Ei paluuta (Ivanovo detstvo, Neuvostoliitto 1962) on suuren venäläisen elokuvarunoilijan Andrei Tarkovskin (1932–1986) ensimmäinen pitkä ohjaustyö. Vladimir Bogomolovin novelliin perustuvan vavahduttavan sota- ja lapsuuskuvauksen käsikirjoitus on kreditoitu Bogomoloville ja Mihail Papavalle, mutta Tarkovski on muovannut tarinan täysin omanlaisekseen dramaturgisia konventioita kaihtaen. Tekijän kädenjäljestä ei todellakaan voi erehtyä, vaikka maestron tyyli ei tässä vielä olekaan täysin hioutunutta.
Elokuva kertoo 12-vuotiaasta Ivanista (Nikolai Burljajev), jonka isä on kaatunut rintamalla ja jonka äidin ja sisaren saksalaiset ovat niin ikään tappaneet. Venäläissotilaiden korjattua yksinäisenä harhailevan pojan talteen tämä ei enää suostu lähtemään heidän joukostaan, vaan ilmoittaa haluavansa mukaan toimintaan. Ivanin annetaankin osoittaa hyödyllisyytensä muutamassa vaarallisessa tiedustelutehtävässä, vaikka toisaalta hänelle toitotetaan ettei sota ole lapsia varten. Loppu on pysäyttävä.
Ohjaajalleen tunnusomaisesti elokuvassa ei ole varsinaista juonta, vaan se soljuu eteenpäin tasaisena tapahtumien (joku voisi sanoa: tapahtumattomuuden) virtana kuin elämä itse, päähenkilön sisäisen maailman – ajatusten, unien, muistojen – läpi suodattuen. Taisteluita ei nähdä, mutta painostava sodan ilmapiiri tuntuu koko ajan sielun syövereissä asti. Tunnusomaista on myös ohjaajan häkellyttävä kyky luoda välillä aika raskassoutuiseksi käyvän kerronnan vastapainoksi kuvia ja kohtauksia, jotka puhuttelevat silkalla kauneudellaan ja teeskentelemättömällä todentunnullaan. Aivan huikea on esimerkiksi koivumetsikössä tapahtuva jakso, joka huipentuu kapteeni Holinin (Valentin Zubkov) ja sairaanhoitaja Mashan (Valja Maljavina) suudelmaan juoksuhaudan yllä (ks. näyte alla). Tässä taitaa ainakin omalla kohdallani toteutua Tarkovskin teoria siitä, että jos kuvauspaikka vaikuttaa tunneperäisesti tekijöihin itseensä, myös katsojalle välittyy erityinen tunnetila.
Omien sanojensa mukaan Tarkovski halusi tällä debyyttiohjauksellaan selvittää, olisiko hänestä elokuvaohjaajaksi vai ei. Yhden vastauksen antoi Venetsian elokuvajuhlien jury, joka myönsi sille arvostetun pääpalkintonsa Kultaisen Leijonan. Myöhemmin sellaiset teokset kuin Andrei Rublev (1966), Solaris (1972), Peili (1975) ja Stalker (1979) vakiinnuttivat Tarkovskin maineen yhtenä modernin eurooppalaisen taide-elokuvan omintakeisimmista ja tinkimättömimmistä auteureista. Niiden kaikkien tavoin Ei paluuta vaatii katsojalta keskimääräistä enemmän, mutta myös antaa paljon. (6.5. Orion)
Hattua täytyy nostaa ohjaaja Timo Vuorensolalle ja päätuottaja Tero Kaukomaalle siitä hyvästä, että he ovat saaneet toteutettua seitsemän ja puolen miljoonan euron budjetilla näin komean näköisen elokuvan. On peräti aika uskomatonta, että kansainvälisenä yhteistuotantona valmistuneen avaruusnatsikomedian näyttävät erikoistehosteet on parikymmenpäisen tamperelaisyhteisön aikaansaannosta. Tälle porukalle luulisi töitä löytyvän himoitulta elokuva-alalta jatkossakin. Iron Sky (Suomi-Saksa-Australia 2012) on mielenkiintoinen tapaus elokuvakulttuurillisestikin siinä mielessä, että kymmenesosa sen rahoituksesta on peräisin asialle omistautuneilta faneilta. Mutta jos jätetään huomiotta edellämainitut seikat ja tarkastellaan Iron Skytä vain elokuvana elokuvien joukossa, kovin paljon riemun aiheita ei valitettavasti jää.
Perusidea on kyllä mainio. Eletään vuotta 2018. Kuussa sijaitsee natsisiirtokunta, joka valmistelee hyökkäystä Maahan ja jonka vangiksi amerikkalaisastronautti James Washington (Christopher Kirby) joutuu toverinsa tultua ensin tylysti tapetuksi. Musta Washington jää henkiin, koska sanoo tuntevansa Yhdysvaltain presidentin, ja "arjalaistamistoimien" jälkeen hänet otetaan mukaan Maahan suuntautuvalle tiedusteluretkelle. Natseja johtaa yrmeä kenraali Kortzfleisch (Udo Kier), jonka seuraajaksi nuori Klaus Adler (Götz Otto) halajaa vähän liiankin innokkaasti. Adlerin mielitietty on natsi-ideologian omalla tavallaan ymmärtävä opettaja Renate Richter (Julia Dietze), joka yllätyksekseen huomaa tuntevansa vetoa "väärän väriseen" amerikkalaiseen. Olennaisia sivuhahmoja ovat vielä sarahpalinmainen Yhdysvaltain presidentti (Stephanie Paul) ja hänen maaninen pr-päällikkönsä (Peta Sergeant).
Saksalaiskatsojat ovat kuulemma nauraneet ja aplodeeranneet Iron Skyn näytöksissä, mitä voi pitää saavutuksena suomalaislähtöiselle natsikomedialle. Minua elokuva kuitenkin lähinnä pitkästytti. No joo, on mukana pari ihan kelvollistakin vitsiä, mutta enimmäkseen elokuvan huumori on väkinäisen oloista. Vuorensolan ja Michael Kalesnikon käsikirjoitus (joka perustuu Jarmo Puskalan ideaan ja Johanna Sinisalon siitä muovaamaan tarinarunkoon) on muutenkin aika vaatimaton kyhäelmä. Monien vastaavien, kymmenen tai kaksikymmentä kertaa kalliimpien Hollywood-tuotantojen tavoin tässäkin pääosan varastaa lopulta aivoton räiske ja mäiske. Poliittisena satiirinakaan elokuva ei kunnolla osu maaliinsa, vaikka yritystä on. (3.5. Tennispalatsi 2, Helsinki)
+ näyttävät erikoistehosteet
− mitäänsanomaton juoni
− huumori enimmäkseen väkinäistä
Emotionaalista latausta potilaan ja lääkärin välillä: Sabina Spielrein (Keira Knightley) ja Carl Jung (Michael Fassbender).
Ihmismielen salaisuudet ja niihin liittyvät ruumiilliset tarpeet ja vinoutumat ovat aina kiinnostaneet kanadalaisohjaaja David Cronenbergia, joka myös niin sanotun ruumiskauhun isänä tunnetaan. Välillä aika hätkähdyttäviäkin näkyjä tarjonnut visionääri on ajan myötä lähentynyt valtavirtaa, mutta terävyyttään hän ei ole menettänyt. Cronenbergin kaksi edellistä ohjausta A History of Violence (2005) jaEastern Promises (2007) olivat pesunkestäviä trillereitä, uutuus A Dangerous Method (Britannia/Kanada/Saksa/Sveitsi 2011) taas vähän yllättävästi tosipohjainen epookkidraama. Yhteistä kaikille kolmelle on näyttelijä Viggo Mortensen sekä se, että pinnan alla kytee.
A Dangerous Method istuu teemojensa puolesta itse asiassa aika luontevasti Cronenbergin filmografiaan. Kysymys on haluista ja niiden tukahduttamisesta, joita käsitellään syvyyspsykologian merkittävimpiin uranuurtajiin kuuluvan Carl Jungin (Michael Fassbender) näkökulmasta. Erityisessä tarkastelussa on Jungin suhde kahteen hänen uransa ja elämänsä kannalta hyvin merkitykselliseen henkilöön: Sabina Spielreiniin (Keira Knightley) ja Sigmund Freudiin (Viggo Mortensen). Jung ja Freud lienevät tuttuja nimiä kaikille psykoanalyysiin vähänkin perehtyneille, mutta Spielrein on jäänyt tuntemattomammaksi. Tämä äveriään venäjänjuutalaisen kauppiaan tytär tuotiin vuonna 1904 sveitsiläiselle Burghölzlin klinikalle hysteerisestä neuroosista kärsivänä. Samaisella klinikalla työskennellyt nuori Jung otti Spielreinin potilaakseen ja sovelsi häneen Freudin metodeja hyvällä menestyksellä. Myöhemmin Spielreinin parannuttua ja osoitettua kiinnostusta psykologiaan Jung otti hänet assistentikseen, ja aikanaan Spielreinista itsestäänkin tuli arvostettu psykoanalyytikko. Jungin ja Spielreinin uskotaan olleen myös rakastavaisia, mutta aukottomia todisteita siitä ei ole. Joka tapauksessa suhteen tiedetään olleen epätavallisen intiimi ja emotionaalisesti latautunut. Juuri Spielreinin tapauksen takia Jung otti yhteyttä Freudiin, ja heti ensitapaamisen jälkeen näiden tohtorien välille kehittyi molempia inspiroiva kollegiaalinen ystävyys. Spielreinin tapauksen arvellaan toisaalta olleen yksi syy Jungin ja Freudin välien viilenemiseen myöhemmin.
Elokuvan lähtökohtana on Christopher Hamptonin näytelmä, joka puolestaan perustuu John Kerrin aiheesta kirjoittamaan tietokirjaan. Hampton on myös kirjoittanut leffan käsiksen. Näytelmällinen tausta näkyy dialogipainotteisuutena, joka yhdessä Cronenbergin kliinisen ohjaustyylin kanssa tekee elokuvasta vähän kuivakkaan oloisen. Ei se silti tylsä ole, kiitos kiehtovan aiheen ja hyvien näyttelijöiden. Vaivaannuttavasti vääntelehtivä Knightley tosin on ajautua ylitulkinnan puolelle hysteerikkovaiheessaan, mutta klaaraa lopulta homman. Jungin ja Spielreinin rajoja rikkova seksisuhde on tietysti elokuvan ydinainesta. Varsinainen draama tapahtuu kuitenkin pääosin pinnan alla, kun Jung joutuu painiskelemaan sisäisten mielihalujensa ja ulkoisten säädyllisyysvaatimusten kanssa. Edelliset pukee sanoiksi Freudin Jungille osoittama omalaatuinen potilas, anarkistinen vapaan seksin puolestapuhuja Otto Gross (Vincent Cassel). Jälkimmäisten konkreettinen ilmentymä taas on nukkemainen rouva Jung (Sarah Gadon), joka näkee elämäntehtäväkseen poikavauvan synnyttämisen aviomiehelleen. Kiintoisasti leffa myös raottaa ovea paitsi Jungin ja Freudin tieteellisiin kiistoihin myös siihen seikkaan, että Freud oli rahahuolien vaivaama juutalainen suurperheellinen ja Jung rikkaan vaimonsa ansiosta taloudellisessa huolettomuudessa elävä "herrarodun" edustaja. Oman mausteensa tähän kaikkeen tuo tieto siitä, että Spielrein ja hänen kaksi tytärtään murhattiin myöhemmin natsien toimesta. Hmmm... (2.5. Maxim 1, Helsinki)
+ kiinnostavat henkilöhahmot
+ hyvät pääosien esittäjät
+ ajankuva hienosti toteutettu
− paljon puhetta, vähän toimintaa
Jenny L'Amour (Suzy Delair) ja tarkastaja Antoine (Louis Jouvet) edellisen pukuhuoneessa.
Jenny (Suzy Delair) on urallaan eteenpäin pyrkivä varieteelaulaja ja Maurice (Bernard Blier) häntä mustasukkaisesti vahtiva aviomies-pianisti. Kun Maurice saa selville, että Jenny on järjestänyt tapaamisen nuoria naisia tunnetusti hyväksikäyttävän tuottaja Brignonin (Charles Dullin) kanssa, suuntaa hän tämän asunnolle murhanhimoisena ase taskussaan. Jo aiemmin hänen on kuultu uhkailevan Brignonia. "Likainen vanha mies" on kuitenkin jo tapettu Mauricen saapuessa, ja hän pakenee hämmentyneenä paikalta. Samalla hänen autonsa varastetaan, mistä aiheutuu omat mutkansa. Sillä välin Jenny paljastaa pariskunnan yhteiselle ystävälle Doralle (Simone Renant), joka on häneen salaisesti rakastunut, lyöneensä liian päällekäyväksi äitynyttä Brignonia itsepuolustukseksi samppanjapullolla. Tapauksen saa tutkittavakseen pelottavan tehokas poliisitarkastaja Antoine (Louis Jouvet). Kaikki johtolangat viittaavat Mauriceen, jonka vierailusta vanhan öykkärin luona vaimo ei tiedä mitään.
Tämä on lähtökohta Ranskan Hitchcockiksi sanotun Henri-Georges Clouzot'n trillerissä Kolmas aste (Quai des orfèvres, Ranska 1947). Clouzot käyttää jännitysjuonta – erinomaisen vetävää sellaista – kuitenkin vain polttoaineena rikkaaseen henkilö- ja miljöökuvaukseen. Yksityiskohtiin paneutuminen näkyy niin teatterin kulisseissa kuin asunnoissa ja poliisiasemallakin (johon elokuvan alkukielinen nimi viittaa) tapahtuvissa kohtauksissa. Mielenkiintoista lisäsyvyyttä esimerkiksi Antoinen hahmoon tuo se, että hänen näytetään asuvan hyvin vaatimattomasti sairaasta afrikkalaisperäisestä pojastaan huolehtien. On kyllä sanottava, ettei elokuva olisi läheskään niin hyvä kuin se on ilman aikansa suurimpiin ranskalaisnäyttelijöihin kuuluvan Louis Jouvet'n panosta. Hirmuisen karisman omaava ja antaumuksella näyttelevä Jouvet todellakin sähköistää valkokankaan joka kerta kuvaan astuessaan.
Kolmas aste perustuu löyhästi belgialaisen Stanislas-André Steemanin romaaniin Légitime défense. Clouzot teki käsikirjoituksen yhdessä Jean Ferryn kanssa oltuaan sitä ennen kolme vuotta työkiellossa, koska hänen edellinen elokuvansa, natsimiehityksen aikana valmistunut Korppi (1943) miellettiin vapautuneessa Ranskassa epäisänmaalliseksi. Myöhemmin Korppikin on saavuttanut tunnustetun klassikon aseman. Clouzot'n mestariteoksina pidetään hänen 1950-luvun jännäreitään Pelon palkka (1953) ja Pirulliset (1955). (29.4. Orion)
Stereoskooppinen kuva eli 3D on aikamme muoti-ilmiöitä elokuvateollisuudessa. Nähtäväksi jää, onko kyse tosiaankin vain digitalisoitumisen mukanaan tuomasta muoti-ilmiöstä vai johtaako 3D-tekniikan halpeneminen ja kehitys vihdoinkin sellaiseen vallankumoukseen kuin mitä äänen ja värin tulo aikoinaan merkitsivät. Alan johtavan asiantuntijan, Münchenin elokuvamuseon johtajan Stefan Drösslerin mielestä ilmassa on jo merkkejä siitä, että viime vuosikymmenen lopulla alkanut 3D-innostus olisi hiipumaan päin. Toisaalta Drössler muistuttaa, että stereoskooppinen elokuva ei ole mikään uusi ilmiö, vaan sen historia ulottuu melkein yhtä pitkälle kuin elokuvankin historia. Tähän mennessä parhaat 3D-elokuvat on hänen mielestään tehty 1950-luvulla.
Drösslerin The History of 3D -esitelmä avasi KAVA:n 3D-retrospektiivin 24. maaliskuuta elokuvateatteri Orionissa Helsingissä. Lähes kaksi ja puoli tuntia kestänyt esitys koostui noin kolmestakymmenestä filminäytteestä, joista varhaisimmat olivat peräisin 1900-luvun vaihteesta ja uusimmat viime vuodelta, sekä Drösslerin livenä esittämästä "kommenttiraidasta". Elokuvanäytteiden lomassa kerrottiin myös eri aikoina eri maissa kehitettyjen 3D-tekniikoiden eroavaisuuksista. Tarkka ohjelma on nähtävissä tästä linkistä.
Kiinnostavia olivat etenkin varhaisimmat elokuvanäytteet 1900-luvun vaihteesta sekä Louis Lumièren 1930-luvulla tekemät 3D-versiot kuuluisista varhaisista filmeistään. Ensimmäisenä 3D-äänielokuvana huomioitiin ranskalainen L'ami de monsieur vuodelta 1936 ja ensimmäisenä kokoillan 3D-elokuvana Aleksandr Andrijevskin Robinson Crusoe (Robinzon Cruzo, Neuvostoliitto 1946), yksi Drösslerin omista suosikeista. Hollywoodin 1950-luvun 3D-buumia edustivat muun muassa niin ikään Drösslerin suosikkeihin kuuluvat Hitchcockin Täydellinen rikos (Dial M for Murder, USA 1954) ja Roy Ward Bakerin Inferno (Inferno, USA 1953). Varsinkin jälkimmäisen, minulle aiemmin tuntemattoman film noir -henkisen aavikkojännärin korkealaatuisesta 3D-kuvasta vaikutuin. Kokonaisuutena Drösslerin esitelmä tarjosi varsin kiintoisan läpileikkauksen 3D-elokuvan historiasta 1900-luvun vaihteesta nykypäivään.
Alla näyte Lumièren 3D-kokeiluista 1930-luvulta (L'arrivée d'un train, Ranska 1935). Efekti ei tietenkään toimi ilman oikeanlaisia 3D-laseja, mutta näyte puolustaa paikkaansa historiallisena todistuskappaleena ilman niitäkin.
KAVA:n 3D-sarja
KAVA:n kokoamasta 3D-sarjasta kävin katsomassa elokuvat Cave of Forgotten Dreams, Täydellinen rikos, Coraline ja toinen todellisuus sekä Pina. Stefan Drösslerin kehumista klassikoista Robinson Crusoe ja Inferno jäivät valitettavasti väliin. Seuraavassa lyhyet arviot näkemistäni filmeistä.
Cave of Forgotten Dreams
(Kanada/USA/Ranska/Saksa/Britannia 2011)
Moni piti Werner Herzogia kajahtaneena, kun hän ilmoitti aikovansa kuvata uuden Chauvet'n luolamaalauksia käsittelevän dokumenttinsa 3D:nä. Onhan 3D yleensä yhdistetty ihan toisentyyppisiin elokuviin, lähinnä suuren luokan toimintaseikkailuihin ja animaatioihin. Useimmat Herzogin elokuvan nähneet ovat kuitenkin olleet sitä mieltä, että tässä on 3D:tä käytetty kerrankin luovalla ja perustellulla tavalla. Muun muassa Stefan Drössler on nimennyt Cave of Forgotten Dreams -leffan yhdeksi viime vuosien 3D-suosikeistaan. Siitäköhän johtui, että Orion pakkautui viimeistä paikkaa myöten täyteen tähän esitykseen? Etelä-Ranskassa sijaitsevan Chauvet-Pont-d'Arcin luolamaalaukset löydettiin 1994 ja niitä pidetään yhtenä vuosikymmenen merkittävimmistä arkeologisista löydöistä. Maalausten arvellaan olevan yli 30 000 vuotta vanhoja ja siten varhaisimpia tunnettuja ihmisten tekeleitä. Ne ovat myös erittäin hauraita ja arkoja jopa ihmisen hengitykselle (!), mistä syystä luola on yksi tiukimmin suojelluista esihistoriallisista kohteista maailmassa. Käytännössä vain aiheeseen vihkiytyneillä tutkijoilla on pääsy luolaan, mutta muidenkin aiheesta kiinnostuneiden iloksi myös Herzog kuvausryhmineen ja -valoineen on sinne päästetty. Elokuva kyllä kärsii aika paljon siitä että se on jouduttu toteuttamaan kevyellä kalustolla ahtaissa ja hämärissä oloissa. Osa luolassa kuvatusta haastattelumateriaalista on nimittäin karmean huonolaatuista teknisesti, nimenomaan 3D:n toimivuuden osalta. Itse maalauksia kuvattaessa 3D kuitenkin pääsee toden teolla oikeuksiinsa tuoden luolan seinämien muodot ja niitä myötäilevien maalausten struktuurit miltei käsinkosketeltaviksi. Tavalliselle pulliaiselle tämä on ainoa mahdollisuus päästä tutustumaan Chauvet'n esihistoriallisiin taideaarteisiin, siinä elokuvan arvo. (24.3. Orion)
★★★★★
Täydellinen rikos
(Dial M for Murder, USA 1954)
Myöskin Alfred Hitchcockin ainoa 3D-leffa (ja Stefan Drösslerin kaikkien aikojen 3D-suosikki) veti Orionin täyteen väkeä, hieno juttu. Tämän vaimonmurhaamis-suunnitelman ympärille rakennetun trillerinhän minä olen tietenkin nähnyt jo monta kertaa televisiosta, mutta vasta nyt näin sen siinä muodossa kuin se on alunperin tarkoitettu nähtäväksi: valkokankaalta ja 3D:nä. Hitchcock-elokuvaksi Täydellinen rikos on harvinaisen "näytelmällinen", mistä johtuen sitä ei yleensä lueta jännitysmaestron kaikkein parhaimpien töiden joukkoon. Nautittavaa ja elokuvallisesti palkitsevaa viihdettä se silti on. Dialogivetoisen käsikirjoituksen on laatinut Frederick Knott oman näytelmänsä pohjalta. Ray Milland esittää aviomiestä ja Grace Kelly vaimoa, jonka tämä on päättänyt murhata. Syynä on Robert Cummingsin näyttelemä tuttavamies, jota Milland aiheellisesti epäilee Kellyn rakastajaksi. Pirullisen ovelasti suunnitellun rikoksen toteuttajaksi Milland juonii vanhan koulukaverinsa, jota esittää Anthony Dawson. Tämän on määrä saapua asuntoon ja piiloutua verhon taakse vähän ennen kuin Milland soittaa Kellylle ravintolasta, johon hän suunnitelman mukaan menee Cummingsin kanssa. Tarkoituksena on, että Dawson kuristaa Kellyn samaan aikaan kun Milland kuuntelee tilanteen kehittymistä langan toisessa päässä. Mutta asiat eivät tietenkään suju ihan suunnitellusti: ensinnäkin väärä henkilö kuolee ja toisekseen juttua tutkiva etsivä (John Williams) on yhtä välkky kuin Columbo. Elokuva ansaitsee kehut paitsi viihdyttävästä tarinasta ja loistavasta osajaosta myös oivaltavasta kameratyöstä. Jokainen kuvakulma on tarkkaan harkittu ja 3D:tä käytetään hienostuneesti tilan tunnun korostamiseen. Silmilletökkimisefekteillä ei tässä herkutella, mutta ehkä 3D tuo jotain kerronnallistakin lisää elokuvan avainkohtauksiin. Kuvanlaadulta odotin hieman enemmän. Mutta kylläpä Grace Kelly näyttää todella tyrmäävältä tässä! (25.3. Orion)
★★★★★
Coraline ja toinen todellisuus
(Coraline, USA 2009)
Neil Gaimanin suosittuun varhaisnuorten kirjaan perustuva Coraline on nukkeanimaatiovelho Henry Selickin neljäs ja viimeisin kokoillan elokuva. Historiallista merkitystä sillä on ensimmäisenä 3D-tekniikkaa hyödyntävänä pitkänä stop motion -animaationa. Jännä ja opettavainen tarina kertoo 11-vuotiaasta Coraline-tytöstä, joka leikkikaverien ja vanhempien huomion puutteesta kärsivänä ryhtyy ajankuluksi tutkimaan uuden kotitalonsa sopukoita. Yhdestä kellarikerroksen huoneesta hän löytää salaperäisen luukun, joka osoittautuu portiksi rinnakkaiseen todellisuuteen. Siellä Coraline on vanhempiensa huomion kokoaikainen keskipiste ja kaikki näyttää muutenkin olevan paremmin, paitsi että näillä "toisilla vanhemmilla" on silmien tilalla napit. Aikaa myöten käy ilmi, että kaikki ei muutenkaan ole ihan sitä miltä näyttää, ja "toisen äidin" paljastaessa todellisen karvansa alkaa se tylsä arki sittenkin näyttää houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Mutta takaisin pääseminen ei siinä vaiheessa enää olekaan itsestään selvää. Mikään pikkulasten leffa tämä ei todellakaan ole, sen verran kammottavia aineksia tarina sisältää. Parhaiten elokuva uponnee 11–15-vuotiaisiin ja heidän vanhempiinsa, mutta todistetusti myös lapsettomat nelikymppiset viihtyvät sen parissa mainiosti. Nykyanimaation lapsekkaammasta valtavirrasta Coraline erottuu edukseen muun muassa tunnelmallisuutensa ansiosta sekä myös siksi että tässä tarinan kertominen on tärkeämpää kuin itsetarkoituksellinen vauhdikkuus. Parasta ja uskomattominta elokuvassa on se kuinka eloisiksi hahmot – erityisesti Dakota Fanningin ääninäyttelemä nimihenkilö – on stop motion -tekniikalla saatu. Vastaavanlaista todentuntua harvoin tavoitetaan ainakaan saman lajityypin näytelmäelokuvissa. Sitä en osaa sanoa tuoko 3D tässä(kään) varsinaista lisäarvoa tarinaan, mutta visuaalinen toteutus kaiken kaikkiaan on silmiä hivelevää. (21.4. Orion)
★★★★★
Pina
(Pina, Saksa/Ranska/Iso-Britannia 2011)
Wim Wendersin käsikirjoittama, ohjaama ja tuottama Pina sai Herzogin Cave of Forgotten Dreams -leffan tavoin ensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla helmikuussa 2011. Näitä elokuvia yhdistää mainitun seikan, kolmiulotteisuuden ja saksalaisen ohjaajan lisäksi se, että ne ovat kumpikin dokumentteja. Tähän yhtäläisyydet kuitenkin loppuvat. Pina on tanssidokumentti, jonka aiheena on modernin taidetanssin huomattavimpiin vaikuttajiin kuuluva saksalainen koreografi Pina Bausch (1940–2009). Wenders ja Bausch suunnittelivat elokuvaa yhdessä, kunnes Bausch kesällä 2009 yllättäen kuoli, jolloin projekti muutti täysin luonnettaan. Tuli ennemminkin elokuva Pina Bauschille kuin Pina Bauschista. Bauschin vuonna 1973 perustaman Tanztheater Pina Bauschin eri kansallisuuksia edustavat tanssijat esittävät elokuvassa edesmenneen johtajansa teoksia, ja kukin vuorollaan kertoo myös omasta suhteestaan Bauschiin ja hänen työhönsä. Bausch itse nähdään muun materiaalin lomaan sijoitetuissa arkistopätkissä. En ole tanssitaiteen minkäänlainen asiantuntija, mutta kyllä tämä silmiä avarsi, ja nähdyt teokset tekivät aika suuren vaikutuksen muun muassa yllätyksellisyydellään ja humoristisuudellaan. Elokuva on myös visuaaliselta toteutukseltaan komea, joskin digitaalisen 3D-kuvan tietty videomainen raakuus pistää silmään. Varsin veikeitä ovat eri puolilla Wuppertalin kaupunkia kuvatut kohtaukset. Ruhrin alueella sijaitseva Wuppertal on Wendersin omaa kotiseutua, ja elokuva tekeekin kauniisti kunniaa paitsi Pina Bauschille ja hänen taiteelleen myös tuolle karulle teollisuuskaupungille, jonka omanlaistaan atmosfääriä Wenders hyödynsi taitavasti jo läpimurtoelokuvassaan Alice kaupungissa (Alice in den Städten, 1974). (29.4. Orion)
