Ruan Lingyuta (1910–1935) on tituleerattu kiinalaisen elokuvan "ensimmäisen kultakauden" suurimmaksi tähdeksi. KAVI:n ja Helsingin juhlaviikkojen yhteiseen ohjelmistoon kuuluneessa kinokonserttinäytöksessä esitettiin hänen tunnetuin elokuvansa Jumalatar. Tilaisuuden tullen päätin tsekata kiinalaiskaunottaren säteilyvoiman ja totesin sen kantavaksi. Perin ikävältä tuntuukin tieto siitä, että Ruanin elämä päättyi itsemurhaan melko pian Jumalattaren ensi-illan jälkeen, vähän ennen hänen 25-vuotissyntymäpäiväänsä.
Tarinan puolesta Jumalatar voisi sijoittua minne päin maailmaa tahansa. Ruan esittää yksinhuoltajaa, joka elättääkseen itsensä ja poikansa joutuu harjoittamaan maailman vanhinta ammattia. Taatakseen pojalleen paremmat eväät elämään hän järjestää tämän kouluun. Muut vanhemmat eivät kuitenkaan halua omien kullannuppujensa kaveeraavan huoranpenikan kanssa ja painostavat koulun johtoa erottamaan tämän. Onnettoman äidin tilannetta ei lainkaan helpota se, että hän on joutunut vaimoksi konnamaiselle pelurille, jonka mielestä naisen kovalla työllä hankkimat rahat kuuluvat hänelle.
Ruan on tosiaankin säteilyvoimainen ja lisäksi hän näyttelee erittäin hyvin. Mainioita ovat myös poikaa esittävä Li Keng ja mieshirviön roolin tulkitseva Zhang Zhizhi. Neljäs tärkeä henkilöhahmo on huono-osaisiakin ymmärtävä koulun rehtori, jota esittää Tian Jian. Ihan mukava pätkä. (23.8. Orion)
+ yhteiskunnallisesti kantaaottava tarina
+ upea Ruan Lingyu
+ muutkin näyttelijät hyviä
Mouchette (Nadine Nortier) ja epileptinen salametsästäjä
Arsène (Jean-Claude Gilbert). KAVI.
Orionin koko kesän jatkuneesta Robert Bresson -sarjasta kävin katsomassa Mouchetten, jonka – kuten Naisen kostonkin – olin jo pitkään halunnut nähdä. Tämä Georges Bernanos'n romaaniin pohjaava ankeilu kertoo neljätoistavuotiaasta maalaistytöstä, jolle elämällä ei näytä olevan muuta tarjottavaa kuin loputonta murhetta. Kavereita Mouchettella ei ole ja opettajallekin hän on vain tikku silmässä. Kotona aika täyttyy kuolemansairaan äidin sekä perheen vauvan hoivaamisesta. Isä ei kotitöihin osallistu eikä isoveli liioin. Tytön viikonloppuansioistakin valtaosa menee isän ryyppäämisen rahoittamiseen. Perheen asuntona on yksi huone vilkasliikenteisen tien varrella sijaitsevassa talorähjässä.
Mouchetten harvoja onnen hetkiä on se kun hän markkinoilla pääsee törmäilyauton rattiin. Silloin hän saa jopa kontaktin kiinnostavan tuntuiseen poikaan (kuinka paljon sisältöä saadaankaan ladattua yhteen hymyyn!), mutta senkin ilon isä riistää häneltä nopeasti ja kovakouraisesti. Toinen paikka, jossa arjen murheet unohtuvat, on koulumatkan varrella sijaitseva metsä. Siellä hiippailee myös epileptinen salametsästäjä Arsène, joka leikkii kissaa ja hiirtä paikallisen riistanvartijan kanssa. Kahden hyljeksityn välille syntyy side, kun Mouchette myrskyn yllättämänä hakee turvaa Arsènen luota. Mutta niin kuin arvata saattaa (mm. elokuvan suomenkielisen nimen perusteella), tämäkään kohtaaminen ei pääty tytön kannalta hyvin.
Bresson tunnetaan ankaran puritaanisesta tyylistään, jonka lähtökohtana on Dellucilta ja Epsteinilta periytyvä ajatus elokuvakamerasta todellisuuden paljastajana. Siis sen kyvystä näyttää sekin mikä ei näy. Bressonilla tuo puritaanisuus johti paitsi mahdollisimman pelkistettyyn ilmaisuun myös ei-näyttelijöiden käyttämiseen "malleina". Joistakin näistä malleista tuli sittemmin ammattinäyttelijöitä, mutta Mouchettea esittävä Nadine Nordier näyttäytyy valkokankaalla vain tämän yhden kerran. Ja miten suurenmoinen hän onkaan! Hän on sataprosenttisesti läsnä ja ihan eri tavalla kuin kukaan ammattinäyttelijä ikinä olisi. Hetkittäin tuntuu siltä että näemme suoraan hänen sieluunsa.
Kuvauksena kärsimyksestä, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin kuolema, Mouchette on hyvin lohduton – jopa bressonilaisella mittapuulla. Mutta tämä on sen kaltaista lohduttomuutta, jota tarvitsemme nähdäksemme maailman ympärillämme selvemmin. Suosittelen lämpimästi. (5.8. Orion)
+ järkähtämättömän oman tien kulkijan rikkeetön tyylinäyte
+ vahvasti läsnäoleva Nadine Nortier
+ antaa ajattelemisen aihetta
− ei "hyvän mielen" elokuva
Miklós Jancsón kansainväliseen maineeseen nostama Miehet ilman toivoa esitettiin Orionin 50 vuotta sitten -sarjassa, vaikka elokuvan ensi-ilta (IMDB:n mukaan) olikin vasta tammikuussa 1966. En ole suurensuuri Jancsó-fani, mutta viime vuonna 92-vuotiaana kuolleen unkarilaisohjaajan neljäs pitkä leffa kiinnosti nähdä sopivan tilaisuuden osuttua kohdalle. Onhan kyseessä sentään omaleimaisen kuvavirtuoosin arvostetuimpiin kuuluva työ.
Huolellisesti koreografioidut, mestarillisesti toteutetut pitkät sekvenssiotokset sekä silmänkantamattomiin jatkuva pustamaisema ovat Jancsón tavaramerkkejä. Tässä otokset ovat vielä maltillisen pituisia mutta muuten tyyli on jo asettunut uomiinsa. Historiallisissa puitteissa tapahtuva, vallan ja alistamisen teemoja käsittelevä tarina on sekin mitä tyypillisintä Jancsóa.
Eletään 1860-luvun loppua. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia on juuri perustettu. Täällä arokansan keskuudessa Wienistä käsin hallitsevalla keisarilla ei kuitenkaan juuri kannatusta ole. Vuoden -48 kansannousun johtajan, maanpaossa elävän Lajos Kossuthin nimeen vannotaan yhä. Virkavalta pyrkii tukahduttamaan kapinahengen lopullisesti sullomalla kiinni saamansa sissit pustan keskellä kohoavaan linnoitukseen. Sen selvittämiseksi, onko jo vangittujen joukossa myös kapinoitsijoita johtava Sándor (eli legendaarinen lainsuojaton Sándor Rózsa), vankeja kuulustellaan ja kiristetään vakoilemaan toisiaan.
Ei tarvitse olla kummoinen Unkarin lähihistorian tuntija oivaltaakseen, että elokuvan kuvaamat tapahtumat muistuttavat vuoden 1956 jälkimaininkeja madjaarien maassa. Sen huomasi myös maan silloinen poliittinen johto, joka vaati Jancsóa kieltämään kyseisenlaisen yhteyden olemassaolon ennen kuin päästi ohjaajan kisaamaan palkinnoista Cannesin festivaaleille. Tuskinpa sitä monikaan uskoi.
Ennen kaikkea Miehet ilman toivoa kertoo mielenkiintoisen tarinan upein kuvin. Vähän-on-paljon-estetiikkaa noudattava ääniraitakin on verraton, koostuen (melko harvasanaisen) dialogin lisäksi pääasiassa tuulen ujelluksesta ja leivosen viserryksestä. Tällaista historiasta kiinnostunutta vanhojen westernien ystävää teos kiehtoo myös siitä syystä, että se kuvaa samaa aikakautta kuin useimmat lännenfilmit. Elokuvan alkukielinen nimikin ("Lainsuojattomat") tuo mieleen länkkärit. Onkohan kukaan älynnyt tehdä tästä western-versiota?
+ herkullinen aihe
+ tyylikäs toteutus
+ etenkin visuaalisesti upea
Toukokuussa tuli kuluneeksi tasan 70 vuotta siitä kun viimeisetkin natsien keskitysleirit vapautettiin. Siitä sain oivan tekosyyn katsoa tämän lähes kymmentuntisen holokaustidokkarin, ehkä kaikkein merkittävimmän elokuvan aiheesta. Omasta leffahyllystäni Claude Lanzmannin suurtyö on päässyt valtaamaan paikan jo jonkin aikaa sitten, pääasiassa siksi että kolmen vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä se sijoittui korkeimmalle (jaettu 29. sija) niistä elokuvista, joita en itse vielä ollut nähnyt. Olihan moinen aukko sivistyksessä saatava paikattua.
Ja todella vaikuttava elokuva Shoah onkin. Ei ehkä semmoinen, jonka katselemisesta voi valehtelematta sanoa nauttivansa, mutta erittäin, erittäin puhutteleva. Kauhuelokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. Täsmällisemmin elokuva kauheuksista, joita ei pysty käsittämään mutta jotka valitettavasti ovat totta. Kaikki holokaustia käsittelevät fiktioelokuvatkin näyttävät tämän jälkeen erilaisilta.
Shoahissa Lanzmann, itsekin juutalainen, haastattelee kuolemanleireiltä selvinneitä ja muita silminnäkijöitä, kuten leirien liepeillä sijaitsevien kylien asukkaita. Mukana ovat esimerkiksi ainoat kaksi Chełmnon tuhoamisleiriltä selvinneet sekä Treblinkaan juutalaisia kyydinneen junan veturimies. Ja mikä kaikkein hämmästyttävintä kameran eteen on saatu myös muutama entinen natsi kertomaan miten homma toimi. He eivät tosin tiedä että heitä kuvataan. Eivätkä myöskään sitä, ettei Lanzmannin lupauksilla olla paljastamatta nimiä ole sen enempää katetta kuin natsien lupauksilla juutalaisille aikanaan. Aika velikulta tämä monsieur Lanzmann.
Puhuvien päiden vastapainoksi saamme nähdä miltä Chełmno, Treblinka, Auschwitz-Birkenau ynnä muut tuhoamisleirit sekä juutalaisista tyhjennetyt itäeurooppalaiset kylät ovat näyttäneet 1970-luvun loppupuoliskolla, jolloin elokuvaa kuvattiin. Arkistokuvia Lanzmann ei käytä lainkaan eikä niitä tarvitakaan. Puhuvaa päätä ei voita mikään, kun haastateltavalla on jotakin todellista kerrottavaa.
On ihmeellistä saada tavata nämä ihmiset, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet tuhoamisleirien kauhut tai joutuneet todistamaan niitä voimattomina sivusta. Ja havaita, että pahamaineisten kuolemanleirien naapurissa on tuiki tavallisia puolalaiskyliä, joissa on eletty silloin ja eletään yhä. Tämä kaikki tuo holokaustin jotenkin lähemmäksi, tekee siitä konkreettisempaa.
Aikamoinen jötkälehän tämä on katsottavaksi ainakin yhdeltä istumalta. Mutta ehkä yhdeksän ja puolen tunnin uhraaminen Shoahin katseluun on vähintä mitä voimme tehdä kunnioittaaksemme miljoonien viattomien holokaustin uhriksi joutuneiden juutalaisten muistoa.
+ ainutlaatuinen dokumentaatio 1900-luvun hirvittävimmästä rikoksesta
+ tuo holokaustin lähelle
+ kiinnostava myös aikaikkunana 1970-luvun lopun Itä-Eurooppaan
− koettelee istumalihaksia
★★★★★
DVD
Eurekan Masters of Cinema -sarjan DVD-julkaisu sisältää elokuvan neljälle levylle jaettuna sekä 184-sivuisen kirjasen. Kirja sisältää kohtausluettelon, henkilögallerian, Stuart Liebmanin 70-sivuisen esittelytekstin sekä transkription Yalen yliopistossa 1990 järjestetystä seminaarista Claude Lanzmannin kanssa. Muita bonusmateriaaleja ei ole, mutta ei niitä juuri kaipaakaan. Elokuva on mahdollista katsoa joko englanniksi tekstitettynä (myös "kuulovammaisia varten" eli siten että englanninkielisetkin osuudet on tekstitetty) tai ilman käännöstekstejä. Tekstitys on tarpeen, sillä suuri osa haastatteluista käydään puolaksi, jiddišiksi tai hepreaksi (ranskaksi tulkattuna). Lisäksi käytössä ovat saksa ja englanti.
DVD:n kuvanlaatuun olin hieman pettynyt, mutta tämänkaltaisessa teoksessa se ei ole niin hirveän olennaista. Nyttemmin Eureka on julkaissut Shoahin myös blu-ray-versiona, johon sisältyy bonuksena neljä myöhempää Lanzmannin dokumenttielokuvaa. Tuskinpa kuitenkaan tulen sitä omaan hyllyyn hankkimaan ainakaan ihan lähiaikoina.
Les Dames du Bois de Boulogne, Ranska
Ohjaus Robert Bresson
Paul Bernard ja Maria Casarés Naisen kostossa. (Kuva: KAVI)
Naisen kosto on sillä tavalla mielenkiintoinen elokuva, että se on kahden omaleimaisen ranskalaistaiteilijan, Robert Bressonin (ohjaus, käsikirjoitus) ja Jean Cocteaun (dialogi) ainoa yhteistyö. Bresson oli uransa tässä vaiheessa vielä aloitteleva elokuvantekijä – Naisen kosto on hänen toinen ohjauksensa – eikä hänen tavaramerkikseen pian muodostuva askeettiseksi ja transsendenttiseksikin sanottu tyyli ollut vielä huippuunsa hioutunut. Elokuva onkin selvästi rehevämpi kuviltaan kuin ohjaajan myöhemmät merkkiteokset ja toisaalta enemmän perinteiseen draamakerrontaan nojaava. Bressonille ominainen täsmällisyys Naisen kostoakin silti jo leimaa. Häivähdyksiä sotaa edeltäneen ajan runollisesta realismista siinä myös on.
Tarina pohjaa valistusfilosofi Denis Diderot'n romaanin Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä (1796) yhteen episodiin. Alkuteoksen leikkisän sävyn Bresson on kuitenkin muuntanut traagiseksi. Tapahtumaympäristönä on elokuvan tekoajankohdan Pariisi. Maria Casarésin esittämä Héléne päättää kostaa entiselle rakastetulleen, kun saa kuulla että tämän tunteet häntä kohtaan ovat kylmenneet. Koston välikappaleeksi hän järjestää tanssityttönä ja prostituoituna työskentelevän tuttavansa Agnèsin (Elina Labourdette) ja tämän äidin (Lucienne Bogaert). Tarkoituksena on juonia Jean (Paul Bernard) avioitumaan Agnèsin kanssa, jonka häpeällisestä taustasta miehellä ei ole aavistusta.
Espanjalaissyntyinen Casarés, joka oli aloittanut elokuvauransa aiemmin samana vuonna Marcel Carnén Paratiisin lapsissa, hallitsee valkokangasta vahvalla läsnäolollaan. Myös raikasta Labourdettea on kiva katsella. Näiden ammattinäyttelijöiden kanssa työskentely ei kuitenkaan tyydyttänyt Bressonia, joka pyrki puhdistamaan oman elokuvallisen ilmaisunsa kaikesta teatteriin vivahtavasta. Jatkossa hän tulisi käyttämään ainoastaan amatöörinäyttelijöitä eli "malleja" niin kuin hän itse heitä nimitti. Naisen kosto onkin kiinnostava juuri näytteenä Bressonin uran siitä vaiheesta, kun hän oli vasta löytämässä omaa taiteellista identiteettiään. Erityisen suurta säväystä se ei minuun tehnyt, mutta saattaisin sen ihan mielellään uudestaankin katsoa. (12.6. Orion)
+ Bresson & Cocteau & Diderot
+ täsmällistä, tyylikästä kuvakerrontaa
+ upea Maria Casarés
− paljon puhetta, vähän toimintaa
Kansalainen Kane
(Citizen Kane, USA 1941)
Pitkään maailman parhaan elokuvan titteliä kantanut Orson Wellesin esikoisohjaus esitettiin teemalauantain Welles-illassa. Siitä onkin aikaa kun olin tämän edellisen kerran nähnyt. Nerokkaasti rakennetussa ja visuaalisesti huikeassa mahtimiehen muotokuvassa Welles esittää itse lehtimagnaattia, jonka viimeisen sanan arvoitusta ratkotaan huonolla menestyksellä. 25-vuotiaan Wellesin suoritus kummallakin puolella kameraa hämmästyttää aina vaan. Pitäisi tämä joskus vielä nähdä isolta kankaaltakin. (9.5. Yle Teema)
★★★★★
Orson Welles: valoa ja varjoa
(Orson Welles, autopsie d'une légende/Orson Welles: Shadows and Light, Ranska 2015)
Welles-teemalauantain toisena filminä esitettiin mestariohjaajan syntymän satavuotisjuhlallisuuksiin tehty uunituore tv-dokumentti, jonka on ohjannut Elisabeth Kapnist. (10.5. Yle Areena)
Miehuuskoe
(The Graduate, USA 1967)
Mike Nicholsin komedia collegesta valmistuvasta nuorukaisesta, jonka vanhempi nainen viettelee, on muikeaa katsottavaa kerta toisensa jälkeen. Dustin Hoffman on läpimurtopääroolissaan täydellinen eikä vastinpari Anne Bancroft yhtään huonommaksi jää. Mutta sitä en muistanutkaan, että tämä on näin suurta herkkua myös visuaalisesti, täynnä kekseliäitä oivalluksia. Katharine Ross näyttelee Bancroftin tytärtä, johon Hoffman tietenkin rakastuu. Klassikko. (16.5. Yle Teema)
★★★★★ Casting by...
(USA 2013) Miehuuskokeen kylkiäisenä esitettiin kiinnostava dokumentti roolittajista, noista elokuvabisneksen usein aliarvostetuista sankareista. Olen tainnut tämän kerran aiemminkin nähdä. Ohjaus Tom Donahue. (16.5. Yle Teema)
Do the Right Thing – Kuuma päivä
(Do the Right Thing, USA 1989)
Helle kiehuttaa tunteita vaarallisesti Spike Leen kihelmöivässä Brooklyn-draamassa, joka tapahtuu yhden päivän aikana Salin (Danny Aiello) pyörittämässä pizzeriassa ja sen lähiympäristössä. Lee esittää itse pizzalähetti Mookieta, joka joutuu aitiopaikalta todistamaan turhautumisesta kumpuavaa mustien ja italiaanojen yhteentörmäystä. Richard Edson ja John Turturro näyttelevät Salin poikia, Giancarlo Esposito rotuerimielisyyksiä lietsovaa höyrypäätä ja Bill Nunn unohtumatonta Radio-Raheemia. Rooleissa lisäksi mm. Ossie Davis, Ruby Dee ja Samuel L. Jackson. (30.5. Yle Teema)
★★★★★
Andrei Zvjagintsevin Leviathan on ensimmäisenä venäläisleffana kymmeneen vuoteen päässyt Suomessakin kaupalliseen teatterilevitykseen. On syytäkin, sen verran tymäkkä tapaus on kyseessä. Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että tällainen vielä melkein uunituore laatuleffa kerää toukokuisena sunnuntaina uhanalaisen Maximin suojeltuun kakkossaliin vain kourallisen katsojia? Minut se saa ajattelemaan, että Helsingin elokuvakulttuurin näivettymisestä ei voi syyttää pelkästään bisnesmiehiä vaan todellakin myös meitä katsojia. No, onneksi Maximin kohtalo on tätä kirjoitettaessa jo ratkennut parhain päin.
Leviathan on kylmäävä kuvaus nyky-Venäjästä ja yleisemminkin siitä, miten korruptoitunut valtakoneisto pystyy jyräämään tielleen ajautuneen tavallisen tallaajan. Päähenkilö Kolja on vähän alkoholisoitunut perusmies, joka pahaksi onnekseen sattuu asumaan niljakkaan pormestarin himoitsemalla tontilla. Tämä käyttää hyvin voideltua virkakoneistoaan pakottaakseen Koljan myymään talonsa ja perintömaansa pilkkahintaan. Mutta Koljapa on kutsunut Moskovasta avukseen vanhan armeijakaverinsa Dmitrin, vaikutusvaltaisen asianajajan, jonka mappi on täynnä arkaluontoista todistusaineistoa pormestarin väärinkäytöksistä. Sitä Kolja ei aavista, että Dmitrillä on jotain meneillään myös hänen vaimonsa kanssa. Tarinan edetessä peliin lyödään yhä enemmän ja yhä kovempia panoksia, ja voittaja on lopulta se jonka suhteet ulottuvat kaikkein korkeimmalle. Häviäjiä ovat kaikki muut.
Elokuva puhuttelee vahvalla tunnelmallaan ja masentavalla tarinallaan, joka voisi hyvin olla totta. Keventävää huumoriakin mukana sentään vähän on. Vitsikkäimmässä kohtauksessa ammuskellaan humalassa entisten neuvostojohtajien kuvia maalitauluina käyttäen. Maan nykyinen johtaja joukosta puuttuu, koska "historiallista perspektiiviä ei vielä ole tarpeeksi". Luonnollisesti juuri hänen kuvansa koristaa pormestarin työhuoneen seinää.
Kaikkein parasta Leviathanissa on rikas ja uskottava henkilöhahmotus. Varsinkin Roman Madjanovin näyttelemä pormestari on mainio, yhtä rakastettavan vihattava vodkanhöyryisessä uhossaan kuin nurkkaan ahdistettunakin. Mehukkaampaa roistoa en muista vähään aikaan valkokankaalla kohdanneeni. Hyviä ovat muutkin päähahmot ja heidän tulkitsijansa, etenkin Aleksei Serebrjakov Koljana ja Vladimir Vdovitšenkov Dmitrinä. Koljan vaimo Lilja (roolissa Elena Ljadova) on henkilöhahmoista ainoa, jonka kehittely on jäänyt mielestäni vähän puolitiehen. Hänen eräissä ratkaisuissaan on hienoista kun-ei-nyt-muutakaan-keksitty -vivahdetta. (17.5. Maxim 2, Helsinki)
+ luonteikkaat henkilöhahmot
+ hyvät näyttelijät
+ todelta maistuva tarina
