Elokuvahullu Etelä-Floridassa

Tammikuussa kävin perheen kanssa kahden viikon lomamatkalla Etelä-Floridassa. Kun kerran perhelomalla oltiin, niin matkaohjelmaa ei tietenkään voinut suunnitella pelkästään elokuvahullu-isän mieltymysten mukaan. Joitakin kiinnostavia leffakohteitakin onnistuimme silti bongaamaan. Seuraavassa lyhyt kuvaus matkastamme elokuvahullun näkökulmasta.

Miami & Miami Beach

Alkupäivät vietimme Miamin seudulla, etupäässä Miami Beachilla. Varsinaisessa Miamin downtownissa emme itse asiassa edes käyneet muuten kuin autoilemassa. Miami ja Miami Beachhän ovat erillisiä kaupunkeja, jotka erottaa toisistaan niiden väliin jäävä Biscaynen lahti. Miami Beachissä on noin 90 000 asukasta ja Miamissa 420 000 (koko Miamin suurkaupunkialueella kuutisen miljoonaa). Kaupungeiksi ne ovat varsin nuoria: Miami Beach täyttää tänä vuonna sata vuotta, isoveli Miami on parikymmentä vuotta vanhempi. Suur-Miamilla on siis ikää suurinpiirtein saman verran kuin elokuvalla.

Omia mielikuviani alueesta ovat vahvasti muovanneet sellaiset 1980-luvun elokuvat kuin Brian De Palman ohjaama Scarface – arpinaama (Scarface, 1983) sekä tietenkin tv:n poliisisarja Miami Vice (1984–1990). Niiden perusteella meno seudulla on ollut aika hurjaa ainakin 1980-luvulla, ja niin se kuulemma on tosielämässäkin ollut, vaikka tietysti viihdeleffat antavat todellisuudesta helposti turhan yksipuolisen ja vääristyneen kuvan. Lukemattomia muitakin elokuvia täällä on tietysti käyty kuvaamassa, mainittakoon tunnetuimmasta päästä 007 ja Kultasormi (Goldfinger, ohjaus Guy Hamilton 1964) ja Kummisetä II (The Godfather Part II, Francis Ford Coppola 1974).

Legendaarisin osa Miami Beachia on South Beach ja erityisesti sen niin sanottu art deco -vyöhyke, virallisemmin Miami Beach Architectural District (tai Old Miami Beach Historic District). Sitä kukaan täällä vieraileva ei voi jättää pois matkaohjelmastaan. Oikeaoppista olisi tietysti majoittua jossakin lukuisista art deco -tyylisistä hotelleista Ocean Driven varrella, mutta kaltaisellemme lapsiperheelle rauhallisempi (ja huomattavasti edullisempi) North Beach tuntui sopivammalta vaihtoehdolta.

Maineikkain South Beachin lokaatioita hyödyntävistä elokuvista on jo mainittu Scarface. Alla olevasta näytteestä (ulkokuvat) saa melko hyvän käsityksen siitä miltä alue on näyttänyt 1980-luvun alkupuolella. Pahoittelen, että klippi on varsin verinen...

Yllä oleva Scarfacen kohtaus, jossa päähenkilö Tony Montana (Al Pacino) pakotetaan katsomaan veljensä teloitusta, on kuvattu South Beachilla osoitteessa 728 Ocean Drive. Harmi kyllä en täällä käydessämme muistanut tarkkaa osoitetta, mutta sattumoisin tulin ottaneeksi valokuvan samasta korttelista. Kyseinen rakennus näkyy alla olevan kuvan keskellä sijaitsevan Colony Hotelin takana. Siinä on nykyisin Johnny Rockets -niminen hampurilaisravintola.

Ocean Drive, Miami Beach.

Yksi elokuvantekijöiden suosima spotti South Beachilla on ollut myös Cardozo Hotel osoitteessa 1300 Ocean Drive. Sen julkisivu on nähty ainakin elokuvissa Läpiä päässä (A Hole in the Head, Frank Capra 1959), Sekaisin Marista (There's Something About Mary, Bobby & Peter Farrelly 1998) ja Minä päivänä tahansa (Any Given Sunday, Oliver Stone 1999).

Cardozo Hotel.

Vaikka varsinaista elokuvakohdebongailua emme Miami Beachilla harrastaneetkaan, osoitteessa 4700 Collins Avenue olin erikseen aikonut käydä. Siellä sijaitsee 1950-luvulla rakennettu luksushotelli Fontainebleau, joka esiintyy näyttävästi Bond-leffa Kultasormen alussa:

Fontainebleaun uima-altaalla on kuvattu myös Scarfaceen kohtaus, jossa Al Pacino ja Steven Bauer heittävät läppää naisten iskemisestä. Tämä on myös se hotelli, jossa Jerry Lewis -komedia Jerry piccolona (The Bellboy, 1960) tapahtuu. Fontainebleau'hun sijoittuvia kohtauksia on niin ikään Frank Sinatran tähdittämässä rikosdraamassa Tony Rome – yksityisetsivä (Tony Rome, Gordon Douglas 1967) sekä sellaisissakin vähemmän minua kiinnostavissa elokuvissa kuin Poliisiopisto 5 – tehtävä Miami Beach (Police Academy 5: Assignment in Miami Beach, Alan Myerson 1988), Bodyguard (The Bodyguard, Mick Jackson 1992) ja Spesialisti (The Specialist, Luis Llosa 1994).

Fontainebleau osoittautui kuitenkin arvioitua hankalammin lähestyttäväksi kohteeksi. Lähimmältä julkiselta pysäköintipaikalta oli sen verran pitkä kävelymatka sinne, että aikataulusyistä päätimme jättää leikin lopulta sikseen. Hotellin ohi tietysti ajoimme monta kertaa. Ehkä vielä joskus palaan sinne asiakkaana.

Collins Avenuen "miljonäärivyöhykettä". Fontainebleau-hotelli
näkyy kuvan korkeista rakennuksista taaimmaisimpana.

Miamista pohjoiseen

Miamin pohjoispuolen isommista kaupungeista kävimme Boynton Beachissa, Lake Worthissa, Fort Lauderdalessa ja Hollywoodissa. Ainoa varsinainen elokuvakohde, jonka tällä seudulla bongasimme, oli Hollywood Beach ja sen ulkoilmanäyttämö (Hollywood Beach Theatre). Sinne sijoittuu Lawrence Kasdanin Huuman (Body Heat, 1981) alkupuolen kohtaus, jossa William Hurtin esittämä päähenkilö tapaa ensimmäisen kerran femme fatalensa Kathleen Turnerin.

Rantapromenadi ja näyttämö olivat paikoillaan, mutta elokuvassa hyvin näkyvän katsomon tilalla oli nyt harmittavasti rakennustyömaa.

Hollywood Beach Theatre.

Näitä Hollywoodin ja Fort Lauderdalen rantamaisemia vilahtelee myös John Schlesingerin Keskiyön cowboyn (Midnight Cowboy, 1969) koskettavassa loppujaksossa, jossa päähenkilö Joe (Jon Voight) matkaa kuolemaa tekevän ystävänsä Ratson (Dustin Hoffmann) kanssa bussilla kohti Miamia (ks. näyte alla). Varsinkin Fort Lauderdale on ollut suosittu elokuvien kuvauspaikka muutenkin. Minulle tuttuja Fort Lauderdale -elokuvia ovat esimerkiksi Martin Scorsesen jännäri Cape Fear (1991) ja Steven Soderberghin veijarikomedia Out of Sight – mieletön juttu (Out of Sight, 1998).

Key Biscayne & Coral Gables

Key Biscayne on saari ja taajama Miami Beachin eteläpuolella. Täällä kävimme ensisijaisesti viettämässä rantapäivää ja katsomassa saaren eteläkärjessä sijaitsevaa Cape Floridan majakkaa. Vuonna 1847 valmistunut kaunis tiilimajakka näkyy hienosti John Fordin Tyynenmeren sotadraaman He antoivat kaikkensa (They Were Expendable, 1945) lopussa. Majakka vilahtaa myös ainakin Elvis Presley -leffassa Vauhtia ja vedenneitoja (Clambake, Arthur H. Nadel 1967) sekä muutamassa Miami Vicen jaksossa. Muita Key Biscaynen lokaatioita hyödyntäviä minullekin tuttuja elokuvia ovat John McNaughtonin trilleri Villit kuviot (Wild Things, 1998) ja jo moneen kertaan mainittu Scarface.

Cape Floridan majakka 2015.

Coral Gables taas on noin 50 000 asukkaan pikkukaupunki Miamin lounaispuolella. Käytännössä se on yksi Miamin esikaupungeista, muun muassa Miamin yliopisto sijaitsee siellä. Kaupungin ohi mennessämme me koukkasimme vilkaisemassa sen legendaarista Biltmore-hotellia, jossa monet kuuluisuudet majailivat 1920­–1930-luvulla. Hotellissa säännöllisesti vierailleita julkkiksia ovat olleet ainakin Windsorin herttuapari, presidentti Franklin D. Roosevelt, gangsteri Al Capone sekä filmitähdet Bing Crosby, Ginger Rogers ja Judy Garland. Moninkertainen olympiakultamitaliuimari Johnny Weissmüller työskenteli siellä jonkin aikaa uimaopettajana ennen uraansa valkokankaiden Tarzanina. Luonnollisesti Biltmorekin on näyttäytynyt monessa elokuvassa, mainittakoon esimerkkeinä Will Smithin ja Martin Lawrencen tähdittämä rikoskomedia Pahat pojat (Bad Boys, Michael Bay 1995), Nicole Kidmanille Oscarin tuonut draama Tunnit (The Hours, Stephen Daldry 2002) ja jälleen kerran Scarface. Lisäksi hotelli esiintyy muutamassa Miami Vicen jaksossa.

Hotel Biltmore Coral Gables.

Florida Keys

Reissumme toisen viikon alkupuoliskon vietimme Florida Keys -saarilla aivan Floridan eteläkärjessä. Tukikohtanamme oli saarijonon keskivaiheilla sijaitseva pikkuruinen lomaparatiisi lähellä Marathonin kaupunkia. Tuon seudun yksi vetonaula on Little Duck Keyn ja Knight's Keyn yhdistävä Seven Mile Bridge. Se on näyttävästi esillä James Cameronin ohjaamassa ja Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä toimintakomediassa Tosi valheita (True Lies, 1994), kuten alla olevasta Tia Carreren haastatteluklipistä käy ilmi. Sillan voi nähdä myös ainakin Timothy Daltonin kauden James Bond -seikkailussa 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill, John Glen 1989).

Seven Mile Bridge. Vuonna 1912 valmistunut alkuperäinen silta on nykyisin
pyöräilijöiden ja kävelijöiden käytössä. Vuonna 1982 valmistunut uusi silta
vasemmalla.

Saarijonon ja koko Floridan eteläisin paikka on Key West. Se on myös koko USA:n eteläisin kaupunki ja Keysien suurin paikkakunta 25 000 asukkaallaan. Suositun lomanviettopaikan kuuluisia vakituisia asukkaita ovat olleet kirjailijat Ernest Hemingway ja Tennessee Williams. Hemingwayn komea espanjalaistyylinen kotitalo kuuluukin kaupungin päänähtävyyksiin nykyisin. Siellä on vieraillut myös itse James Bond, mistä todisteena alla oleva näyte elokuvasta 007 ja lupa tappaa.

Hemingway asui Key Westin kodissaan vuodesta 1931 vuoteen 1939 ja kirjoitti tänä aikana muun muassa novellin Kilimanjaron lumet (The Snows of Kilimanjaro, 1936) sekä romaanit Kirjava satama (To Have and Have Not, 1937) ja Kenelle kellot soivat (For Whom the Bell Tolls, 1940). Näistä ainoana (ja ainoana kaikista Hemingwayn teoksista) Kirjava satama myös sijoittuu Key Westiin. Howard Hawksin ohjaamassa samannimisessä elokuvassa vuodelta 1944 tapahtumat on kuitenkin siirretty sota-ajan Martiniquelle ja Michael Curtizin ohjaamassa vuoden 1950 versiossa (Kahakka kannella/Breaking Point) Kaliforniaan. Kolmannen kerran Kirjavan sataman filmasi Don Siegel vuonna 1958 nimellä Kuuban asekauppiaat (The Gun Runners). Siinä tapahtumapaikat ovat suunnilleen samoja kuin kirjassa, mutta ajallisesti se sijoittuu Kuuban vallankumouksen alkuvaiheisiin. Näistä kolmesta Kirjavan sataman filmatisoinnista Curtizin versiota pidetään uskollisimpana alkutekstille.

Hemingwayn kotitalon kuisti.

Tässä Hemingway työskenteli.

Yhdysvaltalaisittain eksoottinen Key West on ollut suosittu elokuvien kuvauspaikka varsinkin 1990-luvulta alkaen. Mutta on täällä käyty aiemminkin. Klassisista Key West -elokuvista muistan itse nähneeni Cecil B. DeMillen ohjaaman meriseikkailun Kun myrsky raivoaa (Reap the Wild Wind, 1942), joka toki suurimmaksi osaksi on kuvattu 20th Century Foxin studioilla Hollywoodissa, sekä Tennessee Williamsin näytelmään perustuvan Tatuoidun ruusun (The Rose Tattoo, Daniel Mann 1955). Jälkimmäisen lokaatiokuvaukset tehtiin Williamsin ehdotuksesta hänen kotikaupungissaan, vaikka alkuperäisteos sijoittuukin Louisianaan.

Pohjoisin ja suurin Florida Keys -saarista on Key Largo. Kaikki Key Westiin (tietä pitkin) menevät kulkevat sen läpi, monet pysähtymättä. Minulle filmihulluna se oli kuitenkin yksi reissumme pääkohteista. Key Largohan on yksi niistä armoitetuista paikkakunnista, jotka ovat saaneet jopa oman nimikkoelokuvansa. Eikä se ihan mikä tahansa pilipalielokuva olekaan vaan todellinen klassikko:

John Hustonin ohjaama Key Largo, suomalaiselta nimeltään Myrskyvaroitus (1948), on tosiasiassa kuitenkin kuvattu lähes kokonaan Warnerin studioilla siinä kuuluisammassa Hollywoodissa. Ainoastaan muutama ulkokuva on käyty ottamassa Caribbean Clubin edustalla Key Largossa. Tämän seikan paikan nykyiset omistajat tietenkin ylpeänä hyödyntävät markkinoinnissaan.

Caribbean Clubilla kävin vessassa syvemmälle etelään mennessämme. Paikka ei suoraan sanoen edes houkutellut pitempään visiittiin näin perhematkalaisena, vaikka ravintolan sisäpuolta koristavatkin luonnollista kokoa olevat Bogart ja Bacall -nuket.

Reissun yksi kohokohta minulle sen sijaan oli, kun paluumatkallakin pysähdyimme Key Largossa lounaan ja kanavaristeilyn ajaksi. Seudulle tyypillisen lasipohjaveneristeilyn sijaan valitsimme ihan toisenlaisen risteilyn, nimittäin risteilyn toisesta Humphrey Bogart -elokuvasta Afrikan kuningatar (African Queen, John Huston 1951) tutulla samannimisellä veneellä. Tällä vuonna 1912 rakennetulla, alunperin S/L Livingstoneksi ristityllä höyrypaatilla on varsin värikäs historia. Ensimmäiset viisi vuosikymmentään se palveli Brittiläisen Itä-Afrikan rautatieyhtiötä kuljettaen rahtia ja ihmisiä Albertinjärven seutuvilla Niilin yläjuoksulla. Sittemmin se on kierrellyt usean omistajan käsissä eri puolilla Yhdysvaltoja ja käynyt näyttäytymässä Euroopassa ja Australiassakin. Key Largoon se kotiutui 1982. Silloisen omistajansa kuoltua paljon nähnyt venevanhus ajautui taas 2000-luvun alussa huonoon jamaan, mutta satavuotisjuhliensa kunniaksi se jälleen kunnostettiin 2012. Siitä lähtien African Queen on taas palvellut elokuvaintoilijoita ja turisteja tällä varsinkin sukellusmatkailijoita puoleensa vetävällä entisellä koralliriutalla.

African Queen, Key Largo.

Puolentoista tunnin kanavaristeily maksoi 49 taalaa (vajaat 42 euroa) nuppia kohden. Ei se siis ihan halpaa lystiä ollut mutta ei mielestäni mitään ryöstöäkään näin uniikista kokemuksesta. Kippari on Bogart-fani itsekin, ja hänellä oli paljon mielenkiintoista kerrottavaa veneen vaiheista. Reilun vuoden ikäinen taaperomme vaati minun ja vaimoni huomion kylläkin sen verran tehokkaasti, että kapu jäi auttamatta kakkoseksi tarinoineen. Mutta kuka filmihullu voisi jättää tällaisen tilaisuuden käyttämättä? Vene on huolellisesti entisöity samannäköiseksi kuin mitä se elokuvassa oli ginilaatikkoineen päivineen. Luonnossa paatti tosin näyttää huomattavasti pienemmältä kuin elokuvassa.

Key Largo on Bogart-fanien paratiisi myös sillä tavalla, että siellä on vuodesta 2013 lähtien järjestetty vuosittainen Humphrey Bogart Film Festival. Tapahtumaa isännöi Bogien ja Lauren Bacallin poika Stephen Bogart. Seuraavan kerran festivaali järjestetään tämän vuoden lokakuussa.

Everglades

Reissumme viimeiset päivät omistimme Evergladesin kansallispuistoon tutustumiselle Florida Citystä käsin. Evergladesiin sijoittuvia ja siellä kuvattuja elokuviakin on tietysti lukuisia, mutta en ole varma olenko nähnyt niistä yhtäkään. Hämärästi muistelen, että olisin nähnyt ainakin seminole-sodista kertovan Raoul Walshin "länkkärin" Etäiset rummut (Distant Drums, 1951, ks. näyte alla), jota todella on myös kuvattu aidoilla tapahtumapaikoilla Evergladesissa ja muualla Floridassa. Mielenkiintoisia katsottavia saattaisivat olla myös samaa aihepiiriä käsittelevä Fort Kingin petturi (Seminole, Budd Boetticher 1953) ja varsinkin Nicholas Rayn salametsästysaiheinen Suolla tuulee (Wind Across the Everglades, 1958, ks. toinen näyte).

Uudemmista minulle tutuista elokuvista Spike Jonzen mainio Adaptation. Minun versioni (Adaptation, 2002) sijoittuu osittain Evergladesiin. Ilmeisesti sen Everglades-kohtaukset on kuitenkin kuvattu Fakahatchee Strand Preserve State Parkissa kansallispuistoalueen ulkopuolella.

The Imitation Game (2014)

The Imitation Game, Iso-Britannia
Ohjaus Morten Tyldum

Pitkästä aikaa järjestyi sunnuntai-iltapäivä vapaaksi niin, että pääsimme vaimon kanssa yhdessä elokuviin. Finnkinon ohjelmistosta löytyi katsottavaksi norjalaisen Morten Tyldumin ohjaama vakoilu- ja elämäkertadraama The Imitation Game. Se kertoo kiinnostavan tositarinan brittiläisestä matemaatikosta ja tietojenkäsittelytieteen uranuurtajasta Alan Turingista (1912–1954). Turingin vetämä työryhmä onnistui toisen maailmansodan aikana murtamaan saksalaisten Enigma-salakirjoituslaitteen salauskoodin vaikuttaen siten merkittävällä tavalla sodan kulkuun. Epäonnekseen Turing oli kuitenkin homoseksuaali aikana jolloin homostelu oli Britanniassa lailla kielletty. Jäätyään vuonna 1952 kiinni moisesta pöyristyttävyydestä hänet tuomittiin ehdolliseen vankeuteen ja määrättiin libidoa alentaviin hormonihoitoihin. Pari vuotta myöhemmin hän kuoli syanidimyrkytykseen. Tapaus todettiin virallisesti itsemurhaksi, mutta puhtaan vahingon ja jopa murhankin mahdollisuutta on sittemmin epäilty. Britannian hallitus esitti virallisen anteeksipyynnön Turingin kohtelun johdosta vuonna 2009, ja hänen saamansa tuomio kumottiin lopullisesti 2013.

Turingin elämäntarina kaikkine erikoisine käänteineen on kiistämättä ainakin yhden leffan väärti. Tässä pääpaino on sota-ajassa, jolloin mies työskenteli kryptoanalyytikkona brittitiedustelun palveluksessa. Myös loppuaikojen ahdinkoa ja opiskeluvuosien tärkeän ystävyyssuhteen vaikutusta Turingin persoonaan käsitellään. Lisäksi The Imitation Game toimii yleisempänä muistutuksena siitä, miten homoja on tylytetty edistyksellisessä Länsi-Euroopassakin aina viime vuosikymmeniin asti. Historiallisia tosiasioita siinä tietysti venytetään mahdollisimman suuren draamallisen jännitteen aikaansaamiseksi. Niinpä Benedict Cumberbatchin näyttelemä Turing on vielä eksentrisempi ja epäsosiaalisempi hahmo kuin millainen hän oli tosielämässä, ja huippulahjakkaan kryptoanalyytikon oikeastikin huomattavaa panosta Enigman murtamisessa liioitellaan.

Graham Mooren ensimmäinen pitkän elokuvan käsikirjoitus (joka perustuu Andrew Hodgesin kirjaan Alan Turing: The Enigma) palkittiin heti Oscarilla. Vahvasti juonivetoinen kässäri on kieltämättä hyvin laadittu, joskin välillä ehkä liiankin "laaditun" tuntuinen. Ne kohdat, joissa draama irtaantuu oikean Turingin elämäntarinasta, on liian helppo arvata. Oscar-palkintopuheessaan Moore sanoi itsekin kerran olleensa itsemurhan partaalla. Ja nyt, Turingin elämäntarinan innoittamana, hän oli noussut Oscar-voittajaksi. Melkoinen tarina sekin.

Cumberbatchin vivahteikas pääosasuoritus on elokuvan suola. Ihan hyvän roolityön tekee Keira Knightleykin Turingin kollegana ja lyhytaikaisena kihlattuna Joan Clarkena. Kaiken kaikkiaan The Imitation Game on hyvin tehty viihdeleffa kiintoisalla tavalla meidän kaikkien elämään vaikuttaneesta lähihistorian hahmosta. Häiritsevää siinä on vain se, ettei siinä ole mitään häiritsevää. Kuva kulkee ja tarina rullaa moitteettomasti, mutta tietynlaista aitouden tuntua jään ainakin minä kaipaamaan. Yhtä kaikki tunnustan kyynelehtineeni lopputekstien alkaessa, mikä osoittaa että jossakin ovat tekijät onnistuneet. (12.4. Maxim 2 Helsinki)

+ perustuu koskettavaan tositarinaan
+ erinomainen Benedict Cumberbatch
+ kuva kulkee ja tarina rullaa
− aitouden tuntua jää kaipaamaan

★★★★★

Tuntemattomat sankarit (1969)

L'armée des ombres, Ranska
Ohjaus Jean-Pierre Melville

Taas olen täpinöissä. Kun Tuntemattomat sankarit esitettiin televisiossa heinäkuussa 1989, jäi se jo silloin lähtemättömästi mieleeni. Nyt kun vihdoin sain nähdä sen uudestaan ja vielä isolta kankaalta niin olen entistä vakuuttuneempi, että kyseessä on lakonisista rikosleffoistaan parhaiten tunnetun Jean-Pierre Melvillen mestariteos.

Kihelmöivän jännittävä ja atmosfääriltään täyteläinen vastarintadraama perustuu Joseph Kesselin jo sodan aikana ilmestyneeseen romaaniin. Tiettävästi Melville on kuitenkin ammentanut siihen paljon myös omista nuoruudenkokemuksistaan vastarintaliikkeen jäsenenä. Saksalaismiehityksen aikaa hän oli käsitellyt jo aiemminkin elokuvissaan Meren hiljaisuus (1949) ja Kiusaus (1961), mutta Tuntemattomat sankarit on Melvillen henkilökohtaisin ohjaustyö. Jotenkin sen myös aistii.

Fokuksessa on erään Philippe Gerbierin (Lino Ventura) Marseillesta käsin vetämä vastarintaliikkeen osasto. Liikkeen toiminnasta annetaan sen kautta tyly mutta uskottava kuva. Ilmiantajia kohtaan ei tunneta armoa eikä inhimillisille tunteille kuten vaikkapa kiintymys, sääli tai pelko muutenkaan ole sijaa. Tässä kovassa maailmassa vain ovelimmat ja varovaisimmat pärjäävät, eikä äärimmäinenkään oveluus tai varovaisuus välttämättä riitä. Melville tuntuu myös vihjaavan, että vastarintaliikkeen toiminta muistuttaa eräiltä osin järjestäytynyttä rikollisuutta. Sankaruus ja antisankaruus kulkevat käsi kädessä.

Aikansa ranskalaisten rikosleffojen vakiokasvo Lino Ventura tekee uransa timanttisimpiin kuuluvan näyttelijäsuorituksen yhtenä vastarintaliikkeen aivoista. Yhtä kivenkova on muukin roolimiehitys. Liikkeen ylimpänä pomona nähdään Paul Meurisse ja muina jäseninä muun muassa Jean-Pierre Cassel ja Simone Signoret. Serge Reggianilla (joka myös oli ollut mukana vastarintaliikkeessä) on mainio yhden kohtauksen rooli parturina. Ranskan vastarintaliikkeen rakennetta valaisee mielenkiintoisesti se seikka, että vaikka Meurissen ja Casselin hahmot ovat veljeksiä niin hierarkian ylä- ja alapäätä edustavina he eivät tiedä toistensa osallisuudesta "varjojen armeijassa".

Tuntemattomat sankarit sai heti valmistuttuaan varsin huonon vastaanoton kotimaassaan eikä se sen takia saanut tuoreeltaan laajaa kansainvälistä levitystä. Yhdysvalloissa se julkaistiin vasta niinkin myöhään kuin 2006. Elokuvan arvostus on kyllä sittemmin noussut ansaitsemalleen tasolle Ranskassakin, mutta vuonna 1973 kuollut Melville ei sitä ehtinyt kokea. (10.4. Orion)

+ kihelmöivää jännitystä
+ vahvaa ajan ja paikan tuntua
+ timanttisia näyttelijäsuorituksia
+ erittäin kiehtova aihe

★★★★★

Under the Skin (2013)

Under the Skin, Iso-Britannia
Ohjaus Jonathan Glazer

Season Film Festivalin ohjelmistosta valitsin katsottavaksi Skotlantiin sijoittuvan arthouse-scifi-kauhuilun Under the Skin. Jonathan Glazerin kymmenen vuoden kypsyttelyn tulos kiinnosti nähdä, koska se on saanut ylistäviä arvioita maailman lehdistössä ja koska esimerkiksi The Guardian on nimennyt sen koko viime vuoden parhaaksi elokuvaksi. Itse en vielä yhden katselun perusteella ole valmis sanomaan onko kyseessä mestariteos vai sittenkin vain jännästi paketoitu pala ilmaa. Mutta ainakin juttu on omalaatuinen ja tunnelmaltaan intensiivinen, ja on siinä mukana pari todella säpsähdyttävää kohtaustakin jotka jäävät mieleen myllertämään.

Michel Faberin samannimiseen romaaniin (löyhästi) perustuvassa tarinantapaisessa Scarlett Johanssonin ulkomuodon ottanut jokin, joka kutsuu itseään Lauraksi, ajelee pakettiautolla pitkin poikin Glasgow'n katuja ja Skotlannin maanteitä etsien yksinäisiä miehiä kyytiin poimittavaksi. Nämä miehet hän, tai se, sitten vie yksi kerrallaan "asuntoonsa". Ja mitä siellä asunnossa sitten tapahtuu? Riittäköön kun sanon, että jotakin kammottavaa ja ennennäkemätöntä. Tätä kaikkea valvoo ja tarvittaessa jälkiä siivoaa mystinen moottoripyörämies.

Glazerin mielikuvitusta kiihottavana ajatuksena on ollut kuvata ihmisenä olemista avaruusolennon perspektiivistä. Tarinasisältöä olennaisempaa tekeleessä taitaa kuitenkin olla sen rohkean kokeileva muotokieli, jossa kubrickmainen tyylittely ja lynchmäinen outous lyövät kättä loachmaisen realismin kanssa ja jossa Mica Levin painostavalla musiikkiraidalla on (vähintään) yhtä tärkeä rooli kuin Scarlettin kainostelemattomalla näyttelijäsuorituksella. (Suomalaisen katsojan mieltä lämmittää lisäksi se, että yöklubikohtauksen musiikkina soi Daruden "Sandstorm".)

Minun ihoni alle Under the Skin pääsi kaikesta huolimatta vain osittain. Mutta sentään osittain ja sillä tavalla että se tuskin jättää minua kokonaan rauhaan ennen toista katselukertaa. (27.3. Maxim 1, Helsinki)

+ omaperäinen idea ja toteutus
+ voimakas, painostava tunnelma
+ paikoin säpsähdyttävä
– tarinasisällöltään köykäinen

★★★★★

Talven tv-leffoja

Tammi-maaliskuussa katsoin telkkarista seuraavat elokuvat:

Shanghain pikajuna 
(Shanghai Express, USA 1932)
Yle Teeman glamour-teemaillan ensimmäisenä leffana esitettiin Josef von Sternbergin ohjaama ja Marlene Dietrichin tähdittämä jännitysdraama, joka tapahtuu Shanghaista Pekingiin matkaavassa junassa Kiinan sisällissodan aikaan. Marlene on tässä valovoimaisimmillaan esittäen maineeltaan epämääräistä Shanghai Lilyä, Clive Brook on samaan junaan nouseva hänen entinen heilansa. Puhdasta viihdehöttöähän tämä on, mutta ah, niin tyylikästä. Kuvaaja Lee Garmes sai Oscarin. (24.1. Yle Teema)
★★★★★

Kun muuri murtui
(1989, Tanska 2014)
Tanskalaisen Anders Østergaardin tuoreessa dokumentissa kerrotaan Euroopan hullun vuoden 1989 tapahtumista pääosin Unkarin silloisen pääministerin Miklós Némethin näkökulmasta (toisena ohjaajana on ollut Erszébet Rácz.) En ole tiennytkään, että Némethillä on ollut niin merkittävä rooli tapahtumien vyöryssä kuin tämä hyvän trillerin lailla koukuttava dokkari antaa ymmärtää. Elokuvan yhtenä kekseliäänä jippona on ollut sijoittaa näyttelijöiden lausumia repliikkejä arkistopätkissä esiintyvien valtiomiesten suihin. Briljanttia! (31.1. Yle Teema)
★★★★★

Tintti ja minä
(Tintin et moi, Tanska 2003)
Tämä sarjakuvapiirtäjä Hergéstä kertova Anders Østergaardin dokkari esitettiin Kun muuri murtui -leffan tavoin Teeman Docpoint-teemaillassa 31.1., jolloin kuitenkin ehdin katsoa sen vain osittain. Niin kuin arvata saattaa, teos paljastaa, että Tintti-sarjakuvat ovat paitsi lapsille ja lapsenmielisille suunnattua ajanvietettä myös tekijänsä sisäistä maailmaa avaavia kommentaareja nykymaailmasta. Toteutustapa on tässäkin varsin mielenkiintoinen. Elokuva pohjaa ääninauhoilta purettuun haastatteluun, jonka Hergéstä kirjan kirjoittanut Numa Sadoul teki vuonna 1971. Østergaard käyttää tehokeinona tavallisten arkisto- ja symbolikuvien lisäksi mm. kolmiulotteisiksi muunneltuja sarjakuvaruutuja, joiden sisään sukelletaan. (31.1. Yle Teema/2.2. Yle Areena)
★★★★★

Jahti
(Jagten, Tanska 2012)
Vihdoin näin kehutun Thomas Vinterbergin draaman, jossa viattoman lapsen viaton valhe on tuhota päiväkodissa työskentelevän miehen koko elämän. Turhaan ei ole leffaa kehuttu, vaikkakin loppuratkaisusta jäi minulle vähän valju maku. Mads Mikkelsen taitaa tehdä uransa tähän mennessä parhaan roolityön pedofiliaepäilyn takia hylkiöksi ajautuvana Lucaksena. (15.2. Yle Fem)
★★★★★

Ja Oscarin saa...
(And the Oscar Goes to..., USA 2014)
Rob Epsteinin ja Jeffrey Friedmanin dokumentti Oscar-palkintoseremonian historiasta ei oikein pääse pintaa syvemmälle, mutta ei asian harrastaja sitä voi jättää katsomattakaan. (21.2. Yle Teema)
★★★★★

Kovaotteiset miehet
(The French Connection, USA 1971)
Teemalauantain Oscar-viikonlopun pitkänä leffana esitettiin aikansa vaikutusvaltaisimpiin kuuluva William Friedkinin toimintajännäri, jota en ollutkaan pitkään aikaan nähnyt. Todellisten tapahtumien inspiroimassa vauhtipätkässä Gene Hackman ja Roy Scheider nähdään newyorkilaiskyttinä, jotka yrittävät saada Fernando Reyn näyttelemän ranskalaisen huumeparonin nalkkiin. Parasta jutussa ovat rosoisen realistisesti kuvatut New Yorkin kaupunkinäkymät sekä mehukkaat varjostuskohtaukset. Erityisen kuuluisa tämä on kuitenkin huimista takaa-ajoistaan, varsinkin siitä missä Hackman jahtaa autolla yläpuolellaan kiitävää junaa. Oscareita leffa sai viisi: paras elokuva, ohjaus, miespääosa (Hackman), sovitettu käsikirjoitus ja leikkaus. (21.2. Yle Teema)
★★★★★

20 Feet From Stardom
(USA 2013)
Morgan Nevillen Oscar-palkittu dokumentti nostaa taustalaulajat, nuo musiikkiteollisuuden tuntemattomat työmyyrät, etualalle. Haastateltavina muun muassa Darlene Love, Merry Clayton ja Lisa Fischer sekä sellaisia alan supertähtiä kuin Bruce Springsteen, Sting, Stevie Wonder ja Mick Jagger. Kaunis kunnianosoitus upeille laulajille tähtien varjossa. (22.2. Yle Teema)
★★★★★

Kamarineidon päiväkirja
(Le journal d'une femme de chambre, Ranska/Italia 1964)
Teeman Luis Buñuel -viikonloppu käynnistyi 1930-luvun Normandiaan sijoittuvalla draamalla, jossa maalaiskartanoon kamarineidoksi saapuvan pariisittaren silmin tarkastellaan isäntäperheen omituisuuksia sekä laajemmin luokkaeroja ja fasismin nousua. Pääosaa esittävä Jeanne Moreau on tässäkin suurenmoinen saaden oivallista sivustatukea etenkin työnantajansa aviomiehenä nähtävältä Michel Piccolilta sekä vähän pelottavalta riistanvartijalta Georges Géret'ltä. Buñuelin ja Jean-Claude Carrièren käsis perustuu Octave Mirbeaun romaaniin, joka oli aiemmin filmattu Hollywoodissa Jean Renoirin toimesta (sitä versiota en ole nähnyt). Kyseessä on ensimmäinen monista Buñuelin ja Carrièren yhteistöistä ja yksi omista Buñuel-suosikeistani. (27.2. Yle Teema)
★★★★★

Archibaldo de la Cruzin rikollinen elämä
(Ensayo de un crimen, Meksiko 1955)
Tarina miehestä, jolle kauniiden naisten murhaamisesta on tullut pakkomielle mutta jonka uhrit aina kuolevat ennen kuin hän itse ehtii toteuttaa aikeitaan, ei voisi olla kenenkään muun kuin Luis Buñuelin ohjaama. Juttu ei kuitenkaan kuulu Buñuelin parhaimpiin, muutamasta mainiosta mustan huumorin maustamasta hetkestä huolimatta. Kiva silti että tällaisia vähemmän tunnettujakin maestron töitä joskus tv:ssä esitetään. Nimiosaa esittää Ernesto Alonso. (1.3. Yle Teema)
★★★★★

Los olvidados – säälikää heitä
(Los olvidados, Meksiko 1950)
Buñuelin parhaimpiin sitä vastoin kuuluu tämä lohduton, tosipohjainen kuvaus Mexico Cityn slummien nuorisorikollisista ja muista vähäosaisista. Buñuelin näkemyksessä korostuu se kuinka kurjuus ja näköalattomuus ajavat ihmiset suorastaan eläimelliseen raadollisuuteen; maailmaan, jossa heikot käyttävät vielä heikompia säälimättömästi hyväkseen. Varsinkin loppuratkaisun julma epäoikeudenmukaisuus kouraisee syvältä. Tärkeimmissä rooleissa Alfonso Mejía (poikana jonka yritykset parannukseen ovat kohtalonomaisesti tuhoon tuomittuja), Roberto Cobo (hänen kaikkein häikäilemättömimpänä toverinaan) ja Estela Inda (ensinmainitun äitinä). (1.3. Yle Teema)
★★★★★

Mad Max
(Mad Max, Australia 1979)
Tulipa vihdoin nähtyä tämäkin kulttiklassikon aseman jo saavuttanut päristelyrymistely, kun se sai ensiesityksensä Suomen televisiossa. George Millerin ohjaamassa apokalyptisessa toimintatrillerissä Mel Gibson (toisessa valkokangasroolissaan) on lähitulevaisuuden maantiepoliisi, joka haluaisi vetäytyä viettämään rauhaisaa perhe-elämää mutta jonka kohtalo määrää törmäyskurssille seutukuntaa mielivaltaisesti terrorisoivan moottoripyöräjengin kanssa. Tiettyä omaperäistä jytyä tässä on, ja varsinkin vaimoon ja taaperoikäiseen lapseen kohdistuva uhka koskettaa henkilökohtaisestikin, mutta mitenkään erityisellä tavalla leffa ei säväyttänyt. Liikenneonnettomuuksissa ruhjoutuneiden ihmiskehojen kanssa työskentely on kuulemma ainakin osaltaan inspiroinut ohjaaja Milleriä, joka on koulutukseltaan lääkäri. (14.3. Yle Teema)
★★★★★

Ulvilan murhamysteeri
(Suomi 2014)
Kuka murhasi Jukka S. Lahden kotonaan Ulvilassa 1. joulukuuta 2006? Siihen Pekka Lehdon dokumentti ei yritäkään vastata, mutta selvästi se pyrkii osoittamaan, että poliisi on pahemman kerran möhlinyt Suomen rikoshistorian merkillisimmäksi murhatapaukseksi osoittautuneen jutun tutkinnan. Ohjaajaa voisi kritisoida kohuaiheella ratsastamisesta, mutta koska minäkin tämän kiinnostuksella katsoin, aihetta siihen ei liene. (16.3. Yle TV1)
★★★★★

He antoivat kaikkensa
(They Were Expendable, USA 1945)
John Fordin patrioottinen sotadraama Tyynenmeren torpedovenemiehistä kiinnosti katsoa, koska en ollut sitä pitkään aikaan nähnyt ja koska tiesin sitä kuvatun itselleni äskettäin tutuiksi tulleissa maisemissa Etelä-Floridassa. Perheenisän iltatoimivelvoitteet haittasivat kuitenkin eläytymistä ja ehkä siitä syystä leffa ei tällä kertaa tuntunut niin vaikuttavalta kuin millaisena sen muistin. Pitää vielä joskus katsoa kunnolla tämä. Robert Montgomery, John Wayne ja Donna Reed pääosissa. (29.3. Yle Teema)
★★★★★

Suljettu saari
(Shutter Island, USA 2010)
Myös Martin Scorsesen muutaman vuoden takainen mielisairaalatrilleri teki mieli katsoa, koska en ollut sitä vielä nähnyt, vaikka se esitettiinkin mainoskanavalla. 1950-luvulle sijoittuvassa Dennis Lehanen romaaniin perustuvassa mysteerissä Leonardo DiCaprio näyttelee sotatraumoista kärsivää etsivää, joka saapuu suljetulle vankimielisairaalasaarelle selvittämään salaperäisesti kadonneen potilaan tapausta. Mark Ruffalo on hänen työparinsa, Ben Kingsley ja Max von Sydow tohtoreita, Michelle Williams edesmennyt vaimo ja Emily Mortimer se kadonnut potilas (vai onko sittenkään?) Kuvaamansa aikakauden vainoharhaista ilmapiiriä ovelasti avaavassa leffassa on hyvä imu ja toteutus on kaikin puolin tyylikästä, mutta syystä tai toisesta tämä ei lopulta kuitenkaan ihmeemmin säväyttänyt. (Mainoskatkoilla pirstottu tv-esitys ei tietenkään tehnyt teokselle oikeutta.) (29.3. Nelonen)
★★★★★