Renoir
(Renoir, Ranska 2012)
Valitettavasti en ehtinyt nähdä tätä Gilles Bourdosin ohjaamaa aiheeltaan kiinnostavaa elämäkertaleffaa elokuvateatterikierroksellaan ja nytkin missasin alun. Vuoden 1915 Rivieralle sijoittuvassa taiteilijadraamassa viimeistä luomisvaihettaan elävä Pierre-Auguste Renoir ja hänen sotavammasta toipuva Jean-poikansa inspiroituvat molemmat samasta naisesta, edellisen malliksi saapuvasta hehkeästä Andréesta, josta on aikanaan tuleva Jeanin ensimmäinen vaimo. Isä-Renoiria esittää Michel Bouquet, poikaa Vincent Rottiers ja heidän yhteistä muusaansa Christa Théret. (2.9. Yle Teema)
★★★★★
Red Army
(Red Army, USA/Venäjä 2014)
Neuvostoliiton legendaarinen jääkiekkomaajoukkue kaikkine maailmanpoliittisine kytkentöineen on aiheena Gabe Polskyn mielenkiintoisessa dokumentissa, jonka keskushenkilö on tuon joukkueen kapteenina toiminut tähtipuolustaja Vjatšeslav "Slava" Fetisov. Odotin leffalta vähän enemmän mutta pieni herkkupala se on näinkin. (12.9. Yle Teema)
★★★★★
Arvottomat
(Suomi 1982)
Mika Kaurismäen esikoispitkä on yhä yksi hänen parhaistaan, paljolti kiitos pikkuveli Akin ytimekkään dialogin ja Matti Pellonpään ainutlaatuisen renttukarisman. Tarinassa Peltsin esittämä Manne pakenee Harrin (Juuso Hirvikangas) ja Veeran (Pirkko Hämäläinen) kanssa läpi Suomen perässään niin gangsterit kuin poliisitkin. "Tärkeintä on lähteminen", kuuluu yksi avainrepliikeistä. Klassikko. (19.9. Yle Teema)
★★★★★
Poikani Kevin
(We Need to Talk About Kevin, Britannia 2011)
Tilda Swintonilla ja John C. Reillyllä on poika, joka pienestä pitäen osoittautuu äidin pahimmaksi painajaiseksi. Lynne Ramsayn koulusurmateemaisessa kauhudraamassa on hyytävä tunnelma, mutta ei se minussa suuria intohimoja herättänyt. Isolta kankaalta katsottuna vaikutelma olisi saattanut olla hyvinkin toisenlainen. (25.9. Yle Teema)
★★★★★
Täyskäsi
(California Split, USA 1974)
Teeman Robert Altman -illan leffana esitettiin harvemmin nähty uhkapelikuvaus ohjaajan ensimmäiseltä kultakaudelta. Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnytkään. Taattua Altman-laatuahan pätkä on, vaikka loppuratkaisu hieman kummastuttaakin. Elliott Gould ja George Segal näyttelevät pelihimon riivaamia kumppanuksia uskottavasti. Luulen, että haluan nähdä tämän sopivan tilaisuuden tullen uudestaankin. (26.9. Yle Teema)
★★★★★
Altman
(Altman, Kanada 2014)
Täyskäden kyytipoikana esitettiin Ron Mannin ohjaama tuore dokumentti Altmanista. Puolitoista tuntia on vähän liian lyhyt aika elokuvailmaisua uudistaneen mestariohjaajan koko elämäntyön käsittelyyn, mutta on tämä sentään hyvä yritys. Leffa oli mukana myös Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistossa, mutta niihin näytäntöihin en ennättänyt.
★★★★★
Lainsuojattomat
(The Long Riders, USA 1980)
Jesse Jamesista ja hänen koplastaan kertova Walter Hillin länkkäri taitaa olla elokuvahistoriallisesti ainutlaatuinen siinä mielessä, että Jamesin, Youngerin, Millerin ja Fordin veljeksiä esittävät oikeat veljekset: James ja Stacy Keach, David, Keith ja Robert Carradine, Dennis ja Randy Quaid sekä Christopher ja Nicholas Guest. Harmi, ettei tästä aiheesta tällä kokoonpanolla ole kuitenkaan saatu aikaan tämän unohtumattomampaa lopputulosta. Muistikuvaa ei ole siitä että olisin nähnyt pätkän aiemmin. (3.10. Yle TV2)
★★★★★
Citizenfour
(Citizenfour, USA 2014)
Tämän syksyn Docventures-kauden käynnisti tietomurtaja Edward Snowdenista kertova Laura Poitrasin dokumentti, joka palkittiin Oscarillakin viime keväänä. Ja syystä: elokuva koukuttaa hyvän vakoilujännärin lailla. (katsottu Yle Areenasta lokakuussa)
★★★★★
Pikku Quinquin
(P'tit Quinquin, Ranska 2014)
Cahiers du cinéma -lehden kriitikot nimesivät viime vuoden parhaaksi ranskalaiselokuvaksi tämän Bruno Dumontin ohjaaman tv-minisarjan, joka kertoo uneliaassa pohjoisranskalaisessa kylässä tapahtuvasta raakojen murhien sarjasta ja niiden poliisitutkimuksista. Juttu on kieltämättä mainio, joskin myös varsin ahdistava. Brutaaleimmat käänteet ovat nimittäin todella brutaaleja ja kaiken kukkuraksi myös uskottavia. No, aimo annos varsin omintakeista huumoriakin mukana kyllä on. Tapahtumat nähdään rasavillin maalaistalon pojan Quinquinin (Alane Delhaye) ja hänen parhaan ystävänsä, naapurissa asuvan Eve-tytön (Lucy Caron) vinkkelistä. Ehkä muistettavin hahmo on kuitenkin murhatutkimuksia vetävä ylikomisario Van der Weyden, jota esittävä Bernard Pruvost (amatööri hänkin niin kuin elokuvan kaikki näyttelijät) on saanut luotua itselleen persoonallisen tavaramerkin tahdottomista kasvojenliikkeistä. Hahmo on vähän kuin yhdistelmä Columboa, Fernandelia ja Albert Einsteinia. Elokuvan vähän lyhyempi valkokangasversio sai Suomen ensi-iltansa R&A -festareilla syyskuussa. Olisi mukava päästä näkemään sekin. (katsottu Yle Areenasta lokakuussa)
★★★★★
Tämä ei ole elokuva
(In film nist, Iran 2010)
Kotiarestiin tuomitun iranilaisen elokuvaohjaajan Jafar Panahin omalaatuinen puheenvuoro häilyy elokuvan ja videopäiväkirjan rajamailla. (21.10. Yle Teema)
★★★★★
Rannalla aamunkoitteessa
(La mer à l'aube, Ranska/Saksa 2011)
Ranska 1941: ryhmä kommunisteja tappaa saksalaisen upseerin, kostotoimena 150 ranskalaista sotavankia määrätään teloitettavaksi. Volker Schlöndorffin tosipohjaista sotadraamaa ei voi olla vertaamatta televisiossa pyörineeseen Ranskalainen kylä -sarjaan, jonka näyttelijöistä Philippe Résimont, Martin Loizillon ja Christopher Buchholz ovat mukana tässäkin. Elokuva ei kuitenkaan yllä lähellekään sarjan tasoa luonnekuvausten rikkaudessa eikä intensiteetissä. Päähenkilöä, muiden mukana teloitettavaksi joutuvaa 17-vuotiasta Guy Môquet'ta, esittää Léo-Paul Salmain. Aina mainio Jean-Pierre Darroussin nähdään papin roolissa, ja Perikadossa unohtumattomasti Goebbelsia näytellyt Ulrich Matthes on nyt tätä huomattavasti maltillisempi natsi. (24.-25.10. Yle Areena)
★★★★★
007 Skyfall
(Skyfall, Britannia/USA 2012)
James Bond (Daniel Craig) ui syvissä vesissä Sam Mendesin ohjaamassa agenttiseikkailussa, joka toisenkin silmäyksen jälkeen on vahva ehdokas Bond-sarjan tähän mennessä parhaaksi tuotokseksi. Tv-katselu käy myös hyvästä lämmittelystä juuri ensi-iltaan saapuneelle Spectrelle. (31.10. Nelonen)
★★★★★
keskiviikko 18. marraskuuta 2015
Birdman (2014)
Birdman: Or (The Unexpected Virtue of Ignorance), USAOhjaus Alejandro González Iñárritu
Vihdoin sain katsotuksi viimekeväisen parhaan elokuvan Oscarin voittajan. Alejandro González Iñárritun elokuvallisesti kekseliäs Broadway-draama käsittelee veikeällä tavalla elokuvan ja teatterin, viihteen ja taiteen sekä suosion ja arvostuksen välisiä suhteita. Entinen Batman-tähti Michael Keaton – mainio roolitus! – esittää supersankarielokuvilla maineensa luonutta näyttelijää, jota teatteripiireissä ei ole koskaan otettu vakavasti. Korjatakseen tuon asian ja karistaakseen Lintumiehen siivet lopullisesti harteiltaan tämä Riggan on tuomassa näyttämölle omaa sovitustaan Raymond Carverin novellista Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta. Mutta asiat eivät tietenkään suju niin kuin ohjaaja-päätähti-rahoittaja haluaisi. Eikä Lintumieskään niin vain jätä kaveria rauhaan.
Keaton on saanut tukun palkintoja ja uran ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden tästä roolisuorituksestaan. Varsin hyvä veto se onkin, ja erinomaisia ovat myös muut pääosien esittäjät. Etenkin aina luotettava Edward Norton Rigganin ammatillisesti haastavana metodinäyttelijänä, jolle lavalla kaiken pitää olla todellista, sekä Emma Stone Rigganin päihdeongelmaisena tyttärenä ja assistenttina vangitsevat katseet. Maininnan arvoisia ovat myös Zach Galifianakis tuottajana, Andrea Riseborough Rigganin tyttöystävänä ja Naomi Watts Broadway-debyyttiinsä suurin odotuksin valmistautuvana toisena naisnäyttelijänä. Pisteenä i:n päällä on vielä Lindsay Duncanin pikkurooli kaikkien hyviä kritiikkejä halajavien teatteri-ihmisten pahimpana painajaisena.
Oscarit Birdmanille myönnettiin paras elokuva -kategorian lisäksi ohjauksesta, käsikirjoituksesta ja kuvauksesta. Iñárritusta tuli näin peräjälkeen toinen ohjaus-Oscarin voittanut meksikaani Alfonso Cuarónin jälkeen, joka palkittiin viime vuonna Gravitystä. Huomiomme ansaitsee se seikka, että näitä kahta visuaalisesti innovatiivista elokuvaa yhdistää sama kuvaaja, niin ikään meksikolainen Emmanuel Lubezki. Hänet Oscar-akatemia palkitsi kummallakin kerralla ja voidaan sanoa että täysin ansaitusti.
Birdmanin "juttu" on nimittäin se, että loppupuolelle ajoittuvaa lyhyttä montaašijaksoa lukuunottamatta elokuva näyttää muodostuvan yhdestä katkeamattomasta otoksesta. Idea ei ole uusi, sitähän kokeili jo muuan herra Hitchcock aikoinaan, mutta erikoista on se että yhden otoksen illuusio säilyy, vaikka tapahtumat sijoittuvat usean vuorokauden aikajänteelle ja välillä käydään liitelemässä New Yorkin ylläkin. Jatkuvuusleikkaus on tässä ikään kuin määritelty uudelleen.
Mainitunkaltaisessa teknisessä briljeerauksessa on usein vaarana se, että puut näkyvät mutta metsä ei. Hyvä käsis, terävä ohjaus ja loistavat näyttelijät pitävät Birdmanin kuitenkin melko hyvin reitillään. Itse tarina ei loppujen lopuksi ihmeempiä jälkiä minuun jättänyt, mutta kyllä tämä kiistatta keskivertoa säväyttävämpi Hollywood-viihdyke on. (17.10. Kino Myyri)
+ vetävä tarina
+ intensiiviset näyttelijäsuoritukset
+ loistelias visuaalinen toteutus
– "se jokin" puuttuu
★★★★★
Muut alkusyksyn leffat
La Sapienza (2014)
La Sapienza, Ranska/Italia
Ohjaus Eugène Green
Espoo Ciné -festivaalille kerkesin tänä vuonna katsomaan yhden elokuvan. Yhdysvalloissa syntyneen mutta Ranskaan asettuneen Eugène Greenin viidettä pitkää leffaa La Sapienzaa voisi luonnehtia vaikkapa arkkitehtuurin maailmaan sijoittuvaksi tutkielmaksi hengen ja materian suhteesta. Toisaalta siinä on myös kysymys nuoruuden innon (lue: luovuuden) ja iän tuoman kokemuksen (lue: kaavoihin kangistumisen) välisestä vuoropuhelusta. Tarinan päähenkilö on menestynyt ja palkittu ranskalainen arkkitehti Alexandre (Fabrizio Rongione), joka matkustaa Italiaan kirjoittaakseen kirjan ihailemastaan barokkiajan ammattiveljestään Francesco Borrominista. Matkalle lähtee mukaan myös hänen psykologivaimonsa Aliénor (Christelle Prot) tarkoituksenaan puhaltaa uutta eloa pariskunnan hiipuneeseen suhteeseen. Maggiorejärven seutuvilla suunnitelmat muuttuvat, kun pariskunta tapaa nuoren Godfredon (Ludovico Succio) ja hänen mystisestä sairaudesta kärsivän sisarensa Lavinian (Arianna Nastro). Kun Aliénorille selviää, että myös Godfredon tähtäimessä on arkkitehdin ura, hän kehottaa miestään ottamaankin tämän matkakumppanikseen. Sillä välin hän itse huolehtisi siskosta. Pidin elokuvan mietiskelevästä sävystä ja omaperäisestä – sanoisinko barokkisesta – tyylistä, jonka tunnusmerkkejä ovat symmetriset kuvasommitelmat, suoraan kameraan katsovat henkilöt ja ilmeettömästi lausutut repliikit. Mukava oli myös nähdä minulle erityisesti Ranskalainen kylä -sarjasta tutuksi tullut Fabrizio Rongione tällaisen tyylipuhtaan taide-elokuvan pääosassa. Ei pätkä lopulta ihan niin suurta vaikutusta silti tehnyt kuin odotin. (30.8. Kino Tapiola)
★★★★★
Lakko (1925)
Stachka, Neuvostoliitto
Ohjaus Sergei Eisenstein
KAVI juhlisti uusimman elokuvansa Eisensteinista tehneen Peter Greenawayn Suomen-vierailua Greenaway & Eisenstein -teemapäivällä, jonka Eisenstein-elokuvana esitettiin brittiohjaajan itsensä valitsemana venäläisen montaašimestarin esikoispitkä Lakko. Ei elokuvasta hirveän paljon mieleeni jäänyt, mutta kyllähän tällaisen klassikon näkeminen aina tekee hyvää filmihullun itsekunnioitukselle. (Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnyt.) Elokuva kertoo väkivaltaiseen yhteenottoon johtavasta lakosta metallitehtaassa tsaarinaikaisella Venäjällä. Päähenkilöitä ei ole vaan sankareita ovat työläiset kollektiivisesti ja konnia johtoportaan edustajat. Silkkaa kommunistista propagandaa siis mutta myös erittäin innovatiivista elokuvakerrontaa. Erityisen kuuluisa on loppupuolelle sijoittuva jakso, jossa niskuroivien työläisten nujertaminen rinnastetaan eläinten teurastamiseen. (1.9. Orion)
★★★★★
Eisenstein in Guajanuato (2015)
Eisenstein in Guajanuato, Alankomaat/Meksiko/Suomi/Belgia/Ranska
Ohjaus Peter Greenaway
Heti Lakon perään näytettiin Greenawayn uutuus, jonka tapahtumat pyörivät Sergei Eisensteinin toteutumattoman elokuvahankkeen ympärillä Meksikossa vuonna 1931. Todellisuuspohjaa jutulla tosin ei ole kuin nimeksi. Päähuomion saa Eisensteinin rakastuminen oppaaseensa, naimisissaolevaan mieheen, joka leffan mukaan saa juhlitun ohjaajaneron vapautumaan seksuaalisesti viemällä hänen poikuutensa. Parasta pätkässä on suomalaisen Elmer Bäckin antaumuksellinen pääosasuoritus, joka pitää sisällään muun muassa harvinaisen ronskia sukukalleuksien esittelyä. Joitakin vallan mainioita visuaalisia ideoitakin elokuvassa ohjaajalle tyypillisesti on. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Eisenstein in Guajanuato on kokonaisuutena tavattoman teennäinen. Arvosana jää pyörimään jonnekin kahden ja kolmen tähden välille. (1.9. Orion)
★★★★★
Whiplash (2014)
Whiplash, USA
Ohjaus Damien Chazelle
Damien Chazellen musiikinopiskeludraama on viime vuonna valmistuneista amerikkalaiselokuvista kehutuimpia ja palkituimpia. Lienevätköhän omat odotukseni olleet liian korkealla vai mistäköhän johtunee, ettei se kuitenkaan tehnyt minuun kovin ihmeellistä vaikutusta. Onhan pätkä kieltämättä hyvin tehty, ja varsinkin J. K. Simmonsin Oscar-palkittu roolisuoritus oppilaistaan kaiken mehun puristavana jazzmaikkana on kaiken saamansa suitsutuksen väärti. (Leikkauksesta ja äänimiksauksesta myönnetyt Oscarit ymmärrän hyvin myös.) Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että olen nähnyt tämän saman stoorin jo ties kuinka monta kertaa aiemmin vähän eri tavalla paketoituna vain. Yksi yllättävä, melkein säpsähdyttäväkin käänne jutussa tosin on, mutta sekään ei lopulta vie tarinaa odottamattomaan suuntaan. Lisäksi vierastan elokuvan edustamaa ajattelumallia, jonka mukaan ihmisen arvo mitataan hänen saavutuksillaan ja sosiaalisella statuksellaan. Toki sen pointin sisäistän minäkin, että saavuttaakseen jotain suurta on oltava valmis tekemään uhrauksia ja haettava omia äärirajoja. Pääosassa kunnianhimoisena jazzrumpaliopiskelijana nähtävä Miles Teller ei ehkä niitä äärirajoja ole ihan tavoittanut, vaikka tekeekin ihan kelpo roolisuorituksen. Perushyvä leffa tämä siis on mutta odotin enemmän. Musaraita on luonnollisesti upea. (12.9. Kino Myyri)
★★★★★
The President (2014)
The President, Georgia/Ranska/Britannia/Saksa
Ohjaus Mohsen Makhmalbaf
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta ensimmäisenä silmieni eteen osui tämä pariisilaistuneen iranilaisohjaajan Georgiassa kuvaama yhteiskuntasatiiri. Idea on erinomainen: elokuva kertoo vallankumouksesta kuvitteellisessa diktatuurissa valtansa yhtäkkiä menettäneen ex-hallitsijan ja hänen kuusivuotiaan pojanpoikansa näkövinkkelistä. Parivaljakko joutuu pakenemaan henkensä edestä, kun kumoukselliset ottavat pääkaupungin haltuunsa vaatien entistä sortajaansa perheineen tilille. Poika tietenkään ei ymmärrä mistään mitään vaan kuvittelee koko homman olevan leikkiä. Katsoja puolestaan joutuu puntaroimaan suhtautumistaan mieheen, joka tämän hellyttävän lapsen silmissä on kaikkivoipa sankaripappa mutta jonka muut näkevät poliittisia vastustajiaan armotta teloituttaneena hirmuhallitsijana. Esiin nousee aina ajankohtainen kysymys siitä, onko väkivalta missään tilanteessa ratkaisu. Vaikuttavimmillaan elokuva on ihan lopussa, kun Dachi Orvelashvilin hienosti näyttelemälle pikkumiehelle alkaa valjeta, ettei kyse olekaan leikistä. Ja mikä vielä pahempaa: ettei isoisästä (Misha Gomiashvili) olekaan tämän ikävän "leikin" lopettajaksi. Pienet epäuskottavuudet aiemmassa juonenkulussa laimentavat kuitenkin kokonaisvaikutelmaa. (21.9. Kino Engel 1)
★★★★★
Jauja (2014)
Jauja, Argentiina/Tanska/Ranska/Meksiko/USA/Saksa/Brasilia/Alankomaat
Ohjaus Lisandro Alonso
Nelikymppisen argentiinalaisohjaajan viides pitkä leffa kiinnosti nähdä muun muassa siksi, että sen on kuvannut Aki Kaurismäen uskollisena työparina parhaiten tunnettu Timo Salminen. Toinen vaikutin oli Sight & Sound -lehden taannoinen kriitikkoäänestys, jossa Jauja ylsi viime vuoden elokuvien kärkikymmenikköön. Niin hyväksi minä en tekelettä kokenut, mutta ainakin se on hyvin omalaatuinen ja tavattoman kauniisti kuvattu, kuin eloon herännyt kokoelma 1900-luvun vaihteen värivalokuvia. Kubrickia voisi tyylin perusteella veikata ainakin yhdeksi ohjaajan esikuvaksi, joskaan en hämmästyisi vaikka kuulisin että innoitusta on haettu myös joistakin John Fordin länkkäreistä (tämä on minun ensikohtaamiseni Alonson kanssa). Osatuottajanakin toiminut ja myös musiikin säveltämisestä vastannut Viggo Mortensen on pääosassa toissavuosisadan tanskalaisena upseerina, joka haahuilee pitkin poikin Patagoniaa etsimässä argentiinalaissotilaan kanssa karannutta ja sille tielle kadonnutta tytärtään. Toisessa pääosassa on jylhänkaunis Patagonian luonto, josta saa vaikutelman ettei ihmisen kannata ryhtyä sen kanssa kilpasille. Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä arvoituksellisemmiksi tapahtumat sitten käyvät. Loppu on yllättävä, joskin myös sellainen että se on lähellä vesittää kaiken. (22.9. Kinopalatsi 6)
★★★★★
Aferim! (2015)
Aferim!, Romania/Bulgaria/Tšekki/Ranska
Ohjaus Radu Jude
Kolmas tärppini tämän vuoden R&A:ssa oli romanialaisena "westerninä" markkinoitu eloisa seikkailu, joka käsittelee rasismia ja varsinkin romanien kurjaa asemaa 1830-luvun Valakiassa. Maa kuului tuohon aikaan vielä Ottomaanien valtakuntaan, jossa mustalaiset olivat pääsääntöisesti orjan asemassa. Tarinassa Teodor Corbanin näyttelemä lainvalvoja Costandin jäljittää poikansa (Mihai Comanoiu) avustamana rikkaalta pajarilta karannutta mustalaisorjaa. Tämä Carfin-niminen mies (Toma Cuzin) on ennen karkaamistaan maannut omistajansa vaimon kanssa, joten odotettavissa on ehkä tavallistakin julmempi rangaistus. Sitä asiaa liikaa miettimättä Costandin kokee, että hänen on joka tapauksessa täytettävä velvollisuutensa. Ei elokuva perinteistä westerniä kovin paljon muistuta, mutta suht kiinnostava historian elävöittäjä se on. Varsinkin ratkaisuhetkissä on mieltä liikuttavaa dramaattista ytyäkin. Marius Pandurun mustavalkofilmille kuvaama laajakangastuotanto tekee myös kauniisti kunniaa Valakian komeille maisemille. Radu Judelle pätkä toi parhaalle ohjaajalle myönnettävän Hopeisen Karhun Berliinin festivaaleilla viime helmikuussa. (24.9. Maxim 2)
★★★★★
La Sapienza, Ranska/Italia
Ohjaus Eugène Green
Espoo Ciné -festivaalille kerkesin tänä vuonna katsomaan yhden elokuvan. Yhdysvalloissa syntyneen mutta Ranskaan asettuneen Eugène Greenin viidettä pitkää leffaa La Sapienzaa voisi luonnehtia vaikkapa arkkitehtuurin maailmaan sijoittuvaksi tutkielmaksi hengen ja materian suhteesta. Toisaalta siinä on myös kysymys nuoruuden innon (lue: luovuuden) ja iän tuoman kokemuksen (lue: kaavoihin kangistumisen) välisestä vuoropuhelusta. Tarinan päähenkilö on menestynyt ja palkittu ranskalainen arkkitehti Alexandre (Fabrizio Rongione), joka matkustaa Italiaan kirjoittaakseen kirjan ihailemastaan barokkiajan ammattiveljestään Francesco Borrominista. Matkalle lähtee mukaan myös hänen psykologivaimonsa Aliénor (Christelle Prot) tarkoituksenaan puhaltaa uutta eloa pariskunnan hiipuneeseen suhteeseen. Maggiorejärven seutuvilla suunnitelmat muuttuvat, kun pariskunta tapaa nuoren Godfredon (Ludovico Succio) ja hänen mystisestä sairaudesta kärsivän sisarensa Lavinian (Arianna Nastro). Kun Aliénorille selviää, että myös Godfredon tähtäimessä on arkkitehdin ura, hän kehottaa miestään ottamaankin tämän matkakumppanikseen. Sillä välin hän itse huolehtisi siskosta. Pidin elokuvan mietiskelevästä sävystä ja omaperäisestä – sanoisinko barokkisesta – tyylistä, jonka tunnusmerkkejä ovat symmetriset kuvasommitelmat, suoraan kameraan katsovat henkilöt ja ilmeettömästi lausutut repliikit. Mukava oli myös nähdä minulle erityisesti Ranskalainen kylä -sarjasta tutuksi tullut Fabrizio Rongione tällaisen tyylipuhtaan taide-elokuvan pääosassa. Ei pätkä lopulta ihan niin suurta vaikutusta silti tehnyt kuin odotin. (30.8. Kino Tapiola)
★★★★★
Lakko (1925)
Stachka, Neuvostoliitto
Ohjaus Sergei Eisenstein
KAVI juhlisti uusimman elokuvansa Eisensteinista tehneen Peter Greenawayn Suomen-vierailua Greenaway & Eisenstein -teemapäivällä, jonka Eisenstein-elokuvana esitettiin brittiohjaajan itsensä valitsemana venäläisen montaašimestarin esikoispitkä Lakko. Ei elokuvasta hirveän paljon mieleeni jäänyt, mutta kyllähän tällaisen klassikon näkeminen aina tekee hyvää filmihullun itsekunnioitukselle. (Muistaakseni en ollut tätä aiemmin nähnyt.) Elokuva kertoo väkivaltaiseen yhteenottoon johtavasta lakosta metallitehtaassa tsaarinaikaisella Venäjällä. Päähenkilöitä ei ole vaan sankareita ovat työläiset kollektiivisesti ja konnia johtoportaan edustajat. Silkkaa kommunistista propagandaa siis mutta myös erittäin innovatiivista elokuvakerrontaa. Erityisen kuuluisa on loppupuolelle sijoittuva jakso, jossa niskuroivien työläisten nujertaminen rinnastetaan eläinten teurastamiseen. (1.9. Orion)
★★★★★
Eisenstein in Guajanuato (2015)
Eisenstein in Guajanuato, Alankomaat/Meksiko/Suomi/Belgia/Ranska
Ohjaus Peter Greenaway
Heti Lakon perään näytettiin Greenawayn uutuus, jonka tapahtumat pyörivät Sergei Eisensteinin toteutumattoman elokuvahankkeen ympärillä Meksikossa vuonna 1931. Todellisuuspohjaa jutulla tosin ei ole kuin nimeksi. Päähuomion saa Eisensteinin rakastuminen oppaaseensa, naimisissaolevaan mieheen, joka leffan mukaan saa juhlitun ohjaajaneron vapautumaan seksuaalisesti viemällä hänen poikuutensa. Parasta pätkässä on suomalaisen Elmer Bäckin antaumuksellinen pääosasuoritus, joka pitää sisällään muun muassa harvinaisen ronskia sukukalleuksien esittelyä. Joitakin vallan mainioita visuaalisia ideoitakin elokuvassa ohjaajalle tyypillisesti on. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että Eisenstein in Guajanuato on kokonaisuutena tavattoman teennäinen. Arvosana jää pyörimään jonnekin kahden ja kolmen tähden välille. (1.9. Orion)
★★★★★
Whiplash (2014)
Whiplash, USA
Ohjaus Damien Chazelle
Damien Chazellen musiikinopiskeludraama on viime vuonna valmistuneista amerikkalaiselokuvista kehutuimpia ja palkituimpia. Lienevätköhän omat odotukseni olleet liian korkealla vai mistäköhän johtunee, ettei se kuitenkaan tehnyt minuun kovin ihmeellistä vaikutusta. Onhan pätkä kieltämättä hyvin tehty, ja varsinkin J. K. Simmonsin Oscar-palkittu roolisuoritus oppilaistaan kaiken mehun puristavana jazzmaikkana on kaiken saamansa suitsutuksen väärti. (Leikkauksesta ja äänimiksauksesta myönnetyt Oscarit ymmärrän hyvin myös.) Jotenkin minusta kuitenkin tuntuu, että olen nähnyt tämän saman stoorin jo ties kuinka monta kertaa aiemmin vähän eri tavalla paketoituna vain. Yksi yllättävä, melkein säpsähdyttäväkin käänne jutussa tosin on, mutta sekään ei lopulta vie tarinaa odottamattomaan suuntaan. Lisäksi vierastan elokuvan edustamaa ajattelumallia, jonka mukaan ihmisen arvo mitataan hänen saavutuksillaan ja sosiaalisella statuksellaan. Toki sen pointin sisäistän minäkin, että saavuttaakseen jotain suurta on oltava valmis tekemään uhrauksia ja haettava omia äärirajoja. Pääosassa kunnianhimoisena jazzrumpaliopiskelijana nähtävä Miles Teller ei ehkä niitä äärirajoja ole ihan tavoittanut, vaikka tekeekin ihan kelpo roolisuorituksen. Perushyvä leffa tämä siis on mutta odotin enemmän. Musaraita on luonnollisesti upea. (12.9. Kino Myyri)
★★★★★
The President (2014)
The President, Georgia/Ranska/Britannia/Saksa
Ohjaus Mohsen Makhmalbaf
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin ohjelmistosta ensimmäisenä silmieni eteen osui tämä pariisilaistuneen iranilaisohjaajan Georgiassa kuvaama yhteiskuntasatiiri. Idea on erinomainen: elokuva kertoo vallankumouksesta kuvitteellisessa diktatuurissa valtansa yhtäkkiä menettäneen ex-hallitsijan ja hänen kuusivuotiaan pojanpoikansa näkövinkkelistä. Parivaljakko joutuu pakenemaan henkensä edestä, kun kumoukselliset ottavat pääkaupungin haltuunsa vaatien entistä sortajaansa perheineen tilille. Poika tietenkään ei ymmärrä mistään mitään vaan kuvittelee koko homman olevan leikkiä. Katsoja puolestaan joutuu puntaroimaan suhtautumistaan mieheen, joka tämän hellyttävän lapsen silmissä on kaikkivoipa sankaripappa mutta jonka muut näkevät poliittisia vastustajiaan armotta teloituttaneena hirmuhallitsijana. Esiin nousee aina ajankohtainen kysymys siitä, onko väkivalta missään tilanteessa ratkaisu. Vaikuttavimmillaan elokuva on ihan lopussa, kun Dachi Orvelashvilin hienosti näyttelemälle pikkumiehelle alkaa valjeta, ettei kyse olekaan leikistä. Ja mikä vielä pahempaa: ettei isoisästä (Misha Gomiashvili) olekaan tämän ikävän "leikin" lopettajaksi. Pienet epäuskottavuudet aiemmassa juonenkulussa laimentavat kuitenkin kokonaisvaikutelmaa. (21.9. Kino Engel 1)
★★★★★
Jauja (2014)
Jauja, Argentiina/Tanska/Ranska/Meksiko/USA/Saksa/Brasilia/Alankomaat
Ohjaus Lisandro Alonso
Nelikymppisen argentiinalaisohjaajan viides pitkä leffa kiinnosti nähdä muun muassa siksi, että sen on kuvannut Aki Kaurismäen uskollisena työparina parhaiten tunnettu Timo Salminen. Toinen vaikutin oli Sight & Sound -lehden taannoinen kriitikkoäänestys, jossa Jauja ylsi viime vuoden elokuvien kärkikymmenikköön. Niin hyväksi minä en tekelettä kokenut, mutta ainakin se on hyvin omalaatuinen ja tavattoman kauniisti kuvattu, kuin eloon herännyt kokoelma 1900-luvun vaihteen värivalokuvia. Kubrickia voisi tyylin perusteella veikata ainakin yhdeksi ohjaajan esikuvaksi, joskaan en hämmästyisi vaikka kuulisin että innoitusta on haettu myös joistakin John Fordin länkkäreistä (tämä on minun ensikohtaamiseni Alonson kanssa). Osatuottajanakin toiminut ja myös musiikin säveltämisestä vastannut Viggo Mortensen on pääosassa toissavuosisadan tanskalaisena upseerina, joka haahuilee pitkin poikin Patagoniaa etsimässä argentiinalaissotilaan kanssa karannutta ja sille tielle kadonnutta tytärtään. Toisessa pääosassa on jylhänkaunis Patagonian luonto, josta saa vaikutelman ettei ihmisen kannata ryhtyä sen kanssa kilpasille. Mitä pitemmälle tarina etenee, sitä arvoituksellisemmiksi tapahtumat sitten käyvät. Loppu on yllättävä, joskin myös sellainen että se on lähellä vesittää kaiken. (22.9. Kinopalatsi 6)
★★★★★
Aferim! (2015)
Aferim!, Romania/Bulgaria/Tšekki/Ranska
Ohjaus Radu Jude
Kolmas tärppini tämän vuoden R&A:ssa oli romanialaisena "westerninä" markkinoitu eloisa seikkailu, joka käsittelee rasismia ja varsinkin romanien kurjaa asemaa 1830-luvun Valakiassa. Maa kuului tuohon aikaan vielä Ottomaanien valtakuntaan, jossa mustalaiset olivat pääsääntöisesti orjan asemassa. Tarinassa Teodor Corbanin näyttelemä lainvalvoja Costandin jäljittää poikansa (Mihai Comanoiu) avustamana rikkaalta pajarilta karannutta mustalaisorjaa. Tämä Carfin-niminen mies (Toma Cuzin) on ennen karkaamistaan maannut omistajansa vaimon kanssa, joten odotettavissa on ehkä tavallistakin julmempi rangaistus. Sitä asiaa liikaa miettimättä Costandin kokee, että hänen on joka tapauksessa täytettävä velvollisuutensa. Ei elokuva perinteistä westerniä kovin paljon muistuta, mutta suht kiinnostava historian elävöittäjä se on. Varsinkin ratkaisuhetkissä on mieltä liikuttavaa dramaattista ytyäkin. Marius Pandurun mustavalkofilmille kuvaama laajakangastuotanto tekee myös kauniisti kunniaa Valakian komeille maisemille. Radu Judelle pätkä toi parhaalle ohjaajalle myönnettävän Hopeisen Karhun Berliinin festivaaleilla viime helmikuussa. (24.9. Maxim 2)
★★★★★
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)