Blade Runner 2049 (2017)

Blade Runner 2049, USA
Ohjaus Denis Villeneuve

Kanadalainen Denis Villeneuve on vaivihkaa noussut Hollywoodin kuumimpien ohjaajatähtien joukkoon. Niinpä hänen ohjaamaansa jatko-osaa Ridley Scottin scifi-klassikko Blade Runnerille (1982) on odotettu kieli pitkällä. Eikä uusi Blade Runner 2049 pettymystä tuota, jos ei odotuksia ylitäkään. Varsinkin visuaalisesti elokuva on huikea niin kuin tämän lajin elokuvan tietysti kuuluu ollakin. Jokohan vihdoin napsahtaisi Oscar mestarikuvaaja Roger Deakinsille?

Tarinassa kiehtovaa on ihmisyyden ja keinoihmisyyden välisen rajapinnan tutkailu, siis sen mikä ihmisestä lopulta tekee ihmisen. Kovin paljon pintaa syvemmälle aiheen käsittelyssä ei kuitenkaan päästä. Ajatuksia herättävästi elokuva muistuttaa myös siitä mahdollisuudesta, että jos kaikki tietojärjestelmiin tallennettu data jostakin syystä häviäisi, saattaisivat seuraukset olla ihmiskunnan kannalta tuhoisat.

Ryan Gosling näyttelee replikantti K:ta, joka vuoden 2049 Los Angelesissa toimii poliisin palveluksessa "blade runnerina", siis tyyppinä jonka hommana on jäljittää ja "poistaa" aiemman sukupolven replikantteja, koska nämä ilmeisesti tietävät liikaa siitä miten maailma toimii tai jotain. Yksi rutiinitehtävä johdattaa hänet – tai pitäisikö sanoa sen, en ole varma – sellaisen salaisuuden jäljille, jonka laajempi paljastuminen uhkaisi maapallon tulevaisuutta ja joka hänen sen vuoksi olisi kyettävä ratkaisemaan ennen tarinan pahiksia. Sankarimme kantilta asiasta tekee astetta kimurantimman se, että arvoituksen ratkaisulla saattaa olla jotakin tekemistä myös hänen oman alkuperänsä kanssa.

Elokuva onnistuu melko hyvin tärkeimmässä tehtävässään eli katsojan irrottamisessa omasta arkitodellisuudestaan. Se vie meidät visuaalisesti huikealle elämysmatkalle sellaiseen mahdolliseen tulevaisuuteen, joka edessämme ehkä olisi, jos alkuperäisen Blade Runnerin esittämät synkät visiot olisivat toteutumassa. Pohdiskeltavaakin elokuva siis antaa, mutta silti tuntuu, että ulkoinen näyttävyys on ollut tekijöille tärkeämpi päämäärä kuin katsojan mielen varsinainen myllertäminen. Lähes kolmituntisena ääripessimistisenä dystopiana teos on myös aika uuvuttava.

Yksitotiselle Goslingille vahvaa taustatukea näyttelijöinä antavat Robin Wright sankarin pomona, Jared Leto pääpahiksena, Sylvia Hoeks hänen hyytävän tehokkaana oikeana kätenään ja Ana de Armas K:n hologrammityttöystävänä, jota jotkut ovat osuvasti luonnehtineet elokuvan hahmoista inhimillisimmäksi. Pikkuroolissa vilahtaa myös meidän oma Krista Kososemme, jolle on peräti annettu pari suomenkielistä repliikkiäkin. Lopulta show kuitenkin pedataan vanhalle kunnon Harrison Fordille, joka tekee tyylikkään ja ikäiselleen sopivan paluun alkuperäisen blade runnerin Rick Deckardin rooliin.

Katsoin elokuvasta 2D-version. (12.12. Kinopalatsi Helsinki)

+ ihmisyyden ydintä pohtiva kiehtova tieteistarina
+ huikea visuaalinen toteutus
+ Harrison Fordin komea paluu Rick Deckardin rooliin
− hieman uuvuttava

★★★★★

Island of Lost Souls (1932) (Blu-ray)

Island of Lost Souls, USA
Ohjaus Erle C. Kenton

H.G. Wellsin tieteisromaanit ovat inspiroineet elokuvantekijöitä eisensteineistä spielbergeihin. Vuonna 1896 ilmestyneen Tohtori Moreaun saaren useista valkokangassovituksista jonkinlaisen klassikon aseman on saavuttanut tämä aiheen ensimmäinen Hollywood-tulkinta, jota Suomessa ei ole nähty kuin videolevityksessä 1990-luvulla (silloin nimellä Kadotettujen sielujen saari). Tarinan myöhemmät filminnökset eivät ole olleet kovin onnistuneita, joten eiköhän ennen pitkää joku nimiohjaaja vielä siihen tartu. Toivokaamme niin.

Island of Lost Souls alkaa siitä kun merihätään joutunut Edward Parker (Richard Arlen) (jostakin syystä sankarin nimi on kaikissa filmiversioissa eri kuin kirjassa) poimitaan villieläimiä rahtaavaan laivaan. Elikot ovat menossa tietylle tohtori Moreaulle, joka on pystyttänyt salaisen laboratorion syrjäiselle saarelle kaukana kaikesta. Kun Parker sitten riitaantuu laivan kapteenin kanssa, pudottaa tämä hänet lähimpään satamaan, joka sattuu olemaan nimenomaisen tohtori Moreaun satama. Näin pääsemme tutustumaan tuohon eleganttiin mutta totaalisen kajahtaneeseen tiedemieheen, jota legendaarinen brittitähti Charles Laughton antaumuksella esittää. "Tiedätkö millaista on tuntea itsensä Jumalaksi?", kysyy tämä hämmentyneeltä vieraaltaan yhdessä elokuvan avainrepliikeistä.

Moreaun "tieteellisen" työn tavoitteena on, Darwinin ajatusten innoittamana ja kirurgitoverinsa Montgomeryn (Arthur Hohl) avustamana, löytää keino jolla eläimet voidaan muuntaa ihmisten kaltaisiksi. Luomiaan eläimen ja ihmisen välimuotoja hän pitää vallassaan ruoskan ja säätämänsä lain turvin. Näistä hänen luomuksistaan tähän mennessä täydellisin on "pantterinainen" Lota (Kathleen Burke), jonka Moreau tieteen nimissä yrittää saada parittelemaan vieraansa kanssa. Tohtorin näkökulmasta tilanne muuttuu entistä mielenkiintoisemmaksi, kun sulhasensa katoamisesta huolestunut Parkerin tyttöystävä Ruth (Leila Hyams) löytää myös tiensä saarelle. Vaalea ihmiskaunotar kun luonnollisesti herättää joidenkin urospuolisten ihmiseläinten mielenkiinnon.

Ei Island of Lost Souls kaiken nähnyttä nykykatsojaa tietenkään suuremmin hätkähdytä. Myöskään se ei ole kestänyt ihan yhtä hyvin aikaa kuin vaikkapa Universalin klassikko Frankenstein (1931) tai toinen Paramount-tuotos Tohtori Jekyll ja Mr Hyde (1931). Omana aikanaan Island of Lost Souls oli kuitenkin monille liikaa. Useissa maissa, esimerkiksi Laughtonin ja Wellsin kotimaassa Englannissa, elokuva kiellettiin vuosikymmeniksi. Wellsiä se ei sinänsä haitannut, koska hän itsekin kuului elokuvan äänekkäisiin inhoajiin. Kirjailijan mielestä filmisovitus korosti liikaa tarinan kauhuaineksia ja sivuutti sen syvemmän filosofisen sisällön.

Suurimpana syynä esityskieltoihin ovat ilmeisesti olleet elokuvan sisältämät viittaukset vivisektioon. Myöskin viittaukset ihmisen ja "ei-ihmisen" välisen seksin mahdollisuuteen ovat epäilemättä olleet kovaa kamaa aikana, jolloin Will Hays ja muut moraalinvartijat alkoivat yhä äänekkäämmin vaatia (Amerikassa) elokuvayhtiöiltä itsesensuuria. Kiinnostavaa onkin erityisesti se, miten Island of Lost Souls tasapainoilee oman aikansa hyväksyttävyysnormien rajoilla. Tässä suhteessa se menee – MGM:n Freaksin (1932) ohella – 1930-luvun alun kauhuklassikoista ehkä kaikkein pisimmälle.

Laughtonin vangitseva roolisuoritus Moreauna on elokuvan vahvimpia valtteja. Myös paksun maskin alla ilmeilevä Dracula-tähti Bela Lugosi onnistuu mielestäni melko hyvin epäkiitollisessa roolissaan ihmiseläinten kapinan aloittavana Lainlukijana. Muut näyttelijät jäävät auttamatta näiden kahden tähden varjoon. Tunnelmallinen kameratyö on pehmeän fokuksen pioneerinakin kuvaajapiireissä tunnetun Karl Strussin (mm. Auringonnousu, Tohtori Jekyll ja Mr Hyde, Diktaattori) käsialaa.

+ Laughton ja Lugosi
+ raflaava tarina ja aihe
+ tasapainoilu oman aikansa moraalikoodiston kanssa
− melko värittömät muut näyttelijät

★★★★★

Blu-ray

Vuonna 2012 julkaistu blu-ray on taattua Masters of Cinema -laatua (mukana paketissa on myös samansisältöinen DVD). Teknisenä haasteena on ollut alkuperäisnegatiivin puuttuminen, mistä johtuen lähteenä on käytetty parhaita saatavilla olleita positiivikopioita eli kahta 35-millistä ja yhtä 16-millistä. Lisäksi on syytä huomioida, että elokuva on valmistunut aikana, jolloin äänitysteknologia oli vielä suhteellisen kehittymätöntä. Näihin seikkoihin nähden blu-ray on kuvan- ja äänenlaadultaan varsin kelvollinen. Epätasaisuuksia on, mutta ei häiritsevässä määrin. Kuvaformaatti on 1.37:1 ja ääniraita tarjoillaan muodossa DTS-HD Master Audio 2.0. Kuullun ymmärtämistä helpottaa optiona oleva englanninkielinen tekstitys.

Videoekstroina on alkuperäisen trailerin lisäksi vain kaksi haastattelupätkää. Toisessa Charles Laughtonista elämäkerran kirjoittanut Simon Callow käy läpi Island of Lost Soulsin tuotantohistoriaa ja tematiikkaa. Toisessa taas elokuvahistorioitsija ja -kriitikko Jonathan Rigby pui elokuvan ja kirjan suhdetta ja kuvailee myös laajemmin kauhuelokuvagenren syntyä. Kaikki videoekstrat (yhteismitaltaan tasan 30 minuuttia) ovat ilahduttavasti 1080p HD -formaatissa. Pakkauksessa on mukana myös 32-sivuinen kirjanen, jonka pääsisältönä on kauhufiktioon erikoistuneen toimittaja-kriitikon Kim Newmanin upeasti kuvitettu essee Island of Lost Souls -elokuvasta.

Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Onibaba (1964) (blu-ray)

Onibaba, Japani
Ohjaus Kaneto Shindô

Akira Kurosawa on niin ylivertainen hahmo oman ikäpolvensa japanilaisten elokuvantekijöiden keskuudessa, että muut jäävät turhankin helposti ja usein hänen varjoonsa. Yksi niistä muista on Kaneto Shindô (1912—2012), joka vaikuttavan, lähes kahdeksankymmenvuotisen uransa aikana ehti laatia käsikirjoituksen 177 elokuvaan ja ohjata 45. Nyt katsomani Onibaba on hänen ohjaustöistään tunnetuin.

Elokuva heittää meidät brutaalin sisällissodan repimään 1500-luvun Japaniin. Kaksi naista, anoppi ja miniä (Nobuko Otowa ja Jitsuko Yoshimura), asuvat parimetristä susuki-heinää kasvavan suoalueen keskellä ja harjoittavat erikoista elinkeinoa. Kaislikon suojista he hyökkäilevät reviirilleen eksyneiden sotilaiden kimppuun, tappavat nämä ja myyvät heidän varusteensa ruokatarpeita vastaan (tästä tulee elokuvan suomenkielinen levitysnimi Onibaba — tappajat). Kovaonnisten samuraiden ruumiit he viskaavat suon keskellä ammottavaan syvään kuiluun.

Mutta tuo on vasta kylmäävä kehys tarinalle, joka varsinaisesti käynnistyy, kun nimettömiksi jäävien naikkosten vanha naapuri, mies nimeltä Hachi (Kei Satô), palaa sodasta. Tulijalla on ikäviä uutisia: hänen toverinsa — nuoremman naisen aviomies ja vanhemman poika — on kaatunut taistelukentille, ja Hachi itsekin on vain nipin napin onnistunut välttämään saman kohtalon. Mutta tuskin ovat surun kyyneleet ehtineet kuivua, kun soturi jo alkaa katsella himoiten kaverinsa leskeä ja tehdä tälle ehdotuksia. Nuori nainen vastustelee aikansa, mutta huomaa kohta itsekin, että miestähän tässä taitaakin tehdä mieli. Siitä taas anoppi ei tykkää ollenkaan, ja hän ryhtyykin välittömästi toimiin pitääkseen miniän loitolla miehestä ja likellä itseään.

Se, että Onibaba (jonka nimi merkitsee japanilaisen kansanperinteen demoninaista) usein luokitellaan kauhuelokuvaksi, johtuu loppupuolen yliluonnollisia vivahteita saavista käänteistä. Kauhuelokuvaksi se on mielestäni kuitenkin aika kesy. Tarinan juuret ovat vanhassa buddhalaisessa kertomuksessa, jota ohjaajan äiti kertoi Shindôlle tämän ollessa lapsi. Alkuperäistarinassa vanhempi nainen pelottelee miniäänsä saadakseen hänet luopumaan päivittäisestä tavastaan käydä temppelissä rukoilemassa. Elokuvassa uskonnollinen aines on korvattu seksillä, mutta perusviesti on sama: kun annat pahalle pikkusormen, saattaa se viedä koko käden (tai tässä tapauksessa naaman).

Elokuvan ytimessä on hätkähdyttävä ajatus siitä, että jos joltakin esi-isältämme tai -äidiltämme olisi viety mahdollisuus seksin harjoittamiseen, ei meitäkään olisi. Toisaalta Onibaban voi nähdä kapitalismin kritiikkinä ja vähäosaisten puolelle asettuvana sosiaalisena kannanottona. Hieman vitsikkäänäkin voi pitää sitä, että kun tappamiset nähdään luonnollisena osana päähahmojen selviytymiskamppailua, ainoastaan anopin itsekästä käyttäytymistä moralisoidaan.

Varsinkin visuaalisesti Onibaba sävähdyttää. Shindô aloitti uransa Mizoguchin oppipoikana, ja tämä japanilaisen elokuvan suurmestari tuleekin mieleen elokuvan monista maalauksellisista otoksista. Toisaalta yllättävät rytminvaihdokset, ennakkoluulottomasti jazzia ja japanilaisia traditioita yhdistelevä musiikkiraita sekä ajankohtaan nähden rohkeat seksikohtaukset osoittavat, että modernimmatkaan virtaukset eivät ole menneet ohjaajalta ohi. Ekspressiivisyys edellä mennään ja realismista viis veisataan etenkin yökohtauksissa. Elokuvahan on tietysti kuvattu mustavalkoisena, ja kontrastit ovat kaakossa niin kuvassa kuin äänessäkin.

+ vangitseva tunnelma
+ tyylikäs visuaalinen toteutus
+ epätavallinen aiheen käsittely

★★★★★

Blu-ray

Eurekan Masters of Cinema -sarjan blu-ray on upea sekin, vaikka ei sarjan parhaiden julkaisujen tasolle ihan ylläkään. Kuvaa ei ole ylikäsitelty, mutta kuitenkin se on tarkka, enimmäkseen häiriötön ja kaiken kaikkiaan miellyttävä katsoa. Vaikka kontrastit ovat jyrkkiä ja mustaa on paljon, erottuvat sävyt hienosti. Kuvasuhde on 2.39:1. Ääniraidaltakaan ei juuri ylimääräisiä suhinoita kuulu. Dialogi kuulostaa selkeältä, vaikka en japaninkielisestä dialogista tietenkään mitään ymmärrä (tekstitys on tarjolla ainoastaan englanniksi). 

Ekstroista antoisin on vuonna 2000 nauhoitettu kommenttiraita, jolla tuolloin vielä elossa olleet työryhmän jäsenet eli ohjaaja Kaneto Shindô ja näyttelijät Kei Satô sekä Jitsuko Yoshimura muistelevat lähinnä elokuvan kuvausvaihetta. Saamme tietää muun muassa sen, että koko kolme kuukautta kestäneiden kuvausten ajan työryhmä asui itse kyhäämissään majoissa kuvauspaikan lähellä ja että Shindô itse ei poistunut alueelta edes vapaapäivinä, koska halusi pysyä oikeanlaisessa fiiliksessä. Kommenttiraitaa täydentää mainiosti Kei Satôn kuvaama 38-minuuttinen mykkäfilmi, joka päästää meidät kurkistamaan kulissien taakse. Muita lisukkeita levyllä ovat Onibaban alkuperäinen traileri sekä ohjaaja Alex Coxin (mm. Repo Man) seitsemänminuuttinen vidoesittely. Upeaa on se, että kaikki videoekstrat tarjotaan HD-formaatissa. (Mukana paketissa on myös sisällöltään blu-rayta vastaava DVD.) Tuttuun MoC-tyyliin koteloon on lisäksi pakattu kuvitettu kirjanen, jonka 36 sivua käsittävät kriitikko Doug Cummingsin esseen vuodelta 2005, Kaneto Shindôn oman Onibabaa käsittelevän kirjoituksen vuodelta 2004, yhden version ohjaajaa inspiroineesta alkuperäistarinasta, toimittaja Joan Mellenin Shindô-haastattelun vuodelta 1972 ynnä pakolliset elokuvan ja blu-rayn krediittitiedot.

Kuva & ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Alfred Hitchcock Masterpiece Collection (blu ray), osa 2

Vihdoin olen saanut jo viime vuonna aloittamani Hitchcock-urakan päätökseen. Kirjoituksen edellisessä osassa käsittelin Masterpiece Collectionin seitsemän ensimmäistä levyä, jotka sisälsivät elokuvat Viidennen kolonnan mies (1942), Epäilyksen varjo (1943), Köysi (1948), Takaikkuna (1954), Mutta... kuka murhasi Harryn? (1955), Mies joka tiesi liikaa (1956) ja Vertigo – punainen kyynel (1958). Nyt ovat vuorossa tämän suurenmoisen kokoelman loput seitsemän elokuvaa, jotka samalla ovat myös Hitchcockin seitsemän viimeistä ohjaustyötä.

Psyko
(Psycho, USA 1960)

Jos Masterpiece Collectionilta valitettavasti puuttuva Vaarallinen romanssi on Hitchcockin elokuvista minulle se kaikkein rakkain ja Takaikkuna perusidealtaan briljantein ja Vertigo taiteellisesti sykähdyttävin, on Psyko ehkä kuitenkin se, jota loppujen lopuksi pidän kaikkein parhaimpana. Kirjoitin siitä erillisen artikkelin jo muutama vuosi sitten nähtyäni sen viimeksi valkokankaalta, eikä minulla siihen kirjoitukseen ole paljoa lisättävää. Sen kuitenkin lisään, että jos nyt pitäisi nimetä koko Hitchcockin tuotannon vaikuttavin yksittäinen näyttelijäsuoritus, olisi valintani Psykon Anthony Perkins. Hän tosiaankin naulaa tämän muutenkin mestarillisen kauhujännärin täydellisesti rytmitetyllä ja nyansoidulla tulkinnallaan. Suorituksen todellisen arvon ymmärtää, kun muistaa, että Hitchcockilla näyttelijätyö on aina alisteista kameratyölle ja siksi näyttelijät pääsevät hänen elokuvissaan harvoin osoittamaan parasta osaamistaan. Tuntuu käsittämättömältä, ettei Perkins saanut edes Oscar-ehdokkuutta tästä huikeasta suorituksestaan, kuten ei (tälläkään kertaa) myöskään säveltäjä Bernard Herrmann.

Toinen seikka, johon nyt kiinnitin huomiota, on Martin Balsamin esiintymisajan lyhyys. Elokuvasta on kulunut 61 minuuttia, kun yksityisetsivä Arbogast nähdään ensimmäisen kerran, ja – suokaa anteeksi juonipaljastus – kuusitoista minuuttia myöhemmin hänet tapetaan. Kuitenkin tässä ajassa myös Balsam onnistuu tekemään varsin monivivahteisen ja mieleenpainuvan roolityön. Yleisesti ottaen Psyko lienee ainakin näyttelijäsuoritusten osalta Hitchcockin hienoin elokuva.

John L. Russellin kaunis mustavalkokuvaus pääsee blu-rayllä hyvin oikeuksiinsa, vaikka tarkkasilmäisimmät saattavatkin huomata pieniä pakkausartefakteja siellä täällä. Ääniraita tarjotaan sekä alkuperäisenä 2.0 -monomiksauksena että 5.1 -surroundina. Ekstroja on ruhtinaallisesti. Antoisimpia niistä ovat elokuvan kylkeen saatava kommenttiraita, jolla Psykoa analysoi Alfred Hitchcock and the Making of Psycho -kirjan kirjoittaja Stephen Rebello, sekä Laurent Bouzereaun ohjaama puolitoistatuntinen tv-dokumentti Näin tehtiin Psyko/The Making of Psycho (johon poikkeuksellisesti saa myös suomenkieliset käännöstekstit) vuodelta 1997. Haastateltavina jälkimmäisessä ovat mm. Psykon käsikirjoittaja Joseph Stefano, apulaisohjaaja Hilton A. Green, pukusuunnittelija Rita Riggs, Hitchcockin henkilökohtainen assistentti Peggy Robertson ja Marionin roolin esittäjä Janet Leigh, sekä totta kai ohjaajan tytär Patricia Hitchcock. Etenkin monet Stefanon kertomat anekdootit Psykon tekemisestä ovat todellisia herkkupaloja.

François Truffaut'n kuuluisan Hitchcock-haastattelun Psykoa käsittelevä osuus (15 min.) on varsin mehukasta kuunneltavaa sekin, ja elokuvan alkuperäinen traileri, jossa maestro itse toimii eräänlaisena matkaoppaana, on yksi veikeimmistä leffatrailereista ikinä (mukana on myös uudelleenjulkaisutraileri muutamana eri versiona). Hitchcockin vaikutuksesta muihin elokuvantekijöihin (mm. Martin Scorsese, William Friedkin, John Carpenter, Guillermo del Toro) saamme kuulla dokumentissa In the Master's Shadow: Hitchcock's Legacy (Gary Leva 2008, 26 min.).

Yllättävin bonus, ja samalla yksi herkullisimmista, on Roald Dahlin kirjoittama ja Hitchcockin itsensä ohjaama Alfred Hitchcock esittää -tv-sarjan jakso Lamb to the Slaughter vuodelta 1958. Hirtehisessä tarinassa Barbara Bel Geddesin esittämä Mary saa järkytyksekseen kuulla töistä kotiin saapuvalta aviomieheltään (Allan Lane), että tämä aikoo jättää hänet. Tolaltaan mennyt vaimo reagoi tilanteeseen murhaamalla miehensä samalla pakastetulla lampaanviululla, jonka oli aikonut laittaa tälle päivälliseksi – ja jonka hän myöhemmin syöttää tapausta tutkimaan saapuville poliiseille. Psykoon tämän mainion puolituntisen yhdistää ohjaajan lisäksi tv-sarjan vakiokuvaaja John L. Russell (oiva valinta olisi ollut myös Vera Milesin tähdittämä ensimmäisen tuotantokauden jakso Revenge vuodelta 1955). Yllättävää muuten, että vaikka Russell sai Psykosta Oscar-ehdokkuuden, hän pysyi koko loppu-uransa ajan lähinnä tv-kuvaajana.

Valitettavasti mukaan on mahtunut vain yksi HD-ekstra, 'Psycho' Sound -niminen featurette, jossa kerrotaan kuinka elokuvan alkuperäinen monoääniraita on käsitelty ja muunnettu 5.1-muotoon. Muita lisukkeita ovat Newsreel Footage: The Release of 'Psycho' -niminen kahdeksanminuuttinen "uutisfilmi", suihkukohtaus erikseen musiikin kanssa ja ilman musiikkia, otteita Saul Bassin piirtämästä storyboardista suihkukohtaukseen sekä kokoelma stillkuvia, julisteita, lobby cardeja, behind the screen -kuvia jne.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Linnut 
(The Birds, USA 1963)

Linnut olivat yksi iso teema jo Psykossa – alkaen Marion Cranen sukunimestä –, mutta seuraavaan elokuvaansa Hitchcock varasi näille siivekkäille suorastaan nimiroolin. Tarina-aihio saatiin Daphne du Maurierin vuonna 1952 ilmestyneestä novellista, josta Hitch ja käsikirjoittaja Evan Hunter tosin käyttivät vain otsikon ja perusidean. Aiemmalla urallaan Hitch oli tehnyt du Maurierin tekstien pohjalta jo elokuvat Jamaica Innin rannikkorosvot (1939) ja Rebekka (1940), mutta niissä ohjaaja ei vielä päässyt toteuttamaan itseään täysin vapaasti.

Linnut lähtee liikkeelle vähän screwball-tyylisesti sanfranciscolaisesta lemmikkieläinkaupasta. Lööpeistä tuttu seurapiirikaunotar Melanie Daniels (Tippi Hedren) tapaa siellä asianajaja Mitch Brennerin (Rod Taylor) ja kiinnostuu tästä oitis. Pääosa tarinasta sijoittuu Kalifornian luoteisrannikon pikkuruiseen Bodega Bayhin, jonne Melanie päätyy lähtiessään viemään Mitchille lahjaksi kahta kaijasta. Kyseiset linnut ovat siis tämän elokuvan macguffin eli hitchcockilainen tarinan kannalta epäoleellinen juonenkuljetusväline.

Pian Bodega Bayhin saavuttuaan Melanie tutustuu Mitchin äitiin Lydiaan (Jessica Tandy) – jälleen yksi mielenkiintoinen äiti–poika-pari Hitchcock-elokuvassa – ja siskoon Cathyyn (Veronica Cartwright) sekä koulun opettajaan Annieen (Suzanne Pleshette). Jälkimmäisellä on aiemmin ollut jotakin säpinää Mitchin kanssa, mutta tästä seikasta ei sen suurempaa draamaa kehitellä kuten ei myöskään tumman ja vaalean vastakkainasettelusta, joka kuitenkin selvästi on yksi visuaalinen teema elokuvassa. Kun lintujen hyökkäilyt kohta alkavat, ovat lokit ja varikset samassa rintamassa ja ihmiset hiusten väriin katsomatta maalitauluina.

Lintujen parhaita puolia on vahva paikallisuuden tuntu, mikä on sitäkin merkittävämpää kun ottaa huomioon että iso osa ulkokuvauksistakin on tehty Universalin studioalueella. Hitchhän vanhan koulukunnan miehenä vältteli lokaatiokuvauksia niin paljon kuin mahdollista. Ja kyllähän esimerkiksi sellaiset kohtaukset kuin lintujen hyökkäys koululle, äidin käynti maatilalla ja lopun kliimaksi Brennerien kotitalolla ovat edelleen vaikuttavia šokeeraavuudessaan.

Blu-ray on kuvanlaadultaan epätasainen, mikä johtuu osittain siitä että lukuisat trikkikuvat eivät ole aina kääntyneet digimuotoon kovin nätisti. Paikoin Robert Burksin tyylikäs värikuvaus pääsee kuitenkin hienosti oikeuksiinsa. Myös äänellisesti levy on oikein hyvä (tarjolla on ainoastaan 2.0 monomiksaus). Linnut on muuten äänituotannollisesti sillä tavalla erikoinen elokuva, että vaikka siinä ei ole lainkaan sävellettyä musiikkia niin Hitchin luottosäveltäjä Bernard Herrmann on silti ollut mukana päsmäröimässä synteettisten äänitehosteiden sijoittelua ja miksausta.

Lisämateriaaleja levylle on kasattu esimerkillinen määrä, kaikkiaan yli kolmen tunnin verran. Mukana on peräti kolme HD-ekstraakin: 14-minuuttinen Linnut-elokuvan minianalyysi The Birds: Hitchcock's Monster Movie sekä pienet historiakatsaukset 100 Years of Universal: Restoring the Classics ja 100 Years of Universal: The Lot. Niitä paljon antoisampia ovat All About The Birds -niminen syväluotaus Lintujen tuotantohistoriaan ja teemoihin (Laurent Bouzereau 2000, 80') sekä François Truffaut'n kuuluisan Hitchcock-haastattelun Lintuja käsittelevä osuus; edellisessä haastateltavina ovat elokuvan näyttelijöistä Tippi Hedren, Veronica Cartwright ja Rod Taylor sekä lisäksi käsikirjoittaja Evan Taylor ynnä monet monet muut.

Levylle on laitetty näytteeksi myös kuvaamatta jätetty alkuperäinen loppukohtaus (käsikirjoituksen sivuilla ja storyboard-luonnoksilla rekonstruoituna), yksi poistettu kohtaus (käsikirjoituksen sivuilla ja still-kuvilla rekonstruoituna) sekä 24 minuutin verran storyboard/stillkuva-vertailua. Melko herkullinen lisuke on myös Tippi Hedrenin koekuvaus, jossa lisämausteina ovat kuvan ulkopuolelta kuuluvat Hithcockin komennot sekä Psykosta tuttu vastanäyttelijä Martin Balsam. Täytteenä on vielä pari Lintuja markkinoivaa "uutiskatsausta", traileri ja iso läjä tuotantostillejä.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Marnie – vaarallisella tiellä
(Marnie, USA 1964)

Lintujen jälkeen Hitch tarttui uudelleen jo kerran hylkäämäänsä ideaan Winston Grahamin Marnie-romaaniin perustuvasta elokuvasta. Edellisellä kerralla homma oli kariutunut siihen, että ohjaajan pääosaan havittelema Grace Kelly olikin lopulta sanonut ei (syynä ilmeisesti Monacon asukkaiden vastustus). Onnistuminen Tippi Hedrenin kanssa Linnuissa rohkaisi Hitchiä kuitenkin kokeilemaan, kuinka tämä hänen uusi suojattinsa pärjäisi Marnien roolissa. Näin jälkikäteen voi todeta, että varsin hyvin, vaikka elokuva heti tuoreeltaan otettiinkin aika nuivasti vastaan.

Eihän Marniessa Hitchcockin parhaiden töiden veroista lumoa toki ole. Paljon kiehtovampi elokuva se silti on kuin miltä ensisilmäyksellä näyttää. Fobiat, pakkomielteet, seksuaaliset vinoutumat ja kompleksiset äitisuhteet ovat sen perihitchcockilaista ydinainesta. Taas kerran Hitch myös vie katsojan mukavuusalueensa rajoille esimerkiksi kohtauksessa, jossa sankari väkisinmakaa vaimonsa. Ja vaikka elokuva päättyykin näennäisen onnellisesti, jättää loppuratkaisu ajattelevan katsojan mietteliääksi.

Tarinassa Hedrenin näyttelemällä nimihenkilöllä on tapana ryöstää kulloinenkin työnantajansa ja kadota. Lisäksi hän kavahtaa miehen kosketusta, saa sätkyn aina punaista väriä nähdessään ja pelkää kuollakseen ukkosta. Kun tämä Marnie sitten hakee töitä Sean Conneryn esittämän Markin firmasta ja tulee palkatuksi, uusi pomo – tuore leskimies – tietysti kiinnostuu typystä romanttisesti. Kiinnostus vaikuttaa olevan sitä palavampaa, mitä ilmeisemmäksi käy ettei kaikki ole kohdallaan, joten voimme pohtia sitäkin, onko Mark paljoakaan Marnieta terveempi mieleltään.

Marnie merkitsi monella tavalla käännekohtaa Hitchcockin uralla. Ensinnäkin se jäi sekä kuvaaja Robert Burksin että leikkaaja George Tomasinin – kumpikin Hitchin pitkäaikaisia luottomiehiä – viimeiseksi Hitchcock-leffaksi. Vielä merkitsevämpää on, että se jäi myös Hitchin ja säveltäjä Bernard Herrmannin viimeiseksi onnistuneeksi yhteistyöksi. Eikä Tippi Hedrenkään enää kolmatta kertaa Hitchcockin elokuvassa näytellyt.

Blu-ray ei pääse loistamaan sen enempää teknisellä laadullaan kuin ekstrojen määrälläkään. 58-minuuttinen making of -dokumentti The Trouble with Marnie (Laurent Bouzereau 2000) kuitenkin avaa elokuvan taustoja kiinnostavasti. Haastateltavina siinä ovat elokuvan näyttelijöistä Tippi Hedren, Diane Baker ja Louise Latham. Ääneen pääsevät myös käsikirjoittaja Jay Presson Allen sekä käsistä ennen häntä työstäneet Joseph Stefano ja Evan Hunter. Sanansa saavat sanoa myös lavastaja Robert F. Boyle, apulaisohjaaja Hilton A. Green, Hitchcock-tuntija Peter Bogdanovich ja ohjaajan tytär Patricia Hitchcock. Muita lisukkeita ovat juliste- ja kuvagalleria sekä Hitchcockin humoristisella tyylillään taas isännöimä elokuvateatteritraileri. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Revitty esirippu
(Torn Curtain, USA 1966)

Vuoroon tulee vihdoin tämän kokoelman ensimmäinen elokuva, jota minä en ole onnistunut näkemään kertaakaan aikaisemmin. Ohjaajansa viidentenäkymmenentenä teoksena valmistunut Revitty esirippu on vaihteeksi vähän perinteisempi Hitchcock-leffa, kansainvälisen vakoilun maailmaan sijoittuva jännäri Notoriouksen (1946), Miehen joka tiesi liikaa (1956) ja Vaarallisen romanssin (1959) hengessä. Elokuvaa on pidetty epäonnistumisena Hitchcockin uralla, eikä se missään nimessä yhtä palkitseva olekaan kuin useimmat edeltäjistään, mutta on siinä silti omat herkkuhetkensä.

Kylmän sodan asetelmista käyttövoimansa saava tarina alkaa Norjan vuonoilta. Paul Newman on pääosassa amerikkalaisena fyysikkona tohtori Armstrongina, jonka on määrä osallistua Kööpenhaminassa pidettävään alan konferenssiin. Kesken kaiken, assistenttinsa ja kihlattunsa Sarah Shermanin (Julie Andrews) suureksi järkytykseksi, hän kuitenkin loikkaa DDR:ään. Tai on ainakin loikkaavinaan. Armstrongin todellisena päämääränä on nimittäin päästä juttusille Leipzigin yliopistossa työskentelevän kollegansa kanssa, jolta arvelee pystyvänsä urkkimaan ydinohjelmaan liittyvää salaista tietoa. Tehtävää ja varsinkin pakosuunnitelmia mutkistaa se, että myös Sarah onnistuu änkeämään itsensä samaiselle Itä-Berliinin lennolle.

Elokuva tuntuu vähän ylipitkältä, mutta muutamia neronleimauksia siihen sisältyy. Kaikkein hienoin ja syystä kuuluisin kohtaus on se ainoa, jossa joku menettää henkensä. Tutun hitchcockmaisesti siinä käytetään aseina varsin arkisia esineitä: keittiöveistä, lapiota ja kaasu-uunia. Pointtina on näyttää, että ihmisen tappaminen ei todellakaan ole mitään lasten leikkiä. Myös varjostajan karistaminen museossa ja loppuhuipennus teatterissa ovat totutun terävää Hitchcockia. Toisaalta elokuvan yksi ongelma on, että sen ehkä kaikkein herkullisin hahmo, sankariamme varjon lailla seuraava Stasi-mies Gromek (Wolfgang Kieling) joutuu poistumaan kuvioista jo niin varhain.

Elokuvan idean taustalla on kahden brittidiplomaatin, Guy Burgessin ja Donald Macleanin, loikkaaminen Neuvostoliittoon vuonna 1951. Hitch on kertonut pohtineensa, miltä tuo tilanne on mahtanut tuntua Macleanin vaimosta (joka loikkaamisen tapahtuessa oli raskaana ja joka kolmen lapsensa kanssa seurasi miestään Moskovaan vuotta myöhemmin). Käsikirjoitus on kreditoitu Brian Moorelle, jonka ainoa Hitchcock-leffa tämä on.

Blu-ray on kuvan- ja äänenlaadultaan yksi kokoelman parhaista. Ekstroista mielenkiintoisin on dokumentti Torn Curtain Rising (Laurent Bouzereau 2000), joka sekään ei keskity niinkään elokuvan hienouksiin kuin selittelemään sitä, miksi elokuva floppasi. Lisäksi mukana on kuvagalleria, traileri ja neljäntoista minuutin verran näytteitä siitä millainen elokuvasta olisi tullut Bernard Herrmannin musiikilla varustettuna. Herrmann nimittäin sävelsi scoren tähänkin elokuvaan, mutta koska työ ei tyydyttänyt sen enempää Hitchcockia kuin studion johtoakaan, Herrmann sai kenkää ja tilalle palkattiin John Addison. Tällä tavalla siis päättyi Hitchin ja Herrmannin yli kymmenen vuotta kestänyt ja monta mestariteosta tuottanut yhteistyö.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Topaz
(Topaz, USA 1969)

Topaz on Masterpiece Collectionin elokuvista se toinen minun aiemmin näkemätön. Revityn esiripun tavoin se kuuluu Hitchcockin vähemmän arvostettuihin töihin, ja voidaankin oikeastaan kysyä mitä nämä kaksi leffaa "mestariteosten kokoelmalla" tekevät. No onneksi ne siellä kuitenkin ovat, muutenhan en vieläkään olisi päässyt niitä näkemään. Kyllä tämäkin Leon Urisin romaanin filminnös sitäpaitsi ihan kelpo vakoilujännäri on.

Taaskin lähdetään liikkelle Kööpenhaminassa tapahtuvasta loikkauksesta. Nyt loikkarina on venäläinen KGB-pomo, jolle myönnetään turvapaikka Yhdysvalloista tiettyjä tietoja vastaan. Tämä Kusenov (roolissa ruotsalainen Per-Axel Arosenius) on kuitenkin vain yksi sivuhahmo tarinassa, jonka poliittis-historiallisena kehyksenä on vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisi. Päähenkilö ja sankari on Frederick Staffordin näyttelemä ranskalaisvakooja André Deveraux, joka CIA:ssa työskentelevän kollegansa (John Forsythe) toimeksiannosta lähtee selvittämään mitä venäläiset Kuubassa puuhaavat. Leffan nimi Topaz puolestaan viittaa Pariisissa toimivaan vakoilujärjestöön, jonka kautta Naton salaisuudet vuotavat Moskovaan. Varsin kansainvälistä meininkiä siis.

Mutta – kuka ihmeen Frederick Stafford? Kyseinen tšekkiläissyntyinen näyttelijä oli tätä ennen esiintynyt vain muutamassa keskinkertaisessa eurotuotannossa, eikä hänen uransa tästäkään kummoiseen lentoon lähtenyt. Monien kriitikoiden mielestä Stafford on itse asiassa pääsyy siihen miksi elokuva floppasi. Totta onkin ettei hän mikään Cary Grant tai Sean Connery ole, mutta ei elokuva mielestäni häneen kaadu.

Parhaiten näyttelijöistä silti onnistuvat konnaroolien esittäjät. John Vernonin kuubalainen vallankumousmies Rico Parra on oikein lihaisa hahmo kuten myös Michel Piccolin ja Philippe Noiret'n tulkitsemat kaksinaamaiset ranskalaiset. Kaksi viimemainittua tuovat soppaan myös mukavasti "eurooppalaisen laatuelokuvan" aromia. Jos ei muuta niin ainakin ulkoisesti näyttävä on myös saksatar Karin Dor Parran ja Deveraux'n yhteisen rakastajattaren, omaa maanalaista vastarintaorganisaatiotaan Kuubassa pyörittävän Juanita de Cordoban roolissa. Bond-fanit saattavat muistaa hänet elokuvasta Elät vain kahdesti (1967), jossa, kuten tässäkin, hän saa heittää veivinsä varsin näyttävästi.

"Hitchcock-elokuvan" tuntua Topazissa on vain hetkittäin, mutta parhaimmillaan kerronta on oikein vetävää. Mestarin kosketusta voi aistia ainakin siinä New Yorkissa tapahtuvassa jaksossa, jossa Deveraux'n eräänlainen alihankkija yrittää päästä käsiksi Rico Parran hallussa olevaan huippusalaiseen asiakirjaan. Episodimaisesti etenevän tarinan yksi ongelma on kuitenkin se, että siinä vaiheessa kun Pariisiin lopulta päästään ja jännityksen pitäisi tiivistyä, tarinasta alkaa jo loppua puhti. Piccolin ja Noiret'n ansiosta ratkaisunäytöskin on silti omalla tavallaan nautittava.

Elokuvan ensimmäisen käsikirjoitusversion teki Uris itse, mutta hän ja Hitch eivät päässeet yhteisymmärrykseen tarinan painopisteistä. Muutaman yrittäjän jälkeen lopullisen käsiksen sai kyhättäväkseen Vertigonkin kirjoittanut Samuel A. Taylor.

Tämäkin blu-ray on teknisesti erittäin laadukas. Kuva on tarkka ja silmää miellyttävä, eikä pakkausartefakteja pahemmin näy. Etenkin lähikuvat ovat upeita. Dialogi on myös kirkasta ja Maurice Jarren score soi komeasti DTS-HD -monoraidalla. Ekstroista olennaisin on Topaz: An Appreciation -niminen puoli tuntia pitkä video, jossa elokuvahistorioitsija ja -kriitikko Leonard Maltin ei niinkään analysoi elokuvaa kuin puolustaa sen vahvuuksia. Mukaan on pakattu vertailtavaksi myös kolme vaihtoehtoista lopetusta, yhden kokonaisen jakson kuvasuunnitelmat, juliste- ja stillkuvagalleria sekä tietenkin traileri.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Frenzy
(Frenzy, Britannia/USA 1972)

Parin kalliin flopin jälkeen Hitchcock halusi tehdä jotakin pienimuotoisempaa ja omaan pirtaansa paremmin sopivaa. Tuloksena oli Frenzy, Lontoon Covent Gardeniin sijoittuva napakka sarjamurhaajatrilleri. Ympäristöllä on tässä tapauksessa erityinen merkitys, sillä myös Alfredin isä oli aikoinaan toiminut vihannestukkurina Covent Gardenissa, joka elokuvaa tehtäessä jo alkoi vedellä viimeisiään Lontoon hedelmä- ja vihanneskaupan keskuksena. Kyseessä on siis paitsi brutaali Lontoo-jännäri myös hellä huomionosoitus tuolle katoamassa olleelle maailmalle, jossa ohjaaja itsekin oli suuren osan nuoruudestaan viettänyt.

Eräänlaisesta kotiinpaluusta voidaan puhua siinäkin mielessä, että pitkästä aikaa Hitchcockin päähenkilönä on syyttömänä vaikeuksiin joutuva tavallinen mies. Liikkeelle lähdetään tilanteesta, jossa koko Lontoo on kauhun vallassa, kun niin sanotun solmiomurhaajan viimeisin uhri löytyy Thamesista lojumasta. Epäilykset kohdistuvat epäonniseen baarimikkoon Richard Blaneyiin (Jon Finch), joka saatuaan ensin potkut töistä osuu ikävästi vääriin paikkoihin vääriin aikoihin. Me katsojat saamme jo varhain tietää, että todellinen murhaaja on Blaneyn ystävänään pitämä, aluksi sympaattiselta vaikuttava hedelmäkauppias Robert Rusk (Barry Foster). Tehtävämme ei siis taaskaan ole arvuutella, kuka murhaaja on, vaan jännittää sitä miten Blaney selviää pälkähästään. Blaneyn ex-vaimon (Barbara Leigh-Hunt) ja nykyisen tyttöystävän (Anna Massey) kohtalona on jäädä murhaajan uhreiksi. Keventävää huumoria stooriin tuovat kohtaukset, jotka sijoittuvat vyyhtiä selvittelevän poliisitarkastajan (Alec McCowen) ja hänen gourmet-kokkailusta innostuneen vaimonsa (Vivien Merchant) kotiin.

Aihion synkkään tarinaansa Hitch sai Arthur La Bernin romaanista Goodbye Piccadilly, Farewell Leicester Square. Tyypilliseen tapaansa hän kuitenkin käytti siitä vain perusidean ja muokkasi jutun ihan oman näköisekseen. Käsikirjoituksen sai tehtäväkseen lahjakas "nuori" näytelmäkirjailija Anthony Shaffer, joka oli vastikään noussut maineeseen Sleuth-näytelmänsä (suom. Vainukoira) menestyksen myötä.

Shafferin ansiotako lienee, että elokuva vaikuttaa niin nuorekkaalta. Jos ei tietäisi, tekelettä ei todellakaan arvaisi yli seitsenkymppisen veteraanin ohjaamaksi. Toki Hitch pysyy uskollisena joillekin studiokaudelta periytyville tavoilleen (kuten lokaatiokuvausten välttely mahdollisimman pitkään), mutta muutamat kerronnalliset oivallukset osoittavat, että puikoissa oleva kaveri paitsi tietää täsmälleen mitä tekee myös on täydellisesti ajan hermolla. Mukana on esimerkiksi koko Hitchcockin uran ehkä raa'in ja epämiellyttävin murhakohtaus. Toisaalta toinen murha, kuten myös ensimmäisen murhan paljastuminen, on kuvattu mitä eleganteimmalla tavalla. Neron työtä.

Blu-ray on teknisesti ok. Kuva ei hyppää silmille sen enempää hyvässä kuin pahassakaan, eikä äänenlaadussakaan ole huomautettavaa. Ekstroina on The Story of 'Frenzy' -nimisen videodokumentin (Laurent Bouzereau 2001, 45') lisäksi ainoastaan kuva- ja julistegalleria sekä traileri. Kyseinen dokumentti kuitenkin tarjoaa taas kerran kiinnostavaa taustatietoa elokuvasta. Haastateltavina siinä ovat Pat Hitchcock O'Connellin ja Peter Bogdanovichin lisäksi elokuvan käsikirjoittaja Anthony Shaffer sekä näyttelijät Jon Finch, Barry Foster ja Anna Massey. Myös tuottaja-ohjaaja Laurent Bouzereau itse näyttäytyy pätkässä yrittäen tehdä siihen hitchcockmaisen humoristisen juonnon. Mutta ei hän mikään Hitchcock ole, se on selvää.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Perintö
(Family Plot, USA 1976)

Hitchcockin viideskymmeneskolmas elokuva jäi hänen viimeisekseen. Se on valitettavaa varsinkin meidän suomalaisten kannalta, sillä seuraavaksi ohjaaja suunnitteli The Short Night -nimisen pääosin Suomeen sijoittuvan agenttijännärin filmaamista. Terveys kuitenkin petti kesken valmistelujen, ja niin se elokuva jäi tekemättä. Nyyh.

Positiivista asiassa on, ettei Perintö ole jäähyväistyöksi hullumpi. Mikään Vaarallinen romanssi se ei toki ole (yhdistävänä tekijänä näillä kahdella käsikirjoittaja Ernest Lehman), mutta tarinassa on kuitenkin tuttuja Hitchcock-aineksia, ja kerronta on totutun dynaamista ja täsmällistä. Eli koukussa olet, kun siihen kerran tartut.

Tarinassa (jonka Lehman työsti Victor Canningin romaanin The Rainbird Pattern pohjalta) seurataan kahta mielenkiintoista pariskuntaa. Barbara Harrisin esittämä Blanche on valemeedio, jonka eräs rikas vanha rouva palkkaa etsimään edesmenneen sisarensa ammoin adoptoitavaksi annetun pojan, omaisuutensa laillisen perijän siis. Bruce Dern on hänen taksia ajava poikaystävänsä ja apurinsa, joka nyt joutuu kokeilemaan vähän yksityisetsivänkin hommia. Toisessa juonilangassa William Devane on jalokiviliikettä kulissinaan pitävä mestarikidnappaaja ja Karen Black hänen kuuliainen apurinsa. Ei ole vaikea arvata, eikä siten liene paha spoilaus, jos paljastan, että Devane itse asiassa on myös se kadonnut perillinen. Mutta jutun juju piileekin siinä, että tämä tarinan konna luulee jäljittäjiensä nuuskivan hänen erittäin valonarkaa menneisyyttään ja ettei kyseisillä jäljittäjillä toisaalta ole aavistustakaan siitä millaisen niljakkeen kanssa he ovat joutumassa tekemisiin.

Edeltäjäänsä Frenzyyn verrattuna Perintö on kepeää viihdettä, melkeinpä enemmän komedia kuin jännäri. Etenkin Harrisin ja Dernin parisuhdedynamiikkaa kuvaavissa kohtauksissa on joitakin miltei screwballmaisia aineksia. Kuitenkaan elokuva ei ole yhtä hykerryttävän hauska kuin vaikkapa Mutta... kuka murhasi Harryn, ei liioin yhtä vauhdikas kuin Vaarallinen romanssi eikä yhtä jännittävä tai nerokkaiden oivallusten varaan rakentuva kuin mikä tahansa ohjaajan klassikkotöistä. Varsinkin loppuhuipennus on useimpiin Hitchcock-tuotoksiin verrattuna valju.

Silti Perintökin on mitä mainiointa viihdettä. Jo pelkästään hyvien näyttelijöiden (etenkin Dern) takia sitä on nautinto katsoa. Elokuvan veijarimaista sävyä korostavan scoren on muuten säveltänyt eräs John Williams, paremmin sellaisista töistään kuin vaikkapa Tappajahai, Tähtien sota ja E.T. – The Extra-Terrestrial tunnettu.

Blu-ray on kuvanlaadultaan kokoelman kehnoin, miltei ala-arvoinen. Ilmeisesti Universalilla ei ole katsottu lainkaan tarpeelliseksi kunnostaa tätä "vähemmän tunnettua" Hitchcock-elokuvaa. Äänenlaadussa sen sijaan ei ole mitään huomautettavaa. Ekstroina tarjotaan kattava 48-minuuttinen making of -dokumentti Plotting Family Plot (Laurent Bouzereau 2001), "takaa-ajojakson" storyboard, kuva- ja julistekokoelma sekä pari traileria. Kiinnostavassa dokumentissa Perinnön tekemisestä ja sen jälkimainingeista (mukaan luettuna koskettava kuvaus Hitchcockin sairastumisesta ja eläkkeelle jäämisestä) kertovat Pat Hitchcock O'Connellin lisäksi näyttelijät Bruce Dern, Karen Black ja William Devane, apulaisohjaaja Howard Kazanjian, tuotannonjohtaja Hilton Green, lavastaja Henry Bumstead sekä säveltäjä John Williams. Kaikki ekstrat ovat, kuten arvata saattaa, SD-laatuisia.

Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

Fuocoammare – tuli merellä (2016)

Fuocoammare, Italia/Ranska
Ohjaus Gianfranco Rosi

Italialle kuuluva pieni Lampedusan saari eteläisellä Välimerellä nousee aika ajoin uutisotsikoihin, kun sen kautta Eurooppaan pyrkivät uuden elämän etsijät saavat tuta matkaan sisältyvät riskit pahimman kautta. Tunnetuimmassa onnettomuudessa vuonna 2013 arviolta ainakin kolmesataa afrikkalaista siirtolaista menetti henkensä, kun heitä kuljettanut kalastusalus upposi saaren edustalla. Siitä pitäen tulijat on pyritty ottamaan kiinni jo merellä ja saattamaan turvallisesti internointikeskukseen. Silti monet yhä kuolevat jo matkalla esimerkiksi nestehukkaan tai polttonesteiden aiheuttamiin palovammoihin. Olosuhteiden hirvittävyyttä on vaikea edes käsittää.

Palkitussa dokumenttielokuvassaan Fuocoammare Gianfranco Rosi näyttää sen, mitä uutiset eivät näytä. Eli ensinnäkin sen, että vaikka tulijoiden virta on jatkuvaa, monikaan saaren asukkaista ei joudu heidän kanssaan tekemisiin. Toisaalta ne, jotka joutuvat, tietävät, että hätä on jokapäiväistä, vaikka vain suurkatastrofit ylittävät uutiskynnyksen.

Maahantulijoiden sijaan etualalle nousee Lampedusan asukkaiden omalla rytmillään soljuva arki. Keskushahmo on yhdeksänvuotias pikkupoika Samuele, jonka päivät täyttyvät samankaltaisista asioista kuin yhdeksänvuotiaiden pikkupoikien päivät kaikkialla täyttyvät. Ritsojen väsääminen ja niillä ammuskelu näyttää olevan hänen suurinta huviaan. Huolta aiheuttavat lähinnä koulutehtävät, taipuvaisuus meripahoinvointiin sekä laiska silmä, jota hoidetaan paremman silmän laputuksella. Tutustumme myös keittiössä hääräilevään Samuelen isoäitiin ja sapuskaa pöytään tuovaan kalastajasetään. Yksityiskohdat, kuten spagettikastikkeen ryystäminen ja isoäidin Malta-essu, tuovat kokonaisuuteen ihmeellistä arjen runoutta.

Yksi keskeinen henkilö elokuvassa on myös paikallinen radio-dj, joka sekä lukee tuoreimmat uutiset että toteuttaa isoäidin musatoiveet. Yksi näistä toivebiiseistä on lainannut elokuvalle nimensäkin.

Siirtolaisten hädästä saamme ensimmäiset viitteet, kun heitä etsitään sysipimeältä mereltä. Askel askeleelta, kuva kuvalta, aalto aallolta pääsemme lähemmäksi heitä. Kun internointikeskuksessa eräs nigerialaisnuorukainen räppää tarinansa kameralle, alamme jo hiukan ymmärtää mistä on kysymys. Saaren ainoan lääkärin matkassa pääsemme lopulta merellekin ja joudumme todistamaan sanoinkuvaamatonta tragediaa. Silloin viimeistään omat murheet muuttuvat olemattomiksi.

Lääkäri on myös se linkki, joka yhdistää pojan tarinan siirtolaisten tarinaan.

Täysin moitteettomana elokuvaa ei voi pitää. Se, että nuokahtelin pari kertaa pätkän keskivaiheilla, kertoo kylläkin enemmän omasta vireystilastani kuin leffan kiinnostavuudesta. Mutta kertonee se vähän siitäkin, että mukana on myös joitakin "löysiä" hetkiä. Poeettisessa kuvastossa on kuitenkin myös arvaamatonta voimaa. Elokuva jää mieleen myllertämään.

+ tärkeä, ajankohtainen aihe
+ pitkien otosten poetiikka
+ lisää ymmärrystä siirtolaiskriisin laajuudesta
– dramaturgisesti "löysä"

★★★★★

Moonlight (2016)

Moonlight, USA
Ohjaus Barry Jenkins

Barry Jenkinsin toisena pitkänään kirjoittama ja ohjaama Moonlight on kerännyt kriitikoilta lähes yksimielistä ylistystä. Eeppiseen härdelliin huipentuneessa Oscar-kisassakin sei vei parhaan elokuvan pystin kirjaimellisesti ennakkosuosikki La La Landin nenän edestä. Mikäköhän minua vaivaa kun en täysin oivalla mikä Moonlightissa on niin erityistä? Onhan se toki kauniisti toteutettu, ajatuksia herättävä ja paikoin koskettavakin mustan homomiehen kasvutarina. Näyttelijät ovat todella hyviä rooleissaan ja niin edelleen. Mutta että mestariteos ja tuleva klassikko? En jaksa uskoa. Tulevat vuosikymmenet osoittakoot, että olen väärässä.

Miamin Liberty Cityyn sijoittuvassa stoorissa seurataan Chiron-nimisen hepun elämää kolmessa käänteentekevässä ikävaiheessa. Ensin tapaamme hänet äidin laiminlyömänä ja kiusaajien vainoamana ujona koulupoikana "Littlenä" (Alex R. Hibbert), jonka huumediileri Juan (Mahershala Ali) löytää piileskelemästä eräästä autiotalosta ja ottaa suojeluunsa. Aluksi poika on epäluuloinen, mutta aikaa myöten Juanista tulee hänelle isän korvike ja tyttöystävästään Teresasta (Janelle Monáe) varaäiti. Kaikki näkevät, että Little on "erilainen". Mutta koulutovereidenkin joukossa on silti yksi Kevin (Jaden Piner), joka ei asiasta piittaa.

Toisessa episodissa Chiron (roolissa nyt Ashton Sanders) on high school -vaiheessa. Muu ei ole muuttunut paitsi että Juania ei enää ole ja äiti (Naomie Harris) on entistä syvemmällä crack-koukussa. Kiusaaminen on vähintään yhtä julmaa kuin aiemmin. Rehvakkaasti naiskokemuksillaan elvistelevä Kevin (Jharrel Jerome) on pysynyt ystävänä, mutta tämäkin ystävyys on voimassa vain kaverusten ollessa kaksin. Jakso kulminoituu pariin kohtaukseen, joissa Chironin ja Kevinin suhde syvenee ja samalla kompleksisoituu.

Viimein kolmannessa episodissa Chiron on "Black" (Trevante Rhodes), itsensä linnassa uudestaan luonut kultahampainen lihaskimppu. Hän on asettunut Atlantaan ja opetellut saman "ammatin" kuin esikuvansa Juan. Haavoittuvaisen sisimpänsä hän on kätkenyt syvälle kovettuneen nahkansa alle. Mutta kun Kevin (André Holland) yllättäen vuosien jälkeen soittaa, alkaa todellinen Chiron taas nousta lähemmäs pintaa.

Loppukohtaukseen on ladattu valtava määrä patoutunutta tunnetta. Silti minä huomasin vain miettiväni, miten ravintolanpitäjälle, joka itse hoitaa niin tilausten vastaanotot, kokkaukset kuin tarjoilutkin, jää aikaa vielä kaikessa rauhassa istua rupattelemaan asiakkaiden kanssa. Epäolennaista juu. Mutta voiko elokuvaa pitää täysin onnistuneena, jos huomio kiinnittyy moisiin epäolennaisuuksiin jo ensimmäisellä katselukerralla?

No joo. Pienine puutteineenkin Moonlight kannatti ja kannattaa ehdottomasti nähdä. Jenkinsin Oscarilla palkittu käsikirjoitus perustuu Tarell Alvin McCraneyn draamakoulussa kirjoittamaan näytelmään In Moonlight Black Boys Look Blue. Lopputuotteeseen on suodattunut aineksia myös kummankin kirjoittajan omasta elämästä. Mahershala Alin kieltämättä komea sivuosasuoritus noteerattiin niin ikään Oscarin arvoiseksi. (20.7. Kinopalatsi Helsinki)

+ ajatuksia herättävä kasvutarina
+ hyvät näyttelijät
+ kaunis toteutus
− ehkä lähtökohtiinsa nähden hieman vaisu?

★★★★★

Manchester by the Sea (2016)

Manchester by the Sea, USA
Ohjaus Kenneth Lonergan

Useat viiden tähden arviot saivat minut tuumimaan, että tässä on elokuva joka kannattaa nähdä. En silti osannut aavistaa, millaisella voimalla Manchester by the Sea liikuttelisikaan sisuskalujani. Minuthan on kyllä suhteellisen helppo saada nyyhkimään elokuvissa, mutta jos vielä seuraavana päivänäkään en kykene kertomaan kokemuksesta vaimolleni ilman liikuttumista niin se on jo jotain se. Ei siis tosiaankaan mikään turhake tämä näytelmäkirjailijana ja käsikirjoittajana kannuksensa hankkineen Kenneth Lonerganin kolmas ohjaustyö.

Casey Affleck näyttelee Leetä, Bostonin reunamilla elelevää melko epäsosiaalista talonmiestä. Kun hänen isoveljensä Joe yhtenä päivänä kuolee, on Leen palattava entiseen kotikaupunkiinsa (siitä leffan nimi) järjestelemään asioita. Tällöin Lee saa yllätyksekseen tietää myös, että veli on testamentannut hänet teini-ikäisen Patrick-poikansa huoltajaksi. Vastuun ottaminen bändi- ja lätkäharkkojen sekä kahden tyttöystävän välissä sukkuloivasta menevähköstä miehenalusta ei innostaisi, kun omakaan elämä ei ole ihan järjestyksessä.

Takaumissa näytetään väläyksiä Leen ja muiden asianosaisten aiemmasta elämästä. Näin saamme tietää, ettei Lee aina ole ollut samanlainen jurottaja kuin nyt. Että joskus ei kovinkaan kauan sitten hänellä tosiaan on ollut elämä. Saamme tietää myös sen, miten tuo elämä on häneltä riistetty. Se osuu ja tekee kipeätä, koska vastaavaa voisi periaatteessa tapahtua kenelle tahansa. Vähempikin murtaisi ihmisen.

Elokuvan voima on Lonerganin käsikirjoituksessa, joka välttää kaikki kliseet ja teennäisyydet. Tarina koskettaa, koska hahmot ja tapahtumat tuntuvat todellisilta. Casey Affleckin hillityn huikea pääosasuoritus on lopputuloksen kannalta ratkaisevassa roolissa myös. (Ei ihme että elokuvan saamat kaksi Oscariakin tulivat juuri käsikirjoituksesta ja miespääosasta.) Mainiota työtä tekevät kyllä muutkin näyttelijät. Etenkin Patrickiä esittävä parikymppinen Lucas Hedges osoittautuu aikamoiseksi lupaukseksi ja Leen ex-vaimona nähtävä Michelle Williams on hänkin jäätävän hyvä (taas kerran).

Niin ollen viisi tähteä on lähellä tipahtaa täältäkin, mutta jääköön vahvaan neljään vielä. Joka tapauksessa: kun tulee aika listata kuluvan vuoden parhaat ensi-iltaleffat, olisi ihme jos tämä ei olisi top vitosessa. (13.5. Kinopalatsi Helsinki)

+ syvästi koskettava tarina
+ todelle maistuvat hahmot ja tapahtumat
+ erinomaisia näyttelijäsuorituksia

★★★★★