Iranilainen Asghar Farhadi on tämän hetken kiinnostavimpia leffantekijöitä. Pari vuotta sitten hän nousi maailmankuuluisuuteen kömpelön suomalaisen nimen saaneella Nader ja Simin: ero -aviodraamallaan, joka on napsinut 79 kansainvälistä elokuvapalkintoa huippuna Iranin kautta aikojen ensimmäinen Oscar. Viime vuonna valmistuneessa Menneisyydessä Farhadi jatkaa temaattisesti samoilla hyviksi havaituilla linjoilla. Tarinan keskiössä on nytkin eroamassa oleva aviopari, mutta painopiste on siirtynyt kriisin alkuvaiheesta sen loppuun. Myös miljöö on vaihtunut Teheranista Pariisiksi ja kieli persiasta ranskaksi. Vain ohjaajan tiukka ote kerrontaan on säilynyt.
Ali Mosaffa esittää iranilaista Ahmadia ja Bérénice Bejo hänen ranskalaista vaimoaan Marieta. Pariskunta on asunut jo vuosia erillään, ja nyt Ahmad saapuu exänsä kutsumana Pariisiin kirjoittaakeen nimensä siihen paperiin. Tahtomattaan hän joutuu mukaan ihmissuhdevyyhtiin, jonka muita osallisia ovat Marien nykyinen asuinkumppani Samir (Tahar Ramin), hänen poikansa Fouad (Elyes Aguis) sekä Marien aiemmasta liitosta syntyneet tyttäret Lucie (Pauline Burlet) ja Léa (Jeanne Jestin).
Sopeutumisvaikeudet riivaavat erityisesti teini-ikäistä Lucieta, joka ei ollenkaan pysty hyväksymään äitinsä uutta elämänkumppania. Syyksi paljastuu se, että Samirkin on tahollaan naimisissa ja että hänen vaimonsa vieläpä makaa koomassa itsemurhayrityksen jäljiltä; Lucie pitää omaa äitiään syypäänä tapahtuneeseen. Asia on luonnollisesti vaikea käsiteltävä myös pienelle Fouadille.
Ahmadille jää tarinassa ongelmanratkaisijan rooli. Hän on kuin salapoliisi tai lännenelokuvan myyttinen sankari, joka tulee, selvittää asiat ja ratsastaa auringonlaskuun. Solmujen auetessa hän tosin jää vähitellen taka-alalle. Viimeinen, koskettava kohtaus on varattu Samirille ja hänen vaimolleen.
Kuten Naderissa ja Siminissä, tässäkin Farhadi tuo vaivihkaa esiin myös yhteiskunnallisia epäkohtia. Niitä edustaa näkyvimmin Samirin omistamassa pesulassa työskentelevä paperiton maahanmuuttaja Naima (Sabrina Ouazani). Ennen kaikkea Menneisyys on kuitenkin intensiivinen, loppua kohden lähes trillerimäisesti tihentyvä draama niistä ongelmista, joita perheiden pirstaloituminen saattaa aiheuttaa. Elokuva maistuu todelta ja sen kaikki päänäyttelijät pientä Aguisia myöten ovat rooleissaan mahtavia.
Komisario Palmun erehdys
(Suomi 1960)
Matti Kassilan suurenmoisen viihdyttävä dekkarikomediaklassikko tuli taas kerran suurimmaksi osaksi katsottua. Joel Rinne, Matti Ranin ja Leo Jokela ovat lyömättömiä tutkiessaan Jussi Jurkan esittämän elostelijan kuolemaa 1930-luvun Helsingissä. Kaikkien aikojen paras kotimainen elokuva? Ehkä. (11.1. Yle Teema)
★★★★★ Kaasua, komisario Palmu
(Suomi 1961)
Toinenkin Palmu-leffa kuuluu kotimaisen elokuvan kaikkien aikojen helmiin. Homotaiteilijaa antaumuksella esittävä Pentti Siimes miltei varastaa show'n pääosakolmikolta. (11.–12.1. Yle Teema)
★★★★★ Tähdet kertovat, komisario Palmu
(Suomi 1962)
Kolmas Palmu-leffa alkaa yhtä herkullisesti kuin edeltäjänsä murhasta Tähtitorninmäellä, mutta hyytyy jotenkin loppua kohden. Suomen härskeimpänä toimittajana nähtävä Pentti Siimes on tässäkin parasta; Helge Heralan tärähtänyt eversti on mieleenjäävä antagonisti. (12.1. Yle Teema)
★★★★★ Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat
(Butch Cassidy and the Sundance Kid, USA 1969)
George Roy Hillin tosipohjainen lännenkomedia kahden junarosvon viimeisistä vaiheista on mukavan viihdyttävää katsottavaa kerta toisensa jälkeen. Paul Newman Butch Cassidynä ja Robert Redford Sundance Kidinä ovat verraton duo, jonka vetovoimaa ohjaaja hyödynsi ansiokkaasti myös toisessa megahitissään Puhalluksessa. Mehukkaita one-linereita vilisevä William Goldmanin käsis on elokuvan toinen valtti. Goldman saikin Oscarin samoin kuin kuvaaja Conrad L. Hall. Säveltäjä Burt Bacharach palkittiin sekä scoresta että laulusta "Raindrops Keep Falling on My Head". (18.1. Yle Teema)
★★★★★
Porvariston hillitty charmi
(Le charme discret de la bourgoisie, Ranska 1972)
Luis Buñuelin uran suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi osoittautui tämä herraskaiselle tapakulttuurille irvaileva surrealistinen komedia. Fernando Rey, Delphine Seyrig, Stéphane Audran, Jean-Pierre Cassel, Paul Frankeur ja Bulle Ogier näyttelevät kuusikkoa, jonka yritys kokoontua päivälliselle keskeytyy milloin mistäkin syystä. Hauskan epäkorrekti hahmo on myös Julien Bertheaun esittämä puutarhuriksi heittäytyvä piispa. Riemastuttava ja jäljittelemättömän buñuelmainen herkkupala. (15.3. Yle Teema)
★★★★★
Terraferma
(Terraferma, Italia 2012)
Emanuele Crialesen kuvaus sisilialaisesta kalastajakylästä turismin ja venepakolaisuuden puristuksessa oli odotuksiin nähden laimea ja teennäinen. Filippo Pucillo, Donatella Finocchiaro ja Mimmo Cuticchio näyttelevät pääosia. (26.3. Yle Teema)
★★★★★
Hiljaisuus
(Suomi 2011)
Sakari Kirjavaisen Jussi-palkittu sotadraama on viime vuosien laadukkaimpia kotimaisia. Joonas Saartamo ja Lauri Tilkanen näyttelevät uskottavasti saman kylän erisäätyisiä poikia, joiden hommana on valmistella taisteluissa kaatuneita kotikonnuille haudattaviksi. (13.4. TV1)
★★★★★
Kesähetket
(L'Heure d'été, Ranska 2008)
Tällainenkin tuli tv:stä katseltua, tosin ensimmäisen vartin missasin. Olivier Assayasin ohjaamassa materialistista elämäntyyliä kritisoivassa draamassa Juliette Binoche, Charles Berling ja Jérémie Renier näyttelevät sisaruksia, jotka joutuvat äidin (Edith Scob) kuoleman jälkeen pohtimaan mitä tehdä tämän talolle ja tavaroille. Voisin tämän uudestaankin katsoa. (16.5. Yle Teema)
★★★★★ '
Vivien Leigh'n syntymästä tuli marraskuussa kuluneeksi sata vuotta. Tuulen viemää -elokuvan ensi-illasta taas tulee joulukuussa kuluneeksi 75 vuotta. Näitä merkkipäiviä juhlistamaan on tästä klassikkojen klassikosta valmistettu uusi digirestauraatio, joka sai Suomen ensiesityksensä Helsingin Bio Rexissä maaliskuun alussa. Tuon näytöksen suosio yllätti sekä minut että ilmeisesti tapahtuman järjestäjätkin, sillä jäin kymmenien muiden lailla nuolemaan näppejäni lippujonossa. KAVI:ksi vuodenvaihteessa muuntunut KAVA sai onneksi kuitenkin järjestettyä uuden näytöksen elokuvateatteri Orioniin pääsiäismaanantaiksi. Tuokin näytös myytiin loppuun jo ennakkoon, joten aikamoinen vetovoima tällä tuottajavisionääri David O. Selznickin lempilapsella tuntuu yhä olevan.
En itse ole koskaan ollut mikään Tuulen viemää -fani. Mutta niin olen ajatellut, että tämä säihkyvä etelävaltiolaisdraama kuuluu niihin Hollywoodin kultakauden tuotteisiin, jotka kuuluu kokea isolta kankaalta ainakin kerran elämässä. Myöskin olen sitä mieltä, että jos jotakin elokuvaa voi oikeutetusti kutsua "elämää suuremmaksi" niin tätä. Joitakin kertoja pätkä on tullut aiemmin nähtyä tv:stä, mutta luullakseni aina häiriötekijöille alttiissa ympäristössä ja tilanteessa. Kirjaa en ole lukenut, enkä ehkä tule koskaan lukemaankaan, vaikka mistä sitä ikinä tietää.
Tuulen viemäähän perustuu Margaret Mitchellin samannimiseen esikoisromaaniin, joka ilmestyi 1936 ja jonka oikeudet Selznick osti miltei välittömästi. Saippuaoopperamaisin kääntein etenevä tarina sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan aikaan ja kertoo itsekkäästä ja itsepäisestä Etelän tytöstä Scarlett O'Harasta (Vivien Leigh), joka on valmis melkein mihin tahansa saadakseen haluamansa eli naapuriplantaasin nuoren isännän Ashley Wilkesin (Leslie Howard) aviopuolisokseen. Tämä kuitenkin nai serkkunsa, hyveellisyydessään lähes ärsyttävän täydellisen Melanie Hamiltonin (Olivia De Havilland), jota Scarlett halveksii mutta joka kuitenkin pitää häntä rakkaana ystävänään aina kuolinvuoteelle asti. Scarlettia puolestaan piirittää velmu pelimies Rhett Butler (Clark Gable), joka ensitapaamisesta lähtien ymmärtää olevansa samaa maata äkkiväärän kaunottaren kanssa mutta jota Scarlett huomaa rakastavansa vasta kun on liian myöhäistä. Ja kuitenkin: "Huomenna on uusi päivä."
Kun elokuvan nyt Orionin kankaalta 4K-tarkkuisena näin, huomioni kiinnittyi paitsi kerronnan lennokkaaseen poljentoon myös siihen, miten keinotekoiselta elokuvan esittämä maailma näyttääkään. En leffaa katsellessani hetkeäkään tuntenut olevani 1860-luvun Georgiassa enkä liioin uskonut, että Scarlett O'Hara ja Rhett Butler olisivat oikeita ihmisiä. Silti elokuva tuntui paljon tenhoavammalta kuin juuri mikään eteeni osuneista viime vuosien isoista Hollywood-hiteistä. Luullakseni osa teoksen charmista perustuukin juuri tuohon vanhoille studioelokuville ominaiseen "rehelliseen epäaitouteen". Tarkoitan sitä, etteivät tekijät ole edes pyrkineet suoranaisesti jäljittelemään todellisuutta vaan paremminkin luomaan todellisuudesta eräänlaisen kohotetumman version. Paljolti elokuvan vetovoima on tietysti myös loistavien näyttelijöiden ja häikäisevän upean teknisen toteutuksen ansiota. Tänään tehtynä Tuulen viemää olisi varmasti paljon realistisempi ilmaisultaan mutta tuskin läheskään yhtä lumoava. Sitäpaitsi kuka nykynäyttelijöistä muka pystyisi vetämään valovoimaisuudessa vertoja Vivien Leigh'lle ja Clark Gablelle? Pelkkä ajatuskin naurattaa.
Tiettävästi Gable oli ainoa näyttelijä, jota vakavissaan edes harkittiin Rhettin rooliin. Ongelmana oli se, että "Hollywoodin kuninkaalla" oli sopimus MGM:n kanssa eikä sitä johtanut Louis B. Mayer halunnut lainata ykköstähteään Selznickille, vaikka tämä oli peräti hänen vävynsä. Diili syntyi lopulta, kun Selznick myönsi MGM:lle leffan levitysoikeudet ja puolet lipputuloista. Kummallakaan osapuolella ei liene ollut syytä katua kauppaa.
Leigh puolestaan päätyi elokuvaan kuuluisan, kaikkien aikojen nerokkaimmaksi markkinointikampanjaksi sanotun valintaprosessin seurauksena. Pari vuotta kestäneen prosessin aikana kaikkiaan 1400 näyttelijää haastateltiin, ja heistä kolmisenkymmentä pääsi koekuvauksiin. Rooli näytti jo olevan menossa Paulette Goddardille, kun Leigh tuli mustana hevosena kisaan mukaan aivan viime hetkillä, kuvausten jo käynnistyttyä. Selznickin oman kertoman mukaan Atlantan palosta kertovan kohtauksen kuvauksia oltiin juuri lopettelemassa, kun hänen veljensä, Hollywoodin johtaviin agentteihin kuulunut Myron Selznick esitteli hänelle tuolloin vielä amerikkalaisyleisölle tuntemattoman brittinäyttelijättären sanoen: "David, saanko esitellä Scarlett O'Haran". Pari päivää myöhemmin Vivienin nimi oli sopimuksessa.
Roolivalinnat ovat kieltämättä osuneet nappiin. Leigh'n dynaaminen näyttelijäsuoritus on elokuvan sykkivä sydän, eikä Gablea täydellisempää vastinparia hänelle pysty kuvittelemaan. Mahtavia ovat myös monet sivuosien esittäjistä, erityisesti Hattie McDaniel Scarlettin henkilökohtaisena palvelijana Mammyna. 1930-luvun lopun yhdysvaltalaista todellisuutta kuvastaa melko raadollisesti se, ettei McDanielia päästetty Atlantassa järjestettyyn elokuvan ensi-iltaan. Syynä oli Georgian rotuerottelulaki, jonka mukaan mustat ja valkoiset eivät voineet osallistua samoihin tilaisuuksiin. Hollywoodissa oltiin jo tuolloin sen verran edistyksellisempiä, että McDanielista tuli keväällä 1940 ensimmäinen Oscarilla palkittu afroamerikkalainen näyttelijä.
Kaikkiaan Tuulen viemää sai kahdeksan varsinaista ja kaksi erikois-Oscaria pitäen kymmenen pystin ennätystä hallussaan parikymmentä vuotta. Inflaation ja väestönkasvun vaikutus huomioiden se on luultavasti yhä kaikkien aikojen menestynein elokuva lipputuloilla mitaten. Oman aikansa kulttuurisena monumenttina teoksen arvo on siten mittaamaton, olipa sen taiteellisista ja sisällöllisistä ansioista mitä mieltä tahansa.
El espíritu de la colmena, Espanja
Ohjaus Victor Erice
Victor Erice (s. 1940) on viisi vuosikymmentä kestäneen uransa aikana ohjannut vain kolme pitkää leffaa ja pari lyhäriä. Silti häntä pidetään yhtenä espanjalaisen elokuvan suurista auteureistä. Tämä Espanjan sisällissodan jälkimaininkeja lapsen näkökulmasta kuvaava Ericen esikoispitkä on erityisen arvostettu. Sight & Sound -lehden vuoden 2012 äänestyksessä kriitikot nimesivät sen maailman 81. parhaaksi elokuvaksi ja vastaavassa ohjaajien äänestyksessä se ylsi sijalle 107. Espanjalaisista elokuvista se menestyi kriitikoiden äänestyksessä parhaiten ja ohjaajien äänestyksessä toiseksi parhaiten. Mehiläispesän henki sijoittuu kastilialaiseen kylään noin vuonna 1940. Päähenkilö on Ana-niminen pikkutyttö, joka asuu suuressa, vähän kolkon oloisessa talossa isosiskonsa, vanhempiensa ja perheen taloudenhoitajan kanssa. Isä Fernando on runoutta harrastava mehiläiskasvattaja ja äiti kirjoittelee kirjeitä ilmeisesti sisällissodan melskeissä kadonneelle rakastajalleen. Heidän keskinäinen suhteensa vaikuttaa etäiseltä samoin kuin vanhempien suhde lapsiin. Analle sisko Isabel on elämän tärkein tukipilari ja auktoriteetti, mitä asemaa tämä myös käyttää vähän julmastikin hyväkseen.
Tarinan alussa Ana ja Isabel osallistuvat elokuvakiertueen näytökseen, jossa esitetään James Whalen Frankenstein. Ana hämmentyy näkemästään, erityisesti siitä kohdasta jossa hyväntahtoinen hirviö tappaa vahingossa pikkutytön, sekä elokuvan lopusta jossa hirviö saa rangaistuksensa. Sisko selittää, että se kaikki on vain elokuvaa, ei totta. Hän sanoo myös, että hirviö on oikeasti henki, joka asuu lähistön hylätyssä karjasuojassa. Seuraavana päivänä Isabel vie Anan sinne, mutta ketään ei näy. Ana ei kuitenkaan saa asiaa mielestään ja palaa paikalle yhä uudestaan. Eräänä päivänä hän sitten löytää sieltä miehen, Francon joukkoja piileskelevän tasavaltalaisarmeijan sotilaan. Pienen tytön ymmärryksessä tämä tietenkin on se henki, josta sisko puhui. Ana päättää ryhtyä auttamaan miestä asettaen tällä tavalla tietämättään sekä itsensä että perheensä vaaraan.
Lyyrinen elokuva tavoittaa hienosti lapsen kokemusmaailman, jossa toden ja mielikuvituksen rajat helposti hämärtyvät. Vertailukohtana tulee väkisinkin mieleen teemoiltaan samantapainen mutta täysin toisentyylinen Guillermo del Toron ohjaus Pan's Labyrinth (2006). Aivot narikkaan -viihdettä tämä ei ole vaan inspiroiva taideteos, joka jää pitkäksi aikaa mieleen myllertämään. Kerronta on sillä tavalla viitteellistä, että paljon jää katsojan hoksottimien varaan. Visuaalisesta toteutuksesta paistaa se, että tekijöillä on ollut tyylitajua enemmän kuin budjettia (mikä on aina hyvä asia). Pitkät ja kauniit kuvat huokuvat vahvaa tunnelmaa. Aika uskomattomalta tuntuukin tieto siitä, että pääkuvaaja Luís Cuadrado oli tätä filmattaessa jo lähes täysin sokeutunut.
Mehiläispesäteema toistuu visuaalisessa ilmeessä muun muassa siten, että päähenkilön kotitalon ikkunat muodostuvat hunajakennon mallisisista kuusikulmioista. Mitä tämä kaikki sitten lopulta merkitsee, jää arvailujen varaan.
Pääosan suurenmoisesti vetävä Ana Torrent oli elokuvaa tehtäessä seitsenvuotias. Hän näytteli myöhemmin parissa muussakin tärkeässä espanjalaiselokuvassa, nimittäin Carlos Sauran ohjauksissa Korppi sylissä (1976) ja Elisa – elämäni (1977). Torrent on jatkanut näyttelijänuraansa aikuisenakin, mutta näistä lapsuudenajan tekosistaan hänet lähinnä muistetaan. Isää näyttelevä Fernando Fernán Gómez puolestaan oli jo Mehiläispesää tehtäessä yli sadassa elokuvassa näytellyt konkari. Hän oli myös arvostettu ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hän kuoli 86 vuoden iässä vuonna 2007.
Victor Ericen kaksi muuta pitkää elokuvaa ovat Etelä (1983) ja Unelma valosta (1992). Nekin on tullut nähtyä elokuvateatterissa, mutta niiden näkemisestä on kyllä kulunut jo melkoisesti aikaa.
+ tyylitajua enemmän kuin budjettia
+ tavoittaa hienosti lapsen kokemusmaailman
+ suurenmoinen Ana Torrent
+ töitä myös hoksottimille
Parhaan elokuvan Oscaria tänä keväänä tavoitelleista yhdeksästä leffasta käsittelyyni pääsee nyt kahdeksantena Nebraska. Bob Nelsonin kirjoittamassa, Alexander Paynen ohjaamassa ja Phedon Papamichaelin mustavalkoisena kuvaamassa humoristisessa road moviessa Bruce Dern tekee elämänsä roolityön ukkelina, joka päähänpinttymällään saa koottua perheensä jälleen yhteen.
Woody Grant (Dern) on Billingsissä Montanassa asuva viinaanmenevä ja jo vähän höperö vanha äijä, joka luulee voittaneensa arpajaisissa miljoona dollaria. Tosiasiassa kyse on lehtitalon markkinointikampanjasta, jonka tarkoituksena on houkutella ihmiset tilaamaan sen tuotteita. Mutta Woody ei usko sen enempää rääväsuisen Kate-vaimonsa (June Squibb) kuin kahden poikansakaan vakuutteluihin asiasta. Pojista David (Will Forte) on vastikään naisystävästään eronnut vähän nössön oloinen kodinkonekauppias ja Ross (Bob Odenkirk) hyvässä uraputkessa oleva tv-uutisankkuri.
Mainoskirjeen mukaan vastaanottaja voi muka nostaa miljoona dollariaan Lincolnissa Nebraskassa sijaitsevasta lehtitalon pääkonttorista. Siispä Woody on päättänyt, että hän vaikka kävelee koko 800 mailin matkan sinne, jos kukaan ei suostu häntä sinne kuskaamaan. Woodylta itseltään kun on ajolupa jo ajat sitten mennyt eikä hän luota postiinkaan. Joitakin kertoja isänsä poliisilaitokselta haettuaan David heltyy ja ottaa parin päivän "sairasloman" päästäkseen papan kanssa reissuun. Aika vaiherikas reissu siitä sitten tuleekin.
Heti alkajaisiksi Woody teloo itsensä juovuspäissään sairaalakuntoon. Muutamia muita kommelluksia myöhemmin miekkoset pysähtyvät kaupunkipahaseen, josta Woody vaimoineen on lähtöisin. Ei aikaakaan kun kaikki siellä vouhottavat "miljonääri-Woodystä" ja yksi jos toinenkin haamu menneisyydestä yrittää päästä osingoille tavalla tai toisella. Varsinaista antagonistin viittaa sovitellaan Woodyn vanhan kaverin Ed Pegramin (Stacy Keach) harteille. Eniten levottomuutta herättäviä hahmoja ovat kuitenkin Davidin ja Rossin aikamiespoikaserkut Cole ja Randy (David Ratray ja Kevin Kunkel). Kyseisten köriläiden seurassa en tosiaankaan haluaisi joutua viettämään viikonloppua, vaikka kuinka olisivat sukulaisia.
Itse matka on tässä tietenkin tärkeämpi kuin päämäärä. Elokuva näyttää sellaisen palasen nyky-Amerikasta, johon harvemmin valkokankaan kautta tai muutenkaan pääsee kurkistamaan, ja tekee sen tavalla joka palkitsee. Mustavalkoinen kuvamaailma tuo tarinaan omanlaisensa runollisen ulottuvuuden, ja teemoiltaanhan juttu on muutenkin yleismaailmallinen. Pätkä on lisäksi sillä tavalla hauska, että suu pysyy virneessä vielä pitkän aikaa teatterista poistumisen jälkeenkin. Näyttelijöistä Dernin lisäksi June Squibb pääsee aivan erityisellä tavalla loistamaan.
+ hieno tarina
+ mahtavat pääosanäyttelijät
+ kauniisti kuvattu
Spike Jonzen kunniaksi on sanottava, etteivät hänen elokuvansa ole ainakaan niitä kaikkein tavanomaisimpia. Being John Malkovich (1999) kertoi marionettitaiteilijasta, joka löytää salakäytävän näyttelijä John Malkovichin pään sisään. Adaptation – minun versioni (2002) taas kuvasi totta ja tarua sekoittaen käsikirjoittaja Charlie Kaufmanin (jonka käsikseen kumpikin edellä mainittu leffa perustuu) vaikeuksia saada eräs elokuva käsikirjoitetuksi. Jonzen kolmas ohjaustyö, Maurice Sendakin fantasiakirjaan perustuva Hassut hurjat hirviöt (2009) on jotenkin päässyt livahtamaan minulta ohi.
Her on ensimmäinen Jonzen elokuva, joka perustuu hänen omaan alkuperäisideaansa ja jonka hän on myös itse skenaroinut. Elokuva kuvaa uskottavasti ja aika hätkähdyttävästikin lähitulevaisuuden maailmaa, jossa tekoäly jo kuuluu ihmisten arkeen siinä missä älypuhelimet ja -televisiot nykypäivänä. Päähenkilö on Joaquin Phoenixin esittämä konttorirotta Theodore Thombly, jonka työnä on laatia henkilökohtaisia kirjeitä tunneilmaisukykynsä kadottaneille firman asiakkaille. Nämä kirjeet kirjoitetaan tietokoneella mutta tulostetaan vanhanaikaisten käsin kirjoitettujen kirjeiden näköisiksi – viehättävä ja jollain lailla uskottava tulevaisuusvisio sekin.
Thombly on hyvä työssään, mutta hänen oma tunne-elämänsä on solmussa. Vaimo (Rooney Mara) on lähtenyt lätkimään ja avioeroprosessi laitettu vireille. Siitä aiheutunutta tyhjiötä paikkaamaan Thombly hankkii uusimman tietoteknisen innovaation, Samanthaksi itseään kutsuvan älykkään käyttöjärjestelmän, joka ei ainoastaan osaa puhua kuin ihminen vaan myös flirttailla ja oppia kokemastaan. Theodorella synkkaa heti hyvin "Samanthan" kanssa, jopa niin hyvin että pian hän huomaa käytännössä seurustelevansa tämän kanssa. Suhdetta tietenkin vähän hankaloittaa se, ettei Samanthalla ole kehoa jota koskettaa. Mutta vain vähän. Suurempiakin ongelmia ilmaantuu aikanaan.
Jonze sai odotetusti ja ansaitusti Oscarin Herin käsikirjoituksesta. Idea kuvata teknologisen kehityksen mukanaan tuomia ongelmia käyttöjärjestelmään rakastuvan miehen näkökulmasta on kerrassaan mainio ja tarina sen ympärillä fiksusti rakennettu. Elokuva on myös kuvattu ja lavastettu tyylikkäästi, joskaan ei mitenkään erityisen mieleenpainuvalla tavalla. Siihen nähden, että Jonze on alunperin musiikkivideomies, kerronta on itse asiassa yllättävänkin dialogipainotteista. Toimintaa on vähän ja puhuvia päitä paljon varsinkin suhteutettuna yli kahden tunnin kestoon. Mutta kuten todettua tarinassa on kyllä ajatusta ja ytyä. Lisäksi Phoenix on pääosassa suurenmoinen. Hyviä ovat muutkin pääosanäyttelijät: Samanthalle äänensä lainaava Scarlett Johansson ja Theodoren dokumentaristiystävää esittävä Amy Adams.
+ hauska idea
+ tyylikäs toteutus
+ hyvät näyttelijät
− paljon puhetta, vähän toimintaa
Philomena, Britannia/USA/Ranska
Ohjaus Stephen Frears
Monesti kuulee sanottavan, ettei vanhemmille naisille ole tarjolla hyviä leffarooleja. Ainakaan Judi Denchin kohdalla väite ei pidä paikkaansa. Denchistä oikeastaan tuli elokuvatähti vasta kuusikymppisenä, ja nyt 79-vuotiaana hän on yhä täyttä rautaa. Erinomainen nimiosasuoritus Philomenassa on tuonut James Bondin pomonakin pitkään viihtyneelle brittinäyttelijälle jo uran seitsemännen Oscar-ehdokkuuden, muun muassa.
Tositapahtumiin perustuvassa Philomenassa Dench esittää irlantilaisnaista, joka on joutunut maksamaan kalliisti nuoruuden hairahduksestaan. 18-vuotiaana tytönheitukkana Philomena Lee oli näet silkkaa varomattomuuttaan tullut raskaaksi, minkä seurauksena hänet oli passitettu luostariin "kasvamaan" eli käytännössä pakkotöihin niin kuin 1950-luvun Irlannissa oli tapana. Avioton lapsenlapsi olisi ollut tytön vanhemmille niin suuri häpeä, että nämä sen välttääkseen olivat vieläpä katkaisseet kaiken yhteydenpidon häneen ja selittäneet tutuille hänen kuolleen.
Kolme vuotta myöhemmin roscrealaisen Sean Ross Abbeyn nunnat olivat sitten antaneet Philomenan pojan adoptoitavaksi äidin itsensä voimatta asialle mitään. Sen koommin äiti ei ollut pojastaan kuullut.
Elokuvassa Philomena lähtee toimittaja Martin Sixsmithin (Steve Coogan) kanssa etsimään 50 vuotta sitten kadottamaansa Anthony-poikaa. Jäljet johtavat Amerikkaan, joten sinne myös tämä varsin eriparinen kaksikko matkustaa. Varsinaista jäljitystyötä olennaisempaa tarinassa on kuitenkin elämänkatsomuksellisten kysymysten pohdinta. Lontoon eliittipiireissä marinoitunut, uskonnosta vieraantunut tähtitoimittaja ja viihderomaaneja rakastava, syvästi uskonnollinen irlantilaismummo muodostavat siinä mielessä varsin mainion duon.
Judi Dench on elokuvan ehdoton valtti, suotta hän ei Oscar-ehdokkuutta tästä saanut. Tarinakin on hyvä ja koskettava, tarjoten helposti sulavassa muodossa ajateltavaa niin uskoville kuin ei-uskovillekin. On juonessa kyllä turhia ja epäuskottaviakin aineksia, mutta ei niin että ne liiemmälti häiritsisivät. Vaikka juttu osoitteleekin sormella katolisen kirkon harjoittamia vääryyksiä, on se silti asenteeltaan pikemminkin sovitteleva kuin tuomitseva. Nunnat ovat konnia, mutta eivät yksiselitteisesti eivätkä kaikki nunnat. Raskaahkoista teemoistaan huolimatta Philomena on myös melko kepeä, humoristinenkin. Ehkä siitä syystä se ei tehnyt minuun yhtä voimakasta vaikutusta kuin samaa aihepiiriä liippaava Peter Mullanin Magdalena-sisaret (2002), jonka näin tv:stä jokunen vuosi sitten. Yhtä kaikki tämä on sympaattinen viihdeleffa, joka pui isoa aihetta ajatuksia herättävällä tavalla ja jota voin kerrankin varauksetta suositella myös omalle äidilleni. Musiikistakin (Alexandre Desplat) pidin.
Philomena perustuu vuonna 2009 julkaistuun Martin Sixsmithin kirjaan The Lost Child of Philomena Lee. Coogan on tehnyt käsiksen yhdessä Jeff Popen kanssa ja toiminut myös toisena tuottajana, joten kyseessä on pitkälti hänen projektinsa. (26.2. Tennispalatsi Helsinki)
+ kepeä mutta koskettava draama isosta aiheesta
+ suurenmoinen Judi Dench
+ hyvä musiikki
− kokonaisuutena melko tavanomainen
