Ohjaus Kaneto Shindô
Akira Kurosawa on niin ylivertainen hahmo oman ikäpolvensa japanilaisten elokuvantekijöiden keskuudessa, että muut jäävät turhankin helposti ja usein hänen varjoonsa. Yksi niistä muista on Kaneto Shindô (1912—2012), joka vaikuttavan, lähes kahdeksankymmenvuotisen uransa aikana ehti laatia käsikirjoituksen 177 elokuvaan ja ohjata 45. Nyt katsomani Onibaba on hänen ohjaustöistään tunnetuin.
Elokuva heittää meidät brutaalin sisällissodan repimään 1500-luvun Japaniin. Kaksi naista, anoppi ja miniä (Nobuko Otowa ja Jitsuko Yoshimura), asuvat parimetristä susuki-heinää kasvavan suoalueen keskellä ja harjoittavat erikoista elinkeinoa. Kaislikon suojista he hyökkäilevät reviirilleen eksyneiden sotilaiden kimppuun, tappavat nämä ja myyvät heidän varusteensa ruokatarpeita vastaan (tästä tulee elokuvan suomenkielinen levitysnimi Onibaba — tappajat). Kovaonnisten samuraiden ruumiit he viskaavat suon keskellä ammottavaan syvään kuiluun.
Mutta tuo on vasta kylmäävä kehys tarinalle, joka varsinaisesti käynnistyy, kun nimettömiksi jäävien naikkosten vanha naapuri, mies nimeltä Hachi (Kei Satô), palaa sodasta. Tulijalla on ikäviä uutisia: hänen toverinsa — nuoremman naisen aviomies ja vanhemman poika — on kaatunut taistelukentille, ja Hachi itsekin on vain nipin napin onnistunut välttämään saman kohtalon. Mutta tuskin ovat surun kyyneleet ehtineet kuivua, kun soturi jo alkaa katsella himoiten kaverinsa leskeä ja tehdä tälle ehdotuksia. Nuori nainen vastustelee aikansa, mutta huomaa kohta itsekin, että miestähän tässä taitaakin tehdä mieli. Siitä taas anoppi ei tykkää ollenkaan, ja hän ryhtyykin välittömästi toimiin pitääkseen miniän loitolla miehestä ja likellä itseään.
Se, että Onibaba (jonka nimi merkitsee japanilaisen kansanperinteen demoninaista) usein luokitellaan kauhuelokuvaksi, johtuu loppupuolen yliluonnollisia vivahteita saavista käänteistä. Kauhuelokuvaksi se on mielestäni kuitenkin aika kesy. Tarinan juuret ovat vanhassa buddhalaisessa kertomuksessa, jota ohjaajan äiti kertoi Shindôlle tämän ollessa lapsi. Alkuperäistarinassa vanhempi nainen pelottelee miniäänsä saadakseen hänet luopumaan päivittäisestä tavastaan käydä temppelissä rukoilemassa. Elokuvassa uskonnollinen aines on korvattu seksillä, mutta perusviesti on sama: kun annat pahalle pikkusormen, saattaa se viedä koko käden (tai tässä tapauksessa naaman).
Elokuvan ytimessä on hätkähdyttävä ajatus siitä, että jos joltakin esi-isältämme tai -äidiltämme olisi viety mahdollisuus seksin harjoittamiseen, ei meitäkään olisi. Toisaalta Onibaban voi nähdä kapitalismin kritiikkinä ja vähäosaisten puolelle asettuvana sosiaalisena kannanottona. Hieman vitsikkäänäkin voi pitää sitä, että kun tappamiset nähdään luonnollisena osana päähahmojen selviytymiskamppailua, ainoastaan anopin itsekästä käyttäytymistä moralisoidaan.
Varsinkin visuaalisesti Onibaba sävähdyttää. Shindô aloitti uransa Mizoguchin oppipoikana, ja tämä japanilaisen elokuvan suurmestari tuleekin mieleen elokuvan monista maalauksellisista otoksista. Toisaalta yllättävät rytminvaihdokset, ennakkoluulottomasti jazzia ja japanilaisia traditioita yhdistelevä musiikkiraita sekä ajankohtaan nähden rohkeat seksikohtaukset osoittavat, että modernimmatkaan virtaukset eivät ole menneet ohjaajalta ohi. Ekspressiivisyys edellä mennään ja realismista viis veisataan etenkin yökohtauksissa. Elokuvahan on tietysti kuvattu mustavalkoisena, ja kontrastit ovat kaakossa niin kuvassa kuin äänessäkin.
+ vangitseva tunnelma
+ tyylikäs visuaalinen toteutus
+ epätavallinen aiheen käsittely
★★★★★
Blu-ray
Eurekan Masters of Cinema -sarjan blu-ray on upea sekin, vaikka ei sarjan parhaiden julkaisujen tasolle ihan ylläkään. Kuvaa ei ole ylikäsitelty, mutta kuitenkin se on tarkka, enimmäkseen häiriötön ja kaiken kaikkiaan miellyttävä katsoa. Vaikka kontrastit ovat jyrkkiä ja mustaa on paljon, erottuvat sävyt hienosti. Kuvasuhde on 2.39:1. Ääniraidaltakaan ei juuri ylimääräisiä suhinoita kuulu. Dialogi kuulostaa selkeältä, vaikka en japaninkielisestä dialogista tietenkään mitään ymmärrä (tekstitys on tarjolla ainoastaan englanniksi).
Ekstroista antoisin on vuonna 2000 nauhoitettu kommenttiraita, jolla tuolloin vielä elossa olleet työryhmän jäsenet eli ohjaaja Kaneto Shindô ja näyttelijät Kei Satô sekä Jitsuko Yoshimura muistelevat lähinnä elokuvan kuvausvaihetta. Saamme tietää muun muassa sen, että koko kolme kuukautta kestäneiden kuvausten ajan työryhmä asui itse kyhäämissään majoissa kuvauspaikan lähellä ja että Shindô itse ei poistunut alueelta edes vapaapäivinä, koska halusi pysyä oikeanlaisessa fiiliksessä. Kommenttiraitaa täydentää mainiosti Kei Satôn kuvaama 38-minuuttinen mykkäfilmi, joka päästää meidät kurkistamaan kulissien taakse. Muita lisukkeita levyllä ovat Onibaban alkuperäinen traileri sekä ohjaaja Alex Coxin (mm. Repo Man) seitsemänminuuttinen vidoesittely. Upeaa on se, että kaikki videoekstrat tarjotaan HD-formaatissa. (Mukana paketissa on myös sisällöltään blu-rayta vastaava DVD.) Tuttuun MoC-tyyliin koteloon on lisäksi pakattu kuvitettu kirjanen, jonka 36 sivua käsittävät kriitikko Doug Cummingsin esseen vuodelta 2005, Kaneto Shindôn oman Onibabaa käsittelevän kirjoituksen vuodelta 2004, yhden version ohjaajaa inspiroineesta alkuperäistarinasta, toimittaja Joan Mellenin Shindô-haastattelun vuodelta 1972 ynnä pakolliset elokuvan ja blu-rayn krediittitiedot.
Kuva & ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti