Kerran viime vuonna menin ostamaan kenkiä. Pinttyneen tavan mukaisesti kaarsin silloin vielä voimissaan olleen Anttilan leffaosaston kautta, jos sieltä vaikka jotakin sattuisi löytymään. Ja kas, sieltä yhdeltä alahyllyltä minuun katsoi vetoavasti alennustilaan joutunut Alfred Hitchcock Masterpiece Collection. Joskus aikaisemmin olin tuota 14 levyn blu-ray-kokoelmaa katsellut haikaillen, mutta en ollut raaskinut sitä ostaa. Nyt, kun hinta oli tippunut alle viidenkympin, tuntui melkein velvollisuudelta tarjota komeudelle koti jossa sitä osattaisiin arvostaa. (Kengät jäivät sillä kertaa ostamatta.)
Entuudestaan tuttujahan nämä elokuvat suurimmaksi osaksi ovat. Mutta Hitchcockin leffat, ainakaan parhaat niistä, eivät juuri katselusta kulu. Ja onhan paketissa sentään pari minulle ihan uuttakin tuttavuutta. Lisäksi kyytipoikana on peräti viisitoista tuntia bonusmateriaaleja sekä höysteenä vielä läjä leffajulistepostikortteja, kuvasuunnitelmia, kirjekopioita sun muuta sinänsä tarpeetonta keräilykrääsää. Kyseessä on Universalin julkaisu, ja kokoelmaan valittuja elokuvia yhdistääkin se että ne ovat joko Universalin aikanaan tuottamia tai myöhemmin sen omistukseen päätyneitä. Julkaisun ärsyttävin ominaisuus onkin jokaisen katselusession käynnistävä 100 Years of Universal -mainosvideo. Sen pystyy kyllä parilla näppäinkomennolla nopeasti ohittamaan mutta silti se ärsyttää.
Käsittelen laatikon sisällön elokuva ja levy kerrallaan kahdessa osassa. Tässä ensimmäinen kattaus.
(Saboteur, USA 1942)
Viidennen kolonnan mies kuuluu Hitchcockin tuotannossa samaan vauhtijännärien ketjuun kuin esimerkiksi 39 askelta (1935) ja Vaarallinen romanssi (1959). Niiden kummankaan veroinen se ei ole, mutta muutamia veikeitä oivalluksia tähänkin sisältyy. Etenkin Vapaudenpatsaalla tapahtuva loppuhuipennus on muistettava, ja New Yorkin Radio City Music Halliin sijoittuva elokuvateatterikohtaus on sekin mainio. Robert Cummings on pääosassa lentokonetehtaan duunarina, joka joutuu tyypilliseen Hitchcock-tilanteeseen. Poliisit jahtaavat häntä sabotööriksi epäiltynä samaan aikaan kun hän itse yrittää päästä oikean sabotöörin jäljille. Sodanajan tuntoja ja fasismin uhkaa henkivä juoni etenee vauhdikkaasti Kaliforniasta Hooverin padon kautta New Yorkiin ilman että turhan logiikan annetaan häiritä sen kulkua. Eli sankarin joutuessa satimeen hänet heitetään tarvittaessa uuteen tilanteeseen niin ettei katsojalle jää aikaa miettiä miten pelastautuminen on ollut mahdollista.
Tiettävästi Hitch olisi alunperin halunnut sankariksi Gary Cooperin ja sankarittareksi Barbara Stanwyckin, mutta joutui tyytymään Cummingsiin ja Priscilla Laneen. Vaikka ihan vastaavanlaista vetovoimaa heissä ei tietenkään ole niin ihan kunnialla he hommasta suoriutuvat. Samoin Otto Kruger on ihan pätevä antagonisti, vaikka Hitchin oma valinta rooliin olisikin ollut epätyypillisempi roisto Harry Carey. Parhaiten roolivalinta on ehkä osunut kohdalleen varsinaista sabotööriä esittävän Norman Lloydin tapauksessa. Hänestä Hitch saikin pitkäaikaisen ystävän ja työtoverin.
Tiettävästi Hitch olisi alunperin halunnut sankariksi Gary Cooperin ja sankarittareksi Barbara Stanwyckin, mutta joutui tyytymään Cummingsiin ja Priscilla Laneen. Vaikka ihan vastaavanlaista vetovoimaa heissä ei tietenkään ole niin ihan kunnialla he hommasta suoriutuvat. Samoin Otto Kruger on ihan pätevä antagonisti, vaikka Hitchin oma valinta rooliin olisikin ollut epätyypillisempi roisto Harry Carey. Parhaiten roolivalinta on ehkä osunut kohdalleen varsinaista sabotööriä esittävän Norman Lloydin tapauksessa. Hänestä Hitch saikin pitkäaikaisen ystävän ja työtoverin.
Kiva tämä oli taas katsoa vuosien jälkeen, varsinkin kun blu-ray on teknisesti ensiluokkainen. Kuva on tarkka ja sävyrikas ja dialogistakin saa selvän. Lisämateriaaleista mielenkiintoisin on vuonna 2000 tehty videodokumentti Saboteur: A Closer Look, jossa Norman Lloyd, apulaislavastajana toiminut Robert F. Boyle sekä ohjaajan tytär Patricia Hitchcock O'Connell muistelevat elokuvan tuotantovaiheita. Tarjolla on myös otteita storyboardista, Hitchcockin omia kuvaluonnoksia, tuotantostillejä sekä elokuvan traileri. Kaikki ekstrat ovat valitettavasti SD-laatuisia, ja suomenkielinen tekstitys on saatavilla ainoastaan pääelokuvaan (kuten muissakin tämän kokoelman levyissä).
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
Epäilyksen varjo
(Shadow of a Doubt, USA 1943)
Epäilyksen varjon tiedetään olleen Hitchin omia lemmikkejä elokuviensa joukossa. Itse pidän joistakin ohjaajan myöhemmistä tuotoksista vielä enemmän, mutta parhaita 40-luvun trillereitä tämä ilman muuta on. Toisin kuin yllä mainitussa edeltäjässään, jossa seikkaillaan ympäri Yhdysvaltoja, tässä tapahtumat sijoittuvat melkein kokonaan pohjoiskalifornialaiseen Santa Rosan pikkukaupunkiin, jossa elokuvan lokaatiokuvaukset on myös tehty. Elokuva onkin atmosfääriltään yksi Hitchcockin täyteläisimmistä. Tarinan kantavia teemoja on Viidennessä kolonnassakin sivuttu tavallisuus. Päähenkilöä, Teresa Wrightin esittämää Charlieta, harmittaa se ettei hänen elämässään koskaan tapahdu mitään jännittävää. Kuinka ollakaan juuri tähän tilanteeseen saapuu idästä yllätysvieras, tytön jumaloima eno, joka niin ikään kantaa etunimeä Charlie (Joseph Cotten uransa ainoassa pahisroolissa). Samanlaiset nimet korostavat enon ja siskontytön välistä kiinteää yhteyttä. Vähitellen maailma tytön ympärillä alkaa kuitenkin murentua, kun hänelle valkenee, että unelmaeno taitaakin olla poliisin etsimä rikkaiden leskien sarjamurhaaja (kohtaus, jossa asia varmistuu, on elokuvan voimakkaimpia.) Keskivertoperheen elämässä ja sen yllätyksettömyydessä on ehkä sittenkin puolensa.
Elokuva on verrattomasti roolitettu aina lukutoukkapikkusiskoa näyttelevää Edna May Wonacottia – löytö Santa Rosan asukkaiden joukosta – myöten. Päähenkilön sympaattisina vanhempina nähdään Henry Travers ja Patricia Collinge. MacDonald Carey ja Wallace Ford ovat luonteikkaita etsiviä. Humoristista lisäväriä stooriin tuo ensimmäisessä filmiroolissaan Hume Cronyn, jonka esittämä Herbie huvittelee perheen pankkivirkailija-isän kanssa keksimällä erilaisia tapoja murhata toinen toisensa. Elokuvaa on nautinto katsoa myös siitä syystä, että Joseph A. Valentine on kuvannut sen jopa Hitchcock-mittapuulla erinomaisen tyylikkäästi. Dmitri Tiomkinin säveltämässä musiikissakin on kaikki se mitä hyvän jännärin scorelta voi toivoa.
Tämäkin blu-ray on kuvan- ja äänenlaadultaan erinomainen, vaikka ehkä himpun verran jääkin jälkeen edellisestä. Lisukkeista herkullisin on puolituntinen videodokumentti Beyond Doubt: The Making of Hitchcock's Favorite Film (2000), jossa Patricia Hitchcockin ja Robert Boylen ohella muistojaan jakavat elokuvan näyttelijöistä Teresa Wright ja Hume Cronyn. Myös Hitchcockia paljon tutkinut ohjaaja Peter Bogdanovich pääsee ääneen. Bonuksina on vielä Boylen piirtämiä kuvaluonnoksia, tuotantostillejä ja traileri. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.
(Shadow of a Doubt, USA 1943)
Epäilyksen varjon tiedetään olleen Hitchin omia lemmikkejä elokuviensa joukossa. Itse pidän joistakin ohjaajan myöhemmistä tuotoksista vielä enemmän, mutta parhaita 40-luvun trillereitä tämä ilman muuta on. Toisin kuin yllä mainitussa edeltäjässään, jossa seikkaillaan ympäri Yhdysvaltoja, tässä tapahtumat sijoittuvat melkein kokonaan pohjoiskalifornialaiseen Santa Rosan pikkukaupunkiin, jossa elokuvan lokaatiokuvaukset on myös tehty. Elokuva onkin atmosfääriltään yksi Hitchcockin täyteläisimmistä. Tarinan kantavia teemoja on Viidennessä kolonnassakin sivuttu tavallisuus. Päähenkilöä, Teresa Wrightin esittämää Charlieta, harmittaa se ettei hänen elämässään koskaan tapahdu mitään jännittävää. Kuinka ollakaan juuri tähän tilanteeseen saapuu idästä yllätysvieras, tytön jumaloima eno, joka niin ikään kantaa etunimeä Charlie (Joseph Cotten uransa ainoassa pahisroolissa). Samanlaiset nimet korostavat enon ja siskontytön välistä kiinteää yhteyttä. Vähitellen maailma tytön ympärillä alkaa kuitenkin murentua, kun hänelle valkenee, että unelmaeno taitaakin olla poliisin etsimä rikkaiden leskien sarjamurhaaja (kohtaus, jossa asia varmistuu, on elokuvan voimakkaimpia.) Keskivertoperheen elämässä ja sen yllätyksettömyydessä on ehkä sittenkin puolensa.
Elokuva on verrattomasti roolitettu aina lukutoukkapikkusiskoa näyttelevää Edna May Wonacottia – löytö Santa Rosan asukkaiden joukosta – myöten. Päähenkilön sympaattisina vanhempina nähdään Henry Travers ja Patricia Collinge. MacDonald Carey ja Wallace Ford ovat luonteikkaita etsiviä. Humoristista lisäväriä stooriin tuo ensimmäisessä filmiroolissaan Hume Cronyn, jonka esittämä Herbie huvittelee perheen pankkivirkailija-isän kanssa keksimällä erilaisia tapoja murhata toinen toisensa. Elokuvaa on nautinto katsoa myös siitä syystä, että Joseph A. Valentine on kuvannut sen jopa Hitchcock-mittapuulla erinomaisen tyylikkäästi. Dmitri Tiomkinin säveltämässä musiikissakin on kaikki se mitä hyvän jännärin scorelta voi toivoa.
Tämäkin blu-ray on kuvan- ja äänenlaadultaan erinomainen, vaikka ehkä himpun verran jääkin jälkeen edellisestä. Lisukkeista herkullisin on puolituntinen videodokumentti Beyond Doubt: The Making of Hitchcock's Favorite Film (2000), jossa Patricia Hitchcockin ja Robert Boylen ohella muistojaan jakavat elokuvan näyttelijöistä Teresa Wright ja Hume Cronyn. Myös Hitchcockia paljon tutkinut ohjaaja Peter Bogdanovich pääsee ääneen. Bonuksina on vielä Boylen piirtämiä kuvaluonnoksia, tuotantostillejä ja traileri. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
(Rope, USA 1948)
Aika ajoin Hitchcock halusi haastaa itsensä erilaisin kokeiluin ja rajoittein. Tunnettuja esimerkkejä 40-luvulta ovat Pelastusvene (1944), joka tapahtuu kokonaan nimensä mukaisessa kulkuvälineessä, sekä tämä Köysi, jossa ohjaaja pyrkii luomaan vaikutelman reaaliajassa etenevästä yhden otoksen elokuvasta. Aikansa tekniikalla toteutettuna se tarkoittaa sitä, että teos koostuu noin 12-minuuttisista (filmikelan pituus) otoksista, jotka alkavat ja loppuvat siten ettei liitoskohtia periaatteessa huomaa (käytännössä kylläkin).
Elokuvassa John Dall ja Farley Granger näyttelevät Nietzschen yli-ihmisopeista innostuneita kaveruksia, jotka hakevat jännitystä elämään murhaamalla yhteisen opiskelutoverinsa ja vieläpä järjestämällä cocktailkutsut kirstuun piilotetun ruumiin ympärillä. Kutsuttujen joukossa ovat muun muassa murhatun tyttöystävä, isä ja täti sekä kaverusten entinen opettaja, jolta he mielestään ovat saaneet idean tekoonsa. Kumppanukset niin sanotusti leikkivät tulella, ja James Stewartin esittämä proffa haistaakin nopeasti palaneen käryä. Murhaajakaverusten suhde on aika alleviivaavastikin sellainen, että Dall hallitsee ja Granger alistuu. Ilmeisesti he ovat homoseksuaaleja, mutta sellaistahan ei tämän ajan Hollywood-elokuvassa voi suoraan sanoa.
Elokuva ei lukeudu Hitchcockin mestaritöiden joukkoon, mutta oma vinkeä charminsa siinä on. Huiman kekseliästä ja omana aikanaan rohkeaa elokuvakerrontaa saamme ihailla esimerkiksi kohtauksessa, jossa kamera jää seuraamaan asuntoa siivoilevaa taloudenhoitajaa samalla kun pääkolmikko keskustelee kadonneen kohtalosta kuvan ulkopuolella – ja katsoja jännittää milloin sisäkkö avaa arkun kannen. Arthur Laurentsin käsikirjoitus perustuu britti Patrick Hamiltonin vuonna 1929 ilmestyneeseen näytelmään, joka puolestaan pohjautuu löyhästi 1920-luvun puolivälissä Amerikkaa kuohuttaneeseen Leopoldin ja Loebin tapaukseen. Epäilyksen varjossa salapoliisitarinoista innostunutta naapuria näytellyt Hume Cronyn teki ensimmäisen käsikirjoitusversion, jonka Laurents viimeisteli. Homoteema on alkuperäisessä näytelmässä kuulemma näkyvämmin esillä kuin elokuvaversiossa.
Huomionarvoinen Köysi on myös Hitchcockin ensimmäisenä värielokuvana (Joseph Valentine sai kunnian kuvata tämänkin). Blu-ray toistaa värit sävykkäästi ja kuva on tarkka, mutta ihan aiempien levyjen tekniseen laatuun tässä ei ehkä ylletä. Bonusmateriaaleista olennaisin on vuonna 2001 valmistunut puolituntinen Rope Unleashed -dokumentti, jossa elokuvasta ja sen tekemisestä kertovat Patricia Hitchcockin lisäksi käsikirjoittajat Hume Cronyn ja Arthur Laurents sekä hämmästyttävän nuorekkaan oloinen Farley Granger. Muina lisukkeina ovat kuvagalleria ja alkuperäinen traileri. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
(Rear Window, USA 1954)
James Stewart, tuo amerikkalaisen jokamiehen Hollywood-vastine, tuli Hitchcockin tähdeksi myös Takaikkunaan, joka vuorostaan kuuluu ohjaajan ehdottomiin kärkitöihin. Siis niihin muutamiin, joita ei vain kyllästy katsomaan vaikka juonen jo osaakin ulkoa. Stewart esittää Jeffiä, jalkansa telonutta valokuvaajaa, joka aikansa kuluksi tarkkailee naapureitaan kunnes alkaa epäillä yhden heistä murhanneen vaimonsa. Monesta Hitchcock-leffasta tuttu ajatus siitä, että murhaajat ovat useimmiten tavallisia naapurinsetiä, on siis tämänkin kyhäelmän ydinainesta. Elokuva pistää meidät myös pohtimaan yksityisyyteen ja tirkistelyyn liittyviä moraalikysymyksiä monelta kantilta. Varsinaisesti Takaikkuna taitaa kuitenkin kertoa sitoutumisen kammosta. Jeffillä kun on se täydellinen tyttöystävä, Grace Kellyn esittämä ihana Lisa, joka haluaisi kovasti hänen kanssaan naimisiin. Mies vastustelee, koska ei halua asettua aloilleen ja koska pitää tyttöä liian hienostuneena seikkailijan vaimoksi. Mieli alkaa muuttua vasta, kun neito asettaa oman henkensä vaaraan tarinan huippukohdassa.
Takaikkuna on Hitchcockin niin sanotuista kokeiluelokuvista onnistunein, elokuva isolla E:llä. Tunnetusti koko juttu on kuvattu yhdessä isossa lavasteessa, joka käsittää Jeffin asunnon ja sen mitä hän sisäpihalle avautuvasta olohuoneen ikkunastaan näkee. Kamera pysyy melkein koko rainan ajan Jeffin asunnossa kerronnan perustuessa näkökulmakuvien ja reaktiokuvien väliselle vuoropuhelulle. Elokuvallinen kekseliäisyys ja eleganssi leimaavat kerrontaa kautta linjan. Esimerkiksi heti ensimmäinen otos on aivan huikea niin kerronnallisesti kuin teknisenä suorituksenakin. Huomionarvoista on myös varsin epäkonventionaalinen musiikin ja äänitehosteiden käyttö. Franz Waxmanin säveltämällä jazzscorella on oma roolinsa myös tarinassa siten, että kappale nimeltä "Lisa" valmistuu pala palalta säveltäjän asunnossa sitä mukaa kuin juoni etenee. Vasta ihan lopussa kuullaan valmis versio kappaleesta. Hitchcock suorittaa cameonsakin säveltäjän huoneistossa, minkä voi tulkita vaikka vihjeeksi siitä että tämä on elokuvan hahmoista lähimpänä häntä itseään.
Takaikkuna perustuu Cornell Woolrichin (William Irish -pseudonyymillään) kirjoittamaan novelliin "It Had to Be Murder" vuodelta 1942. Kyseessä on ensimmäinen neljästä John Michael Hayesin kirjoittamasta Hitchcock-kässäristä. Stewartin ja Kellyn rinnalla rooleissa loistavat Thelma Ritter päähenkilön kuntouttajana sekä Raymond Burr epäiltynä murhaajana.
Elokuva näyttää ja kuulostaa blu-rayllä hyvältä mutta ei mielestäni ihan niin hyvältä kuin voisi, verrattuna vaikkapa kymmenen vuotta vanhempaan Epäilyksen varjoon. Lisukkeita levylle on kasattu esimerkillinen määrä, ja ne ovat pääosin erittäin antoisiakin, elokuvaa monesta kulmasta avaavia. Making of -dokumentti, nimeltänsä 'Rear Window' Ethics: Remembering and Restoring a Hitchcock Classic (Laurent Beauzereau 2000) on tällä kertaa melkein tunnin mittainen. Siinä ajatuksiaan elokuvasta ja sen tekemisestä jakavat muiden muassa apulaisohjaajana toiminut Herbert Coleman, kamera-assistentti Leonard J. South, Miss Torson roolin näytellyt Georgine Darcy, Hitchcock-fanit Peter Bogdanovich ja Curtis Hanson, elokuvahistorioitsija Robin Wood, säveltäjä Franz Waxmanin poika John Waxman sekä tietenkin näiden juttujen vakiokasvo Patricia Hitchcock. Lisäksi mukana on erillinen John Michael Hayesin haastattelu (13 min.) sekä laajemmin Hitchcockin taiteeseen ja työskentelytapoihin pureutuvat dokumentit Pure Cinema: Through the Eyes of the Master (Gary Leva 2008, 25 min.) ja Breaking Barriers: The Sound of Hitchcock (2008, 23 min.). Mukaan on mahtunut myös kuudentoista minuutin verran ääninauhalta purettuja otteita François Truffaut'n Hitchcock-haastattelusta vuodelta 1962. Jostakin kuvanauha-arkistosta on vielä kaivettu todellinen namupala, puolituntinen klippi, jossa Pia Lindström (Ingrid Bergmanin tytär) ja William Everson haastattelevat Hitchiä. Tietenkin mukana on myös kuvagalleria ja elokuvan alkuperäinen traileri sekä myös neljän Hitchcock-leffan uudelleenjulkaisua varten tehty yhteistraileri jonka James Stewart juontaa. Valitettavasti kaikki ekstrat ovat silti tässäkin SD-laatuisia. Kokonaisuuden kruunaa elokuvan oheen saatava kommenttiraita, jolla käsikirjoittaja John Michael Hayes purkaa Takaikkunan osiin.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
(The Trouble with Harry, USA 1955)
Mutta... kuka murhasi Harryn? -elokuvaa on sanottu Hitchcockin amerikkalaisista elokuvista englantilaisimmaksi. Siinä jännityselementit ovat kokonaan saaneet väistyä komiikan tieltä. Tosin huumori on juuri niin makaaberia kuin vain Hitchcockilta voi odottaa. Brittikirjailija Jack Trevor Storyn romaaniin perustuvassa tarinassa erään Harry-nimisen miehen ruumis aiheuttaa päänvaivaa ja vähän muunkinlaista vaivaa muutamalle idyllisen vermontilaiskylän asukkaalle. Edmund Gwennin näyttelemä kapteeni luulee ampuneensa miehen vahingossa jänismetsällä ollessaan, kun taas Mildred Natwickin esittämä ikäneito uskoo aiheuttaneensa miehen kuoleman itsepuolustuksen seurauksena. Shirley MacLainen hahmottamalle Jenniferille tapaus on pulmallinen siksi, että kuollut sattuu olemaan hänen aviomiehensä. John Forsythen tulkitsema taidemaalari puolestaan sekaantuu tapaukseen ensin muuten vaan ja myöhemmin siksi että hän rakastuu edellämainittuun. Kuvaavaa on, ettei kukaan näytä välittävän tuon taivaallista epäonnisen miehen kohtalosta, kaikkein vähiten tuore leski.
Vaikka Harry on selvästi kepeä välityö, on se kumminkin aito Hitchcock-leffa ja vieläpä vallan viihdyttävä sellainen. Elokuva, joka huvittaa ja naurattaa vielä useankin katselukerran jälkeen. Uskallanpa myös väittää, että tämä syksyisen Vermontin väriloistosta kaiken irti ottava hupailu on yksi hienoimmista ruskaelokuvista ikinä. Hitchcock halusi nimenomaan tallentaa tuon väriloiston. Kuvausryhmän päästessä paikan päälle syksy oli kuitenkin edennyt jo niin pitkälle, että lehtiä jouduttiin liimailemaan takaisin puihin, niin kerrotaan.
Hitchcockin uran kannalta Harry on sillä tavalla tärkeä virstanpylväs, että siitä käynnistyi hänen ja säveltäjä Bernard Herrmannin pitkä ja hedelmällinen yhteistyö. Herrmannin musiikilla onkin erittäin tärkeä rooli Harryssa niin kuin monessa myöhemmässäkin Hitchcockin tuotoksessa. Hitch on jopa itse sanonut, että Harryn score on hänen oma suosikkinsa Herrmannin sävellyksistä, mikä on aika paljon sanottu. Vieläkin merkittävämpi virstanpylväs Harry on silti ollut parikymppiselle Shirley MacLainelle, joka tekee tässä aikamoisen upean valkokangasdebyyttinsä. Varsin hyviä ovat muutkin näyttelijät, etenkin konkarit Gwenn ja Natwick ovat iskussa.
Blu-ray on tekniseltä laadultaan kokoelman parhaita. Robert Burksin ylväässä VistaVision-formaatissa kuvaama materiaali pääsee levyllä todella hienosti oikeuksiinsa samoin kuin Herrmannin musiikkikin. Sen sijaan ekstroja lätylle ei ole liikaa ahdettu. Mukana on sentään taas puolituntinen videodokumentti The Trouble with Harry Isn't Over (2001), jossa elokuvaa taustoittavat omista vinkkeleistään vakiokasvo Patricia Hitchcockin lisäksi apulaistuottaja Herbert Coleman, käsikirjoittaja John Michael Hayes, tähti John Forsythe ja Bernard Herrmann -elämäkerturi Steven Smith. Muita lisukkeita ovat juliste- ja stillkuvagalleria sekä elokuvan alkuperäinen traileri. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
(The Man Who Knew Too Much, USA 1956)
James Stewart tuli kolmannen kerran Hitchcockin tähdeksi Mies joka tiesi liikaa -elokuvaan, joka ohjaajan omien sanojen mukaan on "ammattilaisen" tekemä päivitys "lahjakkaan amatöörin" samannimisestä vuoden 1934 elokuvasta. Kaikki on tässä tietenkin suurempaa kuin alkuperäisversiossa, mutta pääpiirteissään juoni on sama. Tapahtumat tosin käynnistyvät helteisestä Pohjois-Afrikasta lumisten Alppien sijaan. Stewart ja Doris Day esittävät Marokossa lomailevaa amerikkalaispariskuntaa, joiden pieni poika kidnapataan koska isi on saanut vihiä kansainvälisestä salamurhahankkeesta Lontoossa. Kuolevan vakoojan (Daniel Gélin) Stewartin korvaan kuiskuttamat sanat "Ambrose Chapel" ainoana johtolankanaan he sitten matkustavat Britannian pääkaupunkiin saadakseen poikansa takaisin. Alkuperäisversion tapaan tarina huipentuu Royal Albert Hallissa tapahtuvaan konserttijaksoon, jossa Hitchcock näyttää todellista mestaruuttaan. Pojan roolissa on kymmenvuotias Christopher Olsen, Brenda de Banzie ja Bernard Miles näyttelevät melko muistettavasti hänen kaappaajiaan.
Katsoin elokuvan nyt ensimmäisen kerran oman isäksi tulemiseni jälkeen. Siitä johtuen tarina kosketti nyt ehkä vähän eri tavalla kuin ennen. Mukaan tuli entistä väkevämpänä ajatus siitä, että mitä jos itselle kävisi joskus samoin kesken lomamatkan. Miltä ihan oikeasti tuntuisi jättää tapahtunut taakse ja lähteä hataran johtolangan varassa toiseen maahan jäljittämään kadonnutta lasta? Hui mikä ajatus!
Hitchcockin ja Bernard Herrmannin yhteisistä elokuvista Mies joka tiesi liikaa oli järjestyksessä toinen. Herrmann nähdään nyt kuvissakin Albert Hall -jaksossa johtamassa Lontoon sinfoniaorkesteria. Hieman yllättävästi tuossa elokuvan huipentumassa kuultava musiikki ei kuitenkaan ole Herrmannin omaa käsialaa vaan kyseessä on sama Arthur Benjaminin kantaatti kuin alkuperäisversiossa. Herrmann itse näet piti siitä niin paljon ettei katsonut tarpeelliseksi vaihtaa sitä. Doris Dayn esittämällä Que sera, sera (Whatever Will Be, Will Be) -laululla on niin ikään merkittävä rooli tarinan kulussa. Kyseisestä laulusta tuli iso hitti aikanaan ja se palkittiin myös Oscarilla.
Myös Mies joka tiesi liikaa on Robert Burksin VistaVisionille komeasti kuvaama. Blu-rayn kuvanlaadussa olisi tällä kertaa hieman parantamisenkin varaa, sillä vaikka kuva on tarkka, värisävyt pumppaavat välillä häiritsevästi. Kyllä leffa silti näinkin paremmin oikeuksiinsa pääsee kuin millään DVD-julkaisulla (niin uskon) tai standardiresoluutioisissa tv-esityksissä. Lisukkeista olennaisin on puolituntinen videodokumentti The Making of The Man Who Knew Too Much (2000), jossa elokuvan tekemisestä kertovat Pat Hitchcockin lisäksi tuottaja Herbert Coleman, käsikirjoittaja John Michael Hayes, lavastaja Henry Bumstead ja Bernard Herrmann -elämäkerturi Steven Smith. Lisäksi mukana on stillkuvagalleria, alkuperäinen traileri ja sama neljän Hitchcock-leffan yhteistraileri kuin Takaikkuna-levylläkin. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
(Vertigo, USA 1958)
Neljännen ja viimeisen kerran James Stewart tuli Hitchcockin ohjattavaksi Vertigoon. Tästä syyllisyydentuntoa, pakkomielteisyyttä ja identiteettikysymyksiä käsittelevästä unenomaisesta trilleristä on ajan saatossa tullut mestarin elokuvista kaikkein arvostetuin ja analysoiduin, puolivirallisesti jopa "maailman paras elokuva", vaikka se alunperin olikin Hitchcock-mittapuulla floppi. Kirjoitin elokuvasta lyhyesti jo viime vuonna, kun sain onnen nähdä sen 70-millisenä filmikopiona Bio Rexin screeniltä, mutta kertaus ei ole pahitteeksi.
John "Scottie" Ferguson -niminen etsivä (Stewart) traumatisoituu ja joutuu jättämään työnsä kollegan syöksyttyä kuolemaan hänen korkeanpaikankammonsa takia. Pian vanha opiskelutoveri Gavin Elster (Tom Helmore) – opiskelutoverit ovat Hitchcockin leffoissa aina petollisia! – ottaa Scottieen yhteyttä ja palkkaa hänet varjostamaan mystisesti käyttäytyvää vaimoaan Madeleinea (Kim Novak). Scottie suostuu vastahakoisesti mutta nähtyään naisen lumoutuu tämän kauneudesta. Kun Madeleine eräässä elokuvahistorian ikonisimmista kohtauksista heittäytyy San Franciscon lahteen, Scottie syöksyy perään ja pelastaa hänet. Pian mies on korviaan myöten rakastunut, ja tunne vaikuttaa molemminpuoliselta. Madeleinen outo käytös kuitenkin jatkuu. Scottien korkeanpaikankammo on lopulta ratkaisevassa roolissa, kun nainen toisella kerralla onnistuukin itsemurhayrityksessään. Tai siltä ainakin näyttää. Kaikki tuo nimittäin osoittautuu hämäykseksi. Kaksinkertaiseksi hämäykseksi. Elster "vaimoineen" huiputtaa Scottieta ja ohjaaja samalla tavalla katsojaa.
Alkuperäisessä Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaanissa (D'entre les morts, 1958) suuri paljastus on säästetty viimeisille sivuille, mutta Hitchcock käsikirjoittajiensa Alec Coppelin ja Samuel Taylorin kanssa on kääntänyt jutun niin, että katsoja (vaan ei päähenkilö) tietää tulleensa jymäytetyksi jo pian puolenvälin jälkeen. Eli tyylilleen uskollisesti Hitch panostaa "jännitykseen" "yllätyksen" sijaan. Vertigonkaan käsikirjoitus ei silti ole virheetön. Juonessa on hyvinkin auton mentäviä aukkoja, mutta se ei juuri haittaa kun kaikki muu toimii täydellisesti. Ohjaajan tunnetusti perusteellinen paneutuminen yksityiskohtiin ilmenee varsinkin siinä miten Vertigo on kuvattu, lavastettu ja puvustettu. Värien käyttö on paikoin suorastaan silmiä hivelevää. Myös roolitus on osunut, taas kerran, enemmän kuin kohdilleen. Vera Milesin piti alunperin näytellä mysteerinaisen rooli, mutta hänen tultuaan produktion kannalta huonolla hetkellä raskaaksi Hitch joutui harmikseen tyytymään Novakiin. Loppujen lopuksi se saattaa olla elokuvan kannalta onni. Novakhan tässä ruumiillistaa unelmaa jotakuinkin täydellisesti. Yhtään huonompi ei ole Barbara Bel Geddeskään sinä arkisempana naisystävänä, jonka ihanuus vain on liian maanläheistä laatua tullakseen huomatuksi. Kaiken tietysti kruunaa Bernard Herrmannin mestarillinen, nyrjähtäneesti romanttinen score. Tuotantoformaattina on tässäkin ollut VistaVision ja kuvaajana Robert Burks, niin kuin kaikissa muissakin Hitchin Paramount-tuotoksissa.
Jos on elokuva mestarillinen, tekee blu-ray sille oikeutta niin teknisen toteutuksen kuin lisukkeidenkin osalta. Kuva ei ehkä ole ihan yhtä tasalaatuinen kuin vaikkapa Harryssä, mutta varsin nautinnollista katseltavaa levy silti pääosin on. Myös dialogista saa hyvin selvän ja kaiken kaikkiaan elokuva kuulostaa komealta omassa vähän puutteellisessa järjestelmässäni. Kommenttiraidalla elokuvaa analysoi William Friedkin, jonka oma ohjaajanura käynnistyi Hitchcock esittää -televisiosarjan puitteissa. Raita ei ole ihan yhtä antoisa kuin Takaikkunan vastaava mutta ehdottomasti kuuntelemisen arvoinen. Obsessed with Vertigo: New Life for Hitchcock's Masterpiece -dokumentissa vuodelta 1997 paneudutaan puolen tunnin ajaksi elokuvan synty- ja restaurointivaiheisiin. Haastateltavina siinä ovat (Pat Hitchcockin lisäksi) elokuvan näyttelijöistä Barbara Bel Geddes ja Kim Novak sekä muista työryhmän jäsenistä mm. käsikirjoittaja Samuel Taylor ja lavastaja Henry Bumstead; James C. Katz ja Robert A. Harris kertovat elokuvan restaruroinnista ja moni muukin tuttu ja vähemmän tuttu kasvo pääsee omia ajatuksiaan esittämään.
Hitchcockin pitkäaikaisista yhteistyökumppaneista omat pienet featurettensa ovat lisäksi saaneet alkutekstijaksojen suunnittelija Saul Bass, pukusuunnittelija Edith Head, säveltäjä Bernard Herrmann sekä tärkein kaikista eli vaimo ja muusa Alma Reville. François Truffaut'n Hitchcock-haastattelusta on mukaan otettu Vertigoa käsittelevä osuus. 69-minuuttisen The Vertigo Archives -otsikon alle on koottu hirmuinen määrä kuvasuunnitelmia ja -luonnoksia, julistenäytteitä ja stillkuvia sekä vielä mojovat tietopaketit elokuvasta, ohjaajasta ja pääosanäyttelijöistä. Tarjolle on myös laitettu elokuvan vaihtoehtoinen lopetus, jonka Hitchcock kuvautti vastahakoisesti tuotantoyhtiön vaatimuksesta ulkomaisen levityksen tarpeisiin (ja jota viisaasti ei kuitenkaan koskaan käytetty).
Yhdeksänminuuttisessa minidokumentissa (levyn ainoa HD-lisuke) 100 Years of Universal: The Lew Wasserman Era kerrotaan nimensä mukaisesti vuonna 2012 sata vuotta täyttäneestä Universal-yhtiöstä ja sitä lähes neljä vuosikymmentä visionäärisesti luotsanneesta Lew Wassermanista (1913–2002). Wassermanin keksintönä pidetään muun muassa sitä että Hitchistä tuli 50-luvun lopulla "tv-tähti", ja Universalin nousu nyky-Hollywoodin ehkä menestyksekkäimmäksi viihdeimperiumiksi luetaan sekin pitkälti hänen ansiokseen. Vertigon alkuperäinen elokuvateatteritraileri ja restauroidun version traileri 1990-luvulta ovat tietenkin myös mukana paketissa.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
Boksin loput seitsemän elokuvaa ovat Psyko (1960), Linnut (1963), Marnie – vaarallisella tiellä (1964), Revitty esirippu (1966), Topaz (1969), Frenzy (1972) ja Perintö (1976). Käsittelen ne kirjoituksen seuraavassa osassa kunhan olen saanut ne ensin katsottua.
