The Lobster (2015)

The Lobster, Kreikka/Irlanti/Alankomaat/Britannia/Ranska
Ohjaus Yorgos Lanthimos

The Lobsterissa on, jos ei muuta, ainakin omaperäinen idea. Kreikkalaisen Yorgos Lanthimoksen palkittu viides ohjaustyö tapahtuu maailmassa, jossa yksineläminen on kiellettyä. Parittomiksi syystä tai toisesta jääneet kansalaiset toimitetaan syrjäiseen rantaresorttiin, jossa heille annetaan 45 päivää aikaa löytää itselleen puoliso. Jos homma ei luonnistu, heidät muunnetaan eläimiksi (!) omien valintojensa mukaisesti. Lisäaikaa voi tienata pyydystämällä lähimetsissä piileskeleviä "yksinäisiä" jokapäiväisillä metsästysretkillä. Jotkut talon asukkaista ovatkin erikoistuneet juuri siihen.

Yksi tämän eriskummallisen laitoksen uusista asukeista on vaimonsa hylkäämäksi joutunut kalapuikkoviiksi David (Colin Farrell), joka valitsee omaksi transformaation muodokseen hummerin (siitä elokuvan nimi). Hummerit näet ovat pitkäikäisiä ja hän itsekin on aina rakastanut merta. Vaikka aluksi ei siltä näytä, David kuitenkin tekee kaikkensa pysyäkseen ihmisenä. Hän ystävystyy kahden kohtalotoverinsa, "ontuvan miehen" (Ben Whishaw) ja "sössöttävän miehen" (John C. Reilly) kanssa, jotka toisaalta tietenkin ovat hänen kilpailijoitaan. Mahdollisia, joskin epätodennäköisiä, vaimokandidaatteja ovat nainen-jonka-nenästä-vuotaa-verta (Jessica Barden), kekseistä pitävä nainen (Ashley Jensen) ja "sydämetön nainen" (Angeliki Papoulia). Muita päähahmoja ovat hotellin johtajatar (Olivia Colman) ja siivooja (ohjaajan elämänkumppani Ariane Labed). Elokuvan edetessä tapaamme vielä kapinallisten johtajan (Léa Seydoux), joka on laatinut väelleen omat yhtä absurdit ja ehdottomat sääntönsä, sekä kapinallisiin kuuluvan "likinäköisen naisen" (Rachel Weisz), joka toimii myös tarinan kertojana.

Monissa arvioissa The Lobster määritellään komediaksi, mitä en oikein ymmärrä, sillä elokuva ei ole mielestäni ollenkaan hauska vaan paremminkin karmiva. Tai no joo, taisi minuakin hiukan hymyilyttää siinä kohdassa, jossa David esittelee koiransa kertoen tämän olleen aiemmin veljensä. Jos huumoria onkin, on se joka tapauksessa sysimustaa. Mikä ei toki ole huono asia.

Elokuva tietysti satirisoi nykymaailman pinnallisuutta ja parisuhdekeskeisyyttä sekä kaikenlaista lokeroajattelua, jollaisesta viime kädessä myös erilaiset totalitaariset ideologiat kumpuavat. Ja sen se tekee varsin kekseliäästi ja pisteliäästikin. Kerronnassa on kuitenkin myös tyhjäkäyntiä, joka vie tarinalta tehoja. Ehdottomiin plussapuoliin on luettava se, ettei tapahtumien kulkua osaa ennakoida. Loppuratkaisu on – erikoinen.

Sen tyyppinen elokuva The Lobster on, että se saattaa hyvinkin kasvaa mielessä ajan myötä. Mutta ainakin näin ensi alkuun se tuntuu ehkä sittenkin vähän liian teennäiseltä ja akateemiselta puhutellakseen minua. Ohjaajaa aion pitää silmällä. (23.8. Kinopalatsi Helsinki)

+ omaperäinen idea
+ purevaa satiiria
+ erikoinen loppuratkaisu
− vähän kuivakka kokonaisuus

★★★★★

Jason Bourne (2016)

Jason Bourne, USA
Ohjaus Paul Greengrass

Robert Ludlumin suosituista romaaneista valkokankaille harpannut Jason Bourne on pirstoutuneelle ajallemme ominainen toimintasankari: kaikkivoipa James Bondin tapaan ja aina askeleen edellä vihollisiaan, mutta myös identiteetiltään epävarma jokamies joka haluaisi päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa. Matt Damon esitti Bournea kolmessa 2000-luvun alun Ludlum-filminnöksessä (Medusan verkko 2002, Medusan isku 2004, Medusan sinetti 2007), joista kaksi jälkimmäistä ohjasi "realistisen toiminnan" mestarina tunnettu Paul Greengrass. Neljänteen Bourne-leffaan Medusan perintö (2012) Damon ja Greengrass eivät enää lähteneet mukaan, minkä seurauksena siitä tulikin vain aiempien elokuvien menestyksellä ratsastanut spin-off. Nyt Damon ja Greengrass ovat taas palanneet Ludlumin maailmoihin ja tuoneet valkokankaille uuden agenttiseikkailun, joka kantaa ytimekästä nimeä Jason Bourne. Uutuus kiinnosti katsastaa, koska tiedän Greengrassin yhdeksi nykypäivän parhaista toimintaohjaajista – vaikka en totta puhuen tarkalleen edes muista mitkä aiemmista Bourneista olen nähnyt.

Juonta on turha lähteä selostamaan, niin paljon pätkässä tapahtuu. Olennaista on, että agenttihommat taakseen jättänyt Bourne joutuu taas CIA:n jahtaamaksi, kun hänet ensin löydetään keskeltä Ateenan viimekesäisiä mellakoita. Tällaiset kytkennät uutisista tuttuihin vielä melko tuoreisiin tosielämän tapahtumiin tuovat juttuun oman maukkaan lisänsä, varsinkin kun samaan aikaan annetaan ymmärtää että modernit tiedustelupalvelut pääsevät helposti ja nopeasti jäljillemme heti kun tarve vaatii. Leffan antama kuva CIA:n valvontakoneiston tehokkuudesta ei välttämättä ole sen totuudenmukaisempi kuin muukaan tarina-aines, mutta ajattelemisen aihetta se silti antaa kaikille meille tietoverkkoa käyttäville.

Vauhtia ja jännitystä elokuvassa riittää ensimmäisistä kuvista viimeisiin. Koko ajan tapahtuu jotakin, joskaan joka hetki ei ole aivan selvää mitä. Ohjaajan levoton kuvaus- ja leikkaustyyli kyllä sinänsä tukee kokonaisuutta hyvin. Stoorin täydellisen ymmärtämisen kannalta saattaisi olla eduksi, jos kaikki aiemmat Bournet olisi nähtynä ja suht tuoreessa muistissa. Ihan hyvin tämä silti toimii itsenäisenäkin viihdykkeenä. Uskottavuuskaan ei joudu ihan niin suurelle koetukselle kuin tämän lajin elokuvissa yleensä, vaikka toki homma välillä överiksi meneekin. Eräällä tavalla ilahduttavaa on myös touhun totisuus, siis se ettei menoa mehusteta keventävällä huumorilla tai romantiikalla.

Matt Damon on tietysti ainoa oikea Jason Bourne, niin kuin Medusan perinnön tekijätkin ajoissa ymmärsivät. Myös muut pääosien esittäjät onnistuvat tässä oikein hyvin. Erityishuomion ansaitsee taas kerran huimassa nousukiidossa oleva Alicia Vikander, jolla ei ole vaikeuksia täyttää kangasta CIA:n nörttiosaston päällikön hieman ristiriitaisessa roolissa. Tommy Lee Jones hänen pomonaan on tavanomaista särmikkäämpi pahis ja Vincent Cassel tämän luottosalamurhaajana vangitsee myös katseen, vaikka rooli on hänen tasoiselleen näyttelijälle kyllä vähän epäkiitollinen. Riz Ahmed CIA:n kuristusotteesta pois pyristelevänä tietotekniikkaguruna teki niin ikään vaikutuksen minuun. Aiemmista Bourneista tuttuna hahmona screenillä käväisee Julia Stilesin esittämä Nicky Parsons, jonka kohtalona on johdattaa CIA Bournen jäljille.

Hirveästi Jason Bournesta ei lopulta käteen jää, mutta mojovan rautaisannoksen keskimääräistä laadukkaampaa toimintaviihdettä se tarjoaa sellaisen puutostilasta kärsivälle. (22.8. Tennispalatsi Helsinki)

+ vauhtia ja jännitystä yllin kyllin
+ mielenkiintoista ajankohtaista tematiikkaa
+ hyvät näyttelijät
– vähempikin räime riittäisi

★★★★★

Profeetta (2009)

Un prophète, Ranska
Ohjaus Jacques Audiard

Orionin kesäkauden tarjonnasta ehdin tällä kertaa katsomaan vain Jacques Audiardin kehutun vankiladraaman, joka kuvaa arabitaustaisen nuoren miehen kuutta vuotta kiven sisässä. Elokuvassa pahoinpitelyistä tuomittu Malik (Tahar Ramin ensimmäisessä leffapääroolissaan) pääsee nopeasti vankilaa hallitsevan korsikalaisjengin suojeluun murhaamalla yhden heidän vihollisensa, arabin. Nuorukainen ei kuitenkaan tyydy juoksupojan asemaan vaan käyttää suhteitaan myös omaksi hyväkseen. Linnavuosiensa aikana Malik kehittyykin taitavaksi peluriksi, joka uskaltaa lopulta haastaa myös suojelijansa Lucianin (roolissa loistava Niels Arestrup).

Vankilakuvauksessa on vahvaa autenttisuuden tuntua, joskin ajoittainen sekavuus juonenkulussa laimentaa hiukan kokonaisvaikutelmaa. Myöskin loppuratkaisu on tämän lajin elokuvaan ehkä vähän lälly. Raminin ja varsinkin Arestrupin väkivahvat roolisuoritukset pitävät leffan kuitenkin tukevasti raiteillaan. Audiard ja Thomas Bidegain ovat viimeistelleet käsiksen Abdel Raoul Dafrin ja Nicolas Peuffaillit'n laatiman tarinan pohjalta. (3.8. Orion)

+ intensiivinen henkilödraama
+ autenttista vankilakuvausta
+ Ramin ja Arestrup
− tyylilajiin nähden lälly loppuratkaisu

★★★★★

Spotlight (2015)

Spotlight, USA
Ohjaus Tom McCarthy

Vihdoin aikataulut järjestyivät niin, että sain katsotuksi myös viime talven palkintokauden suurimman menestyjän. Tom McCarthyn ohjaama sähäkkä journalistidraama vei muun muassa parhaan elokuvan ja parhaan sovitetun käsikirjoituksen (McCarthy ja Josh Singer) Oscarit keväällä. Leffa kertoo Boston Globe -lehden tutkivista toimittajista, jotka vuonna 2002 paljastivat katolisten pappien harjoittaman lasten hyväksikäytön laajuuden sekä sen kuinka kirkko on tätä toimintaa systemaattisesti peitellyt jo vuosikymmenien ajan. Ei mikään mieltä lämmittävä stoori siis, mutta kiistämättä tärkeä silmien avaaja.

Käsikirjoittaja Singerin mukaan Spotlight ei ole hyökkäys katolista kirkkoa vastaan vaan ennen kaikkea kertomus journalismin voimasta. Varmasti näin. Mutta jos olisin katolinen ja vieläpä hurskas sellainen niin ei tätä kiva olisi katsoa.

Sujuva, vahvasti dialogivetoinen draama pitää pihdeissään ja saa olon sopivalla tavalla epämukavaksi. Myöskin koko näyttelijäensemble tekee takuuvarmaa työtä. Varsinkin Mark Ruffalo työlleen omistautuneena toimittajana on liekeissä. Upeita ovat muutkin Spotlight-tiimin jäsenet Michael Keaton, Rachel McAdams ja Brian d'Arcy James. Mad Menistä tuttu John Slattery heidän esimiehenään ja Liev Schreiber päätoimittajana ovat hekin vallan hyviä. Silti, loppujen lopuksi, elokuva tuntui minusta kokonaisuutena jotenkin särmättömältä. Se on ikään kuin vähän liiankin virtaviivainen jäädäkseen kunnolla mieleen. Niin kuin Oscar-menestyjät usein. (24.7. Kinopalatsi)

+ puhutteleva, tosipohjainen tarina
+ timmi käsikirjoitus
+ hyvät näyttelijät
– turhan virtaviivainen erottuakseen massasta

★★★★★

Sanshô Dayû (1954) & Gion bayashi (1953) (Blu-ray)

Kenji Mizoguchia (1898–1956) pidetään japanilaisen elokuvan kultakauden yhtenä suurmestarina Yasujirō Ozun (1903–1963) ja Akira Kurosawan (1910–1998) rinnalla. Siihen nähden olen perehtynyt Mizoguchin tuotantoon hävettävän huonosti. Lähinnä tunnen hänen kaikkein kuuluisimman työnsä Kalpean kuun tarinoita (Ugetsu monogatari, 1953), jonka olen nähnyt useaan kertaan ja jonka itsekin aina rankkaan korkealle maailman kauneimmista elokuvista puhuttaessa. O'Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna, 1952) on toinen Mizoguchin ohjaus, jonka olen joskus nähnyt. Nyt siis lisäsin Mizoguchi-tuntemustani sadalla prosentilla katsomalla blu-rayltä Lääninherra Sanshon (Sanshô Dayû, 1954) ja Gionin soittajat (Gion bayashi, 1953). Näistä varsinkin ensinmainittu on erittäin kovassa maineessa (jaettu 59. sija neljän vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä), ja omat odotukseni olivat sen mukaiset. Pettyä ei onneksi tarvinnut. Ja aika mukavaksi pätkäksi tuo ei ihan yhtä maineikas Gionin soittajatkin osoittautui.

Sanshô Dayû 

(Lääninherra Sansho)

Japani 1954
Ohjaus Kenji Mizoguchi

Lääninherra Sansho tapahtuu Kalpean kuun tavoin kaukaisessa historiassa – eikä ainakaan kuvallisessa kauneudessa jää siitä tippaakaan jälkeen. Näinä aikoina, kun mahdollisimman pienen syväterävyysalueen tavoittelussa mennään välillä naurettavuuksiin, onkin erityisen virkistävää katsoa vaihteeksi elokuvaa, jossa toinen toistaan kauniimmin sommitellut syvätarkat kuvat seuraavat toisiaan. Toisella tavalla ilmaistuna: tässä leffassa ei ole montaa sellaista kuvaa, joka pysäytettynä, kehystettynä ja seinälle ripustettuna ei olisi olohuoneen näyttävä katseenvangitsija.

Pelkillä kauniilla kuvilla ei klassikoksi kuitenkaan päästä. Pitää olla myös vahva tarina. Sekin puoli Sanshossa on kyllä kunnossa. Ikiaikaiseen kansantaruun pohjautuvan elegian ytimessä on ajatus ihmisten tasavertaisuudesta – ajatus, joka elokuvan kuvaamana aikakautena oli puhdasta utopiaa ja on sitä monessa maailmankolkassa valitettavasti vieläkin. Hätkähdyttävää onkin tajuta, että vaikka maailma on tuhannessa vuodessa muuttunut melkoisesti, eräät asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan. Kuten se Sanshon esittämä universaali totuus, ettei ihmisiä yleensä kiinnosta puuttua epäkohtiin, jotka eivät kosketa heitä itseään. Siksi esimerkiksi rosvoaminen ei ole hävinnyt maailmasta mihinkään. Eikä ihmiskauppa. Eikä vallan väärinkäyttö. Siitäkin Sansho kauniilla tavalla muistuttaa, että joskus vain lakia ja auktoriteetteja uhmaamalla voi maailmaa muuttaa paremmaksi.

Masauji (Masao Shimizu) on kunnioitettu hallintovirkamies, joka erotetaan tehtävistään ja ajetaan maanpakoon, koska hän on osoittanut liikaa myötätuntoa kapinoivia talonpoikia kohtaan. Vuosia myöhemmin hänen vaimonsa ja lapsensa ovat matkalla hänen luokseen, kun heidät kaapataan ja erotetaan toisistaan. Äiti Tamaki (Kinuyo Tanaka) pakotetaan kurtisaaniksi, kun taas lapset Zushiô (aikuisena Yoshiagi Hanayagi) ja Anju (Kyôko Kagawa) myydään orjiksi brutaalin nimihahmon (Eitarô Shindô) tiluksille. Yllättäen Sanshôn oma poika Taro (Akitake Kôno) on se henkilö, joka näkyvimmin vastustaa isänsä mielivaltaa. Sitä vastoin Zushiô näyttää omaksuvan asenteen, jollaisella hankitaan tyrannin luottamus. Hänelle on kuitenkin varattu päähenkilön ja sankarin rooli tarinassa, joka on ihmeellinen yhdistelmä melodraamaa ja runoutta.

Tarinan kaikki käänteet eivät ehkä ole aivan uskottavia, mutta mitä väliä. Esteettisesti ja sisällöllisesti juttu sävähdyttää tavalla, johon harva elokuva pystyy. Aivan erityisen koskettava on elokuvan loppu. Fuji Yahiron ja Yoshikata Yodan käsis perustuu Mori Ōgain vuonna 1915 ilmestyneeseen versioon vanhasta japanilaisesta tarusta.

+ tunteikas ja sisältörikas tarina
+ teemoiltaan universaali ja aina ajankohtainen
+ visuaalisesti järjettömän kaunis

★★★★★

Gion bayashi 

(Gionin soittajat)

Japani 1953
Ohjaus Kenji Mizoguchi

Gionin soittajat kuuluu Mizoguchin nyky-Japania kuvaaviin töihin ja käsittelee naisen asemaa modernissa sodanjälkeisessä yhteiskunnassa kahden geishan näkövinkkelistä. Miljöönä on tarkalleen ottaen Gionin maineikas geisha-alue Kiotossa, siitä elokuvan nimi. Nuori Eiko (Ayako Wakao) pestautuu äitinsä kuoleman jälkeen geishataloon harjoittelijaksi, koska hänen isänsä ei voi eikä halua häntä elättää eikä vakavaraisempi setäkään ilman vastikkeita (lue: ruumiillisia palveluksia). Eikon ottaa suojiinsa kokenut Miyoharu (Michiyo Kogure), joka on ollut hänen niin ikään geishana työskennelleen äitinsä ystävä. Miyoharulla ei kuitenkaan ole suojattinsa ylläpitämiseen tarvittavia varoja, ja niinpä hän Eikon tärkeän debyytin koittaessa joutuu turvautumaan muiden apuun. Tästä tietenkin seuraa taloudellisen itsenäisyyden menetys. Kusuda-niminen liikemies (Seizaburo Kawazu) tarjoutuu Eikon ns. isännäksi, mutta ei hänkään ihan puhtain jauhoin. Samalla kun nuori geisha altistuu Kusudan lähentely-yrityksille, Miyoharun pitäisi edistää herran bisneksiä avaamalla syli tämän tärkeimmälle asiakkaalle (Haruo Tanaka). Naisilta ei tietenkään kysytä etukäteen mitä he sopimuksen näistä detaljeista ovat mieltä.

Sanshoon verrattuna Gionin soittajat on astetta kamaridraamamaisempi, mutta tavattoman kaunis sekin on kuviltaan. Näyttelijätyö on laadukasta niin ikään. Eitarô Shindô on muuten mukana tässäkin esittäen pienessä mutta olennaisessa roolissa Eikon isää, jälleen melko mieleenpainuvasti. Itse elokuva kuvastaa tyylikkäästi geishakulttuurin murenemista modernissa Japanissa. Perinteisestihän geishat ovat olleet arvostettu ammattikunta, jonka tehtäviin on kuulunut seuranpitoa ja asiakkaiden viihdyttämistä mutta ei missään nimessä seksuaalisia palveluita. Sodanjälkeisessä uudessa Japanissa myös jotkut ilotytöt olivat tuosta vain alkaneet nimittää itseään geishoiksi ("geisha girl"), minkä seurauksena varsinaisten geishojen sosiaalinen status laski ja geishabisneksen ja prostituution rajat alkoivat hämärtyä.

Minä en koko tätä geishahommaa ole koskaan oikein tajunnut, mutta paljon tyylikkäämmin ja mielenkiintoisemmin Mizoguchi sitä kuvaa kuin vaikkapa Rob Marshall ylipitkässä Hollywood-imelyydessään Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha, 2005). Mizoguchi on käsitellyt geishojen maailmaa monessa muussakin elokuvassaan, tunnetuimmin Gionin soittajien varhaisessa sisartyössä Gionin sisarukset (1936). Aihepiiri oli ohjaajalle läheinen muun muassa siksi, että myös hänen oma sisarensa (joka isän epäonnistuneiden bisnesten takia oli annettu adoptoitavaksi 14-vuotiaana) työskenteli geishana. Mizoguchin itsensä puolestaan tiedetään olleen ahkera ilotalojen asiakas.

+ yhteiskunnallinen aihe
+ hyvät näyttelijät
+ visuaalisesti kaunis

★★★★★

Blu-ray/DVD

Eurekan tuplaformaattijulkaisu sisältää molemmat elokuvat sekä blu-ray- että DVD-muodossa. Kummankin elokuvan kuvanlaatu on blu-rayllä hyvä jos ei erinomainen. Ääniraita jättää enemmän toivomisen varaa, mutta ei ole syytä epäillä etteikö silläkin puolella olisi parasta yritetty. DVD-versioita en katsonut.

Ekstroja on niukalti, mutta laatu korvaa määrän. Kummankin elokuvan trailerin lisäksi lätyillä on vain Mizoguchi-ekspertti Tony Raynsin luennot, jotka kyllä avaavat näitä teoksia ja niiden paikkaa ohjaajansa tuotannossa varsin kiinnostavasti. Tuttuun MoC-tyyliin kotelossa on myös kirjanen, joka tällä kertaa sisältää vain elokuvien krediittitiedot, joitakin valokuvia sekä alkuperäisen Mori Ōgain tarinan, johon Sanshô Dayû perustuu. Mielenkiintoisesti sekin kokonaisuutta täydentää.

Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

The Hateful Eight (2015)

The Hateful Eight, USA
Ohjaus Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon kahdeksas ohjaustyö ei ole saanut kriitikoita pahemmin pomppimaan innosta. Jotkut ohjaajan faneistakin ovat kai olleet puolittain pettyneitä uutuuteen. Jokseenkin kaikki taitavat kuitenkin olla yhtä mieltä siitä, että 87-vuotiaan säveltäjälegendan Ennio Morriconen scorestaan nyt vihdoin saama Oscar on enemmän kuin ansaittu. Ennion takia minäkin tämän ensisijaisesti halusin nähdä. Mutta on Tarantinon lumimyrskylänkkärissä muutakin hyvää. Vaikka itse tarina ei tällä(kään) kertaa järin ihmeellinen ole, osoittaa Quentin taas kerran kykynsä nimenomaisesti tarinan kertojana: The Hateful Eight pitää tiukasti pihdeissään koko kolmituntisen kestonsa ajan, vaikka toimintaa on vähän ja puhetta paljon ja vaikka juttu tapahtuu suurimmaksi osaksi yksien seinien sisällä.

Koska ohjaaja luulee, että fanit odottavat Tarantino-elokuvalta kunnon veriroiskeita, niin niitäkin tietysti on. Mutta jotenkin nekin tuntuvat tässä paremmin perustelluilta kuin vaikkapa muuten oivallisen Django Unchainedin lopussa. On kyllä tähdennettävä, että erittäin brutaali The Hateful Eightinkin lopetus silti on.

Miljöö on talvinen Wyoming ja aika joskus sisällissodan jälkeen. Vankkurit kiitävät lumimyrskyssä. Palkkionmetsästäjä John "Hangman" Ruth (Kurt Russell) on niissä viemässä viimeisintä saalistaan Daisy Domergueta (Jennifer Jason Leigh) Red Rockin kaupunkiin tuomiolle. Matkanteko keskeytyy, kun myrskyn takia jalkamieheksi joutunut Ruthin ammattiveli ja sisällissodan veteraani Marquis Warren (Samuel L. Jackson) liftaa kyytiin. Samoin tekee hetkeä myöhemmin Red Rockin sheriffiksi itseään väittävä Chris Mannix (Walton Goggins), joka selvästikään ei pidä Warrenin värisistä ihmisistä. Tämä toisiaan kyräilevä joukkio kuskeineen hakeutuu sitten suojaan matkan varrella sijaitsevaan Minnien majataloon. Tai mikä nykyaikaisen huoltoaseman vastine se ikinä onkaan.

Minnietä itseään ei kuitenkaan missään näy. Hänen sijastaan paikalla on neljä epäilyttävän oloista tyyppiä. Meksikolainen Bob (Demián Bichir) sanoo tuuraavansa Minnietä tämän poissaollessa. Puhelias engelsmanni (Tim Roth) esittäytyy kuinka ollakaan Red Rockin pyöveliksi. Takan ääressä kyhjöttävä vanhus (Bruce Dern) tunnistetaan etelävaltiolaiseksi kenraaliksi, Warrenin vanhaksi viholliseksi siis. Kaikkein salaperäisin on omassa nurkassaan "muistelmia" kirjoitteleva "cowboy" (Michael Madsen).

Edetessään tarina saa yhä enemmän mysteeridraaman piirteitä. Ja šakkiottelun. Joku valehtelee, mutta kuka? Vai valehtelevatko kenties kaikki? Onko kukaan se joka väittää olevansa? Jos jutussa jonkinlaista yleismaailmallista sanomaa on, liittyy se suvaitsevaisuuteen ja ennakkoluulojen voittamiseen.

Kaikessa en Tarantinoa arvosta, mutta sille nostan stetsonia, että hän sekä vaalii perinteitä että uudistaa niitä. The Hateful Eight edustaa genreistä perinteisintä, westerniä, mutta kaikkea muuta kuin klišeisesti. Milloinkaan aikaisemmin en länkkärissä ole nähnyt esimerkiksi näin hyytävää ja iholle tulevaa talvimyräkkää. Hahmogalleriakaan ei ole millään muotoa tavanomainen, vaikkakin ehkä tyypillisen tarantinomainen. Romantiikkaa jutussa ei ole tipan vertaa. Paitsi tietysti siinä mielessä, että ohjaajan esittämä kuva lännestä on vahvasti tarantinosoitu.

Perinteitä The Hateful Eightissä kunnioitetaan myös sillä tavalla, että tuotantoformaattina on ollut spektakuläärinen Ultra Panavision 70, joka on edellisen kerran ollut käytössä 1960-luvulla. Harmillista onkin, että Lasipalatsin mentyä remonttiin Helsingistä ja koko Suomesta puuttuu tällä hetkellä leffateatteri, jossa elokuva pystyttäisiin esittämään siinä muodossa kuin se on tarkoitettu esitettäväksi. Varsin komealta se silti näyttää näin digitaalisenakin. Vänkää sinänsä, että Tarantino on käyttänyt tätä eeppistä filmiformaattia näin pienimuotoisen elokuvan tekemiseen ja saanut kuin saanutkin sen näyttämään isolta.

Entäs se musiikki? No ei se läheskään parasta Morriconea ole mielestäni mutta kuitenkin yksi parhaista syistä katsoa tämä äijäily – Robert Richardsonin loisteliaan kuvaustyön ja vahvan näyttelijäkaartin ohella. Alla olevista tähdistä yksi onkin omistettu Enniolle ja loput kolme muulle elokuvalle.

+ hieno musiikki
+ komeat kuvat
+ rutosti äijäkarismaa screenillä
− paljon puhetta, vähän tarinaa

★★★★★

Tabu (1931) (Blu-ray)

Tabu: A Story of the South Seas, USA
Ohjaus F. W. Murnau

Käsittelyyn tulee yksi viimeisimmistä blu-ray-hankinnoistani – ja elokuva, joka omissa silmissäni on yksi kauneimmista koskaan tehdyistä. Ainakin kun mykkäleffoista puhutaan. Kyseessä on F. W. Murnaun sykähdyttävä Tabu, legendaarisen saksalaisohjaajan yllättäväksi joutsenlauluksi jäänyt kertomus kielletystä rakkaudesta Etelämerellä. Murnau kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin 11. maaliskuuta 1931, traagisesti tasan viikkoa ennen 22. elokuvansa ensi-iltaa. Hän oli 42 vuoden käinen.

Tieto ohjaajaa odottaneesta kohtalosta tuo Tabun muutenkin pakahduttaviin loppukuviin väkisin oman mausteensa. Juuri kauniimpaa elokuvallista testamenttia ei kukaan voisi jälkeensä jättää.

Bora Boralla ja muualla Polynesiassa kuvattu Tabu kertoo yhtäältä perinteisen polynesialaisen elämänmuodon ja länsimaisen "sivistyksen" kohtaamisesta. Toisaalta se on universaali kertomus siitä kuinka aina ja kaikkialla uudet sukupolvet kyseenalaistavat vanhempiensa itsestäänselvyyksinä pitämät tavat ja traditiot. Raamatun syntiinlankeemuskertomuksen modernina muunnelmanakin elokuvan voi nähdä. Mutta ennen kaikkea se on tenhoava tarina rakkaudesta, jota ympäröivä yhteisö ei voi sallia. Viimemainittu näkökanta asettuu kiintoisaan valoon, kun ottaa huomioon, että Murnau itse oli puoliavoimesti homoseksuaali aikana, jolloin moinen oli kaikkea muuta kuin yleisesti hyväksyttyä.

Matahi ja Reri (krediiteissä nämä ovat myös näyttelijöiden nimet) ovat nuoria rakastavaisia, joiden onnen tielle asettuu ikiaikainen polynesialainen perinne. Tyttö määrätään jumalille pyhitettäväksi, mikä tarkoittaa, että hänestä tulee tabu. Tästedes se, joka häneen koskisi, tai edes katsoisi häntä himoiten, olisi kuoleman oma.

Rakkaus kuitenkin voittaa pelon seuraamuksista. Niinpä Matahi ryöstää tytön ja pakenee tämän kanssa yhdelle naapurisaarista, semmoiselle, jossa valkoisen miehen laki on jo syrjäyttänyt vanhat polynesialaiset lait. Mutta kohtalo – Hitu-nimisen synkän vanhuksen hahmossa ruumiillistuen – seuraa heitä kuin varjo. Lisäksi nuoret saavat karvaasti kokea sen kuinka eurooppalaiset käyttävät natiivien sinisilmäisyyttä hyväkseen. Asetelmassa voi halutessaan nähdä heijastumaa siitäkin, millaiseksi Murnau koki taiteilijan aseman Hollywoodissa.

Elokuva käynnistyi Murnaun ja Robert Flahertyn yhteisenä hankkeena. Taustalla oli Hollywoodiin tuskastuneen Murnaun halu päästä pois rahanahneiden tuottajien vaikutuspiiristä. Niinpä hän oli ostanut jahdin ja ehdottanut Flahertylle – toiselle elokuvakaupungin outsiderille, jonka veljeen hän oli tutustunut aiemmin (David Flaherty toimi Tabussa apulaisohjaajana), – että tämä lähtisi hänen kanssaan työskentelemään Etelämerelle. Flahertyllä kun oli entuudestaan kokemusta polynesialaisten kanssa toimimisesta. Nanookin ja Moanan ohjaaja tarttuikin empimättä tarjoukseen. Mutta pian kävi selväksi, etteivät nämä kaksi erilaista taiteilijaa saisi kanoottejaan kulkemaan samaan suuntaan. Käsikirjoituksen he saivat jotenkuten työstettyä yhdessä, mutta tuotannon käynnistyttyä Murnau otti komennon ja Flahertyn rooliksi jäi lähinnä huolehtia filmien kehityksestä. Asiaan vaikutti sekin, että alkuperäisten rahoittajien vetäydyttyä Murnau päätti rahoittaa elokuvan itse.

Flahertylle olisi vielä ollut tarjolla kuvaajan rooli, mutta kun hän ei oikein hallinnut tekniikkaa, Hollywoodista kutsuttiin Floyd Crosby hätiin. Tämä sitten onnistuikin ensimmäisen pitkän elokuvansa kuvaustyössä Oscarin arvoisesti. Elokuvan näyttelijät ovat aitoja saarten asukkaita ja ensikertalaisia kameran edessä. Reri, oikealta nimeltään Anne Chevalier, näytteli sittemmin parissa muussakin elokuvassa, mutta muille tämä on myös jäänyt ainoaksi.

Flahertyn ohjaamaksi ja kuvaamaksi tiedetään elokuvan aloittava kalastuskohtaus. Flahertyn vaikutusta voi muutenkin nähdä Tabun etnografisessa aineistossa, ja esimerkiksi Moana-laivan nimi on ilmeinen kumarrus hänen edelliselle elokuvalleen. Mutta tarinan dramaattinen vierre ja kuvakerronnan lyyrinen notkeus ovat selvästi ehtaa Murnauta. Huomattavaa on, että Viimeisen miehen tapaan tässä ei ole lainkaan välitekstejä. Tai ne muutamat, jotka ovat, ovat aina kuvakerronnallisesti motivoituja: kirjeitä, kuitteja, seinätauluja ja niin edelleen. Dialogiplansseja elokuvassa ei ole ainuttakaan.

Muitakin Murnaun aiemmista leffoista tuttuja piirteitä teoksesta löytyy. Onhan vaikkapa iloton Hitu selvästi samantapainen kohtalon airut kuin Nosferatun kreivi Orlok.

Paitsi että Tabu sykähdyttää tarinallaan ja kuvillaan, on se myös etnografisesti ja historiallisesti arvokas. Elokuvaan on kauniilla tavalla tallentunut palanen kadonnutta maailmaa. Kun Bora Bora vielä filmausten aikaan oli jokseenkin spoilaamaton saariparatiisi, on se sittemmin tullut tunnetuksi amerikkalaisten sotilastukikohtana ja luksusluokan lomakohteena. Nykyään saarella tuskin voi törmätä ihmiseen, joka ei tavalla tai toisella olisi tekemisissä turismin kanssa.

+ koskettava tarina
+ kuvallisesti kaunis
+ myös etnografiselta sisällöltään arvokas
+ ikkuna kadonneeseen maailmaan

★★★★★

Blu-ray

Tämäkin blu-ray on Eurekan huippulaadukasta Masters of Cinema -sarjaa. Kuvalähteenä on ollut Luciano Berriatúan elokuvan 75-vuotisjuhliin valmistama restauraatio, jossa ovat mukana myös Paramountin levitysversiostaan aikanaan poistattamat kuvat ja kohtaukset (kuten kuvat paljasrintaisista polynesialaisnaisista tanssimassa). Tämä versio siis vastaa Murnaun alkuperäistä näkemystä todennäköisesti paremmin kuin yksikään aiemmin nähtävillä ollut. Kuvassa on joitakin epätasaisuuksia, mutta ottaen huomioon elokuvan iän ja sen ettei alkuperäistä negatiivia ole ollut käytettävissä (se katosi toisen maailmansodan aikana), laatu on todella hyvä. Kuvasuhde on alkuperäinen 1.19:1. Hugo Riesenfeldin säveltämä alkuperäismusiikki tarjotaan mono 2.0 -formaatissa.

Ekstrat ovat erinomaisen kattavat (vaikka eivät silti yhtä kattavat kuin aiemmalla saman firman DVD:llä, mistä miinusta). Kommenttiraidalla teosta analysoivat ja taustoittavat elokuvahistorioitsijat R. Dixon Smith ja Brad Stevens. Se on antoisaa kuunneltavaa, vaikka herrat ehkä innostuvat vähän liikaakin tulkitsemaan. Tabun syntyhistoriaa ja merkitystä valaisevat lisää Luciano Berriatúan 15-minuuttinen pienoisdokumentti sekä printattu 55-sivuinen kirjanen. Jälkimmäinen sisältää Scott Eymanin erinomaisen esseen "Sunrise in Bora Bora", David Flahertyn muistelon, Floyd Crosbyn haastattelun, otteita Murnaun Tabua käsittelevistä kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä sekä joukon harvinaisia valokuvia elokuvan tuotantovaiheesta. Levyllä on lisäksi valikoima poisjätettyjä kohtauksia sekä kuvatusta materiaalista erikseen valmistettu lyhytdokumentti Treibjagd in der Südsee (1940), joka kertoo koko kylän yhteisestä kalastussessiosta Bora Boralla. Loistava kokonaisuus!

Kuva ja ääni: ★★★★★

Ekstrat: ★★★★★