Piin elämä (2012)

Life of Pi, USA/Taiwan
Ohjaus Ang Lee

Ang Leen uutuus jakaa kiintoisasti mielipiteitä. Toiset näkevät sen huimana seikkailuna ja sisällöllisesti antoisana kasvutarinana, toiset lähinnä tekosyvällisenä höttönä kauniissa paketissa. Varmaankin tällainen elokuva, jonka sisältämä tarina tarinassa heti alussa lupaa saada kuulijansa uskomaan Jumalaan, on vaikea pala nieltäväksi ainakin sellaiselle, joka kavahtaa kaikenlaista hengellisyyteen vivahtavaakiin. Siitä kaikki lienevät kuitenkin yhtä mieltä, ettei elokuva juuri voisi olla visuaalisesti komeampi eikä tekniseltä toteutukseltaan taidokkaampi. Ihan kaikkia tällainen imelä silmäkarkkikaan ei silti miellytä.

Minusta Piin elämä on ennen muuta viihdyttävä ja esteettisesti palkitseva seikkailu, mutta myös ajatuksia herättävä faabeli uskosta, toivosta, tarinoiden kertomisesta sekä ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Päähenkilö Piscine "Pi" Patel on eläintarhassa kasvanut kolmea eri uskontoa harjoittava intialaispoika, joka harmikseen juuri ensirakastumisen kynnyksellä pakotetaan muuttomatkalle meren yli Kanadaan. Keskellä Tyyntämerta Pin eli Piin (kyllä, pojan lempinimi juontuu tästä matemaattisesta käsitteestä) perhettä ja eläintarhan eläimiä kuljettava rahtilaiva joutuu myrskyn silmään, ja laiva matkustajineen uppoaa. Ainoat pelastuneet ovat Pi sekä neljä eläintarhan asukkia: seepra, oranki, hyeena ja Richard Parker -niminen bengalintiikeri, johon olemme tutustuneet jo aiemmin. Lopulta jäljelle jäävät vain Pi ja Richard Parker, ja selviytyäkseen koettelemuksesta hengissä sankarimme täytyy tietenkin oppia yhtä ja toista niin itsestään kuin arvaamattomasta matkakumppanistaankin.

Elokuvan katsoja kyllä tietää, että Pi selviää, sillä tarina esitetään takauman muodossa; Kanadaan sijoittuvassa kehyskertomuksessa aikuinen Pi kertoo uskomattoman selviytymistarinansa mahdolliselle elämäkerturilleen. Päästyään loppuun hän kertoo tarinasta myös toisenlaisen version, ja kuulijan kuten myös elokuvan katsojan tehtäväksi jää päättää kumpaan versioon hän haluaa uskoa. Mieleen tulee väistämättä Tim Burtonin suurenmoinen Big Fish (2003), jonka mukaan ihminen on yhtä kuin hänestä kerrotut tarinat, sekä myös vähän yllättävämmin John Fordin kuolematon lausahdus: "Jos legenda on parempi kuin totuus, kerro legenda."

David Mageen käsikirjoitus perustuu Yann Martelin samannimiseen vuonna 2001 ilmestyneeseen kirjaan, jota on sanottu mahdottomaksi filmata. Varsin hyvin Lee ja kumppanit ovat kuitenkin onnistuneet. 3D-tekniikalla toteutetussa leffassa on monia lumoavan kauniita kuvia, joissa on ehkä mukana ripaus tai kaksikin taiwanilaista estetiikantajua. Myös toimintakohtaukset on toteutettu vaikuttavasti, ja pääosin digitaalisesti luotu tiikeri on hämmästyttävän aidontuntuinen ainakin suhteessa muuhun materiaaliin. Kuvailmaisu noin yleisesti on toki tyyliltään sadunomaista pikemminkin kuin realistista, mikä myöskin on täysin linjassaan tarinasisällön kanssa.

Teini-ikäistä Pitä, joka suurimman osan ajasta on kuvissa yksikseen digitaalisen tiikerin kanssa, esittää delhiläinen valkokangasdebytantti Suraj Sharma hommasta hyvin suoriutuen. Kehyskertomuksessa nähtävää aikuista Pitä esittää Slummien miljonääristäkin tuttu Bollywood-tähti Irrfan Khan ja Pitä lapsena kaksi eri-ikäistä intialaispoikaa. Elokuvan kansainvälisesti tunnetuimmalle näyttelijälle, veroja karttelevalle ranskalaiselle supertähdelle Gérard Depardieulle, on varmaankin tarkoituksellisen huomiotaherättävästi annettu pieni mutta kokonaisuuden kannalta merkityksellinen laivakokin rooli.

Piin elämä on hieno tarina ja hieno elokuva, joka tarjoaa elämyksekkään matkan keskelle Tyyntämerta ja ravitsee myös mieltä. Vähän persoonaton se ehkä on niin kuin monet muutkin Ang Leen ohjaukset. Täydellisyyttä hipovan teknisen toteutuksen ansiosta se on nimetty ehdolle peräti yhdessätoista Oscar-kategoriassa. En usko että se kovinkaan monta Oscar-pystiä lopulta saa, mutta ainakin kuvaaja Claudio Miranda ja efektinikkarit ovat vahvoja voittajaehdokkaita omissa sarjoissaan. (22.1. Flamingo)

+ elämyksekäs seikkailu
+ ravitsee myös mieltä
+ huikea visuaalinen toteutus

★★★★★

Anna Karenina (2012)

Anna Karenina, Iso-Britannia
Ohjaus Joe Wright

"Kaikki onnelliset perheet ovat samankaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Näillä usein siteeratuilla sanoilla alkaa Leo Tolstoin romaaniklassikko Anna Karenina, josta brittiohjaaja Joe Wright on nyt tehnyt uuden ties kuinka monennen filmisovituksen. Maailmankirjallisuuden merkkiteosten filmatisoinnit ovat nekin usein toistensa kaltaisia ja harvoin jos koskaan alkuperäisteosten veroisia vaikuttavuudessaan. Kenties tietoisena tästä Wright näyttää päättäneen, että onnistuupa hänen versionsa tai ei niin ainakin se joko onnistuu tai epäonnistuu "omalla tavallaan". Wright on nimittäin sijoittanut suurimman osan elokuvan tapahtumista – aina ratsastuskilpailuja myöten – teatteriin ja kuvannut sen kuin musikaalin, ilmeisesti korostaakseen kuvauksen kohteena olevan elämäntavan pinnallisuutta ja valheellisuutta. Vain maaseudulla tapahtuvat kohtaukset on kuvattu aidonnäköisissä lokaatioissa, mikä puolestaan ilmentänee sitä Tolstoin ajatusta, että yksinkertaisemmin elävät maaseudun asukkaat ovat myös toimissaan aidompia kuin Pietarin ja Moskovan seurapiirien teeskentelijät.

Visuaalisesti elokuva on suorastaan ylitsepursuavan korea, sellaista ähkymakeaa karkkia silmille kuin myös esimerkiksi Baz Luhrmannin Moulin Rouge kaksitoista vuotta sitten. Kuvaustyö on lisäksi virtuoosimaisen taidokasta ja kuvakerronta kekseliästä jopa siinä määrin, että varsinkin leffan alkupuolella tuo tekninen ja kerronnallinen kikkailu on viedä kaiken huomion, mikä taas tarinankerronnan näkökulmasta ei tietenkään ole toivottavaa. Kuvauksesta, lavastuksesta, pukusuunnittelusta ja musiikista myönnetyt Oscar-ehdokkuudet kertovat nekin siitä, missä elokuvan suurimmat vahvuudet ovat.

Keira Knightley, joka näytteli myös Wrightin ohjaamissa kehutuissa epookkidraamoissa Ylpeys ja ennakkoluulo ja Sovitus, tekee Annan roolissa luultavasti yhden tähän mennessä parhaista suorituksistaan. Keirahan ei ole mikään huipputaitava näyttelijä, mutta säteilyvoimaa hänessä kyllä on vähintään yhden kevätauringon verran. Romanttisesti rakastuneen mutta aikansa käyttäytymiskoodeihin sidotun ja sen vuoksi onnettoman venäläiskreivittären rooli tuntuu istuvan hänelle siinä missä Greta Garbolle ja Vivien Leigh'lle aikoinaan.

Tarinan pääjuonnehan on sellainen, että arvostetun kreivi Kareninin (Jude Law) puoliso Anna rakastuu kohtalokkaan skandaalinkäryisesti nuorempaan sinkkukreivi Vronskyyn (Aaron Taylor-Johnson), mikä paitsi aiheuttaa paheennusta seurapiireissä myös muodostuu uhaksi Annan omalle tulevaisuudelle, sillä avioerossa syylliseksi tuomitun naisen asema ja oikeudet eivät 1800-luvun Venäjällä ole hääppöiset. Toisaalla tilanomistaja Levin (Domnhall Gleeson) – Tolstoin alter ego tarinan alkuperäisversiossa – tuntee pyyteetöntä rakkautta Annan veljen ruhtinas Oblonskyn (Matthew Macfadyen) kälyyn Kittyyn (raikas ruotsalaislupaus Alicia Vikander), vaikka tämä kertaalleen ehtii antaa hänelle rukkaset samaisen kreivi Vronskyn vuoksi. Mainitsematta on päähenkilöistä vielä miehensä uskottomuuteen tympääntynyt mutta asialle mitään mahtamaton ruhtinatar Oblonsky, jota esittää Kelly Macdonald.

Elokuva toimii oivasti yleissivistävänä viihdykkeenä ja houkuttimena tarttua myös itse alkuperäisteokseen. Näyttävän mise-en-scènen johdosta leffaa on myöskin mukava katsella. Siltä tuntemukselta ei kuitenkaan voi välttyä, että tämä on sittenkin enemmän Tolstoin tekstin melko pintapuolista kuvitusta kuin visionäärisen elokuvantekijän syvästi sisäistynyttä tulkintaa sen aihelmista. (16.1. Kino Myyri)

+ tarinassa suuren kertojan kosketus
+ visuaalisesti loistokas, karkkia silmille
− ei niin tunnevoimainen kuin voisi olla

★★★★★

Tule ja katso (1985)

Fljoran (Aleksei Kravtšenko) korviin sattuu.

Idi i smotri, Neuvostoliitto

Ohjaus Elem Klimov

Elem Klimovin sotakuvaus Tule ja katso on jäänyt nuoruusvuosilta mieleen yhtenä sen ajan tärisyttävimmistä leffakokemuksista, olkoonkin että vain tv:stä nähtynä. Nyt 25 vuotta myöhemmin sain vihdoin tilaisuuden nähdä sen uudestaan valkokankaalta. Oliko aika kullannut muistot vai oliko elokuva todella niin pysäyttävä kuin millaisena sen muistan?

Kyllä, pysäyttävä se nimenomaan oli. Mutta totta kai tämmöinen pysäyttää armeijaan lähdössä olevan nuoren miehen vähän eri tavalla kuin toisen mokoman verran enemmän elämää nähneen nelikymppisen.

Tule ja katso kuvaa sodan kauhuja nuoren partisaanipojan näkökulmasta saksalaisten terrorisoimalla Valko-Venäjällä vuonna 1943. Paino on sanalla kauhu. Sanoisinpa jopa, että vaikka Tule ja katso yleensä luokitellaankin sotaelokuvaksi, on kauhuelokuva minusta melkein osuvampi luonnehdinta. Kaikkein kauheinta elokuvassa on se, etteivät sen kuvaamat painajaismaiset tapahtumat ole keksittyjä.

Klimovin ja Ales Adamovitšin käsikirjoitus perustuu sodasta selvinneiden haastatteluihin ja Adamovitšin omiin kokemuksiin partisaanina. Tietenkin Klimov on ammentanut tarinaan aineksia myös omasta lapsuudestaan sodan jaloissa. Päähenkilö on noin viisitoistavuotias Fljora (Aleksei Kravtšenko), joka elokuvan alussa värväytyy äidin vastusteluista huolimatta erääseen partisaaniyksikköön. Poika kuitenkin jätetään matkasta partisaanien lähtiessä tositoimiin. Yksin metsässä harhaillessaan hän kohtaa toisen hylätyn, Glaša-nimisen tytön (Olga Mironova), ja joutuu tämän kanssa keskelle silmitöntä pommitusta. Siitä selvittyään nuoret suuntaavat takaisin Fljoran kotikylään, joka on kuitenkin tyhjä, ihmisiä ei näy missään. Ruumisröykkiö ladon takana kertoo, mitä Fljoran äidille ja pikkusiskoillekin on ehkä tehty.

Yhdessä elokuvan vavisuttavimmista jaksoista Fljora ja Glaša rämpivät suon yli saareen, josta he löytävät joukon henkiinjääneitä, ei kuitenkaan Fljoran äitiä eikä siskoja. Kaiken toivon menettäneenä ja täynnä vihaa Fljora yhyttää partisaanit uudelleen. Aikanaan hän päätyy katsomaan kuolemaa silmästä silmään yhdessä niistä yli kuudestasadasta valkovenäläiskylästä, jotka saksalaiset tuhosivat toisen maailmansodan aikana.

Mikään kiva katselukokemus Tule ja katso ei ole. Päinvastoin se on lähes sietämättömän rankka sotaleffa, tuskaisa pelon, kärsimyksen ja epätoivon odysseia. Vertailukohtina tulevat mieleen Tarkovskin Ei paluuta (1962), jossa siinäkin sota koetaan nuoren partisaanipäähenkilön kautta, ja Sergei Loznitsan tuore In the Fog (2012), joka sekin tapahtuu natsien miehittämällä Valko-Venäjällä. Tunnelma on kaikissa yhtä lohduton, mutta kun sekä Tarkovski että Loznitsa pitävät varsinaiset hirveydet poissa kuvista, Klimov heittää katsojan niiden keskelle helpotuksen hetkiä tälle suomatta.

Helpolla eivät ole päässeet myöskään elokuvan näyttelijät. Klimovin kerrotaan käyttäneen hypnoosia apunaan saadakseen nuoresta Kravtšenkosta irti kaiken haluamansa kuitenkaan aiheuttamatta tälle henkisiä vaurioita. Menetelmä kuulostaa hurjalta mutta melkoisen vaikuttava suoritus sillä on aikaansaatu. Myös elokuvan ääniraita on komea ja kekseliäs, sisältäen tavanomaisen räiskeen ja paukkeen lisäksi muun muassa Mozartin musiikkia, tinnitusefektin ja meille kaikille niin tuttuja metsän ääniä.

Jos elokuvaa jostakin kritisoisin niin ehkä paikoitellen yli äyräiden loiskuvasta pateettisuudesta. Kysymyksiä herättää lopun montaašijakso, jonka päätteeksi olemme silmätysten Hitleriä lapsena esittävän valokuvan kanssa. Loppua on kuulemma neuvostoviranomaisten toivomuksesta viilattu hieman alkuperäistä optimistisemmaksi. (9.1. Orion)

+ vavisuttava sodanvastainen sisältö

+ voimakas kuva- ja äänimaailma

+ tapahtumat tuntuvat tosilta

−/+ rankka, mutta taatusti mieleenpainuva katselukokemus

★★★★★

Lyhyesti: loppuvuoden tv-leffat

No niinhän siinä sitten kävi, että joulukuussa tuli katseltua elokuvia lähinnä televisiosta. Ja aikamoinen liutahan noita näkyykin olleen. Seuraavassa pikatuomiot nähdyistä filmeistä:

Mantšurian kandidaatti
(The Manchurian Candidate, USA 1962)
Ohjaaja John Frankenheimerin uran ehdottomiin huippuihin kuulunee tämä kylmän sodan aikainen vainoharhatrilleri, jossa Laurence Harvey näyttelee salamurhaajaksi aivopestyä Korean sodan veteraania ja Frank Sinatra hänen palaneen käryä haistavaa upseeritoveriaan. Janet Leigh ja Angela Lansbury ovat muissa pääosissa. Tämä kihelmöivän kylmäävä jännäri on jäänyt vahvana kokemuksena mieleen jo parinkymmenen vuoden takaa, jolloin näin sen televisiosta ensimmäisen kerran. Ehkä vaikutus ei nyt ollut ihan yhtä voimakas, mutta kyllä tämä mennen tullen päihittää vuonna 2004 valmistuneen uusintaversion. (3.12. Teema)
★★★★★

Valloittava Philip Morris
(I Love You Philip Morris, USA 2009)
Jim Carrey on huijariksi ryhtyvä ex-poliisi ja Ewan McGregor hänen elämänsä suuri rakkaus John Requan ja Glenn Figarran yhteisohjauksessa, joka yrittää olla hauska veijaritarina ja koskettava homorakkauden kuvaus samanaikaisesti mutta ei onnistu kunnolla kummassakaan pyrkimyksessään. McGregor kyllä näyttelee taidokkaasti herkkää homomiestä, ja jos jostakin syystä niin hänen takiaan elokuva kannattaa katsoa. Omalla tavallaan näkemisen arvoista on tietysti myös McGregor ja Carrey pussailemassa toisiaan. Minä kuitenkin koin koko jutun liian laimeaksi ja Carreyn maneerisen näyttelemisen liian rasittavaksi innostuakseni tapauksesta. Requan ja Figarran käsis perustuu kuulemma tositapahtumiin. (5.12. Netflix)
★★★★★

Jäävuoren varjoon
(Suomi 2009)
Antti Seppäsen puolipitkä tutkimusretki kotkalaisen harrastajaelokuvaajan Oiva Kovasen elämään on oikea helmi viime aikojen kotimaisten elokuvien joukossa. Idea on yksinkertainen mutta nerokas: tekijä löytää kirpputorilta pari laatikollista eri puolilla maailmaa kuvattuja kaitafilmejä ja ryhtyy selvittämään, kuka ne oikein on kuvannut ja miksi. Vähitellen piirtyy esiin kauniisti kohdettaan kunnioittava muotokuva miehestä, joka – kertojan sanoja mukaillen – "ei ehkä koskaan löytänyt sitä oikeaa, mutta sen, mitä hän etsi, hän löysi." Katsoin elokuvan viikon sisällä kahteen kertaan, ensimmäisellä kerralla siksi, että satuin olemaan oikeaan aikaan töllöttimen äärellä, toisella kerralla myös siksi, että tarina ja tapa kertoa se koskettivat minua syvästi. (9.12. ja 13.12. Teema)
★★★★★

Metropolis
(Metropolis, Saksa 1926)
Elokuvahistorian ikonisimpiin teoksiin kuuluva Fritz Langin ohjaus tuli taas katsottua – tällä kertaa osin kunnioituksesta sitä kohtaan, että tällaisiakin elokuvia televisiossa esitetään, ja osin tietenkin myös siksi etten ollut aiemmin nähnyt tätä täydellistä versiota, jossa ovat mukana myös aiemmin kadonneiksi luullut, vuonna 2008 Argentiinasta löytyneet otokset. Tämän aikaansa edellä olleen ja jälkikäteen tarkasteltuna häkellyttävän profeetallisesti omaa aikaansa kuvanneen scifi-klassikon pariin tulen melko varmasti palaamaan myöhemmin blogillani. (12.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★

Synecdoche, New York
(Synecdoche, New York, USA 2008)
Aikamme arvostetuimpiin käsikirjoittajiin kuuluva Charlie Kaufman debytoi ohjaajana tällä erikoislaatuisella kuvauksella oman mielensä syövereihin hukkuvasta taiteilijasta. Aina mainio Philip Seymour Hoffman esittää neuroosien piinaamaa teatteriohjaajaa, joka saamansa apurahan turvin ryhtyy valmistelemaan elämää suurempaa näytelmää, öö, omasta elämästään. Samantha Norton, Emily Watson, Michelle Williams ja Catherine Keener ovat naisia hänen ympärillään. Varsinkin Kaufman-fanien rakastama leffa on kiistatta omaperäinen ja saattaa olla nerokaskin, mutta ainakin tällä tavalla heti huikean Metropoliksen jälkeen televisiosta katseltuna se jätti minut vähän kylmäksi. Pitänee katsoa tämä joskus uudestaan paremmin keskittyen. (12.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★

A Single Man
(A Single Man, USA 2009)
Tämä 1960-luvun Kaliforniassa tapahtuva hillityn vivahteikas surutyön kuvaus on puolestaan muotisuunnittelijana meritoituneen Tom Fordin esikoisohjaus. Yhtenä ilmeisenä teemana elokuvassa on myös homojen rakkauselämä ja se kuinka muut suhtautuvat siihen. Colin Firth näyttelee Oscar-ehdokkuuden arvoisesti professoria, joka ei edes yritä päästä yli miesystävänsä kuoleman aiheuttamasta suuresta surusta ja joka kuitenkin on pakotettu kätkemään tunteensa. Christopher Isherwoodin romaaniin perustuva leffa on muiltakin osin tyylikkäästi toteutettu, mutta en silti usko että tämä jää loppuelämäksi mieleen. (13.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★

Juna saapuu asemalle
(L'arrivée d'un train à La Ciotat, Ranska 1896)
Lumière-veljesten vajaan minuutin mittaisesta yhden otoksen elokuvasta, jossa kirjaimellisesti juna saapuu asemalle, on jostakin syystä muodostunut elokuvahistorian lähtölaukauksen symboli, vaikkei se suinkaan ollut veljesten elokuvista ensimmäisiä. Jokaisen elokuvahistoriasta kiinnostuneen kuuluu tämä tietysti nähdä. (14. ja 15.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★

Vertigo – punainen kyynel
(Vertigo, USA 1958)
Sight and Sound -lehden äänestyksessä viime syksynä maailman parhaaksi elokuvaksi valikoitunut Alfred Hitchcockin ohjaus ansaitsee maininnan, vaikka tällä kertaa näinkin siitä vain loppupuoliskon. Monitasoisessa psykologisessa trillerissä James Stewart esittää korkeanpaikankammoista etsivää, joka palkataan varjostamaan oudon itsetuhoisesti käyttäytyvää Kim Novakia. Tämänkin huippuviihdyttävän ja katselukerran toisensa perään kestävän mestariteoksen ottanen tarkempaan syyniin myöhemmin. (15.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★

Andalusialainen koira
(Un chien andalou, Ranska 1929)
En malttanut jättää katsomatta myöskään Luis Buñuelin uraauurtavaa esikoisohjausta, kun se kerrankin televisiossa esitettiin (kuulemma ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen). Tämä yhdeksäntoista minuutin mittainen historian ehkä vaikutusvaltaisin lyhytelokuva löytyy tietenkin myös omasta hyllystä ja vieläpä kahdessa eri formaatissa. Unen logiikalla etenevässä filmirunossa ei ole perinteisessä mielessä mitään "järkeä" ja osittain juuri siksi se kiehtoo kerta toisensa jälkeen. Buñuelin kertoman mukaan leffa sai alkunsa hänen ja käsikirjoittajakumppaninsa Salvador Dalín näkemistä unista, joista toisessa silmää viilletään partaveitsellä ja toisessa kättä pitkin vilistää muurahaisia. Kaikki eivät varmasti tästä leffasta pidä, mutta varmaa on myös se, että kun elokuvan on kerran nähnyt niin sitä ei koskaan unohda. (15.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★

Joulukuusikauppiaat
(Big Business, USA 1928)
Stan Laurelin ja Oliver Hardyn viimeisiin mykkäfilmeihin kuuluva James W. Hornen ohjaus on luultavasti yksi koomikkoparin hauskimmista ja varmasti yksi anarkistisimmista. Kaverukset nähdään joulukuusikauppiaina, jotka äityvät hajottamaan James Finlaysonin talon riitaannuttuaan tämän kanssa kaupustelun yhteydessä. (16.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★

Vapaus
(Liberty, USA 1929)
Ehdottomasti hauskimpiin Laurel & Hardy -tuotoksiin kuuluu myös tämä Leo McCareyn ohjaama varhainen äänilyhäri, jossa kaverukset karkaavat vankilasta ja pukeutuvat erehdyksessä toistensa housuihin. Miten paljon hauskaa saadaankaan sitten revittyä siitä kun kumppanukset yrittävät saada housunsa vaihdetuiksi. Huipentuma rakenteilla olevassa pilvenpiirtäjässä on ylittämätöntä komediataidetta! (16.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★

Muuttomiehet pulassa
(The Music Box, USA 1932)
Vielä yksi Laurel & Hardy -lyhäri, nyt ohjaajana James Parrott. Homman nimi on se, että Stan ja Ollie yrittävät toimittaa pianoa portaita pitkin kukkulan laella asuvalle uudelle omistajalleen, joka tosin ei itse tiedä olevansa sen uusi omistaja ja joka kaiken lisäksi vihaa pianoita. (16.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★

Precious
(Precious: Based on the Novel 'Push' By Sapphire, USA 2008)
Jouluillan viihdykkeeksi valitsimme tämän ei ehkä kovinkaan jouluisen mutta kuitenkin sisällöllisesti puhuttelevan sosiodraaman, joka jos ei muuta niin ainakin saa ajattelemaan maailman vähäosaisia. Lee Danielsin ohjaama lukuisia palkintoja kerännyt pikkuleffa kertoo ylipainoisesta, lukutaidottomasta afroamerikkalaisesta teinistä, joka odottaa jo toista lasta omalle isälleen ja jota äitikin kohtelee lievästi sanottuna kaltoin. Koulunvaihto tarjoaa kovaonniselle harlemilaistytölle kuitenkin mahdollisuuden uuteen elämään. Nimiosaa näyttelevä Gabourey Sidibe huomioitiin muun muassa Oscar-ehdokkuudella tästä aikamoisen komeasta filmidebyytistään; käsikirjoittaja Geoffrey Fletcherin ja päähenkilön äitiä esittävän Mo'Niquen Oscar-ehdokkuudet realisoituivat palkinnoiksi asti. (25.12. Netflix)
★★★★★

Ikuistetut hetket
(Maria Larssons eviga ögonblick, Ruotsi/Tanska/Norja/Suomi/Saksa 2008)
Valokuvausteema sai minut katsomaan tämän Jan Troellin ohjaaman pohjoismaisen yhteistuotannon, joka kuvaa työväenluokkaista perhe-elämää 1900-luvun alun Ruotsissa. Maria Heiskanen näyttelee suomalaissyntyistä satamatyöläisen vaimoa, jonka arpajaisvoittona kerran saama kamera innostaa harrastamaan valokuvausta. Väkivaltaisen juoppolalliaviomiehen roolissa on Mikael Persbrandt, ja valokuvausliikkeen hoitajaa, joka rohkaisee Mariaa itsensätoteuttamisen tiellä, esittää Jesper Christensen. Elokuva toimii puheenvuorona muistojen ikuistamisen merkityksestä samalla kun se kuvaa puhuttelevan todentuntuisesti omien iso-isovanhempiemme aikaa. Sävähdyttääkseen toden teolla leffan pitäisi ehkä kuitenkin olla joko draamallisesti jäntevämpi tai sitten rohkeammin tunnelmapainotteinen. Käsikirjoitus pohjaa Troellin vaimon sukulaisen Maja Ömanin muistelmiin. (27.12. TV1)
★★★★★

Vicky Cristina Barcelona
(Vicky Cristina Barcelona, USA 2008)
Kuunnellako järjen vai sydämen ääntä silloin kun ne ovat keskenään ristiriidassa? Tuota kysymystä on Woody Allen pohtinut useammassakin viimeaikaisaisessa tuotoksessaan, niin myös tässä Barcelonassa tapahtuvassa ihmissuhdesotkussa. Järjen puolta pitää, tai ainakin yrittää pitää, Rebecca Hallin näyttelemä Vicky, joka saapuu kesäksi katalonialaiskaupunkiin valmistellakseen sikäläistä kulttuuria käsittelevää graduaan. Mukanaan hän tuo ystävänsä Cristinan (Scarlett Johansson), joka puolestaan on jopa naiivilla tavalla tunteidensa vietävissä. Kun ystävykset sitten törmäävät Javier Bardemin henkilöimään boheemiin taiteilijaan, joka sekä hämmentää suorapuheisuudellaan että osoittautuu mestarilliseksi viettelijäksi, alkaa allenilaisittain maustettu ihmissuhdesoppa olla valmis. Oman pikantin vivahteensa siihen tuo vielä taiteilijan epästabiili ex-vaimo, jota Penélope Cruz – Bardemin vaimo todellisessa elämässä – esittää sivuosa-Oscarin arvoisesti. Ei tämä ehkä ihan parasta Woodya ole, nasevan sanailun ryydittämää kelpo viihdettä kumminkin. (28.12. Netflix)
★★★★★