2 x Hitchcock

Orion näyttää kuluvan syksyn aikana komean valikoiman Alfred Hitchcockin elokuvia. 22. elokuuta vietin Hitchcock-iltaa katsomalla peräperää Pelastusveneen ja Rebekan. Edellistä en ollut tätä ennen koskaan onnistunut näkemään ja jälkimmäisenkin näkemisestä oli ehtinyt vierähtää jo useampi vuosikymmen. Seuraavassa lyhyet arviot näistä varsin erityyppisistä mutta tunnistettavasti tekijänsä näköisistä filmeistä.

Pelastusveneen koko cast samassa kuvassa. Vasemmalta Walter Slezak,
John Hodiak, Tallulah Bankhead, Henry Hull, William Bendix, Heather
Angel, Mary Anderson, Canada Lee ja Hume Cronyn.

Pelastusvene
(Lifeboat, USA 1944)

Pelastusvene sai alkunsa Hitchin ideasta asettaa itselleen haaste sijoittamalla kokonainen elokuva yhteen tiukasti rajattuun tilaan. Siinä mielessä se on läheistä sukua sellaisille myöhemmille Hitchcock-tuotoksille kuin Köysi, Täydellinen rikos ja Takaikkuna, ollen niitä kaikkia puritaanisempi toteutuksessaan. Alkuperäinen idea kuvata elokuva puhelinkopissa ei sentään kuitenkaan toteutunut. Yhtenä taustavaikuttimena oli myös maestron halu edistää omalla tavallaan amerikkalaisten sotaponnisteluja. Käsikirjoittajaksi tähän 20th Century Foxin ainoaan Hitchcock-elokuvaan palkattiin itse John Steinbeck, joka kuitenkin sai raavittua kasaan vain juonirungon. Jo Swerling laati lopullisen kässärin sen pohjalta.

Elokuva kertoo sekalaisesta ryhmästä ihmisiä, jotka sattuman oikusta ovat joutuneet – kirjaimellisesti – samaan veneeseen. Täsmennettynä kyse on saksalaisten torpedoiman amerikkalaisen matkustajalaivan pelastusveneestä, jossa koko juttu siis tapahtuu. Tallulah Bankhead esittää muotitoimittajaa, John Hodiak kommari-merimiestä, Mary Anderson sairaanhoitajaa, Hume Cronyn radio-operaattoria, William Bendix jalastaan haavoittunutta laivan lämmittäjää, Henry Hull ökyporvaria, Canada Lee mustaihoista purseria ja Heather Angel kuollutta vauvaansa kanniskelevaa puolihullua matkustajaa. Entistä jännitteisemmäksi tilanne muuttuu, kun veneeseen kampeaa myös Walter Slezakin tulkitsema saksalaisen sukellusveneen kippari, joka vieläpä osoittautuu porukan ainoaksi navigointitaitoiseksi henkilöksi.

Sodan aikana valmistuneeksi Hollywood-tuotokseksi Pelastusvene on siitä erikoinen, ettei sakemannia suoraan sormella osoiteta konnaksi, ja ettei siinä toisaalta myöskään ole selkeää sankaria tai päähenkilöä. Demokraattisten amerikkalaisten kinastellessa keskenään määrätietoinen saksalainen ottaa ohjat käsiinsä luonteenomaisella auktoriteetillään. Hänessä näyttäisi mahdollisesti olevan jopa sankarin aineksia. Kuitenkin mitä pitemmälle tarina etenee, sitä ilmeisemmäksi käy, että natsi on natsi vaikka sen voissa paistaisi. Jutun ehkä liiankin ilmiselvä opetus lopulta on, että vain erimielisyydet unohtamalla ja yhteen hiileen puhaltamalla natsismin uhka voidaan taltuttaa.

Herkullisen lähtötilanteen asettamiin odotuksiin nähden elokuvan loppuratkaisu tuntuu vähän valjulta. Minulla oli ensi alkuun myös pieniä vaikeuksia hyväksyä Slezakia natsiupseerina, sillä hän ei toden totta näytä yhtään saksalaiselta sotilaalta. Karismallaan ja taidoillaan hän kuitenkin hoitaa homman kotiin, ja muilta osin roolimiehitystä voi pitää erittäinkin onnistuneena. Lisäksi Pelastusvene sisältää erään kaikkein kekseliäimmistä Hitchcockin cameoista.

+ herkullinen idea
+ hyvä näyttelijäensemble
+ "Hitchcock touch"
− odotuksiin nähden valju loppuratkaisu

★★★★★

Joan Fontaine ja Judith Anderson Rebekassa.

Rebekka

(Rebecca, USA 1940)

Ensimmäisen Hollywood-elokuvansa Hitchcock joutui ohjaamaan tuottajamoguli David O. Selznickin tiukassa valvonnassa. Valvonta olisi ehkä ollut vieläkin tiukempaa, ellei Selznickin aikaa olisi vienyt muuan toinen samaan aikaan tuotannossa ollut projekti, semmoinen kuin Tuulen viemää. Hitch oli joka tapauksessa äpsingillä kohdatessaan ensimmäisen kerran urallaan tuottajan, joka oli kiinnostunut myös sisällöstä eikä pelkästään rahasta. Ensimmäisen Hitchin ohjeiden mukaan kyhätyn käsikirjoitusversion Selznick tyrmäsi täysin. Robert E. Sherwood viilasi sen tuottajan näkemyksen mukaiseksi eli uskollisemmaksi alkutekstille. Rebekkahan perustuu Daphne du Maurierin huippusuosittuun romaaniin, joka ilmestyi 1938 ja jonka filmausoikeudet Selznick osti miltei heti. (Sattumoisin myös Hitchcockin edellinen työ, laimean vastaanoton saanut Jamaica Innin rantarosvot, perustui saman kirjailijan tekstiin.) Selznick ei myöskään antanut Hitchcockille oikeutta puuttua elokuvan leikkaukseen. Etevä ohjaaja kuitenkin varmisti oman näkemyksensä toteutumisen kuvaamalla elokuvan niin, että se käytännössä voitiin leikata vain yhdellä tavalla. Tämä tietenkin ärsytti ja huoletti kontrollifriikkiä tuottajaa aika lailla. Lopputuloksen nähtyään hän kuitenkin oli enemmän kuin tyytyväinen, ja syystä. Rebekka nimittäin osoittautui valtavaksi taloudelliseksi ja taiteelliseksi menestykseksi ja kuuluu yhä sekä Selznickin että Hitchcockin uran huippuihin, vaikkakaan Hitch itse ei pitänyt sitä täysin onnistuneena "Hitchcock-elokuvana". Teos sai vuonna 1941 kaikkiaan yksitoista Oscar-ehdokkuutta, joista parhaan elokuvan ja parhaan kuvauksen palkinnot realisoituivat.

Joan Fontaine esittää tässä romanttis-psykologisessa mysteeridraamassa nuorta amerikkalaisneitoa, joka avioituu Monte Carlossa tapaamansa englantilaisen kartanonherran Maxim de Winterin (Laurence Olivier) kanssa. Tuoreen rouva de Winterin hermot joutuvat koetukselle hetimiten hänen saavuttuaan uuteen kotiinsa, Cornwallissa sijaitsevaan linnamaiseen Manderlay-kartanoon, kun hän kuulee edellisen rouva de Winterin, nimeltänsä tietenkin Rebecca, kuolleen hämäräperäisissä oloissa. Palveluskunta ei tee hänen oloaan yhtään helpommaksi, päinvastoin varsinkin pahaenteisen jämäkkä taloudenhoitaja rouva Danvers (Judith Anderson) pyrkii kaikin keinoin osoittamaan, ettei tulokkaasta ole "oikean rouva de Winterin" korvaajaksi. Rebecan raskas muisto jäytää myöskin talon isäntää tavalla, joka saa uuden rouva de Winterin tuntemaan entistäkin suurempaa riittämättömyyttä. Kerronnan kannalta olennaista on, ettei hänen etunimeään mainita missään vaiheessa. Rebecan serkkua Jack Favellia, joka uskoo Maximin murhanneen edellisen vaimonsa, esittää George Sanders.

Ensimmäinen asia, johon huomio Rebekassa kiinnittyy, on Joan Fontainen eloisa näytteleminen. Hän ilmentää nuoren naisen hämmennyksensekaista onnea ja sittemmin yhä kasvavaa epävarmuutta kertakaikkiaan vakuuttavasti, ollen yhtäaikaisesti uskottava henkilöhahmo ja sädehtivä filmitähti. Toinen huippunäyttelijätiimistä erikoismaininnan ansaitseva on Judith Anderson, jolla näyttää olevan ihmeellinen kyky myrkyttää koko ilmatila läsnäolollaan. Näiden kahden näyttelijän yhteisissä kohtauksissa on ihan uskomaton latinki. Muutoinkin elokuvassa on hienointa sen täyteläisen jännitteinen tunnelma, jonka aikaansaamisessa George Barnesin ilmeikkäällä kuvaustyöllä ja Franz Waxmanin nyanssirikkaalla säveltaiteella on ollut oma merkittävä osuutensa. Alkuperäisen tarinan loppuratkaisua on vähän kaunisteltu Hollywoodin tuotantokoodeihin sopivammaksi, mutta se hyväksyttäköön.

+ täyteläisen jännitteinen tunnelma alusta loppuun

+ erinomaiset näyttelijät

+ loistelias visuaalinen toteutus ja upea musiikki

+ "Hitchcock touch"

★★★★★

Ensimmäinen piiri (1973)

Aleksander Fordin kirjoittama ja ohjaama Ensimmäinen piiri (Den første kreds/The First Circle, Tanska/Länsi-Saksa 1973) tuli nähtyä vahingossa. Luulin nimittäin olevani menossa katsomaan ihan toista elokuvaa, kunnes Orionin lippujonossa hoksasin, että olin erehtynyt päivästä. No en siinä vaiheessa enää kehdannut kääntyä takaisinkaan, joten tulinpa kerrankin nähneeksi elokuvan, josta en etukäteen tiennyt yhtikäs mitään. Tällaista sokkoammuntaa voisi ehkä harrastaa enemmänkin.

Ensimmäinen piiri perustuu Aleksandr Solženitsynin samannimiseen romaaniin ja kertoo poliittisten vankien kohtelusta toisen maailmansodan jälkeisessä Neuvostoliitossa. Elokuvan alussa nuori ulkoministeriön virkamies Volodin (Peter Steen) soittaa arkaluontoisen varoituspuhelun äitinsä hengen pelastaneelle lääkärille. Tämä puhelu jäljitetään, ja soittajan henkilöllisyys pyritään selvittämään valtion turvallisuushankkeita kehittämään perustetussa laboratoriossa. Sen työntekijät ovat poliittiseen epäsuosioon joutuneita insinöörejä, matemaatikoita ja professoreita, jotka on ensin toimitettu vankileirille Siperiaan ja siirretty sitten "etuoikeutettuina" tähän Moskovan lähellä sijaitsevaan tutkimuslaitokseen. Keskeisimmäksi henkilöksi kohoaa matemaatikko Neržin (Gunther Malzacher), joka määrätään suunnittelemaan erityinen äänentunnistus- ja koodauslaite valtiojohdon tarpeisiin. Samantapaisen projektin parissa työskenteli myös Solženitsyn itse ollessaan erikoisvankila "Numero 16:n" asukas 1940-luvun lopulla. Kirja ja elokuva pohjautuvat hänen kokemuksiinsa siellä.

Painavaa asiaahan tämä tietysti on, mutta ei elokuva minua saanut ihmeemmin innostumaan. Dialogivetoinen ja sisällöltään raskas draama on raskas myös katsoa, etenkin kun henkilöhahmot jäävät vähän etäisiksi. Budjetin niukkuuskin näkyy, ja vaikka kyky eläytyä tapahtumiin ei suoranaisesti olekaan kielestä kiinni, ei asiaa varmasti ainakaan helpota se, että elokuva on toteutettu englanninkielisenä tanskalaisin, saksalaisin ja puolalaisin näyttelijöin. Kuvakerronnallisesti kiinnostavaa on ahkera zoomin ja pysäytyskuvien käyttö. Ne rytmittävät kerrontaa kivasti ja tuovat elokuvaan omannäköistään ilmettä.

Solženitsynin romaani ilmestyi muuten ensimmäisen kerran englanninkielisenä lyhennelmänä 1968. Samana vuonna maineikas puolalaisohjaaja Aleksander Ford pakeni antikommunistiksi syytettynä kotimaastaan asettuen ensin pariksi vuodeksi Israeliin ja myöhemmin Tanskaan. Ensimmäinen piiri -elokuvaa alettiin valmistella siellä 1970. Samana vuonna Solženitsyn palkittiin kirjallisuuden Nobelilla ja Ensimmäinen piiri julkaistiin Tammen kustantamana Suomessa. Alkuperäinen lyhentämätön laitos kirjasta ilmestyi kuitenkin vasta 1978 Ranskassa. Suomessa sitä ei ole julkaistu vieläkään, eikä Fordin elokuvaversiota ole koskaan nähty täällä kaupallisessa ohjelmistossa. (21.8. Orion)

+ painavaa asiaa Stalinin ajan Neuvostoliitosta
+ todentuntuinen
− raskas myös katsoa
− henkilöhahmot jäävät etäisiksi

★★★★★

Madagascar 3 (2012)

Gloria, Marty, Alex ja Melman ovat saapuneet Monte Carloon.

Dreamworksin tuottama Madagascar-animaatioleffasarja on edennyt kolmanteen osaansa. Ohjaajiksi on merkitty kahden edellisenkin osan luotsaamisesta vastanneet Eric Darnell ja Tom McGrath sekä aiemmin animaatiokonsulttina ja ääninäyttelijänä toiminut Conrad Vernon; käsiksen ovat laatineet Darnell ja Noah Baumbach yhteistuumin. Aiempia osia en ole nähnyt, joten en osaa sanoa onko linja pysynyt niihin nähden samanlaisena. Tarina ei tässä ainakaan kovin kummoinen ole. Hupaisat hahmot ja vauhdikas meininki takaavat kuitenkin sen, että lapset ja tarpeeksi lapsenmieliset aikuiset viihtyvät Madagascar 3:n (Madagascar 3: Europe's Most Wanted, USA 2012) parissa hyvin. Etenkin alun Monte Carlo -jakso on sen verran hillitön, että aika paljon on valmis antamaan anteeksikin.

Elokuva alkaa tilanteesta, jossa New Yorkin eläintarhasta karanneet ja Afrikkaan päätyneet leijona Alex, seepra Marty, kirahvi Melman ja virtahepo Gloria (ääninä Ben Stiller, Chris Rock, David Schwimmer ja Jada Pinkett Smith) kaipaavat takaisin "kotiin" valtameren ja kaltereiden taakse. Sinne päästäkseen ne joutuvat aluksi uimaan (!) Eurooppaan, jossa ennen pitkää kohtaavat taloudelliseen ahdinkoon joutuneen sirkusseurueen. Pingviini- ja apinaystäviensä avustamina ne sitten järjestävät itsensä sirkuksen vetonauloiksi arvellen tällä keinoin saavansa esiintymiskutsun Amerikkaan.

Päähahmot ovat melko värittömiä, mutta sitäkin enemmän väriä löytyy muutamista sivuhahmoista. Varsinkin leffan alkupuolella show'n varastaa pelottavan tarmokas ja tarkkavainuinen Monte Carlon rankkurikuningatar Chantel DuBois (Frances McDormand), joka nimensä mukaisesti myös laulaa: leijonanjahtaamisen tuoksinassa kovia kokeneet alaisensa hän palauttaa tajuihinsa täräyttämällä Non, je ne regrette rienin miltei yhtä värisyttävästi kuin Edith Piaf parhaina päivinään. Erinomaisen luonteikkaita ovat myös sirkuslaiset: hössöttävä merileijona Stefano (Martin Short), epäluuloinen siperiantiikeri Vitaly (Bryan Cranston) ja viehko jaguaaritar Gia (Jessica Chastain). Aiemmissakin osissa esiintyneet juonikkaat pingviinit ovat myös aika verrattomia.

Katsoimme alkuperäisen 3D-version. (3.8. Flamingo)

+ mukaansatempaavaa vauhtiviihdettä
+ hauskat (sivu)hahmot
− köykäinen tarina

★★★★★

Miss Farkku-Suomi (2012)

Tulipa heti tuoreeltaan, jopa ennen virallista ensi-iltaa, käytyä katsomassa uusi kotimainen elokuva. Lieneeköhän roolimiehitykseen kuuluvalla kummipojalla ollut vaikutusta asiaan? Mene ja tiedä.

Matti Kinnusen esikoispitkänään kirjoittama ja ohjaama Miss Farkku-Suomi (Suomi 2012) perustuu Kauko Röyhkän samannimiseen romaaniin. Muusikkona paremmin tunnetun Röyhkän (oik. Jukka-Pekka Välimaa) vahvasti omaelämäkerrallinen romaani kuvaa Välde-nimisen teinipojan rakkauden kaipuuta ja identiteetin etsintää 1970-luvun Oulussa. Myös Kinnunen on oululaislähtöinen, joten ei ole ihme että hän on valinnut esikoisleffansa aiheeksi juuri tämän. Tosin ohjaaja itse on sanonut tarttuneensa Röyhkän kirjaan alunperin ystävän suosituksesta.

Ihan kelpo nuorisodraaman Kinnunen työryhmineen on saanut aikaiseksi. Tarina oudosta oman tien kulkijasta, jonka erottautuminen massasta ärsyttää laumasieluisia luokkatovereita kiusaamiskynnyksen yli (sehän ei korkea tuon ikäisillä ole) ja joka musiikin avulla pyrkii valloittamaan ihailemansa tytön sydämen, ei toki ole maailman omaperäisin. Aitaa ei ole lähdetty korkeimmalta kohdalta ylittämään myöskään leffan toteutuksessa. Sujuvasti ja pakottomasti raina kuitenkin rullaa, mikä on pääasia. Meille 70-luvun kokeneille entisille nuorille se tarjoaa mojovan nostalgiapläjäyksen ja nykynuorillekin varmasti viihdyttävän, ehkä silmiäkin avaavan aikahypyn ja kasvutarinan. Huolellisesti toteutettu ajankuva onkin elokuvassa parasta. Mukava juttu on myös liuta tuoreita uusia näyttelijäkasvoja pääosissa. Etenkin Väldeä esittävä Mikko Neuvonen saa puhallettua roolihahmonsa hyvin eloon, ainakin siihen nähden että hänen suuhunsa sijoitetut repliikit ovat joissakin kohdin aika kankean kirjallisen oloisia. Onnistuneina sivuhahmoina mieleen jäävät amisviiksinen ampeeri-Datsunin omistaja ja naapurin lestadiolaiskakarat sekä myös Lou Reediä ja Velvet Undergroundia ihailevan Välden enempi punkkiin taipuvainen bändikaveri Sasu (Elias Gould). Sanni Kurkisuon esittämä elokuvan nimihenkilö voisi olla särmikkäämpikin hahmo, mutta koska hän tavallaan edustaa haavekuvaa täydellisestä tyttöystävästä, tämä tietty nukkemaisuus sopii oikeastaan ihan hyvin tyyliin.

Onkohan kohtaus, jossa lestadiolaisperhe purkautuu ulos Kleinbussistaan, tarkoituksellinen viittaus samansisältöiseen hauskaan kohtaukseen Robert Flahertyn klassikosta Nanook – pakkasen poika (1922)? On tai ei, pointsit siitä! (Flamingo 1.8.)

+ huolellisesti toteutettu ajankuva
+ tuoreet nuoret näyttelijäkasvot
+ rullaa sujuvasti
− ei suuremmin sävähdytä tunnevoimallaan tai omaperäisyydellään

★★★★★

V. niinkuin väärennös (1973)

"Taide on valhe, joka auttaa meitä ymmärtämään totuutta." Tämä Pablo Picasson väittämä on yksi johtoajatuksista Orson Wellesin viimeiseksi omaksi ohjaustyöksi jääneessä elokuvassa V. niinkuin väärennös (Vérités et mensonges/F for Fake, Ranska/Iran/Länsi-Saksa 1973). Kyseessä on eräänlainen elokuvaessee, vekkulimainen tutkimusretki huijaamisen, väärentämisen ja valehtelemisen maailmaan. Juju on siinä, että Welles rinnastaa elokuvantekemisenkin käsiteltävänä oleviin aiheisiin, vihjaten, että koko elokuvakerronta oikeastaan perustuu katsojan huiputtamiseen. "Mutta kaikki mitä seuraavan tunnin aikana kuulette, on totta", Welles vakuuttaa meitä silmiin katsoen leffan alussa.

Tekeleen perustana on materiaali, jonka ranskalainen dokumentaristi François Reichenbach oli aiemmin kuvannut kuuluisasta taideväärentäjästä Elmyr de Horystä kertovaa tv-filmiä varten. De Horyn on väitetty myyneen yli tuhat väärentämäänsä teosta museoille ja taidegallerioille ympäri maailmaa. Toinen keskushenkilö on kirjailija-toimittaja Clifford Irving, joka 1960-luvun lopulla julkaisi de Horystä kirjan nimeltä Fake! ("Väärennös!") ja joka pari vuotta ennen Wellesin elokuvan valmistumista aiheutti valtaisan skandaalin Yhdysvalloissa, kun hänet kuuluisaksi tehnyt Howard Hughes -elämäkerta osoittautui sekin väärennökseksi. Mukana on merkittävässä roolissa myös Oja Kadar -niminen nainen, jonka Welles kertoo vetäneen kunnolla höplästä itseään Picassoa toimiessaan yhden kesän ajan tämän mallina ja rakastajattarena. Tietenkin Orson muistuttaa myös omasta menneisyydestään silmänkääntäjänä ja legendaarisen Maailmojen sota -radiokuunnelman tekijänä. 1930-luvun puolivälissä esitetty Maailmojen sotahan aiheutti pakokauhun amerikkalaisissa, kun nämä sitä kuunnellessaan uskoivat marsilaisten oikeasti hyökänneen Maahan. Sen jälkeen Welles on lähes kaikissa ohjaamissaan elokuvissa käsitellyt valheisiin, petoksiin ja/tai peiteltyihin totuuksiin liittyviä aihelmia jostakin kulmasta.

V. niinkuin väärennös on siis paitsi dokumentti väärentämisestä myös Wellesin omaa uraa peilaava tutkielma taiteen syvimmästä olemuksesta. Se haastaa katsojan pohtimaan, miten taideteos määritellään ja mihin sen arvo perustuu, muistuttaen samalla suhtautumaan terveen kriittisesti kaikkeen "totena" ja "aitona" esitettyyn. Taidemarkkinoita ja -kriitikoita leffa pitää tietysti pilkkanaan, ja taustalta olen aistivinani Wellesin elokuva-alan kehitystä kohtaan tuntemaa katkeruutta. "Aloitin huipulta ja raivasin tieni aina pohjalle saakka", kuulemme hänen sanovan. Elokuvan ehkä provokatiivisimmat ja kutkuttavimmat mietteet tulevat kuitenkin Irvingin suusta: "Jos väärennetyt maalaukset ovat näytteillä suuressa museossa tarpeeksi pitkän aikaa, niistä tulee aitoja", ja: "Tärkeintä ei ole tietää, onko maalaus aito vai väärennetty, vaan onko kyseessä hyvä vai huono väärennös."

Ei elokuva ihan niin briljantilta nyt tuntunut kuin nähdessäni sen ensimmäisen kerran televisiosta joitakin vuosia sitten. Suosittelen silti tilaisuuden tullen tutustumaan tähän persoonalliseen ja elokuvan ilmaisukeinojakin – erityisesti leikkausta – varsin kekseliäästi hyödyntävään faktioon. (Orion 31.7.)

+ Orson Welles kameran edessä ja takana
+ kiehtova aihe vekkulimaisesti käsiteltynä
+ haastetta hoksottimille
− paljon puhetta, vähän toimintaa

★★★★★

Elokuvahullun Riika

Jännittävän näköinen pikkukuja vie Riian elokuvamuseoon.

Kun elokuvahullu matkailee, matkakohteen kytkökset elokuvakulttuuriin kiinnostavat tietysti myös. Niinpä muutaman viikon takaisen Riian reissuni ohjelmaan kuuluivat myös visiitti paikalliseen filmimuseoon sekä käväisy riikalaissyntyisen ohjaajaneron Sergei Eisensteinin kotikulmilla.

Rīgas Kinomuzejs sijaitsee Riian vanhassakaupungissa osoitteessa 10/12 Peitavas iela. Pelkän osoitteen perusteella paikkaa ei ole helppo löytää, sillä sisäänkäynti on korttelin toisella puolella Mazā Peitavas -kadulla. Kovin merkittävä turistipyydys tämä vuonna 1988 perustettu pikkumuseo ei ole, sillä monissa matkaoppaissa sitä ei edes mainita. Käydessämme matkakumppanini kanssa siellä heinäkuisena keskiviikkona olimme sen viikon ensimmäiset ja sillä kertaa ainoat vierailijat. Tosin museo ei ole aukikaan kuin keskiviikkoisin, torstaisin, perjantaisin ja lauantaisin; keskiviikkoisin on kaikilta vapaa pääsy. Tämänkesäinen näyttely esittelee latvialaisen dokumentaristin Herz Frankin (s. 1926) tuotantoa ja uraa. En muista edes kuulleeni Frankista aiemmin, mutta melko kiinnostavilta hänen työnsä vaikuttivat. Näyttelyyn syventymisestä ei kuitenkaan tullut oikein mitään, sen verran puheliaalla päällä museo-opas oli. Mielenkiintoista oli kyllä rupatella oppaan kanssa muun muassa latvialaisen elokuvan nykytilasta ja Teuvo Tuliosta. Ansaitsemaansa kansainvälistä arvostusta pikkuhiljaa yhä enemmän saavalla Tuliolla (alk. Theodor Tugai, 1912–2000) on juuret Latviassa, minkä johdosta tämä suomalainen melodraaman mestari on myös latvialaisille tärkeä elokuvantekijä. Täydellinen Tulio-elokuvien kokoelma onkin yksi Riian filmimuseon ylpeydenaiheista.

Mihail Eisenstein vaimonsa Julian ja
poikansa Sergein kanssa vuonna 1900.

Merkittävin riikalaissyntyinen elokuvantekijä kautta aikojen on kuitenkin ollut Sergei Mihailovitš Eisenstein (1898–1948). Lieneekö hän perinyt taiteellisen lahjakkuuteensa isältään, rakennusinsinööri-arkkitehti Mihail Eisensteinilta (1867–1920), jonka suunnittelukynästä ovat lähtöisin monet Riian näyttävimmistä art nouveau -rakennuksista? Eisensteinit asuivat vanhankaupungin liepeillä vain kivenheiton päässä kansallisteatterista, ja isä ja äiti (Julia Ivanovna Konecka) kumpikin omalla tavallaan pitivät huolen siitä, että poika sai parhaan mahdollisen kasvatuksen. Eisensteinit olivat sosiaalisesti aktiivisia ja matkustelivat paljon, kaupungin kermaa nähtiin usein päivälliskutsuilla heidän Krišjāņa Valdemāra -kadulla sijainneessa kodissaan. Konfliktejakin oli: Sergei joutui jo lapsena todistamaan vanhempiensa aviollisia draamoja ja avioeroa. Sergei jäi asumaan isänsä luokse, mutta heidänkin välinsä viilenivät asteittain ja rikkoutuivat lopullisesti Venäjän vallankumouksen aikoihin. Mihail nimittäin oli vankkumaton tsaarin kannattaja, kun taas Pietariin muuttanut Sergei liittyi isänsä järkytykseksi bolševikkeihin. Lojalistien jäätyä alakynteen Mihail pakeni Berliiniin ja vietti viimeiset vuotensa sen huomattavan venäläisyhteisön arvostettuna jäsenenä. Sergei sai tiedon isänsä kuolemasta vasta kolme vuotta tapahtuneen jälkeen vuonna 1923.

Mihail Eisensteinin suunnittelema talo Riiassa.

Sergei aloitti isänsä esimerkkiä noudattaen rakennustekniikan ja arkkitehtuurin opinnot Pietarissa, mutta bolševikkiaate ja myöhemmin teatteri sekä elokuva veivät miehen. Erityisesti D.W. Griffithin elokuvakerronnallisesti uraauurtavat teokset innoittivat hänet pohtimaan filmileikkauksen ilmauksellisia mahdollisuuksia ja kehittelemään myöhemmin maailmankuuluiksi tulleita montaasiteorioitaan. Tekisi mieli ajatella, että lapsuuden ja nuoruuden kokemukset ovat omalta osaltaan vaikuttaneet hänen näkemyksiinsä siitä, miten erilaisten asioiden yhteentörmäyttäminen saattaa johtaa johonkin uuteen ja merkitykselliseen. Tiettyä insinöörimäisyyttä on niin ikään havaittavissa hänen elokuvallisessa ajattelussaan. Eisensteinin suuresti arvostettuja ohjaustöitä ovat esimerkiksi Lakko (1925), Panssarilaiva Potemkin (1925), Lokakuu (1928), Aleksanteri Nevski (1938), Iivana Julma I (1945) ja Iivana Julma II (1946, julkaistu 1958).

Sergei Eisenstein on omalla alallaan huomattavasti merkittävämpi ja maailmanlaajuisesti tunnetumpi taiteilija kuin Mihail-isä omallaan. Kotikaupungissaan Mihail on kuitenkin ymmärrettävästi näkyvämmin esillä. Elizabetes-, Strēlnieku-, Alberta- ja Antonijas-katujen rajaama alue toimii hänen taiteellisen uransa vaikuttavana monumenttina. Sergei Eisensteinin riikalaislähtöisyydestä muistuttaa vain muistolaatta Krišjāņa Valdemāra -kadun osoitteessa 6 sijaitsevan synnyintalon seinässä.