 |
| Blind Husbands: Erich von Stroheim ja Francelia Billington. (Kuva KAVI:n sivuilta.) |
Blind Husbands
USA 1919
Ohjaus Erich von Stroheim
Erich von Stroheim aloitti legendaariseksi muodostuneen ohjaajanuransa tällä pohjoisitalialaiseen lomakeskukseen sijoittuvalla aistivoimaisella kolmiodraamalla. Stroheimin itsensä kirjoittamassa tarinassa amerikkalainen lääkäri vaimoineen saapuu Dolomiiteille lomailemaan. Samalla kyydillä alppiresorttiin saapuu Stroheimin esittämä luutnantti Eric von Steuben, yksi variaatio ohjaajan jo aiemmin näyttelijänä lanseeraamasta "rakastettavan vihattavasta" upseerihahmosta. Tohtorin roolissa on Sam De Grasse ja hänen vaimonaan nähdään Francelia Billington.
Von Steuben, parantumaton naistenmies, huomaa heti, ettei rouva Armstrong saa mieheltään kaipaamaansa huomiota, ja ryhtyy tarmokkaasti liehittelemään tätä. Flirttailu on niin röyhkeää, ettei se jää huomaamatta oikeastaan muilta kuin kirjoihinsa syventyneeltä aviomieheltä. Rouva ei kuitenkaan ole kaikkein helpoimmin pehmitettävää sorttia. Tarinan käänteet vievät sankarin ja antagonistin lopulta kahdestaan läheisen vuoren huipulle, jossa vehkeilyn ja väärinkäsitysten sävyttämä välienselvittely käydään.
Persoonallisen karismaattinen Stroheim luonnollisesti vetää kaiken huomion puoleensa elokuvassa. Vallan hyvin De Grasse ja Billingtonkin silti näyttelevät samoin kuin paikallista vuoristo-opasta esittävä Gibson Gowlandkin (jolla oli myöhemmin pääosa Stroheimin Ahneudessa). Eläväinen ja yksityiskohdiltaan rikas miljöökuvaus teki myös vaikutuksen minuun, ja muutama hieno visuaalinen oivalluskin elokuvaan sisältyy. Näennäisen onnellisessa loppuratkaisussa on myös mukavasti säröä. (23.10. Orion)
★★★★★
 |
| Suuri junaryöstö. (Kuva KAVI:n sivuilta.) |
Edwin S. Porter ja Edison Manufacturing Company
USA 1901–1907
Varsinaisen elokuvan historia -esityssarjan käynnisti valikoima lyhytfilmejä, jotka sähkömiehenä uransa aloittanut amerikkalaisen elokuvan pioneeri Edwin S. Porter valmisti Edisonin palkkalaisena vuosina 1901–1907. Näytöksen kohokohta oli tietenkin Porterin kaikkein tunnetuimman elokuvan The Great Train Robbery (Suuri junaryöstö, 1903) esitys. Olen tämän ryöstö- ja lännenelokuvan lähtölaukauksena usein pidetyn kaksitoistaminuuttisen toimintapätkän monta kertaa aiemminkin nähnyt, mutta en valkokankaalta. Kun sitä moneen muuhun aikakauden elokuvaan pääsee vertaamaan, ymmärtää hyvin miksi se on jäänyt elokuvahistorian kaanoniin. Tekeleen jo omana aikanaan saamaa erityisasemaa kuvastaa hyvin se, että se on säilötty Yhdysvaltain kongressin kirjastoon laadukkaana negatiivikopiona eikä pelkkänä paperikopiona niin kuin useimmat tämänkin valikoiman filmit.
Näytöksen muista elokuvista vaikuttavimpia olivat kolmesta otoksesta muodostuva "eroottisen komedian" perusteos The Gay Shoe Clerk (1903), jossa nähdään semmoinenkin ihme kuin lähikuva naisen nilkasta (ennestään tuttu pätkä tämäkin minulle), sekä The "Teddy" Bears (1907), klassisen Kultakutri ja kolme karhua -sadun muunnos, joka päättyy siihen kun Theodore Roosevelt tulee ja ampuu Kultakutria takaa-ajavat nallukat. Loppuhuipennus tosin puuttuu viimemainitun esityskopiosta, mutta jo pelkkä tieto siitä, että sellainen on joskus ollut olemassa, hykerryttää. Mieleeni jäi myös toiseen tunnettuun satuun perustuva mélièsmäinen fantasia Jack and the Beanstalk (1902), eikä mainitsematta voi jättää Porterin toiseksi kuuluisinta työtä Life of an American Fireman (1903), joka on merkittävä yhtenä varhaisimmista tiettyä toimintaa useammasta kuvakulmasta näyttävistä elokuvista.
Mainittujen lisäksi näytöksessä esitettiin seuraavat kahdeksan elokuvaa: Terrible Teddy, the Grizzly King (poliittinen satiiri metsästelevästä Teddy Rooseveltista, 1901), Execution of Czolgocz, with Panorama of Auburn Prison (lavastettu aktualiteetti eli ajankohtaiselokuva presidentti McKinleyn murhaajan teloituksesta, 1901), Appointment by Telephone (aviollista uskottomuutta käsittelevä kolmen kohtauksen kolmiodraama, 1902), How They Do Things on the Bowery (kuvaus siitä kuinka maalaisjunttia huijataan kaupungissa, 1902), The Unappreciated Joke (sukupuolirooleista vitsiä ammentava yhden otoksen slapstick-komedia, 1903), How a French Nobleman Got a Wife Through the New York Herald Personal Columns (takaa-ajokomedia miehestä joka saa liikaa vaimokandidaatteja, 1904), The Kleptomaniac (yhteiskunnallista eriarvoisuutta kuvaava rikos- ja oikeussalielokuva, 1905) ja Dream of a Rarebit Fiend (näyttävillä kuvatrikeillä leikittelevä sarjakuvafilmatisointi, 1906). (31.10. Orion)
★★★★★
 |
| Segundo de Chomón. (Kuva KAVI:n sivuilta.) |
Chomón Essencial
Espanja/Ranska 1903–1912
Esityssarjan toinen varhaisinta elokuvaa esittelevä näytös koostui espanjalaisen Segundo de Chomónin (1871–1929) mielikuvituksekkaista töistä. Mélièsin tavoin Chomón tunnetaan parhaiten trikkielokuvistaan, mutta paljon muutakin hänen noin kolme ja puolisataa teosta käsittävään filmografiaansa luonnollisesti sisältyy. Filmoteca de Catalunyan KAVI:lle kokoamassa ohjelmassa esitettiin kuusitoista hänen Pathé-yhtiölle valmistamaansa elokuvaa vuosiltaa 1903–1912. Eniten pidin muutaman minuutin pituisista koomisista trikkifilmeistä Ki Ri Ki, acrobates Japonais ("Ki Ri Ki, japanilaiset akrobaatit", 1907) ja L'insaisissable pickpocket ("Saavuttamaton taskuvaras", 1908). Edellisessä otsikon mukaiset akrobaatit näyttävät tekevän mitä ihmeellisimpiä muodostelmia painovoimaakin uhmaten. Jälkimmäinen taas on sarja vitsikkäitä kohtauksia, joissa kaksi poliisia yrittää turhaan saada kiinni hämmästyttävän muuntautumiskykyistä varasta. Trikit on tietenkin toteutettu stop motion -tekniikalla, jonka mestari Chomón selvästi oli. Nykypäivänkin näkökulmasta vaikuttava stop motion -filmi on myös Švankmajerin teokset mieleen tuova El Electric Hôtel ("Sähköinen hotelli", 1908), jossa esineet liikkuvat itsekseen.
Valikoiman pisin ja ehkä myös pitkästyttävin elokuva oli neljätoistaminuuttinen käsinvärjätty kummitusfilmi La Légende du fantôme ("Aaveen legenda", 1908). Se on kyllä vaikuttava spektaakkelimaisuudessaan, mutta jotta tarinasta voisi saada jotakin tolkkua, pitäisi elokuva esittää erillisen kertojan kera niin kuin luultavasti alunperin on tehtykin. Huomattavasti paremmin itsenäisenä elokuvatarinana toimii 11-minuuttinen satufilminnös Le petit poucet ("Peukaloinen", 1909).
Näytöksen muut elokuvat olivat: Los héroes del sitio de Zaragoza ("Saragossan sankarit", 1903, historiallisen tapahtuman rekonstruktio); L'hereu de Ca'n Pruna ("Prunan talon perijä", 1904, Porterin How a Frenchman Nobleman Got a Wife... -elokuvan tapainen takaa-ajokomedia); Ah ! La Barbe ("Voi! Parta", 1905), Les Rois des dollars ("Dollarien kuningas", 1904) ja Les cent trucs ("Sata temppua", 1906) (mélièsmäisiä parin minuutin trikkifilmejä); Le courant éléctrique ("Sähkövirta", 1906, komedia rikoksesta ja rangaistuksesta); L'Antre de la sorcière ("Noidan pesä", 1906) ja Le spectre rouge ("Punainen haamu", 1907) (tarinallisempia trikkifilmejä); Le théâtre électrique de Bob ("Bobin sähköinen teatteri", 1909, trikkifilmi jossa nuket painivat ja temppuilevat); Le voyage sur Jupiter ("Matka Jupiteriin", 1909, Mélièsin Matka kuuhun -elokuvan inspiroima studiofantasia, joka yllättäen toi mieleeni myös Kubrickin 2001:n).
★★★★★
 |
| Rapsodia satanica: Lyda Borelli. (Kuva KAVI:n sivuilta.) |
Rapsodia satanica
Italia 1915/1917
Ohjaus Nino Oxilia
Italia oli ensimmäisiä maita, joissa ryhdyttiin tekemään ns. kokoillan elokuvia. Tärkeimpiä lajityyppejä olivat historialliset spektaakkelit, voimamieselokuvat ja diivaelokuvat. Jälkimmäiseen genreen kuuluu tämä Nino Oxilian ohjaus, jossa Lyda Borellin näyttelemä kreivitär haikailee menetetyn nuoruuden perään. Kuinka ollakaan seinämaalauksesta alas harppaava paholainen tarjoaa hänelle ikuisen nuoruuden, sillä ehdolla että nainen lupaa olla koskaan rakastumatta. Mutta minkäs ihminen luonnolleen mahtaa?
Borelli oli Francesca Bertinin ohella suosituin tämän ajan italialaisista valkokangasdiivoista. En tunne genreä kovin hyvin, mutta ihan mukavasti Borelli valkokankaan täyttää teatraalisella tyylillään ja art nouveau -henkisillä asuillaan. Muutama hieno kuvaoivalluskin silmiini osui. Oxilian kirjoittama Faust-myyttiä mukaileva tarina ei sitä vastoin saanut minua ihmeemmin innostumaan.
Elokuva valmistui jo 1915, mutta tuotantoyhtiö Cinesin sisäisistä riidoista johtuen se sai kaupallisen ensi-iltansa vasta pari vuotta myöhemmin heinäkuussa 1917. Jo tuolloin aikalaisyleisö piti teosta vähän vanhanaikaisena eikä se siksi menestynyt kovin hyvin. Ohjaaja Oxilia kaatui ensimmäisen maailmansodan taisteluissa saman vuoden marraskuussa 28-vuotiaana.
Musiikkihistoriallista kiinnostavuutta Rapsodia satanicalla on sillä tavalla, että itse Pietro Mascagni sävelsi siihen "scoren", joka ensi-illassa tietenkin esitettiin livenä hänen itsensä johtaessa orkesteria. Tällainen tiettyyn elokuvaan varta vasten sävelletty musiikki ei ollut kovin yleistä tähän aikaan. Kyseessä on oopperasäveltäjänä parhaiten tunnetun Mascagnin ainoa elokuvasävellys.
Elokuvasta esitettiin Cineteca di Bolognan ja La Cinémathèque Suissen valmistama upea 4K-digirestauraatio, joka on tintattu, toonattu ja värjätty mahdollisimman hyvin ensi-iltaversiota vastaavaksi. Mascagnin alkuperäismusiikin sillä esittää Orchestra del Teatro Comunale di Bologna Timothy Brockin johtamana ja sovittamana. (14.11. Orion)
★★★★★
 |
| Lehtiä paholaisen kirjasta: Helge Nissen ja Johannes Meyer inkvisitioepisodissa. (Kuva KAVI:n sivuilta.) |
Lehtiä paholaisen kirjasta
Blade af Satans bog, Tanska 1920
Ohjaus Carl Theodor Dreyer
Pieni Tanska oli Italian ja Ranskan ohella Euroopan johtavia elokuvamaita 1910-luvulla – jos ei määrällisesti niin ainakin laadullisesti. Tämä Carl Theodor Dreyerin toinen ohjaustyö tosin valmistui vaiheessa, jossa Tanskan elokuvatuotanto oli jo jäämässä Ruotsin ja Saksan vastaavien varjoon. Kyseessä on Griffithin Suvaitsemattomuuden innoittama episodielokuva, joka suomalaisittain kiinnostaa siitäkin syystä että se tarjoaa maailmanluokan elokuvantekijän varhaisen vision meidän kansalaissodastamme.
Idea on mainio. Elokuva kertoo siitä kuinka paholainen on kautta historian houkutellut ihmisiä kataluuksiin yrittäessään suorittaa Jumalalta saamaansa tehtävää. Tuo tehtävä on siis yrittää löytää ihminen, joka kykenee vastustamaan pahan mahtia. Onnistuessaan Saatana saisi tuhannen vuoden vapautuksen näistä keljuista hommistaan. Tehtävä kuitenkin osoittautuu lähes ylivoimaiseksi.
Ensimmäisessä episodissa tapaamme paholaisen miehenä, joka ensin usuttaa fariseukset Jeesuksen kimppuun ja yllyttää sitten Juudaksen kavaltamaan herransa. Seuraavaksi hän on pääinkvisiittorina 1500-luvun Espanjassa. Ranskan vallankumouksen pyörteisiin sijoittuvassa kolmannessa episodissa vanha vihtahousu on kaksinaamainen jakobiini. Viimein neljännessä episodissa tapaamme hänet venäläisenä munkkina, joka on saapunut kansalaissodan aikaiseen Itä-Suomeen vahvistamaan, tai oikeastaan johtamaan, sikäläistä punaisten yksikköä. Päähenkilöksi siinä kohoaa Siri-niminen kievarinpitäjän vaimo, joka lopulta on se jonka edessä piru on voimaton.
Suomi-osuus on suomalaisin silmin vähän huvittavaakin katsottavaa, mutta on se omalla tavallaan vaikuttavakin, kuten koko elokuva. Varsinkin Siriä esittävä Clara Pontoppidan yltää mielestäni jopa aika hienoon näyttelijäsuoritukseen päätösepisodissa, ja joitakin muitakin vahvoja näyttelijäsuorituksia elokuvassa on. Saatanaa esittävä Helge Nissen on ehkä pelottavimmillaan inkvisitiojaksossa.
Ihan vastaavanlaista henkistävää vaikutusta tällä lähes kolmituntisella elokuvalla ei ole kuin Dreyerin myöhemmillä mestaritöillä, mutta ohjaajan käsialan – voimakkaat kasvolähikuvat, maalaukselliset kompositiot, mustaan ja valkoiseen painottuva sävymaailma – pystyy tästä jo helposti tunnistamaan. (17.11. Orion)
★★★★★
 |
| Juha: Urho Somersalmi ja Jenny Hasselquist. (Kuva KAVI:n sivuilta.) |
Juha
Johan, Ruotsi 1921
Ohjaus Mauritz Stiller
Suomalaissyntyinen Mauritz Stiller oli Ruotsin kultakauden kärkiohjaaja Victor Sjöströmin rinnalla. Juhani Ahon romaaniin perustuvassa Juhassa hän tarttui jo toisen kerran urallaan suomalaiseen aiheeseen Laulu tulipunaisesta kukasta -elokuvan (1919) menestyksen innoittamana. Poliittisista syistä tätäkään elokuvaa ei kuitenkaan voitu kuvata Suomessa. Niinpä Stiller siirsi tapahtumat Ruotsin Lappiin Kalixjoen partaille ja otti muutenkin aika vapaat kädet tarinan tulkinnassa.
Stillerin niin kuin Sjöströminkin maailmanmaineen perusta on pohjoisen luonnon väkevä läsnäolo heidän elokuvissaan, ja siitä Juha nimenomaan on erinomainen esimerkki. Kesyttämättöminä pauhaavat Kalixjoen kosket ovat tarinan kannalta yhtä olennaisia kuin henkilöhahmojen väliset jännitteetkin. Stiller työryhmineen otti itse asiassa aikamoisia riskejä kuvatessaan Urho Somersalmen ja Jenny Hasselquistin henkeäsalpaavaa koskenlaskua ilman stuntmiehiä ja -naisia. Riskinotto kannatti, sillä filmille on tarttunut jotakin todella ainutlaatuista. Esimerkiksi tilanteessa, jossa Somersalmi putoaa kosken kuohuihin ja Hasselquist nostaa hänet takaisin veneeseen, on käsinkosketeltavaa vaaran tuntua (tapahtuma ei ollut suunniteltu). Hasselquistin kasvoilta koskijaksossa kuvastuva pelko onkin epäilemättä aitoa. Hän kyllä myös näyttelee erittäin hyvin niissä kohtauksissa, joissa näyttelijäntaitoja kysytään.
Suomalainen Somersalmi siis esittää tässä kansainvälisesti merkittävimmässä elokuvaroolissaan itsevarmaa reissujätkää, joka eräänä päivänä pyytää yösijaa Mathias Tauben näyttelemän Johanin talosta. Johan on ottanut vaimokseen entisen piikansa, häntä paljon nuoremman Maritin (Hasselquist), jonka matkamies aikoo valloittaa ja viedä pois mieheltään. Päätarinaa pohjustetaan Maritin ja nimettömäksi jäävän muukalaisen lyhyellä kohtaamisella aiemmin. Olennaista tarinan kannalta on vielä se, että Johanin äiti (Hildegard Harring) ei hyväksy poikansa avioliittoa orpolapsena taloon otetun piikatytön kanssa.
Tapahtumat kulminoituvat siihen, että muukalainen saa kuin saakin Karinin mukaansa ja Johan lähtee heidän peräänsä vihaa ja epätoivoa uhkuen. Arkkityyppistä kolmiodraamaa merkityksellisemmältä tuntuvat kuitenkin kauniisti sommitellut kuvat viime vuosisadan alun lappilaisesta maalaiselämästä jylhän luonnon keskellä. Vivahteikkaat näyttelijäsuoritukset ovat plussaa nekin.
Juhani Aho itsekin ehti nähdä Juhan ennen syksyllä 1921 tapahtunutta kuolemaansa (hän vastasi myös välitekstien suomennoksista). Kirjailijan kerrotaan vaikuttuneen elokuvasta muuten, mutta Stillerin onnelliseksi kääntämä loppuratkaisu ei ollut hänen mieleensä. Samasta Ahon romaanista on sittemmin tehty kolme kotimaistakin elokuvatulkintaa Nyrki Tapiovaaran (1937), Toivo Särkän (1956) ja Aki Kaurismäen (1999) toimesta. Stillerin version lyyrisyyttä niissä missään ei kuitenkaan ole tavoitettu. (21.11. Orion)
★★★★★
 |
| Äiti: Vera Baranovskaja. (Kuva KAVI:n sivuilta.) |
Äiti
Mat, Neuvostoliitto 1926
Ohjaus Vsevolod Pudovkin
1920-luvun puolivälissä alkoi neuvostoliittolaisen montaasielokuvan kukoistus. Suuntauksen tunnetuimpia edustajia on tämä Vsevolod Pudovkinin esikoisohjaus, joka Eisensteinin Panssarilaiva Potemkinin tavoin sijoittuu vuoden 1905 suurlakon aikaan. Eisensteinista poiketen Pudovkin nostaa kuitenkin yksilöt etualalle työläisten massojen sijaan.
Vera Baranovskaja esittää äitiä ja Nikolai Batalov poikaa Maksim Gorkin romaaniin perustuvassa tarinassa, joka kuvaa äidin katumusta ja poliittista heräämistä sen jälkeen kun hän on ensin ilmiantanut vallankumoukselliseen toimintaan osallistuneen poikansa viranomaisille. Tätä ennen perheen tsaarimyönteinen isä on menettänyt henkensä levottomuuksissa, joita poika on ollut aiheuttamassa.
Minulla oli ensi alkuun vaikeuksia päästä elokuvan kanssa samalle aaltopituudelle, mutta loppujen lopuksi vaikutuinkin aika lailla. Huipentuman kuvatykitys on melkein yhtä tenhoavaa jopa kuin Potemkinin Odessan portaat -jakson vastaava. Ja jos näyttelijäsuorituksista puhuminen tuntuukin vähän hassulta montaasielokuvan yhteydessä, niin ainakin Pudovkin on löytänyt päärooleihin näyttelijät joiden karisma kantaa. Ei ihme että Baranovskaja näytteli toista pääosaa myös Pudovkinin seuraavassa elokuvassa Pietarin viimeiset päivät (1927). Pääsisipä senkin pian näkemään. (28.11. Orion)
★★★★★
 |
| M: namusetä (Peter Lorre) liikkeellä. (Kuva KAVI:n sivuilta.) |
M – kaupunki etsii murhaajaa
M, Saksa 1931
Ohjaus Fritz Lang
Luentosarjan äänielokuvan läpimurtoa käsittelevän osuuden kylkiäisenä esitettiin Fritz Langin M. Se on minulle hyvin tuttu elokuva ennestäänkin, mutta halusin nähdä sen kerran isolta kankaaltakin sopivan tilaisuuden osuttua kohdalle.
Tämä Langin ensimmäinen äänifilmihän kertoo Berliiniä kauhun vallassa pitävästä pienten tyttöjen sarjamurhaajasta, jota niin poliisit kuin viranomaisten tehottomuuteen tuskastuneet rikollisetkin jahtaavat. Toiminnallaan murhaaja näet hankaloittaa myös alamaailman elinkeinonharjoitusta. Peter Lorre näyttelee nimiosaa ikimuistettavasti ensimmäisessä valkokangaspääroolissaan. Gustaf Gründgens rikollisjoukkion johtajana ja Otto Wernicke poliisikomisariona ovat hekin varsin vakuuttavia.
Elokuvahistoriallisesti merkittävä M on varsinkin juuri innovatiivisen äänenkäyttönsä johdosta. Elokuvassa ei esimerkiksi ole muuta musiikkia kuin murhaajan epävireisesti viheltelemä katkelma Griegin "Vuorenkuninkaan luolassa" -melodiasta, jota kuten kaikkia muitakin äänitehosteita käytetään olennaisena osana kerrontaa eikä pelkkänä mausteena. M on myös ensimmäisiä elokuvia, joissa on kohtausten yli kantavia äänisiltoja. Lisäksi se on varhaiseksi äänifilmiksi harvinaisen notkea myös visuaalisesti.
Sisällöllisesti kiinnostavaa moniin myöhempiin sarjamurhaajaelokuviin verrattuna on se että murhaaja esitetään tässä pikemminkin säälittävänä kuin hirviömäisenä hahmona. Franz Beckertin tapaisia seksuaalisesti kieroutuneita luusereita oikeankin elämän sarjamurhaajat useimmiten lienevät, eivätkä niinkään poliisin kanssa leikitteleviä yli-ihmisiä jollaisina heidät viihdeleffoissa usein nähdään. 1920-luvun Saksassa vaikutti useitakin tämän kaltaisia seksuaalirikollisia, tunnetuimpana heistä "Düsseldorfin vampyyri" Peter Kürten. Lang on kuitenkin kiistänyt, että elokuva pohjautuisi hänen elämäänsä tai mihinkään muuhunkaan yksittäiseen tositapaukseen.
Joka tapauksessa M:ään tuntuu jollakin salaperäisellä tavalla tallentuneen se levoton ja vainoharhainen ilmapiiri, jossa saksalaiset 1930-luvun alussa elivät. Siinä ehkä lopulta on sen suurin arvo. (5.12. Orion)
★★★★★
 |
| Robin Hoodin seikkailut: kuninkaan suojatti Marian (Olivia de Havilland) alkaa kohta tajuta, ettei Sherwoodin rosvo Robin (Errol Flynn) olekaan sellainen liero kuin kerrotaan. (Kuva KAVI:n sivuilta.) |
Robin Hoodin seikkailut
The Adventures of Robin Hood, USA 1938
Ohjaus Michael Curtiz & William Keighley
1930-luvun lopulla Hollywoodin suuret studiot puskivat elokuvia maailmalle tehokkaammin kuin koskaan, suuresta lamasta huolimatta. Warnerin erikoisalaa olivat varsinkin sähäkät yhteiskunnalliset toimintadraamat ja gangsterielokuvat, mutta myös romanttiset miekkamiesseikkailut se hallitsi kilpailijoita paremmin. Jälkimmäistä lajia ylväimmillään edustaa tämä rempseä tulkinta Robin Hoodin legendasta. Luonnollisesti olen tämänkin nähnyt jo moneen kertaan, mutta kyseessä on myös yksi niistä Hollywoodin kulta-ajan tuotoksista, jotka ehdottomasti ansaitsevat tulla nähdyksi isolta screeniltä.
Päätuottaja Hal B. Wallis pisti parasta pöytään Robin Hoodia valmistellessaan: kyseessä on Warnerin siihen asti kallein elokuva ja yksi sen ensimmäisistä Technicolorin uutta kolmivärisysteemiä hyödyntävistä hankkeista. Satsauksen voi sanoa kannattaneen, sillä elokuvasta tuli jymymenestys ja monet pitävät sitä yhä kaikkien aikojen parhaana seikkailuleffana. Itse olen taipuvainen asettumaan samalle kannalle. Joissakin moderneissa robinhoodeissa saattaa kyllä olla enemmän psykologista ja historiallista uskottavuutta, mutta vastaavanlaista charmia ja tenhovoimaa kuin tässä niistä on turha hakea.
Kertomuksessa jalosta saksista, joka kuninkaan nimessä, oikeutta ja yhdenvertaisuutta puolustaen, nousee vastustamaan katalan prinssi Juhanan ja hänen normannikätyreidensä harjoittamaa sortovaltaa, voi halutessaan nähdä jopa ajankohtaista maailmanpoliittista vertauskuvallisuuttakin. Mutta ennen kaikkea Robin Hoodin seikkailut on nautittavaa vauhtiviihdettä, tasapainoinen yhdistelmä romantiikkaa ja toimintaa, dynaaminen oodi värille ja liikkeelle. Varsinkin miekkailukohtauksissa on sekä tyyliä että potkua.
Elokuvan saavuttama klassikkostatus on paljolti myös säkenöivän dialogin, mahtavan musiikin (Erich Wolfgang Korngold sai tästä ainoan Oscarinsa) ja suurenmoisen roolimiehityksen ansiota. Itse en ehkä ole kaikkein suurin Errol Flynnin fani, mutta Sherwoodin metsien itsevarman sankarirosvon housuihin hän sopii paremmin kuin kukaan (vaikea kuvitella studion ykkösvalintaa James Cagneytä hänen tilalleen!). Lisäksi Errolin ja hänen sussuaan taas kerran näyttelevän Olivia de Havillandin – joka muuten täytti sata vuotta viime heinäkuussa! – yhteisissä kohtauksissa on sellaista sähköä, että puheita valkokankaan ulkopuolisestakin leiskunnasta on helppo uskoa. (Tämä oli kolmas kaikkiaan kahdeksasta Errolin ja Olivian yhteisestä elokuvasta Warnerille.) Basil Rathbone ja Claude Rains pääpahiksina ovat hekin verrattomia kuten koko mahtava luonnenäyttelijöiden kaarti pienemmissä rooleissa. Una O'Connor Olivian palvelijana suorastaan varastaa shown muutamassa kohtauksessa.
William Keighleyn piti alunperin ohjata tämä, mutta kun hän ei oikein tahtonut pysyä aikataulussa, studion johto järjesti dynaamisemman Michael Curtizin hänen tilalleen tuotannon puolimaissa. Sori William, mutta uskon että tästä siirrosta meidän kaikkien on syytä olla kiitollisia.
Alkukuvana nähty Disney-piirretty Ruma ankanpoikanen (Ugly Duckling, USA 1939) oli sekin vallan veikeä. (18.12. Orion)
★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti