Miehet ilman toivoa (1966)

Szegénylegények, Unkari

Ohjaus Miklós Jancsó

Miklós Jancsón kansainväliseen maineeseen nostama Miehet ilman toivoa esitettiin Orionin 50 vuotta sitten -sarjassa, vaikka elokuvan ensi-ilta (IMDB:n mukaan) olikin vasta tammikuussa 1966. En ole suurensuuri Jancsó-fani, mutta viime vuonna 92-vuotiaana kuolleen unkarilaisohjaajan neljäs pitkä leffa kiinnosti nähdä sopivan tilaisuuden osuttua kohdalle. Onhan kyseessä sentään omaleimaisen kuvavirtuoosin arvostetuimpiin kuuluva työ.

Huolellisesti koreografioidut, mestarillisesti toteutetut pitkät sekvenssiotokset sekä silmänkantamattomiin jatkuva pustamaisema ovat Jancsón tavaramerkkejä. Tässä otokset ovat vielä maltillisen pituisia mutta muuten tyyli on jo asettunut uomiinsa. Historiallisissa puitteissa tapahtuva, vallan ja alistamisen teemoja käsittelevä tarina on sekin mitä tyypillisintä Jancsóa.

Eletään 1860-luvun loppua. Itävalta-Unkarin kaksoismonarkia on juuri perustettu. Täällä arokansan keskuudessa Wienistä käsin hallitsevalla keisarilla ei kuitenkaan juuri kannatusta ole. Vuoden -48 kansannousun johtajan, maanpaossa elävän Lajos Kossuthin nimeen vannotaan yhä. Virkavalta pyrkii tukahduttamaan kapinahengen lopullisesti sullomalla kiinni saamansa sissit pustan keskellä kohoavaan linnoitukseen. Sen selvittämiseksi, onko jo vangittujen joukossa myös kapinoitsijoita johtava Sándor (eli legendaarinen lainsuojaton Sándor Rózsa), vankeja kuulustellaan ja kiristetään vakoilemaan toisiaan.

Ei tarvitse olla kummoinen Unkarin lähihistorian tuntija oivaltaakseen, että elokuvan kuvaamat tapahtumat muistuttavat vuoden 1956 jälkimaininkeja madjaarien maassa. Sen huomasi myös maan silloinen poliittinen johto, joka vaati Jancsóa kieltämään kyseisenlaisen yhteyden olemassaolon ennen kuin päästi ohjaajan kisaamaan palkinnoista Cannesin festivaaleille. Tuskinpa sitä monikaan uskoi.

Ennen kaikkea Miehet ilman toivoa kertoo mielenkiintoisen tarinan upein kuvin. Vähän-on-paljon-estetiikkaa noudattava ääniraitakin on verraton, koostuen (melko harvasanaisen) dialogin lisäksi pääasiassa tuulen ujelluksesta ja leivosen viserryksestä. Tällaista historiasta kiinnostunutta vanhojen westernien ystävää teos kiehtoo myös siitä syystä, että se kuvaa samaa aikakautta kuin useimmat lännenfilmit. Elokuvan alkukielinen nimikin ("Lainsuojattomat") tuo mieleen länkkärit. Onkohan kukaan älynnyt tehdä tästä western-versiota?

+ herkullinen aihe
+ tyylikäs toteutus
+ etenkin visuaalisesti upea

★★★★★

Shoah (1985) (DVD)

Shoah, Ranska/Britannia
Ohjaus Claude Lanzmann

Toukokuussa tuli kuluneeksi tasan 70 vuotta siitä kun viimeisetkin natsien keskitysleirit vapautettiin. Siitä sain oivan tekosyyn katsoa tämän lähes kymmentuntisen holokaustidokkarin, ehkä kaikkein merkittävimmän elokuvan aiheesta. Omasta leffahyllystäni Claude Lanzmannin suurtyö on päässyt valtaamaan paikan jo jonkin aikaa sitten, pääasiassa siksi että kolmen vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä se sijoittui korkeimmalle (jaettu 29. sija) niistä elokuvista, joita en itse vielä ollut nähnyt. Olihan moinen aukko sivistyksessä saatava paikattua.

Ja todella vaikuttava elokuva Shoah onkin. Ei ehkä semmoinen, jonka katselemisesta voi valehtelematta sanoa nauttivansa, mutta erittäin, erittäin puhutteleva. Kauhuelokuva sanan varsinaisessa merkityksessä. Täsmällisemmin elokuva kauheuksista, joita ei pysty käsittämään mutta jotka valitettavasti ovat totta. Kaikki holokaustia käsittelevät fiktioelokuvatkin näyttävät tämän jälkeen erilaisilta.

Shoahissa Lanzmann, itsekin juutalainen, haastattelee kuolemanleireiltä selvinneitä ja muita silminnäkijöitä, kuten leirien liepeillä sijaitsevien kylien asukkaita. Mukana ovat esimerkiksi ainoat kaksi Chełmnon tuhoamisleiriltä selvinneet sekä Treblinkaan juutalaisia kyydinneen junan veturimies. Ja mikä kaikkein hämmästyttävintä kameran eteen on saatu myös muutama entinen natsi kertomaan miten homma toimi. He eivät tosin tiedä että heitä kuvataan. Eivätkä myöskään sitä, ettei Lanzmannin lupauksilla olla paljastamatta nimiä ole sen enempää katetta kuin natsien lupauksilla juutalaisille aikanaan. Aika velikulta tämä monsieur Lanzmann.

Puhuvien päiden vastapainoksi saamme nähdä miltä Chełmno, Treblinka, Auschwitz-Birkenau ynnä muut tuhoamisleirit sekä juutalaisista tyhjennetyt itäeurooppalaiset kylät ovat näyttäneet 1970-luvun loppupuoliskolla, jolloin elokuvaa kuvattiin. Arkistokuvia Lanzmann ei käytä lainkaan eikä niitä tarvitakaan. Puhuvaa päätä ei voita mikään, kun haastateltavalla on jotakin todellista kerrottavaa.

On ihmeellistä saada tavata nämä ihmiset, jotka ovat omakohtaisesti kokeneet tuhoamisleirien kauhut tai joutuneet todistamaan niitä voimattomina sivusta. Ja havaita, että pahamaineisten kuolemanleirien naapurissa on tuiki tavallisia puolalaiskyliä, joissa on eletty silloin ja eletään yhä. Tämä kaikki tuo holokaustin jotenkin lähemmäksi, tekee siitä konkreettisempaa.

Aikamoinen jötkälehän tämä on katsottavaksi ainakin yhdeltä istumalta. Mutta ehkä yhdeksän ja puolen tunnin uhraaminen Shoahin katseluun on vähintä mitä voimme tehdä kunnioittaaksemme miljoonien viattomien holokaustin uhriksi joutuneiden juutalaisten muistoa.

+ ainutlaatuinen dokumentaatio 1900-luvun hirvittävimmästä rikoksesta
+ tuo holokaustin lähelle
+ kiinnostava myös aikaikkunana 1970-luvun lopun Itä-Eurooppaan
− koettelee istumalihaksia

★★★★★

DVD

Eurekan Masters of Cinema -sarjan DVD-julkaisu sisältää elokuvan neljälle levylle jaettuna sekä 184-sivuisen kirjasen. Kirja sisältää kohtausluettelon, henkilögallerian, Stuart Liebmanin 70-sivuisen esittelytekstin sekä transkription Yalen yliopistossa 1990 järjestetystä seminaarista Claude Lanzmannin kanssa. Muita bonusmateriaaleja ei ole, mutta ei niitä juuri kaipaakaan. Elokuva on mahdollista katsoa joko englanniksi tekstitettynä (myös "kuulovammaisia varten" eli siten että englanninkielisetkin osuudet on tekstitetty) tai ilman käännöstekstejä. Tekstitys on tarpeen, sillä suuri osa haastatteluista käydään puolaksi, jiddišiksi tai hepreaksi (ranskaksi tulkattuna). Lisäksi käytössä ovat saksa ja englanti.

DVD:n kuvanlaatuun olin hieman pettynyt, mutta tämänkaltaisessa teoksessa se ei ole niin hirveän olennaista. Nyttemmin Eureka on julkaissut Shoahin myös blu-ray-versiona, johon sisältyy bonuksena neljä myöhempää Lanzmannin dokumenttielokuvaa. Tuskinpa kuitenkaan tulen sitä omaan hyllyyn hankkimaan ainakaan ihan lähiaikoina.

Naisen kosto (1945)

Les Dames du Bois de Boulogne, Ranska
Ohjaus Robert Bresson

Paul Bernard ja Maria Casarés Naisen kostossa. (Kuva: KAVI)

Naisen kosto on sillä tavalla mielenkiintoinen elokuva, että se on kahden omaleimaisen ranskalaistaiteilijan, Robert Bressonin (ohjaus, käsikirjoitus) ja Jean Cocteaun (dialogi) ainoa yhteistyö. Bresson oli uransa tässä vaiheessa vielä aloitteleva elokuvantekijä – Naisen kosto on hänen toinen ohjauksensa – eikä hänen tavaramerkikseen pian muodostuva askeettiseksi ja transsendenttiseksikin sanottu tyyli ollut vielä huippuunsa hioutunut. Elokuva onkin selvästi rehevämpi kuviltaan kuin ohjaajan myöhemmät merkkiteokset ja toisaalta enemmän perinteiseen draamakerrontaan nojaava. Bressonille ominainen täsmällisyys Naisen kostoakin silti jo leimaa. Häivähdyksiä sotaa edeltäneen ajan runollisesta realismista siinä myös on.

Tarina pohjaa valistusfilosofi Denis Diderot'n romaanin Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä (1796) yhteen episodiin. Alkuteoksen leikkisän sävyn Bresson on kuitenkin muuntanut traagiseksi. Tapahtumaympäristönä on elokuvan tekoajankohdan Pariisi. Maria Casarésin esittämä Héléne päättää kostaa entiselle rakastetulleen, kun saa kuulla että tämän tunteet häntä kohtaan ovat kylmenneet. Koston välikappaleeksi hän järjestää tanssityttönä ja prostituoituna työskentelevän tuttavansa Agnèsin (Elina Labourdette) ja tämän äidin (Lucienne Bogaert). Tarkoituksena on juonia Jean (Paul Bernard) avioitumaan Agnèsin kanssa, jonka häpeällisestä taustasta miehellä ei ole aavistusta.

Espanjalaissyntyinen Casarés, joka oli aloittanut elokuvauransa aiemmin samana vuonna Marcel Carnén Paratiisin lapsissa, hallitsee valkokangasta vahvalla läsnäolollaan. Myös raikasta Labourdettea on kiva katsella. Näiden ammattinäyttelijöiden kanssa työskentely ei kuitenkaan tyydyttänyt Bressonia, joka pyrki puhdistamaan oman elokuvallisen ilmaisunsa kaikesta teatteriin vivahtavasta. Jatkossa hän tulisi käyttämään ainoastaan amatöörinäyttelijöitä eli "malleja" niin kuin hän itse heitä nimitti. Naisen kosto onkin kiinnostava juuri näytteenä Bressonin uran siitä vaiheesta, kun hän oli vasta löytämässä omaa taiteellista identiteettiään. Erityisen suurta säväystä se ei minuun tehnyt, mutta saattaisin sen ihan mielellään uudestaankin katsoa. (12.6. Orion)

+ Bresson & Cocteau & Diderot
+ täsmällistä, tyylikästä kuvakerrontaa
+ upea Maria Casarés
− paljon puhetta, vähän toimintaa

★★★★★

Toukokuun tv-leffat

Kansalainen Kane
(Citizen Kane, USA 1941)
Pitkään maailman parhaan elokuvan titteliä kantanut Orson Wellesin esikoisohjaus esitettiin teemalauantain Welles-illassa. Siitä onkin aikaa kun olin tämän edellisen kerran nähnyt. Nerokkaasti rakennetussa ja visuaalisesti huikeassa mahtimiehen muotokuvassa Welles esittää itse lehtimagnaattia, jonka viimeisen sanan arvoitusta ratkotaan huonolla menestyksellä. 25-vuotiaan Wellesin suoritus kummallakin puolella kameraa hämmästyttää aina vaan. Pitäisi tämä joskus vielä nähdä isolta kankaaltakin. (9.5. Yle Teema)
★★★★★

Orson Welles: valoa ja varjoa
(Orson Welles, autopsie d'une légende/Orson Welles: Shadows and Light, Ranska 2015)
Welles-teemalauantain toisena filminä esitettiin mestariohjaajan syntymän satavuotisjuhlallisuuksiin tehty uunituore tv-dokumentti, jonka on ohjannut Elisabeth Kapnist. (10.5. Yle Areena)

Miehuuskoe
(The Graduate, USA 1967)
Mike Nicholsin komedia collegesta valmistuvasta nuorukaisesta, jonka vanhempi nainen viettelee, on muikeaa katsottavaa kerta toisensa jälkeen. Dustin Hoffman on läpimurtopääroolissaan täydellinen eikä vastinpari Anne Bancroft yhtään huonommaksi jää. Mutta sitä en muistanutkaan, että tämä on näin suurta herkkua myös visuaalisesti, täynnä kekseliäitä oivalluksia. Katharine Ross näyttelee Bancroftin tytärtä, johon Hoffman tietenkin rakastuu. Klassikko. (16.5. Yle Teema)
★★★★★

Casting by...
(USA 2013)
Miehuuskokeen kylkiäisenä esitettiin kiinnostava dokumentti roolittajista, noista elokuvabisneksen usein aliarvostetuista sankareista. Olen tainnut tämän kerran aiemminkin nähdä. Ohjaus Tom Donahue. (16.5. Yle Teema)

Do the Right Thing – Kuuma päivä
(Do the Right Thing, USA 1989)
Helle kiehuttaa tunteita vaarallisesti Spike Leen kihelmöivässä Brooklyn-draamassa, joka tapahtuu yhden päivän aikana Salin (Danny Aiello) pyörittämässä pizzeriassa ja sen lähiympäristössä. Lee esittää itse pizzalähetti Mookieta, joka joutuu aitiopaikalta todistamaan turhautumisesta kumpuavaa mustien ja italiaanojen yhteentörmäystä. Richard Edson ja John Turturro näyttelevät Salin poikia, Giancarlo Esposito rotuerimielisyyksiä lietsovaa höyrypäätä ja Bill Nunn unohtumatonta Radio-Raheemia. Rooleissa lisäksi mm. Ossie Davis, Ruby Dee ja Samuel L. Jackson. (30.5. Yle Teema)
★★★★★

Leviathan (2014)

Leviafan, Venäjä
Ohjaus Andrei Zvjagintsev

Andrei Zvjagintsevin Leviathan on ensimmäisenä venäläisleffana kymmeneen vuoteen päässyt Suomessakin kaupalliseen teatterilevitykseen. On syytäkin, sen verran tymäkkä tapaus on kyseessä. Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että tällainen vielä melkein uunituore laatuleffa kerää toukokuisena sunnuntaina uhanalaisen Maximin suojeltuun kakkossaliin vain kourallisen katsojia? Minut se saa ajattelemaan, että Helsingin elokuvakulttuurin näivettymisestä ei voi syyttää pelkästään bisnesmiehiä vaan todellakin myös meitä katsojia. No, onneksi Maximin kohtalo on tätä kirjoitettaessa jo ratkennut parhain päin.

Leviathan on kylmäävä kuvaus nyky-Venäjästä ja yleisemminkin siitä, miten korruptoitunut valtakoneisto pystyy jyräämään tielleen ajautuneen tavallisen tallaajan. Päähenkilö Kolja on vähän alkoholisoitunut perusmies, joka pahaksi onnekseen sattuu asumaan niljakkaan pormestarin himoitsemalla tontilla. Tämä käyttää hyvin voideltua virkakoneistoaan pakottaakseen Koljan myymään talonsa ja perintömaansa pilkkahintaan. Mutta Koljapa on kutsunut Moskovasta avukseen vanhan armeijakaverinsa Dmitrin, vaikutusvaltaisen asianajajan, jonka mappi on täynnä arkaluontoista todistusaineistoa pormestarin väärinkäytöksistä. Sitä Kolja ei aavista, että Dmitrillä on jotain meneillään myös hänen vaimonsa kanssa. Tarinan edetessä peliin lyödään yhä enemmän ja yhä kovempia panoksia, ja voittaja on lopulta se jonka suhteet ulottuvat kaikkein korkeimmalle. Häviäjiä ovat kaikki muut.

Elokuva puhuttelee vahvalla tunnelmallaan ja masentavalla tarinallaan, joka voisi hyvin olla totta. Keventävää huumoriakin mukana sentään vähän on. Vitsikkäimmässä kohtauksessa ammuskellaan humalassa entisten neuvostojohtajien kuvia maalitauluina käyttäen. Maan nykyinen johtaja joukosta puuttuu, koska "historiallista perspektiiviä ei vielä ole tarpeeksi". Luonnollisesti juuri hänen kuvansa koristaa pormestarin työhuoneen seinää.

Kaikkein parasta Leviathanissa on rikas ja uskottava henkilöhahmotus. Varsinkin Roman Madjanovin näyttelemä pormestari on mainio, yhtä rakastettavan vihattava vodkanhöyryisessä uhossaan kuin nurkkaan ahdistettunakin. Mehukkaampaa roistoa en muista vähään aikaan valkokankaalla kohdanneeni. Hyviä ovat muutkin päähahmot ja heidän tulkitsijansa, etenkin Aleksei Serebrjakov Koljana ja Vladimir Vdovitšenkov Dmitrinä. Koljan vaimo Lilja (roolissa Elena Ljadova) on henkilöhahmoista ainoa, jonka kehittely on jäänyt mielestäni vähän puolitiehen. Hänen eräissä ratkaisuissaan on hienoista kun-ei-nyt-muutakaan-keksitty -vivahdetta. (17.5. Maxim 2, Helsinki)

+ luonteikkaat henkilöhahmot
+ hyvät näyttelijät
+ todelta maistuva tarina

★★★★★

Elokuvahullu Barcelonassa

Barcelona Güellin puistosta nähtynä.

Tämän vuoden toinen ulkomaanmatkani suuntautui toukokuun alussa Barcelonaan. Espanjan koilliskulmauksessa sijaitseva Katalonian itsehallintoalueen pääkaupunki on yksi Euroopan suosituimmista turistikohteista ja erityisen kiehtova arkkitehtuurikohde. Minun tietoisuuteeni sen ovat ensimmäisinä iskostaneet jalkapalloseura FC Barcelona ja vuoden 1982 jalkapallon MM-kisat, sittemmin muun muassa vuoden 1992 kesäolympialaiset. Mutta on kaupunki tullut tutuksi monista elokuvistakin. Niistä minulle läheisimmäksi on muodostunut Michelangelo Antonionin eksistentialistinen draama Ammatti: reportteri (Professione: reporter/The Passenger, 1975). Sen Barcelonaan sijoittuva jakso kestää vain viitisentoista minuuttia, mutta niin kuin Antonionin elokuvissa aina tässäkin tapahtumapaikoilla on erityinen merkitys.

Ammatti: reportteri kertoo työhönsä ja elämäänsäkin kyllästyneestä tv-toimittajasta (Jack Nicholson), joka juttumatkalla Pohjois-Afrikassa tarttuu tilaisuuteen ryhtyä toiseksi: hän vaihtaa henkilöllisyyksiä yllättäen kuolleen hotellinaapurinsa kanssa ja aloittaa uuden elämän tämän kalenterimerkintöjä seuraten. Niiden johdattamana hän saapuu Barcelonaan ja tapaa siellä Antoni Gaudín töitä tutkivan arkkitehtiopiskelijan (Maria Schneider). Tästä tulee hänen apurinsa ja kumppaninsa karkumatkalla, joka koittaa kun käy ilmi että miestä jäljittävät asekauppiaat ja vaimo ovat päässeet hänen kintereilleen. Elokuvan barcelonalaisia tapahtumapaikkoja ovat Montjuïc-kukkulan köysirata, Ciutadella-puisto, puistokatu Las Ramblas, sen varrella sijaitseva Oriente-hotelli sekä Gaudín töistä Palau Güell ja Casa Milà. Las Ramblasilla mekin tietysti kävimme kävelemässä; Oriente-hotellia ja viereisessä korttelissa sijaitsevaa Güellin palatsia vilkaisimme ulkopuolelta. Casa Milàssa kävimme sisälläkin ja mikä vielä olennaisempaa sen kattotasanteella myös. Valitettavasti aika ei tällä kertaa riittänyt Güellin palatsin tarkempaan tutkimiseen eikä Montjuïcilla käymiseen.

Casa Milà tunnetaan myös lempinimellä La Pedrera, "Kivilouhos".
Talon katolla on erikoisia uloskäyntejä ja savupiippuja. Kovin paljon
paikka ei ole siitä muuttunut kun Jack Nicholson täällä hiippaili.

Toinen hieno Barcelona-elokuva on tietysti Pedro Almodóvarin Kaikki äidistäni (Todo sobre mi madre, 1999). Sen värikkääseen henkilögalleriaan kuuluu ohjaajalle tyypillisesti niin näyttelijöitä, prostituoituja, seksuaalivähemmistöjen edustajia kuin nunniakin. Elokuvassa nähdään vilaukselta myös Gaudín tunnetuin luomus ja Barcelonan suosituin turistinähtävyys, vuonna 1882 aloitettu ja yhä keskeneräinen Sagrada Família -kirkko. Siihen mekin luonnollisesti kävimme tutustumassa myös sisäpuolelta ja vaikutuimme syvästi. Enpä edes muista milloin joku rakennus olisi puhutellut minua yhtä voimakkaasti. Barcelonan muista modernististisen arkkitehtuurin mestariteoksista elokuvassa nähdään Lluís Domènech i Montanerin päätyö Palau de la Música Catalana, jossa mekin kävimme, peräti konsertissa.

Sagrada Famílian täyttää päivittäin tuhansien turistien ohella kaunis valo.

Sagrada Família, Casa Milà ja Las Ramblas esiintyvät myös Woody Allenin Vicky Cristina Barcelonassa (2008), jossa Scarlett Johanssonin ja Rebecca Hallin näyttelemät amerikkalaisneitoset tulevat kumpikin vuorollaan Javier Bardemin esittämän barcelonalaistaiteilijan viettelemiksi. Gaudín suunnittelemassa ja meidänkin vierailukohteisiimme kuuluneessa Güellin puistossa siinä niin ikään käydään, samoin goottilaisessa kaupunginosassa, joka omankin vähäisen kokemukseni perusteella on kaupungin viehättävimpiä alueita.

Jos Vicky Cristina Barcelona näyttää "Barnasta" sen parhaita puolia niin Alejandro González Iñárritun Biutifulista (2010) ei voi sanoa samaa. Yhteisenä nimittäjänä näillä kahdella on näyttelijä Javier Bardem, joka Biutifulissa esittää puolihämärillä hommilla jotenkuten toimeen tulevaa, syöpään sairastuvaa kahden lapsen yksinhuoltajaisää. Las Ramblas ja sen toisesta päästä aukeneva Plaça Catalunya ovat tämänkin rosoisen draaman eräitä tapahtumapaikkoja. Valtaosin Biutiful kuitenkin sijoittuu sellaisiin kolkkiin kaupunkia, joihin harva turisti jalallaan astuu (ellei nyt sitten juuri tämän elokuvan innoittamana).

Edellä mainitut Barcelona-elokuvat muistan varmasti nähneeni ainakin kerran. Jesús (Jess) Francon ohjaamasta b-kauhuilusta Verenhimoinen Dracula (Nachts, wenn Dracula erwacht/El conde Drácula, 1970) en ole ihan varma. Se tuskin kuuluu merkittävimpiin Bram Stokerin romaanin filminnöksiin, mutta Christopher Lee Draculana, Klaus Kinski Renfieldinä, Herbert Lom Van Helsinginä ja Barcelonan Barri Gòtic miljöönä kuulostaa vähintäänkin tsekkaamisen arvoiselta yhdistelmältä.

Barcelonalaisista elokuvantekijöistä maineikkain on Bigas Luna (1946–2013). Hänet tunnetaan parhaiten iberialaiselle machismolle irvailevista seksikomedioistaan Kinkkua, kinkkua (Jamón jamón, 1992), Kultaiset munat (Huevos de oro, 1993) ja Tissi ja kuu (La teta y la luna, 1994). Oma suosikkini näistä on Tissi ja kuu, joka myös sijoittuu osittain Barcelonaan. Se kertoo hupaisan tarinan pikkupojasta, jossa perheen uusi vauva herättää voimakkaan tissikateuden. Elokuva on jäänyt mieleeni myös katalonialaisen kulttuurin erityispiirteisiin kuuluvan ihmispyramidiperinteen ansiokkaana esittelijänä.

"Meren katedraali" ulkoa.

"Meren katedraali" sisältä.

Käyntikohteistamme on vielä erikseen mainittava jyhkeä goottikirkko Santa Maria del Mar. Se on myös yksi Vicky Cristina Barcelonassa vilahtavista nähtävyyksistä, mutta paljon olennaisemmin se liittyy barcelonalaisen kirjailijan Ildefonso Falconesin maailmanmenestysromaaniin Meren katedraali (La catedral del mar, 2006). Tuo kirjajärkäle nimittäin tapahtuu kokonaan kirkon rakennusvaiheen (1329–1383) määrittämissä historiallisissa puitteissa. Valitettavasti en ole ehtinyt sitä lukea, vaikka tarkoitus oli niin tehdä ennen reissua. Lukulistani kärkipäässä se joka tapauksessa on. Myöhempi Falconesin romaani, 1500-luvun Andalusian rodullisia ja uskonnollisia ristiriitoja käsittelevä Fatiman käsi (La mano de Fátima, 2009) on tarjonnut minulle yhden viime vuosien nautittavimmista lukuelämyksistä. Carlos Ruiz Zafónin Barcelonaan sijoittuvista romaaneista olen lukenut vanhoille kirjoille ja hämyisille Barri Gòticin kujille tuoksahtavan romanttisen mysteerin Tuulen varjo (La sombra del viento, 2001). Suositeltava tapaus sekin on, vaikka ei tarinana lopulta ihan niin antoisa kuin mitä alku lupaa.

Barri Gòticin iltatunnelmaa.

Huhtikuun tv-leffat

Betoniyö
(Suomi 2013)
Pirjo Honkasalon Pirkko Saision romaanin pohjalta ohjaama teiniangstin kuvaus jätti minut kylmäksi, vaikka Peter Flinckenbergin tyylikästä mustavalkokuvausta on syystä ylistetty ulkomaita myöten. Johannes Brotherus näyttelee kasvukipujensa kanssa painivaa 14-vuotiasta ja Jari Virman isoveljeä, jonka viimeistä iltaa ennen vankilatuomion täytäntöönpanoa vietetään. Komea mutta teennäinen taidepätkä. (6.4. Yle TV1)
★★★★★

Riivaajat
(Ossessione, Italia 1943)
Luchino Visconti loi neorealismin perustuksia tällä verevällä esikoisohjauksellaan, jossa maankiertäjä ja tienvarsikuppilan pitäjän vaimo heittäytyvät intohimojensa vietäviksi kaikille osapuolille kohtalokkain seurauksin. Tarina pohjaa James M. Cainin Amerikan pula-aikaa kuvaavaan romaaniin Vahinko kello kaulassa (The Postman Always Rings Twice), josta sittemmin on tehty pari muutakin varsin mainiota filmisovitusta. Pääosia näyttelevät Clara Calamai ja Massimo Girotti. (19.4. Yle Teema)
★★★★★

John Ford ja Monument Valley
(John Ford et Monument Valley, Ranska 2013)
Teemalauantain John Ford -illassa esitettiin (Etsijöiden parina) tämä Clara ja Julia Kuperbergin mielenkiintoinen dokumentti, jossa kerrotaan John Fordista ja hänen lännenfilmiensä tunnusmerkilliseksi maisemaksi muodostuneesta Monument Valleystä. Herkullisissa arkistopätkissä nähdään Fordin itsensä lisäksi muun muassa John Wayne, James Stewart ja Henry Fonda. (19.4. Yle Areena)
★★★★★

Keskitysleirien salattu totuus
(Night Will Fall, Britannia 2014)
Suomen tv-ensi-illan sai festivaaliyleisöjä jo järkyttänyt André Singerin dokumentaari, jossa tutkitaan natsien keskitysleirien vapautuksesta kertovan mutta poliittisista syistä aikanaan hyllytetyksi joutuneen dokumenttielokuvan vaiheita. Toivottavasti se alkuperäinen elokuvakin, josta tässä nähdään vain näytteitä, tulee piakkoin nähtäville. Briteissä sen ensi-ilta on kuulemma ollut 16. huhtikuuta tänä vuonna. (25.4. Yle Teema)
★★★★★

Auschwitzin seitsemän kääpiötä
(Warwick Davis & The Seven Dwarfs of Auschwitz, Britannia 2013)
Keskitysleirien salattu totuus -elokuvan parina teemalauantaissa esitettiin tämä kiintoisa tv-dokkari, joka jälleen kerran todistaa että tosi on joskus tarua ihmeellisempää. Näyttelijä Warwick Davis, itsekin lyhytkasvuinen, jäljittää Auschwitziin Mengelen koekaniineiksi joutuneiden Ovitzin sisarusten vaiheita. Ihmeellisen heidän tarinastaan tekee se, että vaikka Ovitzit olivat sekä juutalaisia että kääpiöitä, koko sisarussarja selvisi kuolemanleiriltä hengissä! (27.4. Yle Areena)
★★★★★