Oblivion (2013)

Oblivion, USA
Ohjaus Joseph Kosinski

Vuonna 2077 maapallo on tuhoutunut elinkelvottomaksi ja ihmiset on evakuoitu Saturnuksen kuuhun Titaniin avaruuden muukalaisia vastaan käydyn sodan seurauksena. Troposfääriin on jäänyt ainoastaan Jack Harperin (Tom Cruise) ja Vika Olsenin (Andrea Riseborough) muodostama tiimi, jonka tehtävänä on varmistaa, että merivesistä energiaa keräävät generaattorit ja niiden turvana hyörivät lentorobotit pysyvät toimintakuntoisina. Käytännössä Jack vastaa huoltohommista Maan pinnalla ja Vika viestinnästä "työnantajan" suuntaan. Tätä ihmiskunnan tulevaisuuden kannalta elintärkeää työtä vaarantavat Maahan jääneet vihollisjoukkojen rippeet.

Siltä näyttää, mutta asiat eivät ole niin kuin ne näyttävät olevan vaan vielä hullummin scifi-trilleriuutuudessa Oblivion, jonka on toisena pitkänä leffanaan (ja ensimmäisenä omaan ideaansa perustuvana) ohjannut Joseph Kosinski. Vuonna 1974 syntynyt Amerikan keskilännen kasvatti on hankkinut kannuksensa tietokonegrafiikkapohjaisilla mainosfilmeillä, mikä ehkä näkyy leffan ajoittain turhankin tietokonepelimäisessä yleisilmeessä. Oblivion ei tarinana kuitenkaan ole ihan pöllöimmästä päästä lajiaan.

Elokuvan nimi merkitsee unohdusta ja niinpä sen syvempi tematiikka liittyykin muistiin ja muistoihin. Olennaisena tarinaelementtinä on Jackin mieleen toistuvasti palaava uni – tai muiston häivähdys – naisesta, jonka hän on ehkä joskus tuntenut. Ei ole paha juonispoilaus, jos paljastan että tuo Olga Kurylenkon esittämä kaunotar tupsahtaa aikanaan Jackin eteen ja tietenkin mitä epätodennäköisimmällä tavalla. Ilmassa siis on sekä suuren mysteerin että suuren romanssin tuntua – samalla kun vaakalaudalla on koko ihmiskunnan tulevaisuus.

Oblivionissa ei oikeastaan ole muuta vikaa kuin että kaikki sen rakennuspalikat tuntuvat aiemmin nähdyiltä. Ideoita on lainailtu – sellaisen vaikutelman ainakin sain – niinkin erilaisista teoksista kuin 2001: Avaruusseikkailu, Tähtien sota, Total Recall ja Matrix. Niinpä lopputuloksena on elokuva, joka ei tunnu itsekään täysin tietävän, ollako filosofisesti painottunut vakava tieteisfiktio vai puhtaasti eskapistinen toimintapläjäys. Action-osuudet ovat leffan ehdottomasti tylsintä antia, joten onneksi tämä puoli pysyy kohtuullisesti aisoissa. "Muistan, siis olen" -tyyppinen identiteettipohdiskelu taas kiinnostaa aina. Tässä tapauksessa vain jäin kaipaamaan omaperäisempää lähestymistapaa aiheeseen. (1.5. Tennispalatsi)

+ visuaalisesti näyttävää eskapismia
+ identiteettipohdiskelut
− tylsät toimintajaksot
− käytettyjen ideoiden kierrätystä

★★★★★

Arpinaama (1932) (DVD)

Scarface, USA
Ohjaus Howard Hawks

1930-luvun alun kolmesta merkittävästä gangsterielokuvasta Howard Hughesin tuottama ja kaimansa Hawksin ohjaama Arpinaama on ehkä kaikkein kovamaineisin. Kovamaineisuudella viittaan tässä paitsi yleiseen arvostukseen myös elokuvan väkivaltaisuuteen. On laskettu, että tässä Armitage Trailin romaaniin perustuvassa kieltolakiajan kuvauksessa tehdään kaikkiaan peräti 28 murhaa. Elokuva juuttuikin sensuurin hampaisiin sen verran pitkäksi aikaa, että kilpaileva yhtiö Warner Bros. ehti julkaista Mervyn LeRoyn ohjaaman Pikku Caesarin (1931) ja William Wellmanin Yhteiskunnan vihollisen (1931) ennen Arpinaaman ensi-iltaa, vaikka ne kuvattiin vasta sen jälkeen.

Paul Muni esittää läpimurtopääroolissaan kunnianhimoista Tony Camontea, joka brutaalein ottein raivaa tietään palkkatappajan asemasta kohti alamaailman huippua. George Raft on niin ikään läpimurtoroolissaan hänen kolikkoa heittelevä oikea kätensä Guino Rinaldo. Molemmat näyttelijät ovat sen verran hyvässä vedossa, että on helppo ymmärtää miksi heistä tuli elokuvan myötä tähtiä. Muita keskushahmoja ovat Ann Dvorakin esittämä Tonyn pikkusisko Cesca, joka vikittelee Rinaldoa ja jota Tony lähes sairaalloisen mustasukkaisesti vahtii, sekä Tonyn ja Rinaldon pomo Johnny Lovo (Osgood Perkins) Poppy-tyttöystävineen (Karen Morley). Ei ole vaikeaa arvata, että myös Lovon syrjäyttäminen ja Poppyn valloittaminen kuuluvat Tonyn lopullisiin päämääriin. Roolimiehityksestä pitää vielä nostaa esiin muuan Boris Karloff, joka Arpinaaman kuvausten ja ensi-illan välissä oli ehtinyt nousta tuntemattomuudesta maailmankuuluisuuteen Frankensteinin hirviönä.

Tonyn hahmon mallina on ollut jo tuolloin legendaarinen chicagolaisgangsteri Al Capone. Mutta vaikka elokuva alkuteksteissään väittääkin, että kaikki kohtaukset perustuvat todellisiin tapahtumiin, on noita todellisia tapahtumia varmasti melko lailla väritetty. Caponen itsensä sanotaan pitäneen elokuvasta niin paljon, että hän jopa omisti yhden kopion siitä. Hawks ja käsikirjoittaja Ben Hecht ovat myös kertoneet saaneensa "konsulttiapua" Caponelta elokuvaa valmistellessaan. Tiedä noista jutuista sitten.

Arpinaaman juonenkulku ei yllätä, jos on yhdenkin perinteisen gangsterileffan joskus nähnyt. Pitää kuitenkin muistaa, että juuri tämä elokuva Pikku Caesarin ja Yhteiskunnan vihollisen ohella määritteli koko genren. Kuten odottaa sopii, kerronta on erittäin suoraviivaista, tunnelmoinnille ei juuri jätetä tilaa. Heti alussa Hawks kuitenkin yllättää kolmeminuuttisella sekvenssiotoksella, jonka aikana ajetaan kolmesti seinän "läpi" ja tehdään yksi tyylitellen kuvattu murha. Tuommoisia hienouksia tämän aikakauden Hollywood-leffoissa harvemmin tapaa, enkä muista että Hawks olisi myöhemmällä urallaankaan erityisemmin pitkien otosten miehenä kunnostautunut. Jatko onkin sitten aika paljon sähäkämpää. Mutta on leffassa jokunen muukin hieno kuvakerronnallinen oivallus. Mainittakoon vekkuli idea sijoittaa tavalla tai toisella muodostettu "X" jokaisen murhakohtauksen yhteyteen. Aika skarppina pitää kyllä olla ne kaikki bongatakseen. (katsottu 26.4.)

+ gangsterielokuvan peruspilareita
+ Paul Muni ja George Raft läpimurtorooleissaan
+ toimintaa piisaa
− juonenkäänteet eivät suuremmin yllätä

★★★★★

Matteuksen evankeliumi (1964) (DVD)

Il vangelo secondo Matteo, Italia
Ohjaus Pier Paolo Pasolini

Pääsiäisillan leffaviihdykkeeksi valikoitui yksi kuuluisimmista ja arvostetuimmista Jeesus-elokuvista. Ironista kyllä sen on ohjannut ateistina, kommunistina ja julkihomona tunnettu provokaattori Pier Paolo Pasolini, jonka edellinen työ, La Ricotta -episodi kokoomateokseen Ro.Go.Pa.G, oli aiheuttanut miehelle jumalanpilkkasyytteen vain vuotta aiemmin. "Paavi Johannes XXIII:n rakkaalle muistolle" omistettu Matteuksen evankeliumi on kuitenkin saanut palkinnon jopa kansainväliseltä katoliselta elokuvatoimistolta OCIC:ilta, mikä se sitten lieneekin, ja päässyt Vatikaanin suosittelemien 45 elokuvan listalle.

Matteuksen evankeliumi on nimensä mukaisesti suora filminnös Matteuksen evankeliumista. Jopa lähes kaikki vuorosanatkin on napsittu sellaisinaan Raamatun sivuilta. Pasolini on selittänyt pyrkineensä mahdollisimman pelkistettyyn ja rehelliseen kuvaukseen Jeesuksen elämästä. Alkuperäisistä evankeliumeista Matteuksen teksti vetosi häneen eniten juuri tässä mielessä. "Mikään lisätty kuva tai sana ei pysty tavoittamaan tekstin runollisia korkeuksia", italialaisohjaaja on sanonut.

Elokuvan tyyliä voisikin luonnehtia runollisen realistiseksi. Neorealismin perinteitä vaalien se on kuvattu kaukana studioilta "feodaalisessa" Etelä-Italiassa. Kaikki näyttelijät ovat amatöörejä ja mikä vielä olennaisempaa tavallisia ihmisiä. Jeesusta esittää 19-vuotias espanjalaisopiskelija Enrique Irazoqui ja Mariaa (iäkkäämpänä) ei kukaan vähäisempi kuin Pasolinin oma äiti. Nuoren Marian roolissa on 14-vuotias Margherita Caruso. Jeesuksen äidillä ei taida olla elokuvassa yhtään vuorosanaa, mutta Pasolini ja kuvaaja Tonino Delli Colli saavat paljon irti kummankin Marian kasvoista. Ääniraidalla soivat sulassa sovussa Bach ja Mozart sekä negrospirituaalit ja afrikkalainen musiikki.

Pasolinin näkemyksessä tietysti korostuu se, että Jeesus oli ns. kansan mies ja papiston haastava kapinoitsija. Hahmo on ainakin tavanomaisia elokuva-Jeesuksia kiihkeämpi ja palavapuheisempi. Irazoqui on roolissaan oikein hyvä, jos kohta näyttelijäilmaisua en tämän elokuvan erityisiin vahvuuksiin lukisi. Joku voisi myös sanoa, että käsikirjoitus olisi tarvinnut dramaturgin kosketusta, mutta se tietysti olisi ristiriidassa koko leffan perusidean kanssa. Kuvauksellisesti elokuva on erittäin kaunis. Ilmankos Pasolini luotti jatkossakin Delli Colliin, joka kuvasi hänen neljästätoista elokuvastaan yksitoista. Sama mies tunnetaan myös Sergio Leonen mestariteosten kuvamaakarina, lieneekö siis pelkkää sattumaa, että tunnistin Matteuksen kuvailmaisussa myös eräitä Leonen westernit mieleen tuovia piirteitä. Niin tai näin, maailman suurin kertomus ja valtavirtaa vastaan uiva ohjaaja, joka uskoo ihmiskasvojen ja yksinkertaisten kuvien ilmaisuvoimaan, ei ole hullumpi yhdistelmä.

Jeesusta esittävä Enrique Irazoqui muuten päätyi elokuvaan varsin erikoisella tavalla. Oman kertomansa mukaan hän oli Italiassa etsimässä tukijoita diktaattori Francoa vastustaneelle salaliitolle ja pääsi tässä tehtävässä tapaamaan Pasolinia. Tämä kuunteli hänen asiansa ja lupautui auttamaan, mutta pyysi vastapalvelukseksi paksukulmakarvaista nuorukaista valmisteilla olevan elokuvansa pääosaan! Tämä ei aluksi innostunut asiasta lainkaan mutta suostui lopulta. Nykyisin Irazoqui vaikuttaa muun muassa kirjallisuuden professorina, taloustieteilijänä, informaatioteknologiaeksperttinä ja tietokonešakkiguruna kotikaupungissaan Cadaquésissa. Aika mielenkiintoinen elämänura kaverilla! (katsottu 31.3.)

+ pelkistetty, alkuperäisille teksteille uskollinen tulkinta kaikille tutusta tarinasta
+ kauniisti kuvattu
+ tavallista palavapuheisempi Jeesus
− kerronta voisi olla juohevampaakin

★★★★★