenkaan ole Herrmannin omaa käsialaa vaan kyseessä on sama Arthur Benjaminin kantaatti kuin alkuperäisversiossa. Herrmann itse näet piti siitä niin paljon ettei katsonut tarpeelliseksi vaihtaa sitä. Doris Dayn esittämällä Que sera, sera (Whatever Will Be, Will Be) -laululla on niin ikään merkittävä rooli tarinan kulussa. Kyseisestä laulusta tuli iso hitti aikanaan ja se palkittiin myös Oscarilla.

Myös Mies joka tiesi liikaa on Robert Burksin VistaVisionille komeasti kuvaama. Blu-rayn kuvanlaadussa olisi tällä kertaa hieman parantamisenkin varaa, sillä vaikka kuva on tarkka, värisävyt pumppaavat välillä häiritsevästi. Kyllä leffa silti näinkin paremmin oikeuksiinsa pääsee kuin millään DVD-julkaisulla (niin uskon) tai standardiresoluutioisissa tv-esityksissä. Lisukkeista olennaisin on puolituntinen videodokumentti The Making of The Man Who Knew Too Much (2000), jossa elokuvan tekemisestä kertovat Pat Hitchcockin lisäksi tuottaja Herbert Coleman, käsikirjoittaja John Michael Hayes, lavastaja Henry Bumstead ja Bernard Herrmann -elämäkerturi Steven Smith. Lisäksi mukana on stillkuvagalleria, alkuperäinen traileri ja sama neljän Hitchcock-leffan yhteistraileri kuin Takaikkuna-levylläkin. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Vertigo – punainen kyynel
(Vertigo, USA 1958)

Neljännen ja viimeisen kerran James Stewart tuli Hitchcockin ohjattavaksi Vertigoon. Tästä syyllisyydentuntoa, pakkomielteisyyttä ja identiteettikysymyksiä käsittelevästä unenomaisesta trilleristä on ajan saatossa tullut mestarin elokuvista kaikkein arvostetuin ja analysoiduin, puolivirallisesti jopa "maailman paras elokuva", vaikka se alunperin olikin Hitchcock-mittapuulla floppi. Kirjoitin elokuvasta lyhyesti jo viime vuonna, kun sain onnen nähdä sen 70-millisenä filmikopiona Bio Rexin screeniltä, mutta kertaus ei ole pahitteeksi.

John "Scottie" Ferguson -niminen etsivä (Stewart) traumatisoituu ja joutuu jättämään työnsä kollegan syöksyttyä kuolemaan hänen korkeanpaikankammonsa takia. Pian vanha opiskelutoveri Gavin Elster (Tom Helmore) – opiskelutoverit ovat Hitchcockin leffoissa aina petollisia! – ottaa Scottieen yhteyttä ja palkkaa hänet varjostamaan mystisesti käyttäytyvää vaimoaan Madeleinea (Kim Novak). Scottie suostuu vastahakoisesti mutta nähtyään naisen lumoutuu tämän kauneudesta. Kun Madeleine eräässä elokuvahistorian ikonisimmista kohtauksista heittäytyy San Franciscon lahteen, Scottie syöksyy perään ja pelastaa hänet. Pian mies on korviaan myöten rakastunut, ja tunne vaikuttaa molemminpuoliselta. Madeleinen outo käytös kuitenkin jatkuu. Scottien korkeanpaikankammo on lopulta ratkaisevassa roolissa, kun nainen toisella kerralla onnistuukin itsemurhayrityksessään. Tai siltä ainakin näyttää. Kaikki tuo nimittäin osoittautuu hämäykseksi. Kaksinkertaiseksi hämäykseksi. Elster "vaimoineen" huiputtaa Scottieta ja ohjaaja samalla tavalla katsojaa.

Alkuperäisessä Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaanissa (D'entre les morts, 1958) suuri paljastus on säästetty viimeisille sivuille, mutta Hitchcock käsikirjoittajiensa Alec Coppelin ja Samuel Taylorin kanssa on kääntänyt jutun niin, että katsoja (vaan ei päähenkilö) tietää tulleensa jymäytetyksi jo pian puolenvälin jälkeen. Eli tyylilleen uskollisesti Hitch panostaa "jännitykseen" "yllätyksen" sijaan. Vertigonkaan käsikirjoitus ei silti ole virheetön. Juonessa on hyvinkin auton mentäviä aukkoja, mutta se ei juuri haittaa kun kaikki muu toimii täydellisesti. Ohjaajan tunnetusti perusteellinen paneutuminen yksityiskohtiin ilmenee varsinkin siinä miten Vertigo on kuvattu, lavastettu ja puvustettu. Värien käyttö on paikoin suorastaan silmiä hivelevää. Myös roolitus on osunut, taas kerran, enemmän kuin kohdilleen. Vera Milesin piti alunperin näytellä mysteerinaisen rooli, mutta hänen tultuaan produktion kannalta huonolla hetkellä raskaaksi Hitch joutui harmikseen tyytymään Novakiin. Loppujen lopuksi se saattaa olla elokuvan kannalta onni. Novakhan tässä ruumiillistaa unelmaa jotakuinkin täydellisesti. Yhtään huonompi ei ole Barbara Bel Geddeskään sinä arkisempana naisystävänä, jonka ihanuus vain on liian maanläheistä laatua tullakseen huomatuksi. Kaiken tietysti kruunaa Bernard Herrmannin mestarillinen, nyrjähtäneesti romanttinen score. Tuotantoformaattina on tässäkin ollut VistaVision ja kuvaajana Robert Burks, niin kuin kaikissa muissakin Hitchin Paramount-tuotoksissa.

Jos on elokuva mestarillinen, tekee blu-ray sille oikeutta niin teknisen toteutuksen kuin lisukkeidenkin osalta. Kuva ei ehkä ole ihan yhtä tasalaatuinen kuin vaikkapa Harryssä, mutta varsin nautinnollista katseltavaa levy silti pääosin on. Myös dialogista saa hyvin selvän ja kaiken kaikkiaan elokuva kuulostaa komealta omassa vähän puutteellisessa järjestelmässäni. Kommenttiraidalla elokuvaa analysoi William Friedkin, jonka oma ohjaajanura käynnistyi Hitchcock esittää -televisiosarjan puitteissa. Raita ei ole ihan yhtä antoisa kuin Takaikkunan vastaava mutta ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen. Obsessed with Vertigo: New Life for Hitchcock's Masterpiece -dokumentissa vuodelta 1997 paneudutaan puolen tunnin ajaksi elokuvan synty- ja restaurointivaiheisiin. Haastateltavina siinä ovat (Pat Hitchcockin lisäksi) elokuvan näyttelijöistä Barbara Bel Geddes ja Kim Novak sekä muista työryhmän jäsenistä mm. käsikirjoittaja Samuel Taylor ja lavastaja Henry Bumstead; James C. Katz ja Robert A. Harris kertovat elokuvan restaruroinnista ja moni muukin tuttu ja vähemmän tuttu kasvo pääsee omia ajatuksiaan esittämään.

Hitchcockin pitkäaikaisista yhteistyökumppaneista omat pienet featurettensa ovat lisäksi saaneet alkutekstijaksojen suunnittelija Saul Bass, pukusuunnittelija Edith Head, säveltäjä Bernard Herrmann sekä tärkein kaikista eli vaimo ja muusa Alma Reville. François Truffaut'n Hitchcock-haastattelusta on mukaan otettu Vertigoa käsittelevä osuus. 69-minuuttisen The Vertigo Archives -otsikon alle on koottu hirmuinen määrä kuvasuunnitelmia ja -luonnoksia, julistenäytteitä ja stillkuvia sekä vielä mojovat tietopaketit elokuvasta, ohjaajasta ja pääosanäyttelijöistä. Tarjolle on myös laitettu elokuvan vaihtoehtoinen lopetus, jonka Hitchcock kuvautti vastahakoisesti tuotantoyhtiön vaatimuksesta ulkomaisen levityksen tarpeisiin (ja jota viisaasti ei kuitenkaan koskaan käytetty).

Yhdeksänminuuttisessa minidokumentissa (levyn ainoa HD-lisuke) 100 Years of Universal: The Lew Wasserman Era kerrotaan nimensä mukaisesti vuonna 2012 sata vuotta täyttäneestä Universal-yhtiöstä ja sitä lähes neljä vuosikymmentä visionäärisesti luotsanneesta Lew Wassermanista (1913–2002). Wassermanin keksintönä pidetään muun muassa sitä että Hitchistä tuli 50-luvun lopulla "tv-tähti", ja Universalin nousu nyky-Hollywoodin ehkä menestyksekkäimmäksi viihdeimperiumiksi luetaan sekin pitkälti hänen ansiokseen. Vertigon alkuperäinen elokuvateatteritraileri ja restauroidun version traileri 1990-luvulta ovat tietenkin myös mukana paketissa.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Boksin loput seitsemän elokuvaa ovat Psyko (1960), Linnut (1963), Marnie – vaarallisella tiellä (1964), Revitty esirippu (1966), Topaz (1969), Frenzy (1972) ja Perintö (1976). Käsittelen ne kirjoituksen seuraavassa osassa kunhan olen saanut ne ensin katsottua.

Son of Saul (2015)

Saul fia, Unkari
Ohjaus László Nemes

Toisen maailmansodan juutalaisvainoista on tehty jo satoja elokuvia, mutta vieläkään aihe ei tunnu loppuun kalutulta. Béla Tarrin assistenttina ohjaajaksi kypsynyt László Nemes avaa esikoispitkässään taas yhden uuden näkökulman aiheeseen, ja aika mallikkaalla tavalla. Pätkä on taatusti ahdistavimpia mitä Suomen valkokankailla on tänä vuonna nähty, mutta myös puhuttelevimpia.

Englanninkielisellä nimellään meilläkin kulkeva Son of Saul kertoo tuhoamisleirien hirveyksistä unkarilaisen sonderkommandon silmin. Sonderkommandot olivat erityisvankeja, jotka natsit pakottivat työskentelemään kuolemankoneiston rattaissa ja jotka siten saivat elää vähän kauemmin kuin muut vangit. Tiukasti päähenkilö Saulin (Géza Röhrig) näkökulmassa pysytellen teos onnistuu antamaan todenmakuisen kuvan kuolemanleirien sanoinkuvaamattoman kammottavista olosuhteista. Perspektiiviä antaa se että elokuvan tapahtumat käsittävät suunnilleen yhden vuorokauden. Ajatus siitä, että noissa oloissa voisi jotenkin kyetä elämään ja säilyttämään ihmisyytensä, tuntuu kutakuinkin mahdottomalta.

Saulissa on kuitenkin sen verran ihmisyyttä vielä jäljellä, että kun kaasutuksen jäljiltä löytyy yksi nuori poika elossa, haluaa hän pelastaa tämän keinolla millä hyvänsä. Henkilökunta tietysti huolehtii siitä ettei poika sentään henkiin jää, joten sankarimme ei voi muuta kuin yrittää edes saada tämä säällisesti haudatuksi. Epäselväksi jää, onko poika oikeasti hänen omansa tai edes tuttunsa, mutta se on toisarvoista. Kyse on symbolisesta teosta.

Ei Son of Saul varsinaisesti mitään uutta kerro, ainakaan sellaiselle, joka on nähnyt Claude Lanzmannin tärisyttävän Shoahin (1985), mutta kyllä Nemesin esikoinen paikkansa ottaa holokaustielokuvien kaanonissa. Aihe on ohjaajalle sillä tavalla läheinen, että hänen omia sukulaisiaankin on ollut Auschwitzissa kaasutettujen joukossa. Käsiksen hän on kyhännyt yhteistyössä Clara Royerin kanssa. Elokuvalle myönnetyistä kymmenistä palkinnoista tärkeimpiä ovat Cannesin grand prix ja parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar. Mielenkiinnolla odotan, miten Nemesin ura tästä jatkuu. (21.9. Kino Myyri)

+ vaikuttava ja todenmakuinen kuvaus kuolemanleirien kauheuksista
+ oivaltavaa kameratyötä
+ antaa ajattelemisen aihetta

★★★★★