Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (1974)

C'eravamo tanto amati, Italia
Ohjaus Ettore Scola

Laina-DVD:ltä tuli katseltua mielenkiintoinen moderni klassikko, jota en olekaan aiemmin nähnyt. Ohjaajansa suurimpiin menestyksiin ansaitusti kuuluva Mehän rakastimme toisiamme niin paljon kertoo hauskan ja koskettavan tarinan kolmesta ystävyksestä, joiden erilaisissa elämänkuluissa peilautuu sodanjälkeisen Italian yhteiskunnallinen kehitys.

Antonio (Nino Manfredi), Gianni (Vittorio Gassman) ja Nicola (Stefano Satta Flores) ovat ystävystyneet sodan aikana partisaaneina toimiessaan. Rauhan tultua elämä kuitenkin alkaa viedä heitä eri suuntiin. Antonio on kolmikosta maanläheisin, vaatimaton ja periaatteistaan tiukasti kiinni pitävä sairaalatyöläinen, jolle suurinta nautintoa elämässä tuottaa hyvä ruoka hyvässä seurassa tutussa trattoriassa. Lakimieheksi opiskellut Gianni sitä vastoin hylkää aiemmat ihanteensa heti, kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus helppoon rikastumiseen. Kiihkomielinen kommunisti Nicola omistautuu elokuvataiteelle käytännön elämästä ja omasta perheestäänkin vieraantuen.

Samalla kun Scola piirtää mainittuja hahmoja kyninään käyttäen kokonaiskuvaa sodanjälkeisestä Italiasta, tekee hän myös kunniaa itseään innoittaneille italialaisen elokuvan jättiläisille, eritoten Vittorio De Sicalle ja Federico Fellinille, jotka myös nähdään cameorooleissa esittämässä itseään. De Sican Polkupyörävarkaalla on myös iso rooli elokuvan juonenkulussa, ja yhdessä kohtauksessa vieraillaan Fellinin Ihanan elämän kuvauspaikalla. Siinä nähdään omana itsenään myös näyttelijälegenda Marcello Mastroianni, jonka kanssa ohjaaja myöhemminkin monta kertaa työskenteli. De Sica muuten kuoli muutamaa viikkoa ennen C'eravamon ensi-iltaa, mistä syystä Scola on omistanut leffan hänelle.

Tarinan tärkeä nainen, ystävysten yhteinen elämän kiintopiste, on herttainen Luciana (Stefania Sandrelli), johon kukin miehistä ihastuu ja tuntee vetoa läpi vuosikymmenten. Tämä yhteinen rakkaus tietenkin myös jäytää ystävyyttä, vaikka herrat eivät sitä mielellään tunnusta. Enemmän toveruksia kuitenkin ajavat erilleen erilaiset luonteet, jotka korostuvat ajan ja elämän myllerryksessä. "Meidän piti muuttaa maailmaa, mutta maailma muuttikin meidät", kuuluu elokuvan teemat ja tunnelmat täydellisesti kiteyttävä avainrepliikki Antonion lausumana.

Elämän ja ihmisluonnon kompleksisuutta yleisemminkin kuvastava tarina koskettaa, koska se tuntuu niin rehelliseltä ja aidolta. Tunnistan itseni niin hyväsydämisessä Antoniossa kuin filmihullussa Nicolassakin, ja ymmärrän myös itsepetokseen ajautuvaa Giannia. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö nämä henkilöt olisi totta. He yhdessä ovat Italia ja Ettore Scola ja minä ja sinä.

Rennonletkeässä elokuvassa on myös hauskoja kerronnallisia oivalluksia. Varsinkin alkupuoliskolla näyttelijät muun muassa heittäytyvät tuon tuostakin puhumaan suoraan meille, katsojille. Vekkulisti Scola hyödyntää myös teatterin puolelta lainattua temppua, jolla pysäytetään toiminta ja mennään kuuntelemaan henkilöiden ajatuksia. Nämä vieraannuttamiskeinot eivät tunnu itsetarkoituksellisilta, vaan ne on saatu luontevasti nivottua osaksi kerrontaa. Näyttelijätkin ovat mahtavia.

(Katsottu kahdesti elo-syyskuussa.)

+ täyteläiset henkilöhahmot
+ koskettava ja hauska tarina
+ rento ote kerrontaan
+ hyvät näyttelijät

★★★★★

Kesän tv-leffat

Saalistajat
(The Professionals, USA 1966)
John Sturgesin ryhmä-miehiä-suorittamassa-vaarallista-tehtävää-westernissä miljonääri palkkaa neljä onnensoturia kaappaamaan vaimonsa takaisin hänet kidnapanneelta meksikolaisroistolta. Karismaattiset tähtinäyttelijät, erityisesti Lee Marvin ja Burt Lancaster, ovat tämän toimintapainotteisen ja melko viihdyttävän länkkärin parasta antia. Muita "ammattilaisia" näyttelevät Robert Ryan ja Woody Strode, jotka kyllä jäävät pahasti edellisten varjoon. Ralph Bellamy, Jack Palance ja Claudia Cardinale täydentävät mahtavan tähtikaartin. Stoorissa on hienoa se, etteivät asetelmat ole niin mustavalkoisia kuin tavallisesti. Sankarit eivät ole puhtoisia eivätkä roistotkaan yksiselitteisesti pahoja. Asioilla on niin sanotusti puolia. Mutta genreen tietysti kuuluu, että ihmishenki on halpaa. Joka tapauksessa kesäkuinen lauantai-ilta vierähti tämän parissa rattoisasti. Luullakseni olen leffan ainakin kerran aiemminkin nähnyt. (1.6. Netflix)
★★★★★

Lainsuojaton
(The Outlaw Josey Wales, USA 1976)
Clint Eastwood esittää ohjaamassaan sisällissota-westernissä farmaria, joka kostaakseen perheensä teurastuksen liittyy etelävaltiolaiseen sissiryhmään ja josta siten tulee lainsuojaton sodan päätyttyä. Clintin ihastusta näyttelevään Sondra Lockeen ohjaaja-tähti ihastui oikeastikin, ja tästä tulikin sittemmin rouva Eastwood. Humoristista lisäväriä tarinaan tuo päähenkilön matkaan lyöttäytyvä, Chief Dan Georgen mainiosti esittämä intiaani. (8.6. Netflix)
★★★★★

Humiseva harju
(Wuthering Heights, USA 1939)
Laurence Olivier on tallirenki Heathcliff ja Merle Oberon talontyttö Cathy näiden kahden tuhoon tuomitusta rakkaudesta kertovassa Emily Brontën romaanin filminnöksessä, jonka William Wyler ohjasi ollessaan parhaassa terässään. Oli mielenkiintoista nähdä tämä 1800-luvun englantilaista luokkayhteiskuntaa kuvaava romanttisen melodraaman klassikko pitkästä aikaa nyt, kun Andrea Arnoldin vuoden 2011 versio (arvostelu täällä) on vielä melko tuoreessa muistissa. Siihen verrattuna Wylerin leffa on tietysti paljon suoraviivaisempi ja dialogipainotteisempi. Tapahtumat myöskin painottuvat selkeämmin pääparin aikuisvaiheeseen. Arnoldin elokuva on ehkä realistisempi ja uskottavampi, mutta tässä klassikkoversiossa on Hollywoodin kulta-ajan tuotteille ominaista taikavoimaa, joka nykyleffoista tuppaa puuttumaan. Sivuosanäyttelijätkin ovat parasta A-ryhmää: Edgar Lintonia esittää David Niven, hänen Isabella-siskoaan Geraldine Fitzgerald, palvelijoita Flora Robson ja Leo G. Carroll, Hindley Earnshaw'ta Hugh Williams ja lääkäriä Donald Crisp. Gregg Toland sai tyylikkäästä mustavalkokuvauksestaan Oscarin, joka ihme kyllä jäi hänen lyhyen mutta sitäkin huikeamman uransa (mm. Citizen Kane) ainoaksi. (9.6. Yle Teema)
★★★★★

Elephant
(Elephant, USA 2003)
Coloradon Littletonissa vuonna 1999 sattunut Columbinen kouluampumistapaus inspiroi Gus Van Santia kirjoittamaan ja ohjaamaan tämän kauhistuttavalla tavalla todenmakuisen nuorisoleffan. Pitkin, taidokkaasti toteutetuin steadicam-otoksin Van Sant kuvaa tavalliselta näyttävän koulupäivän kulkua tyypillisessä amerikkalaisessa lukiossa. Päivä on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen, sen päättävä veriteko yhtä järjetön kuin järkyttäväkin. Cannesin juryä tämä kylmän toteava ankeilu puhutteli Kultaisen Palmun ja parhaan ohjaajan palkinnon verran. Itsekin arvostan ennen kaikkea sitä, ettei ohjaaja ole lähtenyt psykologisoimaan eikä dramatisoimaan yli tarpeen. En silti suuremmin innostunut tapauksesta. (Netflix, kesäkuu)
★★★★★

Lust, Caution
(Lust, Caution, Kiina/Hong Kong/Taiwan/USA 2007)
Ang Leen 1930–1940-lukujen vaihteen Kiinaan sijoittuvassa vakoiludraamassa isänmaallinen naisopiskelija liittyy ihastuksensa innoittamana vastarintaliikkeeseen ja saa tehtäväkseen ujuttautua japanilaisten kanssa yhteistyötä tekevän maanpetturin rakastajattareksi, niin että tämä saataisiin houkuteltua salamurhaajien tähtäimeen. Tyylikkäästi toteutetussa, liiallista melodramaattisuutta visusti karttelevassa ja seksikohtauksiltaan siekailemattomassa tragediassa pääosia näyttelevät tulokas Tang Wei ja konkari Tony Leung Chiu-Wai. Mukana on jälkimmäisen vaimon roolissa myös toinen konkari Joan Chen. Kannatti tämäkin Kiinan ja Japanin lähihistoriaa valottava komea teos nähdä. (28.6. Yle Teema)
★★★★★

Avain
(The Key, Britannia/USA 1958)
Teeman sunnuntain klassikkopaikalla esitettiin Carol Reedin sota-aikaan sijoittuva melodraama, jota en muista aiemmin nähneeni. William Holden ja Trevor Howard näyttelevät hinaajalaivojen kippareita ja Sophia Loren jälkimmäisen naisystävää, jonka asunnon avain kulkeutuu perintönä kipparilta kipparille. Sota-ajan hankalaa asuntotilannetta ja hinaajakippareiden työn vaarallisuutta tämä kuvastanee, ylidramatisoidusti tietenkin niin kuin asiaan kuuluu. Ei mikään erityisen mieleenpainuva tapaus, kelpo viihdyke kumminkin. (21.7. Yle Teema)
★★★★★

Kotiopettajattaren romaani
(Jane Eyre, USA 1943)
Taas tuli Yle Teeman ansiosta bongattua yksi aiemmin näkemätön Hollywood-klassikko. Robert Stevensonin ohjaamassa Charlotte Brontë -filminnöksessä Joan Fontaine esittää Jane Eyreä, joka kärsittyään ensin tätinsä ja sitten orpokodin johtajan mielivaltaisista kasvatusmetodeista saapuu kotiopettajattareksi omituisen ristiriitaisesti käyttäytyvän, synkkää salaisuutta sisällään kantavan Edward Rochesterin (Orson Welles) linnaan. Welles hallitsee tätä painostavatunnelmaista viktoriaanista romanssia väkevällä läsnäolollaan, mutta ei hienovireisemmin näyttelevä, kauniisti sädehtivä Fontaine ollenkaan hänen varjoonsa jää. Fontaine kyllä näyttää pelaavan aika lailla samoilla aseilla kuin läpimurtopääroolissan Hitchcockin Rebekassa, jota elokuva muutenkin jonkin verran tunnelmaltaan muistuttaa. Lieneekö sillä sitten vaikutusta että kuvaajakin on sama kuin Rebekassa eli George Barnes. Sävellystyöstä taas on vastannut Wellesin kanssa tätä ennen jo pitkään yhteistyötä tehnyt Bernard Herrmann. Ei liene täysin tuulesta temmattua sekään väite, että Welles itse asiassa olisi tämän tyylikkään Fox-tuotannon varsinainen auteur. Nimittäin Welles oli aiemmin toteuttanut oman Mercury-teatterinsa suojissa samasta aiheesta radiokuunnelman, jota olivat tekemässä myös sekä Herrmann että elokuvan co-käsikirjoittajat John Houseman ja Aldous Huxley (kolmanneksi kirjoittajaksi on kreditoitu Stevenson). Sivuosanäyttelijöistä vangitsevimmin esiintyy Henry Daniell julmana orpokodin johtajana. 12-vuotias Elizabeth Taylor nähdään yhtenä orpokodin tytöistä. (29.7. Yle Teema)
★★★★★

Tappaja
(Suddenly, USA 1954)
Tätäkään Lewis Allenin ohjaamaa, sodanjälkeisen Amerikan perusturvattomuutta peilaavaa pikku jännäriä en liene aiemmin nähnyt. Suddenly-nimisessä pikkukaupungissa ryhmä palkkatappajia kaappaa omakotitalon asukkaineen aikomuksenaan murhata kalaretkelle saapuva Yhdysvaltain presidentti. Reaaliaikaisesti etenevä ja suurimmaksi osaksi kyseisen asunnon sisätiloissa tapahtuva trilleri kärsii hieman teatraalisuudesta, mutta Frank Sinatra on vakuuttava pääpahiksena, ja Sterling Hayden kaapattuna šeriffinä sekä James Gleason vallatun talon isäntänä tarjoavat hänelle kelpo vastuksen. Esityskopion pehmeä kuvanlaatu saattoi jonkin verran vaikuttaa saamaani yleisvaikutelmaan. Samoin se että katselun lomassa perkasimme laatikollisen punaherukoita. (29.7. Yle Teema)
★★★★★

Zelig (1983)

Zelig, USA
Ohjaus Woody Allen

On ihmisiä, jotka haluavat herättää huomiota, ja on ihmisiä, jotka eivät halua. Woody Allenissa, kuten monessa muussakin taiteilijassa, lienee vähän kumpaakin sorttia. Zeligissä hän käsittelee tuota ristiriitaisuutta varsin veikeällä tavalla. Leffa kertoo miehestä, josta tulee kuuluisa juuri siksi että hän pyrkii olemaan äärimmäisen huomiotaherättämätön.

Allen esittää tietenkin itse mestarisopeutuja Zeligiä, jolle on kehittynyt ainutlaatuinen kyky omaksua seurassaan olevien henkilöiden piirteitä. Ihmiskameleontti herättää ensin tiedepiirien, sitten mediaväen ja lopulta koko kansan huomion. Erityisesti hänestä kiinnostuu − ensin ammatillisesti ja myöhemmin henkilökohtaisesti − eräs psykiatri, jota esittää ohjaajan tuolloinen muusa Mia Farrow.

Zeligin vertaansa vailla oleva vitsi on siinä, että se on rakennettu tyypillisten historiallisista henkilöistä kertovien dokumenttien tapaan. Mukana on niin todellisten kuin fiktiivistenkin henkilöiden "haastatteluja" sekä "arkistomateriaalia", josta osa on aitoa 1920-luvun kamaa ja osa vain sen näköiseksi käsiteltyä. Zelig nähdään esimerkiksi häiritsemässä paavi Pius XI:n puhetta Pietarinkirkon parvekkeella sekä juhlimassa Charlie Chaplinin, F. Scott Fitzgeraldin, Tom Mixin ynnä muiden tuon ajan oikeiden julkimoiden kanssa W.R. Hearstin ökylinnassa. Jälki on niin taidokasta, että oikeaa arkistokuvaa on usein vaikea erottaa feikistä. Haastatteluosuuksissa Zeligiä "muistelevat" pokerinaamalla muun muassa historioitsija John Morton Blum, psykiatri Bruno Bettelheim sekä kirjailijat Saul Bellow, Irving Howe ja Susan Sontag. Farrowin esittämän tohtori Fletcherin niissä korvaa 83-vuotias Ellen Garrison elämänsä ainoassa elokuvaroolissa.

Pseudodokumenttina Zelig kuuluu ilman muuta samaan sarjaan sellaisten lajin valioiden kuin Hei, me rokataan (1984) ja Unohdetut kuvat (1995) kanssa. Kyseessä on myös hauska, nokkela ja jäljittelemättömän allenmainen rakkaudentunnustus ensinnäkin kuvauksen kohteena olevalle aikakaudelle ja toisekseen itse välineelle: elokuvalle ajan ja tiedon tallentajana. Yhtä lailla leffan voi ottaa metkana mediasatiirina tai lähilukuun houkuttavana tutkielmana yksilöllisyydestä, julkisuudesta ja sen sellaisesta. Natsienkin kustannuksella pilaillaan onnistuneesti, mikä juutalaisen elokuvantekijän ollessa kyseessä sykähdyttää aina.

Mielestäni tämä on yksi Allenin parhaista leffoista. Suosikkini on kohtaus, jossa tohtori Fletcher teeskentelee vain teeskentelevänsä lääkäriä saadakseen Zeligin suojauksen murtumaan. Siinä samoin kuin hetkeä myöhemmässä kohtauksessa, jossa Zelig tunnustaa tohtorille rakkautensa, Woody pistää todella parastaan niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin, eikä Farrow yhtään huonommaksi jää. Hauska vitsi on sekin, että lopun ratkaisujaksossa Woody nähdään samassa kuvassa Hitlerin kanssa. Tarkkasilmäinen kyllä huomaa, ettei Hitler ole aito, mutta sillä ei ole merkitystä. Ja miten mainio onkaan perimmäinen syy Zeligin "sairauteen": hän ei ole nuorena kehdannut tunnustaa älykkökavereilleen, ettei ole lukenut Moby Dickiä. Briljanttia!

(Katsottu DVD:ltä kerran kesällä ja uudestaan syyskuussa.)

+ omaperäinen ja hauska idea
+ taidokas toteutus
+ Allen ja Farrow elämänsä vedossa

★★★★★

Torinon hevonen (2011)

A Torinói ló, Unkari/Ranska/Saksa/Sveitsi/USA
Ohjaus Béla Tarr & Ágnes Hranitzky

Filosofi Friedrich Nietzschen (1844–1900) tiedetään saaneen hermoromahduksen Torinossa 1889. Legendan mukaan hän oli nähnyt erään miehen kurittamassa tottelematonta hevostaan, mennyt tästä kimpaantuneena väliin ja lyyhistynyt sen jälkeen katuun. Olipa totuus mikä tahansa, komeista viiksistään ja "Jumala on kuollut" -toteamuksestaan kuulu ajattelija ei koskaan toipunut tapauksesta vaan eli lopun elämäänsä mielisairaana.

Béla Tarrin viimeisin ja hänen oman ilmoituksensa mukaan myös viimeiseksi jäävä elokuva Torinon hevonen, jonka hän on ohjannut yhdessä vaimonsa ja monivuotisen leikkaajansa Ágnes Hranitzkyn kanssa, alkaa edellä mainitulla Nietzscheen liittyvällä kertomuksella. Elokuva ei kuitenkaan kerro Nietzschestä eikä se tapahdu lähelläkään Torinoa eikä edes Italiaa. Sen henkilöitä ovat vanha toiskätinen mies sekä hänen tyttärensä, jotka asuttavat taukoamattoman myrskytuulen pieksämää talorähjää kaukana kaikesta. Heidän aamiaiseksi nauttimistaan pálinkaryypyistä voimme päätellä, että olemme Unkarissa, mutta oikeammin elokuva tapahtuu siinä samassa ajasta irrallaan olevassa synkkälandiassa kuin Tarrin muutkin merkkiteokset, joista itse olen tätä ennen nähnyt ainoastaan Werckmeister harmóniakin eli Vastarinnan melankolian (2000). Näiden yksitoikkoiseen arkeen tuomittujen ihmispolojen päivittäin toistuvia rutiineja – pukeutuminen, aamiaisryypyt, veden hakeminen kaivosta, tulenteko lieteen, perunoiden keittäminen ja syöminen, riisuutuminen, jne. – seurataan kuuden päivän ajan.

Entä se hevonen? Kyllä vain, tarinan kolmas keskushahmo on tallissa majaileva polle, joka päivänä kaksi saa tarpeekseen ainaisesta raadannasta ja ryhtyy syömä- ja kaikenlaiseen muuhunkin lakkoon. Siitä eteenpäin jokainen päivä vie arjen turruttaman vanhuksen tyttärineen kohti yhä syvempää illuusiottomuutta. Lopulta jäljelle jää vain pimeys. Eräänlainen (henkisen) maailmanlopun kuvaus tämä siis on, tai – Tarrin omia sanoja käyttäen – "käänteinen luomiskertomus".

Ei kuulosta kovin mieltäylentävältä leffalta. Epäilemättä tämä noin kolmestakymmenestä keskimäärin viiden minuutin mittaisesta otoksesta koostuva elämän peili on monen mielestä myös tuskastuttavan pitkäveteinen. Mutta kyllä Torinon hevoselle kannattaa antaa mahdollisuus. Henkisiä tai kuvataiteellisia aspekteja arvostavan ei ainakaan luulisi sen parissa pitkästyvän.

Minusta elokuva on ankaruudessaan lähes koominen. Itse asiassa Tarr onkin joskus luonnehtinut elokuviaan komedioiksi. Ohlsdorferin (János Derszi) ja hänen tyttärensä (Erika Bók) askeettisessa päivällisessä – keitetty peruna, joka kuoritaan ja syödään sormin – on jotakin perin kaurismäkeläistä. Bresson, Dreyer, Tarkovski ja maanmies Jancsó ovat niin ikään Tarrin ilmeisiä hengenheimolaisia. Paljoa ei niin sanotusti "tapahdu", mutta kaikki tapahtuva on kiinnostavaa. Kuten puheliaan naapurin yllättävä visiitti tai myöhempi mustalaisjoukkion vierailu. Asiaa auttaa tyylitelty, vain olennaiseen keskittyvä kuvailmaisu, jossa jokainen detalji ja jokainen kameranliike on tarkoin harkittu. Fred Kelemenin taidokkaasti toteuttamat pitkät otokset ovat myös kauniita, kuin eläviä mustavalkoisia maalauksia. Niillä on ettenkö sanoisi meditaatiivinen vaikutus. Tunnelmaa tihentää omalta osaltaan minimalistinen ääniraita, jonka pääainesosia ovat vinkuva tuuli ja sen kanssa vuorotteleva, samaa monotonista teemaa sitkeästi toistava Mihály Vigin musiikki.

Torinon hevonen on visionäärisen elokuvantekijän kompromissiton taideteos, joka jättää jälkeensä henkistyneen olotilan. Harmi, että Tarrin päätös lopettaa elokuvien tekeminen vaikuttaa yhtä ehdottomalta kuin hänen elokuvansakin. (23.7. Orion)

+ kompromissiton, hiottu taideteos
+ vain olennaiseen keskittyvä kaunis kuvamaailma
+ käsinkosketeltavan tiheä tunnelma
+ jättää jälkeensä henkistyneen olotilan

★★★★★

To the Wonder (2012)

To the Wonder, USA
Ohjaus Terrence Malick

Mikäköhän Terrence Malickille on tullut? Julkisuutta karttelevalta teksasilaisohjaajaltahan on totuttu näkemään suunnilleen elokuva per vuosikymmen, mutta uusimpansa hän on saattanut valkokankaille vain runsas vuosi mykistävän The Tree of Lifen (2011) jälkeen. Kenties nämä leffat on tarkoitettu sisaruspariksi ja ne on siksi pitänyt julkaista näinkin lähekkäin. To the Wonderista jäi minulle kuitenkin sellainen vaikutelma, että ehkä tätäkin kiistatta tekijänsä näköistä leffaa olisi kannattanut hioa vähän pitempään. Teos on jäänyt sanoisinko luonnosmaiseksi.

Elämän puun pikkuveljeltä tai -siskolta To the Wonder todellakin vaikuttaa. Edeltäjänsä tavoin tässäkin on vahvaa omakohtaisuuden tuntua, ja myös kerronta on samanlaista jatkuvan liikkeen tajunnankuvavirtaa, jonka vietäväksi on vain heittäydyttävä ja yritettävä pysyä pinnalla. Sellaisia leuat lattiaan loksauttavia näkyjä, jotka hämmästyttivät ja kummastuttivat The Tree of Lifessa, tällä Venetsian festivaalien pääpalkinnon viime vuonna voittaneella filmirunoelmalla ei kuitenkaan ole tarjottavanaan.

Kun The Tree of Life käsitteli maailmojasyleilevästi itseään elämän mysteeriä, paljon pienimuotoisemman To the Wonderin pääteemoja ovat rakkaus ja usko. Tarina on simppeli. Amerikkalainen mies ja ranskalainen nainen tapaavat Pariisissa ja rakastuvat. Sitten he muuttavat miehen kotitantereille Yhdysvaltain Oklahomaan. Vähitellen onni alkaa rakoilla. Nainen ja etenkin edellisen miehen kanssa saatu tytär alkavat kaivata kotiin. Seuraa ero, miehen heilastelu vanhan koulutoverin kanssa ja uusi yritys. Sivujuonteena muuan Jumalansa kadottanut pappi käy omaa jaakobinpainiaan. Naisen ja miehen välinen rakkaus rinnastuu täten ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen. Kumpaankin liittyy epäilys ja kummassakin on lopulta kyse luottamuksesta, sitäköhän Terrence haluaa sanoa?

Näyttelijävalinnat ovat kiinnostavia. Pääparina nähdään Ben Affleck ja Olga Kurylenko, Affleckin toisena heilana Rachel McAdams ja pappina Javier Bardem. On hauska nähdä erityisesti Bardem tällaisessa hänelle melko yllättävässä roolissa, mutta mielestäni hän kyllä menee siinä vähän hukkaan. Malickin elokuvissahan näyttelijäilmaisu on aina alisteista kuvailmaisulle, ja ehkä siksi huipputaitava ja huippukarismaattinen Bardem vaikuttaa jopa vähän turhautuneelta. Tilanne oli aika lailla sama myös Sean Pennin kohdalla The Tree of Lifessa.

Emmanuel Lubezkin kauniisti kuvaamien ja viiden eri leikkaajan toisiinsa liittämien kuvien tanssi kantaa hyvin puoleenväliin asti ja ylikin, mutta loppupuolella ainakin minä aloin kaivata leffaan jonkinlaista rytminvaihdosta ja sen mukanaan tuomaa uutta nostetta. Valtavirrasta To the Wonder kyllä erottuu kiitettävästi henkisyydellään. (24.6. Maxim Helsinki)

+ henkevä ja persoonallinen taideteos
+ kauniisti kuvattu ja leikattu
− ei samaa energiaa eikä yllättävyyttä kuin edeltäjässään

★★★★★

Mr. Nobody (2009)

Mr. Nobody, Belgia/Kanada/Ranska/Saksa
Ohjaus Jaco Van Dormael

Kuulun niihin, jotka helposti saavat kulumaan suhteettoman paljon aikaa pienistäkin asioista päättämiseen. Lienen siis otollista kohderyhmää elokuvalle, joka käsittelee juuri päätöksiä ja valintoja. Kysymys kuuluu: missä määrin voimme omilla valinnoillamme vaikuttaa elämämme kulkuun?

Jaco Van Dormaelin kunnianhimoisen Mr. Nobodyn mukaan olemme sitä mitä valitsemme, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Jokainen tehty valinta ohjaa elämää tiettyyn suuntaan, mutta perhosvaikutuksen takia emme voi hallita kaikkea vaikka kuinka yrittäisimme. Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen. Tästä seuraa, että kaikki tekemämme valinnat ovat suuressa mittakaavassa joka tapauksessa "oikeita".

Van Dormaelin itsensä laatiman melkeinpä turhankin monimutkaisen tarinarakennelman perustana on lapsen kannalta ehkä se kaikkein vaikein valintatilanne: Päähenkilö Nemo Nobody joutuu yhdeksänvuotiaana vanhempiensa erotessa päättämään, jäädäkö isän luo Englantiin vai lähteäkö äidin mukana ison meren toiselle puolelle. Belgialaisohjaaja ei tee ratkaisua Nemon puolesta vaan näyttää katsojalle kummankin vaihtoehdon seuraamuksineen. Myöhemmin juttu jakaantuu kolmeen pääjuonteeseen sen mukaan, kenet kolmesta vaimokandidaatista Nemo valitsee.

Eniten tilaa screenillä saa Nemon (aikuisena Jared Leto) ja Annan (Diane Kruger) tarina. Anna vaikuttaisi siltä oikealta, mutta rakkauden täyttymyksen tiellä on tämän tarinajuonteen kaikissa versioissa (kyllä, niitäkin on useita) ulkopuolisia esteitä. Elisen (Sarah Polley) ja kolmannessa pääjuonilangassa Jeannen (Linh Dan Pham) kanssa Nemo menee naimisiin, mutta kumpikaan näistä avioliitoista ei ole onnellinen. Elisen ja Nemon suhdetta varjostavat Elisen psyykkiset ongelmat, kun taas porvarillisesti perheelleen omistautuva Jeanne on alusta asti Nemolle vain todellisen rakkauden korvike.

Sitten on vielä tulevaisuuteen sijoittuva kehyskertomus, jossa Nemo on 118-vuotias vanhus ja jota haastatellaan television kaltaiseen mediaan "viimeisenä kuolevaisena". Kokoava ajatus on jotakin sen tapaista kuin että elämästä tekee arvokasta juuri sen ainutkertaisuus ja arvaamattomuus.

33 miljoonan euron budjetillaan Mr. Nobody on tähän mennessä kallein belgialainen leffatuotanto. Rahalla on saatu paitsi laadukas kansainvälinen näyttelijäjoukko myös vaikuttava erikoistehostevetoinen ulkoasu. Kaksi kertaa elokuvan nähtyäni (katsoimme sekä teatterilevitysversion että DVD:llä niin ikään mukana olevan director's cut -version) en vieläkään ole varma siitä, onko kaikki Van Dormaelin harrastama kerronnallinen ja tekninen kikkailu ollut tarpeen. Mutta kiistatta omaperäinen, ajatuksia herättävä ja vallan viihdyttäväkin tämä jopa Stanley Kubrickin luomuksiin verrattu visuaalisesti upea elokuva on. (katsottu toukokuussa)

+ omaperäinen ja kaunis tarina elämän ainutkertaisuudesta
+ visuaalisesti näyttävä ja muutenkin kunnianhimoinen toteutus
+ antaa ajattelun aihetta
– tarinankerronta jää osin kuvakikkailun varjoon

★★★★★

Kevään tv-leffat

Tämmöisiä leffoja tuli toljailtua kevättalven ja kevään aikana televisiosta. Mukana myös Netflix-filkat:

Tartunta

(Contagion, USA 2011)

Steven Soderberghin pandemiajännärissä nopeasti leviävä tappava virus valitsee ensimmäiseksi uhrikseen Gwyneth Paltrow'n. Muissa osissa mm. Marion Cotillard, Matt Damon, Laurence Fishburne, Jude Law ja Kate Winslet. Ihan jees viihdyke. (Netflix, helmikuu)

★★★★★

Ystävät hämärän jälkeen

(Låt den rätte komma in, Ruotsi 2008)

Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -leffan ohjaaja Tomas Alfredsson herätti ensimmäisen kerran laajempaa kiinnostunusta tällä melankolisella kauhudraamalla, joka käsittelee nuorten kasvukipuja varsin omaperäisestä näkövinkkelistä. John Ajvide Lindqvistin omasta romaanistaan muokkaamassa tarinassa koulukiusattu 12-vuotias poika (Kåre Hedebrandt) ystävystyy toisen oudokin eli ikäisensä tyttövampyyrin (Lina Leandersson) kanssa. Pääosanäyttelijöistä varsinkin jälkimmäinen on roolissaan todella vangitseva, juuri sillä tavalla puoleensavetävä ja samanaikaisesti luotaantyöntävä kuin vain Se Uusi Vähän Outo Naapurin Tyttö voi olla. Vaikka elokuvassa myös imetään verta viattomien ohikulkijoiden kauloilta, kauhistuttavinta on se todenmakuinen julmuus, jolla koulun kovikset kohtelevat heikompiaan. Talvisen skandinavialaislähiön alakuloinen yleistunnelma on leffassa myös  tavoitettu erinomaisesti. Loppuratkaisu on kyllä vähän höhlä. (Netflix, helmikuu)

★★★★★

Winter's Bone

(Winter's Bone, USA 2010)

Debra Granikin Ozark-vuorille sijoittuvassa mysteeridraamassa Jennifer Lawrence näyttelee upeasti teinityttöä, jolla on hätä: huumebisneksiin sotkeutunut isä on kadonnut ja koti uhkaa mennä alta, jos tätä ei pian löydetä. Tilannetta ei helpota se, että tytön on huollettava myös järkensä menettänyttä äitiään ja kahta pikkusisarustaan, eikä liioin se, että naapurit – jotka kaikki tuntuvat olevan jollakin lailla sukua – pitävät suunsa supussa. Kalsean yleisfiilingin ja Lawrencen hienon suorituksen ohella leffasta jää mieleen John Hawkes isän veljen roolissa. Sohvasurffailuun Ozark-vuorille tämä ei houkuta. Lawrence, Hawkes, käsikirjoittajat (Granik ja Anne Rosellini) sekä itse elokuva huomioitiin Oscar-ehdokkuuksilla. (Netflix, helmikuu)

★★★★★

Annie Hall

(Annie Hall, USA 1977)

Neljällä Oscarilla (elokuva, ohjaus, käsis, naispääosa) palkittu Woody Allenin parisuhdekomedia on Woodyn leffoista kaikkein arvostetuimpia. Naispääosassa on tietenkin Woodyn tuolloinen vaimo Diane Keaton. Monia veikeitä oivalluksia leffassa kieltämättä on, ja erityisesti dialogi säkenöi. Parhaat repliikit saavat hymyn huulille siksikin, että ne voisivat yhtä hyvin olla omasta suusta lähtöisin. Kiva oli nähdä tämä taas pitkästä aikaa. (2.3 Yle Teema)

★★★★★

Ei mikään enkeli

(Destry Rides Again, USA 1939)

Ohimennen töiden lomassa tuli katseltua George Marshallin ohjaama lännenkomediaklassikko, jossa sanoihin pikemminkin kuin aseisiin luottava apušeriffi pistää rikollisten kovaotteisesti hallitseman kaupungin ojennukseen. James Stewart ja Marlene Dietrich loistavat pääosissa. (3.3. Yle Teema)

★★★★★

Pii

(π, USA 1998)

Darren Aronofskyn rosoisessa esikoisohjauksessa Sean Gullette näyttelee matemaatikkoa, jonka pakkomielle numeroihin on saavuttanut sairaalloiset mittasuhteet. Unelmien sielunmessun ohjaajan kädenjäljen voi tästä jo selvästi tunnistaa. Kiinnostava ja hyvällä tavalla omituinen pikkuleffa, ei kuitenkaan erityisen sykähdyttävä. Kontrastinappula on ollut kaakossa. (7.3. Netflix)

★★★★★

Köysi

(Rope, USA 1948)

Teeman James Stewart -sarja jatkui Alfred Hitchcockin jännärillä, jossa kaverukset John Dall ja Farley Granger huvittelevat murhaamalla kolmannen toverin ja järjestämällä juhlat kätketyn ruumiin ympärillä. Stewart on rikoskumppanusten entinen opettaja ja Granger se, jonka hermot pettävät. Ei Hitchin kaikkein parhaita töitä, mutta loistoviihdettä silti. Kiintoisa myös kokeellisuutensa johdosta: maestro toteutti elokuvan niin, että se näyttää yhdellä otoksella kuvatulta. (10.3. Yle Teema)

★★★★★

Sinivalkoinen valhe

(Suomi 2012)

Arto Halosen reportaasimaista dokumenttia suomalaisen maastohiihdon doping-menneisyydestä ei kannata katsoa, jos haluaa vielä pystyä nauttimaan huippu-urheilusta ilman kitkerää sivumakua. Leffa nimittäin heittää synkän varjon käytännössä kaikkien niiden ilonhetkien ylle, joita suomalaishiihtäjät ovat minullekin 1970-luvun lopulta alkaen tuoneet. Kovin paljon lohtua eivät tuo vihjaukset siitä, että muissakin menestyviä urheilijoita tuottavissa maissa on vastaavanlaisia mörköjä kaapissa odottamassa löytäjiään. Kameran eteen on saatu kiinnostavia tyyppejä, ja paljon puhuva on myös haastattelusta kieltäytyneiden lista. (11.3. Yle TV1)

★★★★★

Sota ja rakkaus

(Love and Death, USA 1975)

Teeman Woody Allen -sarjassa oli vuorossa tämä venäläisen kirjallisuuden klassikoita railakkaasti tuulettava farssi, jossa vähän kumarrellaan Bergmaninkin suuntaan. Woody esittää pikkumiestä, joka rakastaa kaukaista serkkuaan (Diane Keaton), tekee vahingossa sankaritekoja Napoleonin vastaisessa sodassa, voittaa kaksintaistelussa maineikkaan upseerin ja ajautuu viimein Napoleonin salamurhahankkeen toteuttajaksi. Vähän epätasainen mutta parhaimmillaan erittäin hauska filmi. (15.3. Yle Teema)

★★★★★

Senna

(Senna, Britannia/Ranska 2010)

Arkistomateriaaleista koostettu Asif Kapadian dokumentti kertoo formulalegenda Ayrton Sennasta McLaren-tallin 1990-luvun vaihteen menestysvuosia, Prost-Senna-kilpailuasetelmaa sekä vuoden 1994 Imolan GP-kisan kohtalonhetkiä painottaen. Aihettaan vähän turhan yksipuolisesti ihannoiva mutta silti koskettava henkilökuva. (18.3. Yle TV1)

★★★★★

Serpico – kadun tiikeri

(Serpico, USA 1973)

Kumma juttu, mutta en muista nähneeni tätä poliisileffojen aateliin kuuluvaa Sidney Lumetin ohjausta aiemmin. Tosipohjaisessa henkilövetoisessa draamassa Al Pacino tekee yhden uransa parhaista roolitöistä boheemina undercover-kyttänä Frank Serpicona, joka kollegoiden painostamanakin kieltäytyy vastaanottamasta lahjuksia ja jonka itsepintaisuuden ansiosta New Yorkin poliisilaitokseen pesiytynyt systemaattinen korruptio tulee viimein paljastetuksi. Waldo Saltin ja Norman Wexlerin ansiokas käsis perustuu Peter Maasin samannimiseen kirjaan. Kova pätkä! (22.3. Netflix)

★★★★★

Passione – Napolin lauluja

(Passione, Italia 2010).

John Turturron ohjaamassa ja juontamassa tyylikkäässä dokkarissa tutustutaan Napolin ilmeisen monipuoliseen musiikkikulttuuriin. Komeasti kuvattu ja mielenkiintoinen leffa, joka lienee saanut paljon vaikutteita Wim Wendersin Buena Vista Social Clubista ynnä muista. (23.3. Yle Teema)

★★★★★

Alamäkeen

(Downhill, Britannia 1927)

Suomen ensi-iltansa sai Alfred Hitchcockin mykkä melodraama nuoresta miehestä, joka erään naisen todistuksen seurauksena ja suojellakseen ystävänsä mainetta ajautuu itse sosiaaliseen syöksykierteeseen. Useimpien Hitchcock-mykkisten tapaan tarina ei ole kovin hääppöinen, mutta tulevan mestarin kuvakerronnallista kekseliäisyyttä tekeleessä on jo havaittavissa. Pääosassa on aiemmin samana vuonna Hitchcockin Vuokralaisessa maineeseen noussut Ivor Novello. Keskittymistä hieman häiritsi se, että katsoin tämän töissä. (24.3. Yle Teema)

★★★★★

Kesäleskiä Havaijilla
(Sons of the Desert, USA 1933)
Jos joutuisin loppuelämäksi autiolle saarelle ja saisin ottaa mukaani tasan yhden Laurel ja Hardy -elokuvan, olisi se luultavasti tämä William A. Seiterin ohjaama hassuttelu. Elokuvassa, jota on yleensä esitetty Suomessa Päivänpaisteisia pässinpäitä -nimisenä, Stan ja Ollie osallistuvat vaimoiltaan salaa Erämaan pojat -herraseuran vuosikokoukseen. Tarinan vitsikäs opetus on tietenkin se, että rehellisyys perii maan. Tällä kertaa näin elokuvasta vain loppupuoliskon. (20.4. Yle Teema)
★★★★★

Bonnie ja Clyde
(Bonnie and Clyde, USA 1967)
Faye Dunaway ja Warren Beatty ryöstelevät pankkeja pula-ajan Amerikan robinhoodeina Arthur Pennin löyhästi tosipohjaisessa gangsterileffassa, joka tuli myös pitkästä aikaa katsottua kun se sopivasti televisiossa esitettiin. Beattystä ja Dunawaystä tuli leffan myötä isoja tähtiä; Gene Hackman (Clyden veljenä), Estelle Parsons (hänen vaimonaan) ja Michael J. Pollard (koplan autokuskina) ovat muissa pääosissa. Oscarin kymmenestä ehdotetusta saivat Parsons ja kuvaaja Burnett Guffey. Tämä AFI:n "100 Greatest American Movies" -listallekin päässyt moderni klassikko pitänee vielä joskus ottaa tarkempaan syyniin. (3.5. Yle Teema)
★★★★★

Blindness
(Blindness, Kanada/Brasilia/Japani 2008)
Vuonna 1995 julkaistu José Saramagon romaani Kertomus sokeudesta on yksi huikeimmista ikinä kohtaamistani lukuelämyksistä. Fernando Meirellesin ohjaama kirjan filminnös ei yllä lähellekään samaa vaikutusta, mutta turhan vähälle huomiolle tämä ihmisen laumakäyttäytymistä poikkeusoloissa tutkiva rankahko elokuva silti on jäänyt. Julianne Moore, Mark Ruffalo, Alice Braga, Yusuke Iseya, Yoshino Kimura, Don McKellar, Danny Glover ja Gael García Bernal näyttelevät pääosia allegorisessa tarinassa siitä, mitä tapahtuu kun kulovalkean tavoin leviävä epidemia sokeuttaa erään kaupungin kaikki asukkaat silmälääkärin vaimoa lukuunottamatta. Huomattavin ero alkuperäisteokseen verrattuna on huumorin täydellinen puuttuminen sekä tietysti se, että Saramagon mestarillista kielimaalailua on elokuvan keinoin mahdotonta jäljitellä. (9.5. Netflix)
★★★★★

Smoke
(Smoke, USA 1994)
Paul Austerin kirjoittaman ja Wayne Wangin ohjaaman hikisenkostean New York -draaman päähenkilöitä ovat brooklyniläinen tupakkakauppias Auggie Wren (Harvey Keitel) ja tämän kanta-asiakas, uutta kirjoitettavaa etsivä kirjailija Paul Benjamin (William Hurt). Mukana ovat myös isänsä kadottanut poika (Harold Perrineau) ja poikansa kadottanut isä (Forest Whitaker) sekä leffan huipennuksena Austerin erikoinen joulutarina. Olipa mukava nähdä tämäkin taas pitkästä aikaa. (11.5. Yle Teema)
★★★★★

McCabe & Mrs. Miller
(McCabe & Mrs. Miller, USA 1971)
Warren Beatty perustaa rähjäiseen lännenkaupunkiin bordellin ja saa Julie Christien yhteistyökumppanikseen Robert Altmanin tunnelmavetoisessa westernissä, joka kuvastaa omalla erikoisella tavallaan bisnesmaailman armottomuutta. Tämäkin leffa näyttää paranevan jokaisella katselukerralla (Teema esitti sen kevään aikana pariinkin kertaan ja kummallakin kerralla näin siitä osan – olen toki nähnyt elokuvan joskus kokonaankin). (24.5. Yle Teema)
★★★★★

The Wrestler – painija
(The Wrestler, USA 2008)
Pitkään varjojen mailla laahustanut Mickey Rourke teki tyrmäävän paluun parrasvaloihin Darren Aronofskyn rosoisessa ihmissuhdedraamassa, joka kuvaa sydänvikaisen entisen showpainitähden epätoivoisen tuntuista yritystä saada taas otetta elämästä. Rourke tekee kiistämättä todella hienon roolityön tässä, yhden uransa parhaista. Marisa Tomei stripparina, jonka kanssa Rourke haluaisi "alkaa oleen", ja Evan Rachel Wood tyttärenä, johon hän liian myöhään yrittää saada kontaktia, jeesaavat tehokkaasti. Paininäytöskohtaukset ovat sen verran hurjaa katsottavaa, että en ehkä suosittelisi tätä kaikkein heikkohermoisimmille. (katsottu Netflixistä)
★★★★★