Les Misérables (2012)

Les Misérables, USA/Britannia
Ohjaus Tom Hooper

Vuonna 1862 romaanina julkaistu Victor Hugon tarina Les Misérables eli Kurjat innoittaa aina vain uusia sukupolvia. Tervehdin seikkaa ilolla, onhan tuo sosiaalista eriarvoisuutta ja yhteiskunnallista kuohuntaa 1800-luvun alkupuolen Ranskassa (muun muassa) kuvaava huikea stoori myös yksi omista ikisuosikeistani. Erilaisia leffaversioita kirjasta on tehty jo kymmeniä – olen nähnytkin useita – ja nyt on oman valkokangastulkintansa saanut myös Alain Boublilin ja Claude-Michel Schönbergin huippusuosittu Les Misérables -musikaali. Sen on ihailtavalla itsevarmuudella ohjannut britti Tom Hooper, joka pari vuotta sitten ponkaisi ammattikuntansa eliittiin Kuninkaan puheen saaman suitsutuksen siivittämänä.

Itse pidin Kuninkaan puhetta vähän persoonattomana ja laskelmoidun oloisena tuotteena, laadukkaana sellaisena toki. Mutta Les Misérablesin nähtyäni alan uskoa Hooperiin oikeasti näkemyksellisenä ohjaajana. Tässä on nimittäin tehty sellaisia melko uskaliainakin pidettäviä ratkaisuja, jotka myös todistetusti jakavat mielipiteitä. Leffaversion tekemistä maailman suosituimmasta musikaalista ei toki sinänsä voi kovin riskialttiina projektina pitää.

Hugon monisyisestä ja äärettömän rikkaasta tarinasta ei tähän 160-minuuttiseen ole tietenkään saatu mahtumaan kuin kaikkein olennaisin. Juonen tiivistäminen muutamaan lauseeseen on silti vaikeaa ellei mahdotonta. Hugh Jackman esittää päähenkilö Jean Valjeania, ehdonalaisuusmääräyksiä rikkovaa entistä pakkotyövankia, joka ryhtyy Cosette-nimisen orpotytön (Isabelle Allen, Amanda Seyfried) huoltajaksi koska tuntee syyllisyyttä tytön äidin Fantinen (Anne Hathaway) kuolemasta. Itsepintainen oikeuden palvelija poliisitarkastaja Javert (Russell Crowe) seuraa häntä kuitenkin kaikkialle piinaavana varjona menneisyydestä. Omista itsekkäistä syistään karkulaisia ahdistelevat häikäilemättömät juonittelijat herra ja rouva Thénardier (Sacha Baron Cohen ja Helena Bonham Carter). Nuori vallankumouksellinen Marius Pontmercy (Eddie Redmayne) rakastuu aikuiseksi varttuneeseen Cosetteen, ja Thénardierien tytär Éponine (Samantha Barks) rakastuu puolestaan häneen. Idealisti Enjolras (Aaron Tveit) johtaa kumouksellisia, joista innokkaimpia on katujen kasvattama Époninen pikkuveli Gavroche (Daniel Huttlestone). Viimemainittu sukulaisuussuhde ei kylläkään tarinan tästä versiosta käy ilmi.

Elokuva edustaa sitä harvinaista lajia, jossa kaikki repliikitkin lauletaan tai ainakin resitoidaan. Oopperamaista vaikutelmaa korostaa se, että kullakin keskushahmoista on omat aariamaiset soolonsa. Kuitenkin leffa onnistuu olemaan myös hurjan intensiivinen, pakahduttavan tunteellinen ja aidosti koskettava. Laulut on epämusikaalimaisesti äänitetty livenä kuvauksissa, mikä on antanut näyttelijöille mahdollisuuden syvempiin tulkintoihin. Hieno ratkaisu on myös se, että kamera pysyy enimmän osan aikaa kosketusetäisyydellä näyttelijöistä, mikä mahdollistaa tehokkaan tunteiden siirron ja ylipäätään vahvan kontaktin katsojiin. Laajojen kuvien joukkokohtauksia ja näyttäviä kamerankieputuksiakin on silti mukana riittämiin. Niissä jos missä voi aistia myös pientä keinotekoisuuden tuntua hetkittäin.

Näyttelijöistä on eniten hehkutettu Anne Hathawaytä, jonka sydäntäraastava suoritus Fantinena on tuonut hänelle Oscarin ja läjän muita palkintoja. Sanoisin, että täysin ansaitusti, vaikka nuo palkinnot ja kehut perustunevatkin suureksi osaksi yhteen mahtavasti toteutettuun kohtaukseen. Jos Hathawayn I Dreamed a Dream -soolo ei saa kyynelpuroa virtaamaan vuolaana niin tuskin mikään.

Mutta on leffassa monia muitakin sykähdyttäviä hetkiä. Pidin paljon esimerkiksi valkokangas-debytantti Samantha Barksin Époninesta; neitokaisen esityksessä on syttyvän tähden tuoretta säteilyvoimaa. Jackmanin saama Oscar-ehdokkuus on myös helppo ymmärtää, vaikka ehkä odotinkin aussitähdeltä vielä piirun verran mieleenpainuvampaa vetoa. Tiedän, että joitakin tuntemiani ihmisiä Les Misérablesin musiikki ei puhuttele lainkaan, mutta minusta myös se on valtaosin upeaa. Ja kyllä monenlaista kurjuutta on todella nykymaailmassakin, joten eiköhän lähdetä liput liehuen eduskuntatalon portaille laulamaan: "Do you hear the people sing..." (26.3. Kinopalatsi Helsinki)

+ elämää suurempi tarina
+ voimakasta tunteiden vyöryä
+ vahvoja näyttelijäsuorituksia
+ hienoa musiikkia

★★★★★

Suvaitsemattomuus (1916)

Intolerance: Love's Struggle Throughout the Ages, USA
Ohjaus David Wark Griffith

"The Dear One" (Mae Marsh)

Yksi isohko aukko kirjoittajan elokuvasivistyksessä tuli vihdoin paikattua, kun Orion tarjosi tilaisuuden nähdä D.W. Griffithin Suvaitsemattomuuden valkokankaalta. Tämä kaikilla mittareilla suuri teos valmistui elokuussa 1916 elokuvan ensimmäisiin suuriin visionääreihin lukeutuvan ohjaajan toisena täysmittaisena featurena. Sisällissodan ajoista kertova Kansakunnan synty oli saanut ensi-iltansa noin puolitoista vuotta aiemmin. Vaikka se olikin ollut valtaisa menestys, räikeän etelävaltiolaisen näkökulmansa johdosta sitä myös suuresti vastustettiin rasistisena. Niinpä Griffith päätti seuraavassa teoksessaan käsitellä juuri suvaitsemattomuuden aiheuttamia vääryyksiä. Lisäksi hän halusi tehdä elokuvan, joka ylittäisi edeltäjänsäkin mahtipontisuudessa.

Suvaitsemattomuuden perustana on alunperin "The Mother and the Law" -nimiseksi itsenäiseksi elokuvaksi kaavailtu nykyaikaistarina, jossa ensin gangsterit ja sitten liian virkaintoiset sosiaalitädit suistavat köyhän mutta onnellisen avioparin elämän raiteiltaan. Jossakin vaiheessa Griffith päätti, korostaakseen aiheen ajattomuutta, laajentaa elokuvaa lisäämällä siihen muinaiseen Babyloniaan, Raamatun ajan Palestiinaan ja 1500-luvun Ranskaan sijoittuvat episodit, joissa kerrotaan kuningas Belshazzarin kukistumisesta, Jeesuksen viimeisistä päivistä ja Katariina de Medicin toimeenpanemasta hugenottien joukkoteurastuksesta. Elokuvakerronnallisesti mullistava oli Griffithin ratkaisu kuljettaa näitä neljää tarinaa ristikkäin siten, että ne kytkeytyvät toisiinsa temaattisesti rytmin tiivistyessä loppua kohden. Monen muun asian ohella Suvaitsemattomuus on siis nykyaikaisten toisiinsa lomittuvista episodeista koostuvien ja/tai useita aikatasoja sisältävien elokuvien kantaisä.

Muita pienimuotoisempi ja yhtenäisempi nykyaikaistarina on elokuvan ehdottomasti paras osio. Babylonia-jakso sävähdyttää lähinnä hulppeana tuotannollisena voimannäyttönä, mutta myös kuninkaaseen rakastunutta "Vuorten Tyttöä" energisesti esittävän Constance Talmadgen ansiosta. Näyttelijöistä kaikkein valovoimaisin on silti nykyaikajakson nuori vaimo Mae Marsh. Myös Miriam Cooper saman episodin "huonona tyttönä" ("The Friendless One") on varsin hyvä. Monen muun Griffith-leffan päätähdellä Lillian Gishillä on tässä outo ja edellämainittuihin verrattuna mitätön rooli "Kehtoa Keinuttavana Naisena" episodeja toisiinsa liimaavissa välikuvissa.

Jeesuksesta ja Pärttylinyön verilöylyyn johtaneista tapahtumista kertovat osiot eivät saaneet minua kunnolla mukaansa. Osaltaan tämä selittynee sillä, ettei kyseisiä jaksoja ole enää kokonaisina edes olemassa. Mutta ilmeisesti ne eivät alunperinkään olleet yhtä tenhoavia kuin nuo kaksi muuta episodia. Griffith nimittäin leikkeli elokuvaansa uusiksi todettuaan, ettei se menestynyt toivotusti, ja julkaisi nykyaika- ja Babylonia-jaksot myöhemmin myös omina elokuvinaan. Oman aikansa filmitaidetta Suvaitsemattomuus edustaa tässä epätäydellisessä nykymuodossaankin silti ylväämmin kuin ehkä mikään muu teos. (17.3. Orion)

+ vangitsevan dramaattinen nykyaikajakso
+ näyttävästi lavastettu Babylonia-jakso
+ Mae Marshin, Constance Talmadgen ja Miriam Cooperin näyttelijäsuoritukset
+ elokuvahistorian ehdoton merkkipaalu
− kokonaisuutena epätasainen

★★★★★

Argo (2012)

Argo, USA
Ohjaus Ben Affleck

4. marraskuuta 1979 iranilaiset kiihkoilijat valtasivat Yhdysvaltain Teheranin lähetystön ja ottivat sen työntekijät panttivangeikseen. Tavoitteena oli painostaa Yhdysvallat luovuttamaan vallankumouksessa syrjäytetty ja Yhdysvalloista turvapaikan saanut sairas šaahi kotimaahansa tuomiolle. Koska šaahi oli USA:n tukema ja myös sen alun perin valtaan nostama ja koska häntä olisi Teheranissa odottanut varma kuolemantuomio, vaatimuksiin ei voitu suostua. Niin alkoi 444 päivän mittaiseksi venynyt panttivankikriisi, joka jossain määrin hiertää Yhdysvaltojen ja Iranin välejä edelleen.

Muistan hyvin uutiset, joissa mainituista tapahtumista kerrottiin. Sitä vastoin minulla ei ole ollut hajuakaan siitä, että kuusi lähetystön työntekijää oli onnistunut livahtamaan ja piiloutumaan Kanadan lähetystön suojiin ja että heidät oli onnistuneesti saatu salakuljetettua kotiin Amerikkaan kriisin vielä kestäessä. Eikä ole ollut monella muullakaan, sillä kyseinen CIA:n salahanke on tullut julkisuuteen vasta äskettäin. Tuosta uhkarohkeasta kuuden amerikkalaisen pelastusoperaatiosta kertoo Chris Terrion kirjoittama ja Ben Affleckin ohjaama vuoden tärkeimpien elokuvapalkintojen voittaja Argo. Affleck esittää itse Tony Mendeziä, jonka omaelämäkerralliseen kirjaan "The Master of Disguise" Terrion käsikirjoitus osittain perustuu. Toisena lähteenä on ollut Joshuah Bearmanin Wired-lehteen kirjoittama artikkeli "The Great Escape".

CIA:ssa työskennellyt Mendez sai mahdottomalta tuntuvaksi tehtäväkseen järjestää "Teheranin kuusikon" tavalla tai toisella pois Iranista. Ratkaisu löytyi mistäpä muualtakaan kuin Hollywoodista. Keksittiin feikkielokuvaprojekti, scifihörhellys nimeltä "Argo", jonka kuvauspaikkoja kanadalaisen tuotantoryhmän jäseniksi naamioituneet jenkit muka Iranista skouttaisivat. Kaiken piti näyttää aidolta, joten peiteoperaation suojaksi perustettiin ihan oikea tuotantoyhtiö, järjestettiin isolla rytinällä lehdistötilaisuus ja ostettiin mainostilaa Amerikan tärkeimmistä elokuvalehdistä. Tarkoitukseen sopiva käsikirjoitus kuvaluonnoksineen oli jo valmiina. Ne sekä läjä muuta rekvisiittaa ja väärennettyjä papereita mukanaan Mendez sitten matkusti Teheraniin – tietoisena siitä, että jos jokin menisi pieleen, keinoa päästä takaisin kotiin ei olisi.

Näistä aineksista ovat Affleck ja Terrio keittäneet kokoon varsin vetävän trillerin, joka pelkän viihdyttävyysaspektin lisäksi saa pohtimaan tiedotusvälineiden roolia poliittisessa historiankirjoituksessa laajemminkin. Vaikka leffa pysytteleekin tiukasti Mendezin ja ahdinkoon joutuneiden amerikkalaisdiplomaattien kintereillä, onnistuu se herättämään mietteitä myös siitä, millaista on ollut elää šaahin ja sittemmin yhtä itsevaltaisten ajatollahien hallitsemassa maassa. Tapahtumia taustoittava dokumentaarinen osuus elokuvan alussa on hyvä ja perusteltu ratkaisu. Saattaa kyllä olla, että elokuva olisi vielä parempi, jos se olisi toteutettu kokonaan samalla tyylillä. Tämä uskomaton tositarina ei välttämättä olisi kaivannut ylimääräistä dramatisointia.

+ jännittävä ja viihdyttävä tarina
+ perustuu tositapahtumiin
− syystä tai toisesta ei silti suuremmin sävähdyttänyt

★★★★★