Profeetta (2009)

Un prophète, Ranska
Ohjaus Jacques Audiard

Orionin kesäkauden tarjonnasta ehdin tällä kertaa katsomaan vain Jacques Audiardin kehutun vankiladraaman, joka kuvaa arabitaustaisen nuoren miehen kuutta vuotta kiven sisässä. Elokuvassa pahoinpitelyistä tuomittu Malik (Tahar Ramin ensimmäisessä leffapääroolissaan) pääsee nopeasti vankilaa hallitsevan korsikalaisjengin suojeluun murhaamalla yhden heidän vihollisensa, arabin. Nuorukainen ei kuitenkaan tyydy juoksupojan asemaan vaan käyttää suhteitaan myös omaksi hyväkseen. Linnavuosiensa aikana Malik kehittyykin taitavaksi peluriksi, joka uskaltaa lopulta haastaa myös suojelijansa Lucianin (roolissa loistava Niels Arestrup).

Vankilakuvauksessa on vahvaa autenttisuuden tuntua, joskin ajoittainen sekavuus juonenkulussa laimentaa hiukan kokonaisvaikutelmaa. Myöskin loppuratkaisu on tämän lajin elokuvaan ehkä vähän lälly. Raminin ja varsinkin Arestrupin väkivahvat roolisuoritukset pitävät leffan kuitenkin tukevasti raiteillaan. Audiard ja Thomas Bidegain ovat viimeistelleet käsiksen Abdel Raoul Dafrin ja Nicolas Peuffaillit'n laatiman tarinan pohjalta. (3.8. Orion)

+ intensiivinen henkilödraama
+ autenttista vankilakuvausta
+ Ramin ja Arestrup
− tyylilajiin nähden lälly loppuratkaisu

★★★★★

Spotlight (2015)

Spotlight, USA
Ohjaus Tom McCarthy

Vihdoin aikataulut järjestyivät niin, että sain katsotuksi myös viime talven palkintokauden suurimman menestyjän. Tom McCarthyn ohjaama sähäkkä journalistidraama vei muun muassa parhaan elokuvan ja parhaan sovitetun käsikirjoituksen (McCarthy ja Josh Singer) Oscarit keväällä. Leffa kertoo Boston Globe -lehden tutkivista toimittajista, jotka vuonna 2002 paljastivat katolisten pappien harjoittaman lasten hyväksikäytön laajuuden sekä sen kuinka kirkko on tätä toimintaa systemaattisesti peitellyt jo vuosikymmenien ajan. Ei mikään mieltä lämmittävä stoori siis, mutta kiistämättä tärkeä silmien avaaja.

Käsikirjoittaja Singerin mukaan Spotlight ei ole hyökkäys katolista kirkkoa vastaan vaan ennen kaikkea kertomus journalismin voimasta. Varmasti näin. Mutta jos olisin katolinen ja vieläpä hurskas sellainen niin ei tätä kiva olisi katsoa.

Sujuva, vahvasti dialogivetoinen draama pitää pihdeissään ja saa olon sopivalla tavalla epämukavaksi. Myöskin koko näyttelijäensemble tekee takuuvarmaa työtä. Varsinkin Mark Ruffalo työlleen omistautuneena toimittajana on liekeissä. Upeita ovat muutkin Spotlight-tiimin jäsenet Michael Keaton, Rachel McAdams ja Brian d'Arcy James. Mad Menistä tuttu John Slattery heidän esimiehenään ja Liev Schreiber päätoimittajana ovat hekin vallan hyviä. Silti, loppujen lopuksi, elokuva tuntui minusta kokonaisuutena jotenkin särmättömältä. Se on ikään kuin vähän liiankin virtaviivainen jäädäkseen kunnolla mieleen. Niin kuin Oscar-menestyjät usein. (24.7. Kinopalatsi)

+ puhutteleva, tosipohjainen tarina
+ timmi käsikirjoitus
+ hyvät näyttelijät
– turhan virtaviivainen erottuakseen massasta

★★★★★

Sanshô Dayû (1954) & Gion bayashi (1953) (Blu-ray)

Kenji Mizoguchia (1898–1956) pidetään japanilaisen elokuvan kultakauden yhtenä suurmestarina Yasujirō Ozun (1903–1963) ja Akira Kurosawan (1910–1998) rinnalla. Siihen nähden olen perehtynyt Mizoguchin tuotantoon hävettävän huonosti. Lähinnä tunnen hänen kaikkein kuuluisimman työnsä Kalpean kuun tarinoita (Ugetsu monogatari, 1953), jonka olen nähnyt useaan kertaan ja jonka itsekin aina rankkaan korkealle maailman kauneimmista elokuvista puhuttaessa. O'Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna, 1952) on toinen Mizoguchin ohjaus, jonka olen joskus nähnyt. Nyt siis lisäsin Mizoguchi-tuntemustani sadalla prosentilla katsomalla blu-rayltä Lääninherra Sanshon (Sanshô Dayû, 1954) ja Gionin soittajat (Gion bayashi, 1953). Näistä varsinkin ensinmainittu on erittäin kovassa maineessa (jaettu 59. sija neljän vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä), ja omat odotukseni olivat sen mukaiset. Pettyä ei onneksi tarvinnut. Ja aika mukavaksi pätkäksi tuo ei ihan yhtä maineikas Gionin soittajatkin osoittautui.

Sanshô Dayû 

(Lääninherra Sansho)

Japani 1954
Ohjaus Kenji Mizoguchi

Lääninherra Sansho tapahtuu Kalpean kuun tavoin kaukaisessa historiassa – eikä ainakaan kuvallisessa kauneudessa jää siitä tippaakaan jälkeen. Näinä aikoina, kun mahdollisimman pienen syväterävyysalueen tavoittelussa mennään välillä naurettavuuksiin, onkin erityisen virkistävää katsoa vaihteeksi elokuvaa, jossa toinen toistaan kauniimmin sommitellut syvätarkat kuvat seuraavat toisiaan. Toisella tavalla ilmaistuna: tässä leffassa ei ole montaa sellaista kuvaa, joka pysäytettynä, kehystettynä ja seinälle ripustettuna ei olisi olohuoneen näyttävä katseenvangitsija.

Pelkillä kauniilla kuvilla ei klassikoksi kuitenkaan päästä. Pitää olla myös vahva tarina. Sekin puoli Sanshossa on kyllä kunnossa. Ikiaikaiseen kansantaruun pohjautuvan elegian ytimessä on ajatus ihmisten tasavertaisuudesta – ajatus, joka elokuvan kuvaamana aikakautena oli puhdasta utopiaa ja on sitä monessa maailmankolkassa valitettavasti vieläkin. Hätkähdyttävää onkin tajuta, että vaikka maailma on tuhannessa vuodessa muuttunut melkoisesti, eräät asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan. Kuten se Sanshon esittämä universaali totuus, ettei ihmisiä yleensä kiinnosta puuttua epäkohtiin, jotka eivät kosketa heitä itseään. Siksi esimerkiksi rosvoaminen ei ole hävinnyt maailmasta mihinkään. Eikä ihmiskauppa. Eikä vallan väärinkäyttö. Siitäkin Sansho kauniilla tavalla muistuttaa, että joskus vain lakia ja auktoriteetteja uhmaamalla voi maailmaa muuttaa paremmaksi.

Masauji (Masao Shimizu) on kunnioitettu hallintovirkamies, joka erotetaan tehtävistään ja ajetaan maanpakoon, koska hän on osoittanut liikaa myötätuntoa kapinoivia talonpoikia kohtaan. Vuosia myöhemmin hänen vaimonsa ja lapsensa ovat matkalla hänen luokseen, kun heidät kaapataan ja erotetaan toisistaan. Äiti Tamaki (Kinuyo Tanaka) pakotetaan kurtisaaniksi, kun taas lapset Zushiô (aikuisena Yoshiagi Hanayagi) ja Anju (Kyôko Kagawa) myydään orjiksi brutaalin nimihahmon (Eitarô Shindô) tiluksille. Yllättäen Sanshôn oma poika Taro (Akitake Kôno) on se henkilö, joka näkyvimmin vastustaa isänsä mielivaltaa. Sitä vastoin Zushiô näyttää omaksuvan asenteen, jollaisella hankitaan tyrannin luottamus. Hänelle on kuitenkin varattu päähenkilön ja sankarin rooli tarinassa, joka on ihmeellinen yhdistelmä melodraamaa ja runoutta.

Tarinan kaikki käänteet eivät ehkä ole aivan uskottavia, mutta mitä väliä. Esteettisesti ja sisällöllisesti juttu sävähdyttää tavalla, johon harva elokuva pystyy. Aivan erityisen koskettava on elokuvan loppu. Fuji Yahiron ja Yoshikata Yodan käsis perustuu Mori Ōgain vuonna 1915 ilmestyneeseen versioon vanhasta japanilaisesta tarusta.

+ tunteikas ja sisältörikas tarina
+ teemoiltaan universaali ja aina ajankohtainen
+ visuaalisesti järjettömän kaunis

★★★★★

Gion bayashi 

(Gionin soittajat)

Japani 1953
Ohjaus Kenji Mizoguchi

Gionin soittajat kuuluu Mizoguchin nyky-Japania kuvaaviin töihin ja käsittelee naisen asemaa modernissa sodanjälkeisessä yhteiskunnassa kahden geishan näkövinkkelistä. Miljöönä on tarkalleen ottaen Gionin maineikas geisha-alue Kiotossa, siitä elokuvan nimi. Nuori Eiko (Ayako Wakao) pestautuu äitinsä kuoleman jälkeen geishataloon harjoittelijaksi, koska hänen isänsä ei voi eikä halua häntä elättää eikä vakavaraisempi setäkään ilman vastikkeita (lue: ruumiillisia palveluksia). Eikon ottaa suojiinsa kokenut Miyoharu (Michiyo Kogure), joka on ollut hänen niin ikään geishana työskennelleen äitinsä ystävä. Miyoharulla ei kuitenkaan ole suojattinsa ylläpitämiseen tarvittavia varoja, ja niinpä hän Eikon tärkeän debyytin koittaessa joutuu turvautumaan muiden apuun. Tästä tietenkin seuraa taloudellisen itsenäisyyden menetys. Kusuda-niminen liikemies (Seizaburo Kawazu) tarjoutuu Eikon ns. isännäksi, mutta ei hänkään ihan puhtain jauhoin. Samalla kun nuori geisha altistuu Kusudan lähentely-yrityksille, Miyoharun pitäisi edistää herran bisneksiä avaamalla syli tämän tärkeimmälle asiakkaalle (Haruo Tanaka). Naisilta ei tietenkään kysytä etukäteen mitä he sopimuksen näistä detaljeista ovat mieltä.

Sanshoon verrattuna Gionin soittajat on astetta kamaridraamamaisempi, mutta tavattoman kaunis sekin on kuviltaan. Näyttelijätyö on laadukasta niin ikään. Eitarô Shindô on muuten mukana tässäkin esittäen pienessä mutta olennaisessa roolissa Eikon isää, jälleen melko mieleenpainuvasti. Itse elokuva kuvastaa tyylikkäästi geishakulttuurin murenemista modernissa Japanissa. Perinteisestihän geishat ovat olleet arvostettu ammattikunta, jonka tehtäviin on kuulunut seuranpitoa ja asiakkaiden viihdyttämistä mutta ei missään nimessä seksuaalisia palveluita. Sodanjälkeisessä uudessa Japanissa myös jotkut ilotytöt olivat tuosta vain alkaneet nimittää itseään geishoiksi ("geisha girl"), minkä seurauksena varsinaisten geishojen sosiaalinen status laski ja geishabisneksen ja prostituution rajat alkoivat hämärtyä.

Minä en koko tätä geishahommaa ole koskaan oikein tajunnut, mutta paljon tyylikkäämmin ja mielenkiintoisemmin Mizoguchi sitä kuvaa kuin vaikkapa Rob Marshall ylipitkässä Hollywood-imelyydessään Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha, 2005). Mizoguchi on käsitellyt geishojen maailmaa monessa muussakin elokuvassaan, tunnetuimmin Gionin soittajien varhaisessa sisartyössä Gionin sisarukset (1936). Aihepiiri oli ohjaajalle läheinen muun muassa siksi, että myös hänen oma sisarensa (joka isän epäonnistuneiden bisnesten takia oli annettu adoptoitavaksi 14-vuotiaana) työskenteli geishana. Mizoguchin itsensä puolestaan tiedetään olleen ahkera ilotalojen asiakas.

+ yhteiskunnallinen aihe
+ hyvät näyttelijät
+ visuaalisesti kaunis

★★★★★

Blu-ray/DVD

Eurekan tuplaformaattijulkaisu sisältää molemmat elokuvat sekä blu-ray- että DVD-muodossa. Kummankin elokuvan kuvanlaatu on blu-rayllä hyvä jos ei erinomainen. Ääniraita jättää enemmän toivomisen varaa, mutta ei ole syytä epäillä etteikö silläkin puolella olisi parasta yritetty. DVD-versioita en katsonut.

Ekstroja on niukalti, mutta laatu korvaa määrän. Kummankin elokuvan trailerin lisäksi lätyillä on vain Mizoguchi-ekspertti Tony Raynsin luennot, jotka kyllä avaavat näitä teoksia ja niiden paikkaa ohjaajansa tuotannossa varsin kiinnostavasti. Tuttuun MoC-tyyliin kotelossa on myös kirjanen, joka tällä kertaa sisältää vain elokuvien krediittitiedot, joitakin valokuvia sekä alkuperäisen Mori Ōgain tarinan, johon Sanshô Dayû perustuu. Mielenkiintoisesti sekin kokonaisuutta täydentää.

Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★

The Hateful Eight (2015)

The Hateful Eight, USA
Ohjaus Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon kahdeksas ohjaustyö ei ole saanut kriitikoita pahemmin pomppimaan innosta. Jotkut ohjaajan faneistakin ovat kai olleet puolittain pettyneitä uutuuteen. Jokseenkin kaikki taitavat kuitenkin olla yhtä mieltä siitä, että 87-vuotiaan säveltäjälegendan Ennio Morriconen scorestaan nyt vihdoin saama Oscar on enemmän kuin ansaittu. Ennion takia minäkin tämän ensisijaisesti halusin nähdä. Mutta on Tarantinon lumimyrskylänkkärissä muutakin hyvää. Vaikka itse tarina ei tällä(kään) kertaa järin ihmeellinen ole, osoittaa Quentin taas kerran kykynsä nimenomaisesti tarinan kertojana: The Hateful Eight pitää tiukasti pihdeissään koko kolmituntisen kestonsa ajan, vaikka toimintaa on vähän ja puhetta paljon ja vaikka juttu tapahtuu suurimmaksi osaksi yksien seinien sisällä.

Koska ohjaaja luulee, että fanit odottavat Tarantino-elokuvalta kunnon veriroiskeita, niin niitäkin tietysti on. Mutta jotenkin nekin tuntuvat tässä paremmin perustelluilta kuin vaikkapa muuten oivallisen Django Unchainedin lopussa. On kyllä tähdennettävä, että erittäin brutaali The Hateful Eightinkin lopetus silti on.

Miljöö on talvinen Wyoming ja aika joskus sisällissodan jälkeen. Vankkurit kiitävät lumimyrskyssä. Palkkionmetsästäjä John "Hangman" Ruth (Kurt Russell) on niissä viemässä viimeisintä saalistaan Daisy Domergueta (Jennifer Jason Leigh) Red Rockin kaupunkiin tuomiolle. Matkanteko keskeytyy, kun myrskyn takia jalkamieheksi joutunut Ruthin ammattiveli ja sisällissodan veteraani Marquis Warren (Samuel L. Jackson) liftaa kyytiin. Samoin tekee hetkeä myöhemmin Red Rockin sheriffiksi itseään väittävä Chris Mannix (Walton Goggins), joka selvästikään ei pidä Warrenin värisistä ihmisistä. Tämä toisiaan kyräilevä joukkio kuskeineen hakeutuu sitten suojaan matkan varrella sijaitsevaan Minnien majataloon. Tai mikä nykyaikaisen huoltoaseman vastine se ikinä onkaan.

Minnietä itseään ei kuitenkaan missään näy. Hänen sijastaan paikalla on neljä epäilyttävän oloista tyyppiä. Meksikolainen Bob (Demián Bichir) sanoo tuuraavansa Minnietä tämän poissaollessa. Puhelias engelsmanni (Tim Roth) esittäytyy kuinka ollakaan Red Rockin pyöveliksi. Takan ääressä kyhjöttävä vanhus (Bruce Dern) tunnistetaan etelävaltiolaiseksi kenraaliksi, Warrenin vanhaksi viholliseksi siis. Kaikkein salaperäisin on omassa nurkassaan "muistelmia" kirjoitteleva "cowboy" (Michael Madsen).

Edetessään tarina saa yhä enemmän mysteeridraaman piirteitä. Ja šakkiottelun. Joku valehtelee, mutta kuka? Vai valehtelevatko kenties kaikki? Onko kukaan se joka väittää olevansa? Jos jutussa jonkinlaista yleismaailmallista sanomaa on, liittyy se suvaitsevaisuuteen ja ennakkoluulojen voittamiseen.

Kaikessa en Tarantinoa arvosta, mutta sille nostan stetsonia, että hän sekä vaalii perinteitä että uudistaa niitä. The Hateful Eight edustaa genreistä perinteisintä, westerniä, mutta kaikkea muuta kuin klišeisesti. Milloinkaan aikaisemmin en länkkärissä ole nähnyt esimerkiksi näin hyytävää ja iholle tulevaa talvimyräkkää. Hahmogalleriakaan ei ole millään muotoa tavanomainen, vaikkakin ehkä tyypillisen tarantinomainen. Romantiikkaa jutussa ei ole tipan vertaa. Paitsi tietysti siinä mielessä, että ohjaajan esittämä kuva lännestä on vahvasti tarantinosoitu.

Perinteitä The Hateful Eightissä kunnioitetaan myös sillä tavalla, että tuotantoformaattina on ollut spektakuläärinen Ultra Panavision 70, joka on edellisen kerran ollut käytössä 1960-luvulla. Harmillista onkin, että Lasipalatsin mentyä remonttiin Helsingistä ja koko Suomesta puuttuu tällä hetkellä leffateatteri, jossa elokuva pystyttäisiin esittämään siinä muodossa kuin se on tarkoitettu esitettäväksi. Varsin komealta se silti näyttää näin digitaalisenakin. Vänkää sinänsä, että Tarantino on käyttänyt tätä eeppistä filmiformaattia näin pienimuotoisen elokuvan tekemiseen ja saanut kuin saanutkin sen näyttämään isolta.

Entäs se musiikki? No ei se läheskään parasta Morriconea ole mielestäni mutta kuitenkin yksi parhaista syistä katsoa tämä äijäily – Robert Richardsonin loisteliaan kuvaustyön ja vahvan näyttelijäkaartin ohella. Alla olevista tähdistä yksi onkin omistettu Enniolle ja loput kolme muulle elokuvalle.

+ hieno musiikki
+ komeat kuvat
+ rutosti äijäkarismaa screenillä
− paljon puhetta, vähän tarinaa

★★★★★

Tabu (1931) (Blu-ray)

Tabu: A Story of the South Seas, USA
Ohjaus F. W. Murnau

Käsittelyyn tulee yksi viimeisimmistä blu-ray-hankinnoistani – ja elokuva, joka omissa silmissäni on yksi kauneimmista koskaan tehdyistä. Ainakin kun mykkäleffoista puhutaan. Kyseessä on F. W. Murnaun sykähdyttävä Tabu, legendaarisen saksalaisohjaajan yllättäväksi joutsenlauluksi jäänyt kertomus kielletystä rakkaudesta Etelämerellä. Murnau kuoli auto-onnettomuudessa saamiinsa vammoihin 11. maaliskuuta 1931, traagisesti tasan viikkoa ennen 22. elokuvansa ensi-iltaa. Hän oli 42 vuoden käinen.

Tieto ohjaajaa odottaneesta kohtalosta tuo Tabun muutenkin pakahduttaviin loppukuviin väkisin oman mausteensa. Juuri kauniimpaa elokuvallista testamenttia ei kukaan voisi jälkeensä jättää.

Bora Boralla ja muualla Polynesiassa kuvattu Tabu kertoo yhtäältä perinteisen polynesialaisen elämänmuodon ja länsimaisen "sivistyksen" kohtaamisesta. Toisaalta se on universaali kertomus siitä kuinka aina ja kaikkialla uudet sukupolvet kyseenalaistavat vanhempiensa itsestäänselvyyksinä pitämät tavat ja traditiot. Raamatun syntiinlankeemuskertomuksen modernina muunnelmanakin elokuvan voi nähdä. Mutta ennen kaikkea se on tenhoava tarina rakkaudesta, jota ympäröivä yhteisö ei voi sallia. Viimemainittu näkökanta asettuu kiintoisaan valoon, kun ottaa huomioon, että Murnau itse oli puoliavoimesti homoseksuaali aikana, jolloin moinen oli kaikkea muuta kuin yleisesti hyväksyttyä.

Matahi ja Reri (krediiteissä nämä ovat myös näyttelijöiden nimet) ovat nuoria rakastavaisia, joiden onnen tielle asettuu ikiaikainen polynesialainen perinne. Tyttö määrätään jumalille pyhitettäväksi, mikä tarkoittaa, että hänestä tulee tabu. Tästedes se, joka häneen koskisi, tai edes katsoisi häntä himoiten, olisi kuoleman oma.

Rakkaus kuitenkin voittaa pelon seuraamuksista. Niinpä Matahi ryöstää tytön ja pakenee tämän kanssa yhdelle naapurisaarista, semmoiselle, jossa valkoisen miehen laki on jo syrjäyttänyt vanhat polynesialaiset lait. Mutta kohtalo – Hitu-nimisen synkän vanhuksen hahmossa ruumiillistuen – seuraa heitä kuin varjo. Lisäksi nuoret saavat karvaasti kokea sen kuinka eurooppalaiset käyttävät natiivien sinisilmäisyyttä hyväkseen. Asetelmassa voi halutessaan nähdä heijastumaa siitäkin, millaiseksi Murnau koki taiteilijan aseman Hollywoodissa.

Elokuva käynnistyi Murnaun ja Robert Flahertyn yhteisenä hankkeena. Taustalla oli Hollywoodiin tuskastuneen Murnaun halu päästä pois rahanahneiden tuottajien vaikutuspiiristä. Niinpä hän oli ostanut jahdin ja ehdottanut Flahertylle – toiselle elokuvakaupungin outsiderille, jonka veljeen hän oli tutustunut aiemmin (David Flaherty toimi Tabussa apulaisohjaajana), – että tämä lähtisi hänen kanssaan työskentelemään Etelämerelle. Flahertyllä kun oli entuudestaan kokemusta polynesialaisten kanssa toimimisesta. Nanookin ja Moanan ohjaaja tarttuikin empimättä tarjoukseen. Mutta pian kävi selväksi, etteivät nämä kaksi erilaista taiteilijaa saisi kanoottejaan kulkemaan samaan suuntaan. Käsikirjoituksen he saivat jotenkuten työstettyä yhdessä, mutta tuotannon käynnistyttyä Murnau otti komennon ja Flahertyn rooliksi jäi lähinnä huolehtia filmien kehityksestä. Asiaan vaikutti sekin, että alkuperäisten rahoittajien vetäydyttyä Murnau päätti rahoittaa elokuvan itse.

Flahertylle olisi vielä ollut tarjolla kuvaajan rooli, mutta kun hän ei oikein hallinnut tekniikkaa, Hollywoodista kutsuttiin Floyd Crosby hätiin. Tämä sitten onnistuikin ensimmäisen pitkän elokuvansa kuvaustyössä Oscarin arvoisesti. Elokuvan näyttelijät ovat aitoja saarten asukkaita ja ensikertalaisia kameran edessä. Reri, oikealta nimeltään Anne Chevalier, näytteli sittemmin parissa muussakin elokuvassa, mutta muille tämä on myös jäänyt ainoaksi.

Flahertyn ohjaamaksi ja kuvaamaksi tiedetään elokuvan aloittava kalastuskohtaus. Flahertyn vaikutusta voi muutenkin nähdä Tabun etnografisessa aineistossa, ja esimerkiksi Moana-laivan nimi on ilmeinen kumarrus hänen edelliselle elokuvalleen. Mutta tarinan dramaattinen vierre ja kuvakerronnan lyyrinen notkeus ovat selvästi ehtaa Murnauta. Huomattavaa on, että Viimeisen miehen tapaan tässä ei ole lainkaan välitekstejä. Tai ne muutamat, jotka ovat, ovat aina kuvakerronnallisesti motivoituja: kirjeitä, kuitteja, seinätauluja ja niin edelleen. Dialogiplansseja elokuvassa ei ole ainuttakaan.

Muitakin Murnaun aiemmista leffoista tuttuja piirteitä teoksesta löytyy. Onhan vaikkapa iloton Hitu selvästi samantapainen kohtalon airut kuin Nosferatun kreivi Orlok.

Paitsi että Tabu sykähdyttää tarinallaan ja kuvillaan, on se myös etnografisesti ja historiallisesti arvokas. Elokuvaan on kauniilla tavalla tallentunut palanen kadonnutta maailmaa. Kun Bora Bora vielä filmausten aikaan oli jokseenkin spoilaamaton saariparatiisi, on se sittemmin tullut tunnetuksi amerikkalaisten sotilastukikohtana ja luksusluokan lomakohteena. Nykyään saarella tuskin voi törmätä ihmiseen, joka ei tavalla tai toisella olisi tekemisissä turismin kanssa.

+ koskettava tarina
+ kuvallisesti kaunis
+ myös etnografiselta sisällöltään arvokas
+ ikkuna kadonneeseen maailmaan

★★★★★

Blu-ray

Tämäkin blu-ray on Eurekan huippulaadukasta Masters of Cinema -sarjaa. Kuvalähteenä on ollut Luciano Berriatúan elokuvan 75-vuotisjuhliin valmistama restauraatio, jossa ovat mukana myös Paramountin levitysversiostaan aikanaan poistattamat kuvat ja kohtaukset (kuten kuvat paljasrintaisista polynesialaisnaisista tanssimassa). Tämä versio siis vastaa Murnaun alkuperäistä näkemystä todennäköisesti paremmin kuin yksikään aiemmin nähtävillä ollut. Kuvassa on joitakin epätasaisuuksia, mutta ottaen huomioon elokuvan iän ja sen ettei alkuperäistä negatiivia ole ollut käytettävissä (se katosi toisen maailmansodan aikana), laatu on todella hyvä. Kuvasuhde on alkuperäinen 1.19:1. Hugo Riesenfeldin säveltämä alkuperäismusiikki tarjotaan mono 2.0 -formaatissa.

Ekstrat ovat erinomaisen kattavat (vaikka eivät silti yhtä kattavat kuin aiemmalla saman firman DVD:llä, mistä miinusta). Kommenttiraidalla teosta analysoivat ja taustoittavat elokuvahistorioitsijat R. Dixon Smith ja Brad Stevens. Se on antoisaa kuunneltavaa, vaikka herrat ehkä innostuvat vähän liikaakin tulkitsemaan. Tabun syntyhistoriaa ja merkitystä valaisevat lisää Luciano Berriatúan 15-minuuttinen pienoisdokumentti sekä printattu 55-sivuinen kirjanen. Jälkimmäinen sisältää Scott Eymanin erinomaisen esseen "Sunrise in Bora Bora", David Flahertyn muistelon, Floyd Crosbyn haastattelun, otteita Murnaun Tabua käsittelevistä kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä sekä joukon harvinaisia valokuvia elokuvan tuotantovaiheesta. Levyllä on lisäksi valikoima poisjätettyjä kohtauksia sekä kuvatusta materiaalista erikseen valmistettu lyhytdokumentti Treibjagd in der Südsee (1940), joka kertoo koko kylän yhteisestä kalastussessiosta Bora Boralla. Loistava kokonaisuus!

Kuva ja ääni: ★★★★★

Ekstrat: ★★★★★

Dheepan (2015)

Dheepan, Ranska
Ohjaus Jacques Audiard

Jacques Audiard pääsi pokkaamaan Cannesin pääpalkinnon kuudennella ohjaustyöllään Dheepanilla, joka osuu ajan hermoon kuin kivi ikkunaan. Rosoisen siirtolaisdraaman keskushenkilönä on Antonythasan Jesuthasanin esittämä entinen tamilitiikeri, joka yrittää aloittaa uuden elämän Ranskassa pakolaisleirillä muodostetun kulissiperheensä kanssa. Helppoa se ei ole, vaikka jannu saakin suht vaivattomasti talonmiehen paikan eräästä puistattavan ankeasta pariisilaislähiöstä. Omalta osaltaan sopeutumista vaikeuttaa sissimenneisyys, joka näyttää seuraavan miestä myös uuteen asuinmaahan ja -ympäristöön.

Jesuthasanin roolisuorituksessa on eletyn ja koetun tuntua, eikä ihme, onhan hän itsekin entinen tamilisissi ja turvapaikansaaja (kyseessä on aiemmin kirjailijana kunnostautuneen Jesuthasanin toinen elokuvarooli). Audiardin karhea tyyli tuo juttuun omanlaistaan katu-uskottavuutta, vaikka jotkut juonenkäänteet sitä uskottavuutta hieman horjuttavatkin. Vaikuttavinta Dheepanissa on ehkä tapa, jolla se kuvaa huumejengien hallitseman lähiökorttelin luotaantyöntäviä elinolosuhteita. Myös henkilöhahmotus on kiitettävän moniulotteista. Esimerkiksi Vincent Rottiersin näyttelemä jengipomo Brahim esitetään varsin ymmärtäväisessä valossa, samoin kuin tietysti nimihenkilökin, vaikka kummankin elämänpolku on kaukana tahrattomasta. Perinteiset hyvikset ja pahikset elokuvasta siis puuttuvat kokonaan.

Myöskin Dheepanin "vaimoa" ja "tytärtä" näyttelevät Kalieaswari Srinivasan ja Claudine Vinasithamby ovat sopivan siloittelemattomia rooleissaan. Molemmat ovat ensimmäistä kertaa kameran edessä. Käsiksen kyhäämisessä Audiardia ovat jeesanneet Thomas Bidegain ja Noé Debré. (maaliskuu, Kino Myyri Vantaa)

★★★★★

Kansakunnan synty (1915) (Blu-ray)

The Birth of a Nation, USA
Ohjaus D. W. Griffith

Tarkoitus oli katsoa D. W. Griffithin monumentaalinen sisällissotaeepos vuoden 2015 kuluessa, mutta en ennättänyt. Niinpä ajoitin sen katselun päivään, jolloin tuli kuluneeksi tasan 101 vuotta elokuvan Los Angelesin ensi-illasta. Tätä ennen olen nähnyt Griffithin suurtyön yhden ainoan kerran yli 22 vuotta sitten, joten oli jo aikakin uuteen silmäykseen.

Kansakunnan syntyhän on mielenkiintoinen paitsi elokuvahistorian kivijalkana myös yhtenä sen kaikkien aikojen kiistellyimmistä merkkiteoksista. Etenkin elokuvan räikeän rasistista rotunäkemystä on monien ollut vaikea hyväksyä. Thomas Dixon Jr:n romaaniin The Clansman: An Historical Romance of the Ku Klux Klan (1905) perustuvaa spektaakkelia vastustettiin poliittisesti kuohuttavan aiheensa vuoksi runsaasti jo ennen elokuvan valmistumista, ja samasta syystä kritiikki oli armotonta heti ensi-illan jälkeen. Kohusta ja protesteista huolimatta (tai osittain juuri siksi) elokuva osoittautui kuitenkin suurmenestykseksi lippuluukuilla, ja alaa seuranneet kriitikot näkivät myös sen taiteelliset ansiot heti tuoreeltaan. Griffith itse puolustautui sanomalla, ettei hänellä ole ollut muunlaisia päämääriä kuin kertoa – todellisiin historian tapahtumiin pohjautuen – elokuvallisesti tenhoava tarina.

No, ihan tuulesta temmattuja rasismisyytökset eivät ole, vaikka epäilemättä Griffithin "rasismi" onkin ainakin osittain tiedostamatonta. Kiistattomia ansioitakin elokuvalla joka tapauksessa on. Merkittäviä niistä ovat varsinkin historialliset. Ei ehkä ole olemassa toista elokuvaa, joka olisi vaikuttanut elokuvataiteen kehitykseen yhtä paljon kuin Kansakunnan synty. Se ei ole ainoastaan ensimmäisiä suuria (amerikkalaisia) kertomuselokuvia vaan yleisen ajattelun mukaan suorastaan klassisen elokuvakerronnan peruskivi ja "auteur-elokuvan" lähtölaukaus, jolle käytännössä kaikki myöhemmät elokuvat ovat jotain velkaa. "The birth of film as art", niin kuin usein sanotaan.

Tarina jakaantuu kahteen osaan siten, että alkupuolisko käsittelee sisällissodan vuosia ja jälkimmäinen puolisko jälleenrakennuksen aikaa. Tapahtumat nähdään kahden perheen, etelävaltiolaisten Cameronien ja pohjoisvaltiolaisten Stonemanien, silmin. Perheitä yhdistää se, että vanhimmat pojat Ben Cameron (Henry B. Walthall) ja Phil Stoneman (Elmer Clifton) ovat ystävyksiä. Phil myöskin tuntee vetoa Benin siskoon Margaretiin (Miriam Cooper) ja Ben taas ihastuu valokuvan perusteella Elsie Stonemaniin (Lillian Gish). Asetelmassa on ehkä aavistus teennäisyyttä mutta se myös symboloi kauniisti sodan mielettömyyttä. Runollisimmin elokuvan sodanvastaisuutta ilmentää kohtaus, jossa yksi poika kummastakin perheestä kaatuu taistelukentälle sylikkäin.

Elokuvan isoimmat ongelmallisuudet liittyvät sen jälkipuoliskoon. Siinä on kieltämättä sulattelemista, että pahamaineinen Ku Klux Klan (jonka Ben Cameron elokuvassa perustaa) nähdään sankarillisena järjestönä, joka "pelastaa Etelän mustan vallan anarkialta". Dixonin romaani ja Griffithin elokuva olivatkin itse asiassa merkittävästi vaikuttamassa siihen, että jo kertaalleen lakkautettu järjestö aktivoitui jälleen 1910-luvulla. Taidokkaan elokuvakerronnan voimasta (ja sen huolestuttavasta kyvystä vaikuttaa asenteisiin) todistaa se, että loppuratkaisujen koittaessa minäkin ihan oikeasti jännitin, ehtivätkö klaanilaiset pelastaa ahdinkoon joutuneet kanssakansalaisensa.

No mutta taiteen tietysti kuuluukin provosoida ja tarjota poikkeavia näkökulmia. Ja näin Kansakunnan synty todella tekee. Minussa teos on muun ohessa herättänyt palavan kiinnostuksen tutkia tätä Yhdysvaltain historian dramaattista vaihetta.

Elsie Stonemanille (Lillian Gish) paljastuu, että yksi
klaanilaisista onkin hänen rakastettunsa (Henry B. Walthall).

On oleellista huomioida, että Kentuckyssa syntyneen Griffithin oma isä oli osallistunut sisällissotaan Etelävaltioiden armeijan everstinä. Isän ja muiden sukulaisten kertomat tarinat kansakuntaa repineestä sodasta, sen syistä ja seurauksista ovat siten luoneet perustan hänen omalle maailmankuvalleen. Kansakunnan synnyssä Griffith kertookin eräänlaista romantisoitua versiota isänsä tarinasta, sodan hävinneen osapuolen tarinasta. Maailma ei ole, eikä ole koskaan ollut, mustavalkoinen, eikä ole olemassa yhtä totuutta.

Elokuvan historiallinen merkitys joka tapauksessa peittoaa sen sisällölliset kyseenalaisuudet. Toisaalta tarina on oikein viihdyttävä ja vetävästi kerrottu. Elokuvaan liittyvät luvutkin – 191 minuuttia, 5000 kuvaa, 18 000 ihmistä mukana tuotannossa – herättävät kunnioitusta.

Dynaamisen kuvakerronnan ohella huomio kiinnittyy yllättävän vivahteikkaisiin näyttelijäsuorituksiin. Varsinkin Miriam Cooper tummine, sielukkaine silmineen vangitsee minun katseeni tehokkaasti. Toinen silkalla säteilyvoimallaan kuvaruudun täyttävä on eteerinen Gish. Cameronien nuoremman tyttären dramaattisen roolin tulkitseva Mae Marsh säkenöi edellisiä räiskyvämmällä tavalla. Miespuoliset tähdet jäävät auttamatta näiden kolmen varjoon, vaikka kaikkein näkyvimmän roolin vetävä Walthall ihan karismaattinen sankari onkin. Griffithiä onkin monen muun asian ohella luonnehdittu elokuvan ensimmäiseksi suureksi naisten ohjaajaksi.

Pikkuosista voi tarkkasilmäinen elokuvahistorian tuntija bongata mielenkiintoisia kasvoja. Tuleva toimintaohjaajien A-sarjalainen Raoul Walsh (joka pian avioitui Cooperin kanssa) esimerkiksi näyttäytyy Lincolnin murhaajan John Wilkes Boothin roolissa. Merkittävän uran näyttelijänä, ohjaajana ja leffabisneksen taustavaikuttajana sittemmin tehnyt Donald Crisp taas on päässyt sonnustautumaan kenraali Ulysses S. Grantin univormuun. Avustajien joukosta on lisäksi mahdollista bongata sellaisia tulevia legendoja kuin Erich von Stroheim ja John Ford.

Kaiken kaikkiaan Kansakunnan synty on äärimmäisen kiehtova palanen elokuvan historiaa. Kenelläkään aihepiiristä tosissaan kiinnostuneella ei ole varaa sivuuttaa sitä.

+ elokuvahistorian kivijalka
+ vetävästi kerrottu tarina
+ aikansa parhaat näyttelijät pääosissa
+ inspiroi perehtymään Yhdysvaltain historiaan
− rotunäkemys arveluttaa

★★★★★

"Järjestys" on palautettu Etelään. Margaret Cameron (Miriam
Cooper) ja Elsie Stoneman (Lillian Gish) etualalla.

Blu-ray

Eurekan Masters of Cinema -sarjan blu-ray on erittäin korkealaatuinen niin kuin julkaisusarjan tuotokset tuppaavat olemaan. Restauroiduista 35-millisistä filmimateriaaleista skannattu leffa tarjotaan luonnollisesti alkuperäisessä 1.33:1 kuvasuhteessa. Kuvassa on jonkin verran digitaalista kohinaa, mutta vastapainoksi kuva on myös erittäin tarkka ja sävyrikas. Ottaen huomioon elokuvan iän kuvanlaatu on huikea. Mont Alto Motion Picture Orchestran käsialaa oleva musiikkisäestys on tarjolla sekä 2.0 stereo- että 5.1 surround-formaateissa.

Ekstratkin ovat mielenkiintoisia ja laadukkaita. Tarjolla on muun muassa seitsemän Griffithin ohjaamaa sisällissota-aiheista lyhytelokuvaa vuosilta 1910–11 sekä 24-minuuttinen dokumentti The Making of The Birth of a Nation (Robert G. Beecher 1993). Lisäksi mukana on vuoden 1930 uusintaensi-iltaa varten tehty intro, jossa Griffith keskustelee Kansakunnan synnystä näyttelijä Walter Hustonin kanssa, sekä tuon vuoden 1930 version alkutekstijakso (josta hämmästyksekseni Miriam Cooperin nimi on jätetty pois). Tärkein elokuvaa taustoittava ja sen historiallista merkitystä valottava lisuke on kuitenkin kotelosta löytyvä 44-sivuinen kirjanen.

Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★