Moonlight (2016)

Moonlight, USA
Ohjaus Barry Jenkins

Barry Jenkinsin toisena pitkänään kirjoittama ja ohjaama Moonlight on kerännyt kriitikoilta lähes yksimielistä ylistystä. Eeppiseen härdelliin huipentuneessa Oscar-kisassakin sei vei parhaan elokuvan pystin kirjaimellisesti ennakkosuosikki La La Landin nenän edestä. Mikäköhän minua vaivaa kun en täysin oivalla mikä Moonlightissa on niin erityistä? Onhan se toki kauniisti toteutettu, ajatuksia herättävä ja paikoin koskettavakin mustan homomiehen kasvutarina. Näyttelijät ovat todella hyviä rooleissaan ja niin edelleen. Mutta että mestariteos ja tuleva klassikko? En jaksa uskoa. Tulevat vuosikymmenet osoittakoot, että olen väärässä.

Miamin Liberty Cityyn sijoittuvassa stoorissa seurataan Chiron-nimisen hepun elämää kolmessa käänteentekevässä ikävaiheessa. Ensin tapaamme hänet äidin laiminlyömänä ja kiusaajien vainoamana ujona koulupoikana "Littlenä" (Alex R. Hibbert), jonka huumediileri Juan (Mahershala Ali) löytää piileskelemästä eräästä autiotalosta ja ottaa suojeluunsa. Aluksi poika on epäluuloinen, mutta aikaa myöten Juanista tulee hänelle isän korvike ja tyttöystävästään Teresasta (Janelle Monáe) varaäiti. Kaikki näkevät, että Little on "erilainen". Mutta koulutovereidenkin joukossa on silti yksi Kevin (Jaden Piner), joka ei asiasta piittaa.

Toisessa episodissa Chiron (roolissa nyt Ashton Sanders) on high school -vaiheessa. Muu ei ole muuttunut paitsi että Juania ei enää ole ja äiti (Naomie Harris) on entistä syvemmällä crack-koukussa. Kiusaaminen on vähintään yhtä julmaa kuin aiemmin. Rehvakkaasti naiskokemuksillaan elvistelevä Kevin (Jharrel Jerome) on pysynyt ystävänä, mutta tämäkin ystävyys on voimassa vain kaverusten ollessa kaksin. Jakso kulminoituu pariin kohtaukseen, joissa Chironin ja Kevinin suhde syvenee ja samalla kompleksisoituu.

Viimein kolmannessa episodissa Chiron on "Black" (Trevante Rhodes), itsensä linnassa uudestaan luonut kultahampainen lihaskimppu. Hän on asettunut Atlantaan ja opetellut saman "ammatin" kuin esikuvansa Juan. Haavoittuvaisen sisimpänsä hän on kätkenyt syvälle kovettuneen nahkansa alle. Mutta kun Kevin (André Holland) yllättäen vuosien jälkeen soittaa, alkaa todellinen Chiron taas nousta lähemmäs pintaa.

Loppukohtaukseen on ladattu valtava määrä patoutunutta tunnetta. Silti minä huomasin vain miettiväni, miten ravintolanpitäjälle, joka itse hoitaa niin tilausten vastaanotot, kokkaukset kuin tarjoilutkin, jää aikaa vielä kaikessa rauhassa istua rupattelemaan asiakkaiden kanssa. Epäolennaista juu. Mutta voiko elokuvaa pitää täysin onnistuneena, jos huomio kiinnittyy moisiin epäolennaisuuksiin jo ensimmäisellä katselukerralla?

No joo. Pienine puutteineenkin Moonlight kannatti ja kannattaa ehdottomasti nähdä. Jenkinsin Oscarilla palkittu käsikirjoitus perustuu Tarell Alvin McCraneyn draamakoulussa kirjoittamaan näytelmään In Moonlight Black Boys Look Blue. Lopputuotteeseen on suodattunut aineksia myös kummankin kirjoittajan omasta elämästä. Mahershala Alin kieltämättä komea sivuosasuoritus noteerattiin niin ikään Oscarin arvoiseksi. (20.7. Kinopalatsi Helsinki)

+ ajatuksia herättävä kasvutarina
+ hyvät näyttelijät
+ kaunis toteutus
− ehkä lähtökohtiinsa nähden hieman vaisu?

★★★★★