Fuocoammare – tuli merellä (2016)

Fuocoammare, Italia/Ranska
Ohjaus Gianfranco Rosi

Italialle kuuluva pieni Lampedusan saari eteläisellä Välimerellä nousee aika ajoin uutisotsikoihin, kun sen kautta Eurooppaan pyrkivät uuden elämän etsijät saavat tuta matkaan sisältyvät riskit pahimman kautta. Tunnetuimmassa onnettomuudessa vuonna 2013 arviolta ainakin kolmesataa afrikkalaista siirtolaista menetti henkensä, kun heitä kuljettanut kalastusalus upposi saaren edustalla. Siitä pitäen tulijat on pyritty ottamaan kiinni jo merellä ja saattamaan turvallisesti internointikeskukseen. Silti monet yhä kuolevat jo matkalla esimerkiksi nestehukkaan tai polttonesteiden aiheuttamiin palovammoihin. Olosuhteiden hirvittävyyttä on vaikea edes käsittää.

Palkitussa dokumenttielokuvassaan Fuocoammare Gianfranco Rosi näyttää sen, mitä uutiset eivät näytä. Eli ensinnäkin sen, että vaikka tulijoiden virta on jatkuvaa, monikaan saaren asukkaista ei joudu heidän kanssaan tekemisiin. Toisaalta ne, jotka joutuvat, tietävät, että hätä on jokapäiväistä, vaikka vain suurkatastrofit ylittävät uutiskynnyksen.

Maahantulijoiden sijaan etualalle nousee Lampedusan asukkaiden omalla rytmillään soljuva arki. Keskushahmo on yhdeksänvuotias pikkupoika Samuele, jonka päivät täyttyvät samankaltaisista asioista kuin yhdeksänvuotiaiden pikkupoikien päivät kaikkialla täyttyvät. Ritsojen väsääminen ja niillä ammuskelu näyttää olevan hänen suurinta huviaan. Huolta aiheuttavat lähinnä koulutehtävät, taipuvaisuus meripahoinvointiin sekä laiska silmä, jota hoidetaan paremman silmän laputuksella. Tutustumme myös keittiössä hääräilevään Samuelen isoäitiin ja sapuskaa pöytään tuovaan kalastajasetään. Yksityiskohdat, kuten spagettikastikkeen ryystäminen ja isoäidin Malta-essu, tuovat kokonaisuuteen ihmeellistä arjen runoutta.

Yksi keskeinen henkilö elokuvassa on myös paikallinen radio-dj, joka sekä lukee tuoreimmat uutiset että toteuttaa isoäidin musatoiveet. Yksi näistä toivebiiseistä on lainannut elokuvalle nimensäkin.

Siirtolaisten hädästä saamme ensimmäiset viitteet, kun heitä etsitään sysipimeältä mereltä. Askel askeleelta, kuva kuvalta, aalto aallolta pääsemme lähemmäksi heitä. Kun internointikeskuksessa eräs nigerialaisnuorukainen räppää tarinansa kameralle, alamme jo hiukan ymmärtää mistä on kysymys. Saaren ainoan lääkärin matkassa pääsemme lopulta merellekin ja joudumme todistamaan sanoinkuvaamatonta tragediaa. Silloin viimeistään omat murheet muuttuvat olemattomiksi.

Lääkäri on myös se linkki, joka yhdistää pojan tarinan siirtolaisten tarinaan.

Täysin moitteettomana elokuvaa ei voi pitää. Se, että nuokahtelin pari kertaa pätkän keskivaiheilla, kertoo kylläkin enemmän omasta vireystilastani kuin leffan kiinnostavuudesta. Mutta kertonee se vähän siitäkin, että mukana on myös joitakin "löysiä" hetkiä. Poeettisessa kuvastossa on kuitenkin myös arvaamatonta voimaa. Elokuva jää mieleen myllertämään.

+ tärkeä, ajankohtainen aihe
+ pitkien otosten poetiikka
+ lisää ymmärrystä siirtolaiskriisin laajuudesta
– dramaturgisesti "löysä"

★★★★★