Ohjaus Kenneth Lonergan
Useat viiden tähden arviot saivat minut tuumimaan, että tässä on elokuva joka kannattaa nähdä. En silti osannut aavistaa, millaisella voimalla Manchester by the Sea liikuttelisikaan sisuskalujani. Minuthan on kyllä suhteellisen helppo saada nyyhkimään elokuvissa, mutta jos vielä seuraavana päivänäkään en kykene kertomaan kokemuksesta vaimolleni ilman liikuttumista niin se on jo jotain se. Ei siis tosiaankaan mikään turhake tämä näytelmäkirjailijana ja käsikirjoittajana kannuksensa hankkineen Kenneth Lonerganin kolmas ohjaustyö.
Casey Affleck näyttelee Leetä, Bostonin reunamilla elelevää melko epäsosiaalista talonmiestä. Kun hänen isoveljensä Joe yhtenä päivänä kuolee, on Leen palattava entiseen kotikaupunkiinsa (siitä leffan nimi) järjestelemään asioita. Tällöin Lee saa yllätyksekseen tietää myös, että veli on testamentannut hänet teini-ikäisen Patrick-poikansa huoltajaksi. Vastuun ottaminen bändi- ja lätkäharkkojen sekä kahden tyttöystävän välissä sukkuloivasta menevähköstä miehenalusta ei innostaisi, kun omakaan elämä ei ole ihan järjestyksessä.
Takaumissa näytetään väläyksiä Leen ja muiden asianosaisten aiemmasta elämästä. Näin saamme tietää, ettei Lee aina ole ollut samanlainen jurottaja kuin nyt. Että joskus ei kovinkaan kauan sitten hänellä tosiaan on ollut elämä. Saamme tietää myös sen, miten tuo elämä on häneltä riistetty. Se osuu ja tekee kipeätä, koska vastaavaa voisi periaatteessa tapahtua kenelle tahansa. Vähempikin murtaisi ihmisen.
Elokuvan voima on Lonerganin käsikirjoituksessa, joka välttää kaikki kliseet ja teennäisyydet. Tarina koskettaa, koska hahmot ja tapahtumat tuntuvat todellisilta. Casey Affleckin hillityn huikea pääosasuoritus on lopputuloksen kannalta ratkaisevassa roolissa myös. (Ei ihme että elokuvan saamat kaksi Oscariakin tulivat juuri käsikirjoituksesta ja miespääosasta.) Mainiota työtä tekevät kyllä muutkin näyttelijät. Etenkin Patrickiä esittävä parikymppinen Lucas Hedges osoittautuu aikamoiseksi lupaukseksi ja Leen ex-vaimona nähtävä Michelle Williams on hänkin jäätävän hyvä (taas kerran).
Niin ollen viisi tähteä on lähellä tipahtaa täältäkin, mutta jääköön vahvaan neljään vielä. Joka tapauksessa: kun tulee aika listata kuluvan vuoden parhaat ensi-iltaleffat, olisi ihme jos tämä ei olisi top vitosessa. (13.5. Kinopalatsi Helsinki)
+ syvästi koskettava tarina
+ todelle maistuvat hahmot ja tapahtumat
+ erinomaisia näyttelijäsuorituksia
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti