Kuten tästä kirjoituksestanikin näkyy, on Alfred Hitchcockin Psyko (1960) yksi kaikkien aikojen leffahelmistä, monien muidenkin kuin minun mielestäni. Näin ollen Hithcockista ja nimenomaan Psykon syntyvaiheista kertova elokuvakin on lähtökohtaisesti varsin kiintoisa tapaus. Mukavan viihdyttävän Hitchcock-muotokuvan brittiohjaaja Sacha Gervasi onkin saanut aikaiseksi Stephen Rebellon kirjan pohjalta. Kyseessä on toimittajataustaisen Gervasin ensimmäinen feature. Tätä ennen hän on ohjannut vain kanadalaisesta Anvil-hevibändistä kertovan mainion dokumentin Anvil: The Story of Anvil (2008).
Hitchcock perustuu Rebellon vuonna 1990 ilmestyneeseen kirjaan Alfred Hitchcock and the Making of Psycho. Kirja on dokumentaarinen, mutta Gervasin leffa on faktapohjaista fiktiota. Hitchcockia esittää Anthony Hopkins ja vaimo Alma Revilleä Helen Mirren. Näiden kahden välisen suhteen kuvaus on jutun parasta antia, paljolti Hopkinsin ja Mirrenin hienojen näyttelijäsuoritusten ansiosta. Elokuva tuo kiitettävästi esiin sen kuinka tärkeä taustavaikuttaja Alma miehensä uralle oli. Sellaiseenkin vihjataan, että ilman Alman panosta Hitchcock ei olisi ollut ollenkaan sellainen nero kuin millaisena hänet tunnetaan, mikä luultavasti on tottakin. Pariskuntahan avioitui jo 1926, ja paitsi että Alma oli käsikirjoittamassa suurta osaa varsinkin miehensä varhaistöistä, oli hän korvaamaton apu myös monta myöhempää Hitchcock-leffaa viimeisteltäessä. Sanotaan, että Psykon viimeistä versiota leikattaessa Alma ainoana koko työryhmästä havaitsi Janet Leigh'n vetäneen henkeä tilanteessa, jossa tämän piti esittää kuollutta.
Toisella tasolla Hitchcock kuvaa niitä vaikeuksia, joita Alfredilla oli vastahakoisten tuottajien ja sensuuriviranomaisten kanssa Psykoa valmistellesssaan. Aihetta ei pidetty sopivana eleganteilla trillereillä maineensa luoneelle ohjaajalle, joka puolestaan halusi osoittaa kykenevänsä muuhunkin, tässä tapauksessa tekemään halvalla hyvän kauhufilmin. Palo ja itseluottamus olivat niin kovia, että kun Paramount kieltäytyi rahoittamasta elokuvaa, Hitchcock rahoitti sen itse, vaikka se edellytti muun muassa kotitalon panttaamista lainojen vakuudeksi.
Mitään suuria paljastuksia tai syväsukellusta Hitchcockin persoonaan leffa ei tarjoa, mutta hauska Hitchcockin nahkoihin uppoutunutta Hopkinsia on katsella. Hitchcockista, elokuvantekemisen proseduurista ja elokuvan historiasta kiinnostuneille tämä on tietenkin must-see. Sivuosanäyttelijöistä pitää nostaa esiin James D'Arcy, joka varsinkin avauskohtauksessaan on hätkähdyttävän hyvä Anthony Perkins. Tai ehkä paremminkin Norman Bates. Muutkin pääroolit on ainakin säteilyvoimalla mitaten tasokkaasti miehitetty: Janet Leigh'nä nähdään Scarlett Johansson, Vera Milesina Jessica Biel, agenttina Michael Stuhlbarg, sihteerinä Toni Collette ja kirjailija Whitfield Cookina, jonka yhteistyö Alman kanssa saa Hitchin mustasukkaiseksi, Danny Huston.
Tekeleen tylsintä ainesta ovat Hitchcockin ja Norman Batesin hahmon esikuvan, sarjamurhaaja Ed Geinin (Michael Wincott) väliset kuvitteelliset vuoropuhelut. Oikea Hitchcock tuskin olisi moisiin latteuksiin sortunut. (14.9. Kino Myyri)
+ herkullinen aihe
+ Hopkins ja Mirren loistavia
+ viihdyttävä stoori
− mukana myös latteuksia
Tämänkesäinen ulkomaanlomamatkamme suuntautui elokuussa Pohjois-Italiaan. Ajankohdan ja suunnan määräsi hinku päästä kokemaan Ennio Morriconen konsertti, kun sellainen mahdollisuus kerran osui näköpiiriin. Vaikka reissu ei muilta osin ollutkaan elokuvateemainen, näin filmihulluna on kuitenkin kiintoisaa tutkailla vierailukohteidemme yhteyksiä leffakulttuuriin ja -historiaan. Niistä vähän juttua seuraavassa. Morriconeen palaan artikkelin lopussa.
Milano
Aloitimme turneemme Milanosta ja sinne sen myös päätimme. Näin siksi, että tämä Italian toiseksi suurin kaupunki oli Veronaa lähin paikkakunta, jonne sai suorat lennot Helsingistä meille sopivilla aikatauluilla ja hinnoilla. Milano tunnetaan merkittävänä teollisuuskaupunkina ja muotimaailman keskuksena, mutta kyllä siellä riittää nähtävää ja koettavaa myös kaltaisilleni kulttuurihistoriasta kiinnostuneille matkailijoille. Juontaahan kaupungin historia niinkin kauas kuin 400-luvulle eKr.
Must see -listamme kärjessä oli kaksi kuuluisaa kirkkoa: goottilaisen rakennustaiteen ylittämättömiin mestariteoksiin kuuluva tuomiokirkko (Il Duomo di Milano) sekä UNESCO:n maailmanperintöluetteloonkin listattu Santa Maria delle Grazie. Jälkimmäinen ennen kaikkea siksi, että siellä sijaitsee kaupungin taideaarteista huomattavin, Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen -seinämaalaus. Tuon teoksen suuresta suosiosta – joka ainakin osittain on Dan Brownin Da Vinci -koodin ja siitä tehdyn elokuvan ansiota – kertoo jotakin se, että maalauksen voi käytännössä nähdä vain varaamalla paikan viidentoista minuutin mittaiseen näyttöön tai sellaisen sisältävään opastettuun kierrokseen hyvissä ajoin etukäteen. Minä onnistuin hankkimaan liput viikkoa ennen määräpäivää täältä. Kokemuksemme perusteella voin lämpimästi suositella Leonardo a Milanon opastettua kierrosta.
Pyhä ehtoollinen on kiistatta näkemisen arvoinen teos – vaikuttava osin siksikin, että se sijaitsee juuri siinä tilassa, jossa ja johon se on alunperin tehty. Entisen munkkien ruokailuhuoneen seinää koristava maalaushan kuvaa hetkeä, jolloin Jeesus on juuri sanonut opetuslapsilleen: "Yksi teistä on minut kavaltava". En ryhdy teosta tässä sen kummemmin analysoimaan, mainitsenpahan vain pari mieleeni juolahtanutta tapausta, joissa sitä on käytetty elokuvakohtauksen inspiraationa: kerjäläisten juhlat Luis Buñuelin Viridianassa (1961) ja tiedustelujoukkueen ateriointihetki Olli Saarelan Rukajärven tiessä (1998). Omat valkokangasvariaationsa teoksesta ovat luoneet myös Robert Altman (M.A.S.H., 1970) ja Mel Brooks (Mieletön maailmanhistoria, 1981).
Milanoon sijoittuvista elokuvista tunnetuimpia ovat Vittorio De Sican Milanon ihme (1951), Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä (1960) ja Michelangelo Antonionin Yö (1961). Näistä itselleni tuttuja ovat Rocco ja Yö, jotka molemmat olen nähnyt useaan kertaan, tosin en kumpaakaan ihan äskettäin. Roccoa voinee hyvällä syyllä sanoa kaikkien aikojen Milano-leffaksi, vaikka se ei annakaan kaupungista kovin mairittelevaa kuvaa. Voimakkaan yhteiskuntakriittinen teos kertoo siitä kuinka eteläitalialainen suurperhe hajoaa sen jouduttua isän kuoleman jälkeen muuttamaan jotenkin toimeen tullakseen teollisuusveturi Milanoon. Elokuvan sykähdyttävimpiin ja mieleenpainuvimpiin kuuluu kohtaus, jossa Rocco (Alain Delon) ja Nadia (Annie Girardot) käyvät tärkeän keskustelun Duomon kattotasanteella. Paikka on säväyttävä myös rakennustaiteellisesti ja näköalojensakin takia, mutta kytkös yhteen maailman parhaista elokuvista teki siellä käynnistä minulle erityisen merkityksellisen.
Rocco ja Nadiakin kävivät täällä.
Duomon ympäristöön sijoittuu myös Milanon ihmeen fantastinen loppuhuipennus. Toivottavasti pääsen pian korjaamaan sen puutteen, että tuo maagista realismia neorealismiin sekoittava klassikko on minulta yhä näkemättä. Muita kiinnostavia vielä näkemättömiä Milano-leffoja ovat ainakin Antonionin esikoinen Erään rakkauden tarina (1950) ja Luca Guadagninon kehuttu Rakkautta italialaisittain (2009).
Italialaisen elokuvan klassisen kauden suurista ohjaajista Visconti (1906–1976) oli myös syntyjään milanolainen. Hän on kiintoisa tapaus siinäkin mielessä, että hänen sukunsa on näytellyt merkittävää roolia Milanon ja koko Italiankin historiassa. Yksi Luchinon esi-isistä oli Ottone Visconti, joka tultuaan valituksi Milanon arkkipiispaksi vuonna 1262 aloitti lähes kaksisataa vuotta kestäneen Visconti-suvun valtakauden Lombardiassa. Visconti-nimi itsessään on peruja suvun miespuolisille jäsenille pari sataa vuotta aiemmin myönnetystä varakreivin (italiaksi visconte, monikossa visconti) arvosta. Viscontit hallitsivat Milanoa aluksi maaherroina ja sittemmin herttuoina, kunnes ilman miespuolista perijää jääneen Filippo Maria Viscontin kuoleman (1447) jälkeen valta siirtyi – lyhyen tasavaltavaiheen jälkeen – Filippon vävylle Francesco I Sforzalle ja aikanaan hänen jälkeläisilleen. Castello Sforzesco ja Duomo, joiden kummankin rakennustyöt aloitettiin Visconti-suvun mahtimiesten toimesta 1300-luvulla, muistuttavat omalla ylväällä tavallaan tämän lombardialaisen aatelissuvun pitkästä ja värikkäästä historiasta.
Lieneekö Don Luchino Visconti di Modrone, Modronen kreivi, kokenut aristokraattisen taustansa enemmän rasitteena kuin siunauksena. Ainakin hän itse omaksui marxilaisen maailmankatsomuksen ja ansioitui varsinkin uransa alkupuolella työväenluokan ongelmien kuvaajana. Tämän linjan päätepiste ja huipennus on juuri Rocco. 1960-luvun alusta alkaen Visconti keskittyi entistä henkilökohtaisempiin, usein historiallisiin aiheisiin. Hänen tunnetuin ja arvostetuin elokuvansa on Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaaniin perustuva Tiikerikissa (1963), joka kuvaa Italian yhdistymistä ja sen mukanaan tuomaa luokkayhteiskunnan murtumista sisilialaisen ruhtinaan näkökulmasta. Monet ovat nähneet sen päähenkilössä ohjaajan omakuvan.
Visconti oli myös huomattava teatteri- ja oopperamies, usein nähty hahmo esimerkiksi Milanon maineikkaassa La Scalassa, jonka mielenkiintoisessa museossa tulin myös piipahtaneeksi. Visconti ohjasi La Scalaan monta Maria Callasin tähdittämää oopperaa 1950-luvulla.
Gardajärvi
Milanosta siirryimme seuraaviksi kolmeksi vuorokaudeksi Gardajärven laitamille, ensin järven eteläpuolella sijaitsevaan Peschieraan ja myöhemmin koillisrannikolle Malcesineen. Suunnitelmissa oli polkupyöräretki Peschierasta Borghetton kylään, mutta tämä retki jäi erinäisistä syistä toteutumatta. Borghettoa on sanottu yhdeksi Italian kauneimmista kylistä ja vastaavanlaisin superlatiivein on luonnehdittu myös tuota nimenomaista Mincio-jokea seurailevaa pyöräilyreittiä. Elokuvan maailmankartalle Borghettonkin on vienyt Luchino Visconti, joka kuvasi siellä joitakin kohtauksia upeaan Sensoonsa vuonna 1954. Paikka liittyy myös Viscontin sukuhistoriaan, sillä siellä sijaitsee Gian Galeazzo Viscontin 1300-luvun lopulla rakennuttama silta, joka yhä tunnetaan nimellä Ponte visconteo. Visconti-nimi tulee vastaan monen muunkin tämän seudun paikkakunnan historiaan tutustuttaessa.
Gardan postikorttimaisemia hyödyntävistä elokuvista ehkä tunnetuin ja ainakin suurimmat yleisöt saanut on James Bond -seikkailu Quantum of Solace (Marc Forster 2008). Sen tyypillisen vauhdikasta avausjaksoa on kuvattu muun muassa Malcesinen ja Rivan välisellä tieosuudella. Samainen reitti tuli tutuksi meillekin, kun pyörähdimme pikaisesti Rivassa ennen asettumistamme Malcesinen pohjoispuolella sijaitsevaan pikkuruiseen Navenen kylään. Bondin vierailusta näillä seuduin sain kuitenkin tietää vastaa kotiin palattuamme.
Luultavasti pahamaineisin, kenties merkittävin ja varmasti kiistellyin Gardan alueella kuvatuista elokuvista on Pier Paolo Pasolinin viimeiseksi jäänyt Salò eli Sodoman 120 päivää (1975). Se sijoittuu nimensä mukaisesti Gardajärven länsirannalla sijaitsevaan Salòon ja kertoo markiisi de Saden romaania mukaillen fasistien harjoittamasta äärimmäisen julmasta paikallisten nuorten nöyryytyksestä ja kidutuksesta. Todellisuuspohjaa tarinalla on ainakin sen verran, että Salò toimi toisen maailmansodan loppuvaiheissa fasismin viimeisenä linnakkeena Italiassa. En ole tätä järkyttäväksi ja kuvottavaksikin sanottua vallan väärinkäytön kuvausta nähnyt, emmekä me myöskään tuolla puolella järveä nyt käyneet. Elokuva kyllä kiinnostaisi ainakin yleissivistysmielessä joskus katsoa. Tämän kirjoituksen teemoihin sen liittää tapahtumapaikan lisäksi ylistetty Ennio Morriconen musiikki.
Gardan alueella, tarkemmin sanottuna Lazisen taajamassa, sijaitsee myös elokuvateemainen huvipuisto Movieland, jonka ohitimme siirtyessämme bussilla Malcesinesta takaisin Peschieraan ja sieltä edelleen seuraavaan vierailukohteeseemme. Miksi juuri Laziseen on tällainen huvipuisto perustettu, sitä en tiedä. Taatusti ei ainakaan Pasolinin tai Viscontin fanien iloksi. Indiana Jonesin, Rambon ja Lara Croftin ystävät saattavat siellä viihtyäkin.
Venetsia
Seuraava kohteemme oli Venetsia, joka lienee maailman kaupungeista elokuvatuimpia, ainakin kokoonsa nähden. Näkemiäni Venetsia-teemaisia tai ainakin osittain Venetsiassa kuvattuja elokuvia ovat ikäjärjestyksessä Othello (Orson Welles 1952), Senso (Luchino Visconti 1954), Kolme kolikkoa lähteessä (Jean Negulesco 1954), Eeva (Joseph Losey 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (Terence Young 1963), Kuolema Venetsiassa (Luchino Visconti 1971), Kauhunkierre (Nicolas Roeg 1973), Kuuraketti (Lewis Gilbert 1979), Pienet sydämet (George Roy Hill 1979), Suuri gangsterisota (Sergio Leone 1984), Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Steven Spielberg 1989), Tyttö nimeltä Nikita (Luc Besson 1990), Kaikki sanovat I Love You (Woody Allen 1996), Englantilainen potilas (Anthony Minghella 1996), Lahjakas herra Ripley (Anthony Minghella 1999), Venetsian kauppias (Michael Radford 2004), Casino Royale (Martin Campbell 2006) ja Gomorra (Matteo Garrone 2008).
James Bondkin on käynyt Venetsiassa siis peräti kolmesti. Voimakkaimmin minuun vaikuttaneita Venetsia-elokuvia (lue: elokuvia, joissa Venetsia on muutakin kuin pelkkä kulissi) ovat kuitenkin Senso, Kuolema Venetsiassa ja Kauhunkierre.
Sensossa itävaltalaisten miehittämä 1860-luvun Venetsia kehystää tunnekuohuista draamaa aatelisnaisesta, joka intohimoisen rakkauden sokaisemana pettää niin aviomiehensä, kansansa kuin lopulta itsensäkin. Aidoista venetsialaismiljöistä on näyttävimmin esillä oopperatalo La Fenice, jossa elokuvan upea alkujakso tapahtuu ja jossa se on myös oikeasti kuvattu. Tarkoitus oli tietysti osuttaa La Fenice kävelykierroksemme varteen, mutta matkaväsymyksen, pikku flunssan ja tiukan aikataulun yhteisvaikutuksesta meidän oli jätettävä tuo osa San Marcon kaupunginosasta tällä kertaa väliin.
Toisessa Venetsia-leffassaan Visconti kuvaa eri tavalla kiusallista tunnemyllerystä. Kuolema Venetsiassa kertoo säveltäjästä, joka Venetsiassa lomaillessaan kiinnostuu pakkomielteenomaisesti samassa hotellissa majailevasta täydellisen kauniista teinipojasta. Historiallisena kehyksenä on koleraepidemian kourissa kamppaileva 1900-luvun alun Venetsia. Tämä Thomas Mannin romaanin filminnös on kuvattu pääosin Lidon saarella sijaitsevassa Grand Hotel des Bainsissä, jonne myös Venetsian elokuvajuhlille saapuvat filmitähdet ja muut raharikkaat ovat perinteisesti majoittuneet. Lido on isännöinnyt maailman vanhinta ja yhä maailman arvostetuimpiin kuuluvaa elokuvafestivaalia vuodesta 1932. Tämänvuotiset, seitsemännetkymmenennet festarit olisivat alkaneet 28. elokuuta eli tasan viikko visiittimme jälkeen.
Monien sekä Venetsiaa että elokuvaa tuntevien mielestä kaikkein paras Venetsia-leffa on Nicolas Roegin Kauhunkierre. Olisikin korkea aika nähdä uudestaan tämä Daphne du Maurierin novelliin perustuva painajainen, jonka olen viimeksi nähnyt joskus 20–25 vuotta sitten. Elokuva käsittelee lapsen menetystä ja sen vaikutusta parisuhteeseen, ja sitä on kiitelty nimenomaan autenttisesta Venetsia-tunnelmastaan. On syytä tähdentää, että kyseessä ei ole se tunnelma jonka turistit yleensä kokevat. Talsiessamme keskiyöllä Piazza San Marcolta kohti San Polon kaupunginosassa sijainnutta majapaikkaamme, rättiväsyneinä ja pari tarkoituksetonta mutkaa tehden, mekin tunsimme, että tämä sokkeloinen kaupunki saattaa joskus olla arvaamaton ja muuttua hetkessä lumoavasta ahdistavaksi. Epäilemättä varsinkin talvella. Voin hyvin kuvitella, että Kauhunkierre on lähtenyt kehkeytymään jostakin tämänsuuntaisesta havainnosta.
Verona Veronan ovat elokuvan maailmankartalle vieneet teinirakastavaiset nimeltä Romeo ja Julia. Shakespearen näytelmistä myös Kaksi nuorta veronalaista ja Kuinka äkäpussi kesytetään sijoittuvat tähän jo roomalaisajalla kukoistaneeseen maaliikenteen solmukohtaan, mutta kumpikaan ei ole maineeltaan Romeon ja Julian luokkaa. Kaupunki myös ottaa kaiken hyödyn irti tuosta maineesta. Liioittelematta voidaankin sanoa, että 1500-luvulla elänyt englantilainen näytelmäkirjailija – joka tiettävästi ei itse koskaan käynyt Italiassa – on tehnyt Veronan turistibisneksen hyväksi enemmän kuin kukaan muu.
Romeo ja Julia on myös Shakespearen näytelmistä filmatuimpia. Joidenkin laskelmien mukaan se on peräti filmatuin kaikista maailman näytelmistä. Kymmenistä leffaversioista maineikkaimpia ovat George Cukorin (1936), Renato Castellanin (1954) ja Franco Zeffirellin (1968) näkemykset sekä Baz Luhrmannin modernisaatio vuodelta 1996. Hämmästyttävää kyllä minä en ole nähnyt niistä mitään, kuten en muitakaan aiheen tulkintoja, paitsi jos sellaiset vapaammat mukaelmat kuin West Side Story (1961) huomioidaan. Eniten kiinnostaisi nähdä kehuttu Zeffirellin versio, jossa pääosia näyttelevät kutakuinkin oikean ikäiset Leonard Whiting ja Olivia Hussey. Kiinnostuneena odottelen myös Carlo Carlein uunituoreen Romeo ja Julia -sovituksen mahdollista Suomen ensi-iltaa. Sen trailerissa vilahtelee lupaavasti monta tuttua paikkaa:
Via Cappellolla sijaitsevasta Julian talosta tuli suosittu nähtävyys Cukorin elokuvan myötä. Parveke, jolla sadattuhannet turistit vuosittain kuvauttavat itsensä, on itse asiassa lisätty rakennukseen vasta elokuvan ensi-illan jälkeen. Talon itsessään tiedetään kuitenkin olleen olemassa jo 1100-luvulla, ja joidenkin lähteiden mukaan Cappellettin perhe on todella asunut siinä.
Romeo ja Juliahan ovat fiktiivisiä henkilöitä, mutta tarina Montague- (Montacchi-) ja Capulet- (Cappelletti-) sukujen keskinäisestä vihanpidosta on tosipohjainen. Ensimmäinen maininta aiheesta löytyy jo Dante Alighierin vuosina 1308–1312 kirjoittamasta Jumalaisesta näytelmästä. Tarinan nuoret rakastavaiset taas esiintyvät ensimmäisen kerran Mariotto- ja Ganozza-nimisinä Masuccio Salernitanon Sienaan sijoittuvassa novellissa 1400-luvun loppupuolella. Luigi da Porto toi tragedian takaisin Veronaan 1530 ilmestyneessä teoksessaan "Kahden jalosukuisen rakastavaisen tarina", jossa päähenkilöt ovat nimeltään Romeus ja Giulietta. Da Porton kuoltua Matteo Bandello kirjoitti aiheesta vielä oman tulkintansa, joka sitten levisi käännöksenä ensin Ranskaan ja sieltä Englantiin, jossa se viimein herätti myös kaikkien aikojen suurimman näytelmäkirjailijan huomion. Tiede-lehden kiintoisa artikkeli aiheesta täällä.
Sänky, joka näytteli Julian sänkyä
Zeffirellin Romeossa ja Juliassa.
Morricone live all'Arena Ensimmäisen vuosisadan alussa eKr. rakennettu Italian vanhin säilynyt amfiteatteri Arena di Verona tarjosi näyttävät puitteet Ennio Morriconen konsertille. Marraskuussa 85 vuotta täyttävä roomalainen on eniten arvostamiani eläviä säveltaiteilijoita ja siitä harvinainen elokuvasäveltäjä, että hän pystyy omalla panoksellaan tekemään mistä tahansa muuten keskinkertaisesta elokuvasta hyvän ja hyvästä elokuvasta unohtumattoman. Un grande maestro.
22. elokuuta järjestetyssä konsertissa Morricone esiintyi RAI:n orkesterin (Orchestra Sinfonica Nazionale della RAI) ja Veronan oman kuoron (Coro Lirico Sinfonico di Verona) kanssa. Aloituskappale oli minulle entuudestaan tuntematon Varianti su un segnale di polizia, joka on omistettu mafianvastaisessa taistelussa vuonna 1992 henkensä menettäneille tuomareille Giovanni Falconelle ja Paolo Borsellinolle. Seuraavaksi kuultiin tunnuskappale Giuseppe Tornatoren Baarìa-elokuvasta (2009) sekä kaksiosainen sikermä, joka oli koostettu Mauro Bologninin elokuvien Per le antiche scale (1975) ja Musta leski (1976) musiikista. Nämäkin hienot sävellykset olivat minulle entuudestaan outoja.
Parhaiten Morricone tietysti tunnetaan yhteistyöstään Sergio Leonen kanssa. Näin asia kiistämättä on, vaikka Leone onkin ohjannut vain kuusi niistä yli viidestäsadasta elokuvasta tai tv-sarjan jaksosta, joissa on Morriconen musiikkia. Veronan konsertin Leone-osuus oli puristettu yhteen sikermään, joka muodostui elokuvien Hyvät, pahat ja rumat (1966), Huuliharppukostaja (1968) ja Maahan, senkin hölmö! (1971) teemasävelmistä sekä Hyvien, pahojen ja rumien lopussa soivasta L'estasi dell'Oro -kappaleesta. Laulusolistina oli sopraano Susanna Rigacci. Tämä oli konsertin yllätyksettömin numero mutta silti yksi sen kohokohdista, luonnollisesti. Varsinkin L'estasi dell'Oro tuntui saavan yleisönkin ekstaasiin.
Seuraavana vuorossa ollutta Meditazione Oralea en myöskään ollut aiemmin kuullut. Kappale oli siitä erikoinen, että siinä oli pääosassa nauhalta soitettu Pier Paolo Pasolinin puhe. Oiva vastaveto sitä edeltäneelle hittikimaralle.
Cinema Paradison (Giuseppe Tornatore 1988) tunteellinen nimikappale oli konsertin kohottavimpia hetkiä. Upea kokonaisuus oli myös sen jälkeen kuultu yli puolituntinen Cinema dell'Impegno -sikermä, johon oli koottu musiikkia sellaisista poliittisesti kantaaottavista elokuvista kuin La Luz Prodigiosa (Miguel Hermoso 2003), Taistelu Algeriasta (Gillo Pontecorvo 1966), Julma kierre (Giuliano Montaldo 1971), Epäilyksen yläpuolella (Elio Petri 1970), Sostiene Pereira (Roberto Faenza 1995), La classe operaia va in paradiso (Elio Petri 1971), Sodan arvet (Brian De Palma 1989) ja Queimada (Gillo Pontecorvo 1969). Bonuksena tässä oli vokaaliosuudet hoitanut upeaääninen portugalilaistähti Dulce Pontes.
Konsertti huipentui ylevöittävään kolmen kappaleen (Gabriel's Oboe, Falls ja On Earth as it is in Heaven) koosteeseen elokuvan Linnake (Roland Joffé 1986) musiikista. Liikutuksen kyyneliä ei voinut estää.
Morricone taputettiin lavalle vielä neljä kertaa. Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultiin Here's to You (sekin elokuvasta Julma kierre) kuoron laulamana. Susanna Rigacci palasi lavalle esittämään uudestaan L'estasi dell'Oron, Dulce Pontes vuorollaan Sostiene Pereiran. Juhlavana päätöksenä kuultiin vielä kerran myös mahtava kuoroteos On Earth as it is in Heaven.
Kaksituntinen konsertti oli juuri niin upea elämys kuin sen saattoi odottaakin olevan. Onnistunut yhdistelmä klassikoita ja uudempaa tuotantoa, tutuinta ja vähemmän tuttua Enniota. Se oli myös hieno osoitus siitä kuinka monipuolinen säveltäjä Morricone on. Olen onnellinen siitä, että sain kokea tämän. Voisin hyvin kuvitella uusivanikin kokemuksen.
Laina-DVD:ltä tuli katseltua mielenkiintoinen moderni klassikko, jota en olekaan aiemmin nähnyt. Ohjaajansa suurimpiin menestyksiin ansaitusti kuuluva Mehän rakastimme toisiamme niin paljon kertoo hauskan ja koskettavan tarinan kolmesta ystävyksestä, joiden erilaisissa elämänkuluissa peilautuu sodanjälkeisen Italian yhteiskunnallinen kehitys.
Antonio (Nino Manfredi), Gianni (Vittorio Gassman) ja Nicola (Stefano Satta Flores) ovat ystävystyneet sodan aikana partisaaneina toimiessaan. Rauhan tultua elämä kuitenkin alkaa viedä heitä eri suuntiin. Antonio on kolmikosta maanläheisin, vaatimaton ja periaatteistaan tiukasti kiinni pitävä sairaalatyöläinen, jolle suurinta nautintoa elämässä tuottaa hyvä ruoka hyvässä seurassa tutussa trattoriassa. Lakimieheksi opiskellut Gianni sitä vastoin hylkää aiemmat ihanteensa heti, kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus helppoon rikastumiseen. Kiihkomielinen kommunisti Nicola omistautuu elokuvataiteelle käytännön elämästä ja omasta perheestäänkin vieraantuen.
Samalla kun Scola piirtää mainittuja hahmoja kyninään käyttäen kokonaiskuvaa sodanjälkeisestä Italiasta, tekee hän myös kunniaa itseään innoittaneille italialaisen elokuvan jättiläisille, eritoten Vittorio De Sicalle ja Federico Fellinille, jotka myös nähdään cameorooleissa esittämässä itseään. De Sican Polkupyörävarkaalla on myös iso rooli elokuvan juonenkulussa, ja yhdessä kohtauksessa vieraillaan Fellinin Ihanan elämän kuvauspaikalla. Siinä nähdään omana itsenään myös näyttelijälegenda Marcello Mastroianni, jonka kanssa ohjaaja myöhemminkin monta kertaa työskenteli. De Sica muuten kuoli muutamaa viikkoa ennen C'eravamon ensi-iltaa, mistä syystä Scola on omistanut leffan hänelle.
Tarinan tärkeä nainen, ystävysten yhteinen elämän kiintopiste, on herttainen Luciana (Stefania Sandrelli), johon kukin miehistä ihastuu ja tuntee vetoa läpi vuosikymmenten. Tämä yhteinen rakkaus tietenkin myös jäytää ystävyyttä, vaikka herrat eivät sitä mielellään tunnusta. Enemmän toveruksia kuitenkin ajavat erilleen erilaiset luonteet, jotka korostuvat ajan ja elämän myllerryksessä. "Meidän piti muuttaa maailmaa, mutta maailma muuttikin meidät", kuuluu elokuvan teemat ja tunnelmat täydellisesti kiteyttävä avainrepliikki Antonion lausumana.
Elämän ja ihmisluonnon kompleksisuutta yleisemminkin kuvastava tarina koskettaa, koska se tuntuu niin rehelliseltä ja aidolta. Tunnistan itseni niin hyväsydämisessä Antoniossa kuin filmihullussa Nicolassakin, ja ymmärrän myös itsepetokseen ajautuvaa Giannia. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö nämä henkilöt olisi totta. He yhdessä ovat Italia ja Ettore Scola ja minä ja sinä.
Rennonletkeässä elokuvassa on myös hauskoja kerronnallisia oivalluksia. Varsinkin alkupuoliskolla näyttelijät muun muassa heittäytyvät tuon tuostakin puhumaan suoraan meille, katsojille. Vekkulisti Scola hyödyntää myös teatterin puolelta lainattua temppua, jolla pysäytetään toiminta ja mennään kuuntelemaan henkilöiden ajatuksia. Nämä vieraannuttamiskeinot eivät tunnu itsetarkoituksellisilta, vaan ne on saatu luontevasti nivottua osaksi kerrontaa. Näyttelijätkin ovat mahtavia.
(Katsottu kahdesti elo-syyskuussa.)
+ täyteläiset henkilöhahmot
+ koskettava ja hauska tarina
+ rento ote kerrontaan
+ hyvät näyttelijät
Saalistajat
(The Professionals, USA 1966)
John Sturgesin ryhmä-miehiä-suorittamassa-vaarallista-tehtävää-westernissä miljonääri palkkaa neljä onnensoturia kaappaamaan vaimonsa takaisin hänet kidnapanneelta meksikolaisroistolta. Karismaattiset tähtinäyttelijät, erityisesti Lee Marvin ja Burt Lancaster, ovat tämän toimintapainotteisen ja melko viihdyttävän länkkärin parasta antia. Muita "ammattilaisia" näyttelevät Robert Ryan ja Woody Strode, jotka kyllä jäävät pahasti edellisten varjoon. Ralph Bellamy, Jack Palance ja Claudia Cardinale täydentävät mahtavan tähtikaartin. Stoorissa on hienoa se, etteivät asetelmat ole niin mustavalkoisia kuin tavallisesti. Sankarit eivät ole puhtoisia eivätkä roistotkaan yksiselitteisesti pahoja. Asioilla on niin sanotusti puolia. Mutta genreen tietysti kuuluu, että ihmishenki on halpaa. Joka tapauksessa kesäkuinen lauantai-ilta vierähti tämän parissa rattoisasti. Luullakseni olen leffan ainakin kerran aiemminkin nähnyt. (1.6. Netflix)
★★★★★ Lainsuojaton
(The Outlaw Josey Wales, USA 1976)
Clint Eastwood esittää ohjaamassaan sisällissota-westernissä farmaria, joka kostaakseen perheensä teurastuksen liittyy etelävaltiolaiseen sissiryhmään ja josta siten tulee lainsuojaton sodan päätyttyä. Clintin ihastusta näyttelevään Sondra Lockeen ohjaaja-tähti ihastui oikeastikin, ja tästä tulikin sittemmin rouva Eastwood. Humoristista lisäväriä tarinaan tuo päähenkilön matkaan lyöttäytyvä, Chief Dan Georgen mainiosti esittämä intiaani. (8.6. Netflix)
★★★★★ Humiseva harju
(Wuthering Heights, USA 1939)
Laurence Olivier on tallirenki Heathcliff ja Merle Oberon talontyttö Cathy näiden kahden tuhoon tuomitusta rakkaudesta kertovassa Emily Brontën romaanin filminnöksessä, jonka William Wyler ohjasi ollessaan parhaassa terässään. Oli mielenkiintoista nähdä tämä 1800-luvun englantilaista luokkayhteiskuntaa kuvaava romanttisen melodraaman klassikko pitkästä aikaa nyt, kun Andrea Arnoldin vuoden 2011 versio (arvostelu täällä) on vielä melko tuoreessa muistissa. Siihen verrattuna Wylerin leffa on tietysti paljon suoraviivaisempi ja dialogipainotteisempi. Tapahtumat myöskin painottuvat selkeämmin pääparin aikuisvaiheeseen. Arnoldin elokuva on ehkä realistisempi ja uskottavampi, mutta tässä klassikkoversiossa on Hollywoodin kulta-ajan tuotteille ominaista taikavoimaa, joka nykyleffoista tuppaa puuttumaan. Sivuosanäyttelijätkin ovat parasta A-ryhmää: Edgar Lintonia esittää David Niven, hänen Isabella-siskoaan Geraldine Fitzgerald, palvelijoita Flora Robson ja Leo G. Carroll, Hindley Earnshaw'ta Hugh Williams ja lääkäriä Donald Crisp. Gregg Toland sai tyylikkäästä mustavalkokuvauksestaan Oscarin, joka ihme kyllä jäi hänen lyhyen mutta sitäkin huikeamman uransa (mm. Citizen Kane) ainoaksi. (9.6. Yle Teema)
★★★★★ Elephant
(Elephant, USA 2003)
Coloradon Littletonissa vuonna 1999 sattunut Columbinen kouluampumistapaus inspiroi Gus Van Santia kirjoittamaan ja ohjaamaan tämän kauhistuttavalla tavalla todenmakuisen nuorisoleffan. Pitkin, taidokkaasti toteutetuin steadicam-otoksin Van Sant kuvaa tavalliselta näyttävän koulupäivän kulkua tyypillisessä amerikkalaisessa lukiossa. Päivä on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen, sen päättävä veriteko yhtä järjetön kuin järkyttäväkin. Cannesin juryä tämä kylmän toteava ankeilu puhutteli Kultaisen Palmun ja parhaan ohjaajan palkinnon verran. Itsekin arvostan ennen kaikkea sitä, ettei ohjaaja ole lähtenyt psykologisoimaan eikä dramatisoimaan yli tarpeen. En silti suuremmin innostunut tapauksesta. (Netflix, kesäkuu)
★★★★★ Lust, Caution
(Lust, Caution, Kiina/Hong Kong/Taiwan/USA 2007)
Ang Leen 1930–1940-lukujen vaihteen Kiinaan sijoittuvassa vakoiludraamassa isänmaallinen naisopiskelija liittyy ihastuksensa innoittamana vastarintaliikkeeseen ja saa tehtäväkseen ujuttautua japanilaisten kanssa yhteistyötä tekevän maanpetturin rakastajattareksi, niin että tämä saataisiin houkuteltua salamurhaajien tähtäimeen. Tyylikkäästi toteutetussa, liiallista melodramaattisuutta visusti karttelevassa ja seksikohtauksiltaan siekailemattomassa tragediassa pääosia näyttelevät tulokas Tang Wei ja konkari Tony Leung Chiu-Wai. Mukana on jälkimmäisen vaimon roolissa myös toinen konkari Joan Chen. Kannatti tämäkin Kiinan ja Japanin lähihistoriaa valottava komea teos nähdä. (28.6. Yle Teema)
★★★★★
Avain
(The Key, Britannia/USA 1958)
Teeman sunnuntain klassikkopaikalla esitettiin Carol Reedin sota-aikaan sijoittuva melodraama, jota en muista aiemmin nähneeni. William Holden ja Trevor Howard näyttelevät hinaajalaivojen kippareita ja Sophia Loren jälkimmäisen naisystävää, jonka asunnon avain kulkeutuu perintönä kipparilta kipparille. Sota-ajan hankalaa asuntotilannetta ja hinaajakippareiden työn vaarallisuutta tämä kuvastanee, ylidramatisoidusti tietenkin niin kuin asiaan kuuluu. Ei mikään erityisen mieleenpainuva tapaus, kelpo viihdyke kumminkin. (21.7. Yle Teema)
★★★★★ Kotiopettajattaren romaani
(Jane Eyre, USA 1943)
Taas tuli Yle Teeman ansiosta bongattua yksi aiemmin näkemätön Hollywood-klassikko. Robert Stevensonin ohjaamassa Charlotte Brontë -filminnöksessä Joan Fontaine esittää Jane Eyreä, joka kärsittyään ensin tätinsä ja sitten orpokodin johtajan mielivaltaisista kasvatusmetodeista saapuu kotiopettajattareksi omituisen ristiriitaisesti käyttäytyvän, synkkää salaisuutta sisällään kantavan Edward Rochesterin (Orson Welles) linnaan. Welles hallitsee tätä painostavatunnelmaista viktoriaanista romanssia väkevällä läsnäolollaan, mutta ei hienovireisemmin näyttelevä, kauniisti sädehtivä Fontaine ollenkaan hänen varjoonsa jää. Fontaine kyllä näyttää pelaavan aika lailla samoilla aseilla kuin läpimurtopääroolissan Hitchcockin Rebekassa, jota elokuva muutenkin jonkin verran tunnelmaltaan muistuttaa. Lieneekö sillä sitten vaikutusta että kuvaajakin on sama kuin Rebekassa eli George Barnes. Sävellystyöstä taas on vastannut Wellesin kanssa tätä ennen jo pitkään yhteistyötä tehnyt Bernard Herrmann. Ei liene täysin tuulesta temmattua sekään väite, että Welles itse asiassa olisi tämän tyylikkään Fox-tuotannon varsinainen auteur. Nimittäin Welles oli aiemmin toteuttanut oman Mercury-teatterinsa suojissa samasta aiheesta radiokuunnelman, jota olivat tekemässä myös sekä Herrmann että elokuvan co-käsikirjoittajat John Houseman ja Aldous Huxley (kolmanneksi kirjoittajaksi on kreditoitu Stevenson). Sivuosanäyttelijöistä vangitsevimmin esiintyy Henry Daniell julmana orpokodin johtajana. 12-vuotias Elizabeth Taylor nähdään yhtenä orpokodin tytöistä. (29.7. Yle Teema)
★★★★★
Tappaja
(Suddenly, USA 1954)
Tätäkään Lewis Allenin ohjaamaa, sodanjälkeisen Amerikan perusturvattomuutta peilaavaa pikku jännäriä en liene aiemmin nähnyt. Suddenly-nimisessä pikkukaupungissa ryhmä palkkatappajia kaappaa omakotitalon asukkaineen aikomuksenaan murhata kalaretkelle saapuva Yhdysvaltain presidentti. Reaaliaikaisesti etenevä ja suurimmaksi osaksi kyseisen asunnon sisätiloissa tapahtuva trilleri kärsii hieman teatraalisuudesta, mutta Frank Sinatra on vakuuttava pääpahiksena, ja Sterling Hayden kaapattuna šeriffinä sekä James Gleason vallatun talon isäntänä tarjoavat hänelle kelpo vastuksen. Esityskopion pehmeä kuvanlaatu saattoi jonkin verran vaikuttaa saamaani yleisvaikutelmaan. Samoin se että katselun lomassa perkasimme laatikollisen punaherukoita. (29.7. Yle Teema)
★★★★★
