Terve pitkästä aikaa. Työ- ja perhe-elämän velvoitteet ovat vieneet niin ison osan ajastani viime kuukausina, ettei kirjoittamaan ole ehtinyt. Mutta olen minä sentään joitakin kertoja ehtinyt elokuvissakin käydä. Seuraavassa yhteenvetoa viime vuoden jälkimmäisellä puoliskolla näkemistäni elokuvateatterileffoista.
Suuri kauneus (2013)
La grande bellezza, Italia/Ranska
Ohjaus Paolo Sorrentino
Valmistumisvuotensa parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi nimetty ja parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscarinkin saanut
Suuri kauneus nousee myös minun silmissäni vuoden huippujen joukkoon. Napolilaislähtöisen Paolo Sorrentinon kuudes pitkä leffa kuvaa kitkeränhauskasti nykypäivän Roomaa ja sen joidenkin asukkaiden pinnallista elämäntyyliä, päähenkilönään kuusikymppinen bilehirmu Jep Gambardillo (roolissa ohjaajan luottotähti Toni Servillo). Tämä Colosseumin naapurissa asuva ilmeisen hyvätuloinen toimittaja on saavuttanut asemansa kirjoittamalla nuorena yhden menestysromaanin, minkä jälkeen hän on keskittynyt lähinnä nauttimaan elämästä. Tarkemmin sanottuna yöelämästä. Mutta kun eräs yllättävä kohtaaminen nostaa hänen mielensä syövereistä esiin kauniin ja kipeän muiston, alkaa Jep tarkastella itseään ja ympäristöään uudesta vinkkelistä.
Suuren kauneuden nimi tietysti viittaa paitsi tuohon päähenkilöä kalvavaan nuoruudenmuistoon myös siihen kaikkeen, mitä ikuinen kaupunki on pullollaan ja jolle nämä elämän ohituskaistaa ei-minnekään kiitävät pintaliitäjät ovat sokeita. Elokuva on siis rakkaudentunnustus Roomalle samalla kun se kritisoi nykyistä maailmanmenoa. Se pistää myös miettimään omiakin aikaansaannoksiamme sekä sitä miten jäljelläoleva aika kannattaisi hyödyntää. Monista herkullisista sivuhahmoista suosikkini on yli satavuotias nunna "Santa" (roolissa oikeasti puolta nuorempi Giusi Merli), joka puhuu vähän mutta asiaa. Veikeitä hahmoja ovat myös ruokareseptejä innokkaasti jakeleva kardinaali (Aldo Ralli) ja Jepin kääpiökasvuinen pomo Dadina (Giovanna Vignola). Omana itsenään yhdessä kohtauksessa vilahtaa näyttelijä Fanny Ardant.
★★★★
★
Human Capital (2013)
Il capitale umano, Italia/Ranska
Ohjaus Paolo Virzì
Rakkautta & anarkiaa -festivaalin ensimmäisenä tärppinä katsoin elokuvan, joka päihitti
Suuren kauneuden "Italian Oscareita" eli David di Donatello -palkintoja keväällä jaettaessa. Neljään episodiin jakaantuvassa komedian ja trillerinkin aineksia saavassa draamassa leikitellään lupauksia herättävästi näkökulmanvaihdostekniikalla. Aluksi näemme, kuinka eräänä joulukuisena yönä töistä kotiin pyöräilevä tarjoilija joutuu ohiajavan katumaasturin tieltä sysäämäksi. Sitten saamme kolmesta eri näkökulmasta seurata kahden toisiinsa kytkeytyvän perheen vaiheita onnettomuutta edeltäneen puolen vuoden aikana ja heti sen jälkeen. Tarjoilijan kohtaloon palataan tarinan lopussa.
Suuren kauneuden tavoin tämä amerikkalaisen Stephen Amidonin kirjaan perustuva draama käsittelee nyky-Italialle (ja nykymaailmalle) ominaista arvojen kovettumista, ja tekee sen erittäin tyylikkäästi ja viihdyttävästi. Ihan niin paljon teos ei kuitenkaan anna kuin mitä lupaa, kiinnostavaa aihetta kun käsitellään lopultakin aika kepeällä otteella. Pääosia esittävät Fabrizio Bentivoglio, Fabrizio Gifune, Valeria Bruni Tedeschi ja Matilde Gioli ovat kaikki erinomaisia.
★★★
★★
Winter Sleep (2014)
Kis yukusu, Turkki/Ranska/Saksa
Ohjaus Nuri Bilge Ceylan
Toiseksi R&A -tärpiksi valitsin viimekeväisen Cannes-voittajan, turkkilaisen elokuvan tämän hetken ykköstykin Nuri Bilge Ceylanin ohjaaman
Winter Sleepin. Yli kolmen tunnin mittaisena ja pääosin pitkistä dialogikohtauksista rakentuvana se ei ole mitään ihan kevyttä katsottavaa, mutta koska Ceylan on myös atmosfäärielokuvan mestari ja huipputaitava näyttelijöiden ohjaaja, pitkästymään sen parissa ei pääse.
Atmosfääri on tosiaankin se juttu
Winter Sleepissä. Leffa on kuvattu Keski-Turkin Kappadokiassa, jonka turisteja vetävä erikoisuus on suoraan kallioihin louhitut asumukset. Tapahtumien keskiössä on vuorenrinteeseen louhittu pikku hotelli, jota pyörittää Aydin-niminen entinen näyttelijä (Haluk Bilginer) siskonsa Neclan (Demet Akbag) ja vaimonsa Nihalin (Melisa Sözen) kanssa. Talvi tekee tuloaan ja turistit ovat vähitellen kaikkoamassa. Niinpä mainituille henkilöille jää myös enemmän aikaa puida elämäänsä. Kaikki tuntuvat olevan jollain lailla jumissa eivätkä pääse toisiaan pakoon vaikka ehkä haluaisivat, ainakin välillä.
Perheenjäsenten välisten jännitteiden lisäksi elokuvassa on myös sosiaalisia jännitteitä. Ne kulminoituvat Aydinin ja hänen arvaamattoman oloisen vuokralaisensa, työnsä vankilatuomion takia menettäneen Ismailin (Nejat Isler) suhteeseen. Kun Ismailin poika elokuvan alussa heittää kiven Aydinin auton ikkunaan, ei Aydinia tunnu juuri edes kiinnostavan minkä verran uusi lasi maksaa. Ismailille ja hänen samassa osoitteessa asuvalle imaamiveljelleen (Serhat Mustafa Kilic) lasin korvaaminen on kuitenkin miltei musertava taloudellinen rasite. Erittäin mielenkiintoisesti Ceylan kuvaa myös Aydinin ja hänen "oikean kätensä" Hidayetin (Ayberk Pekcan) välistä suhdetta. Käsikirjoituksen Ceylan on laatinut yhdessä vaimonsa Ebru Ceylanin kanssa Tšehovin novellien inspiroimana.
★★★★
★
Kunnianosoitus Il Cinema Ritrovatolle (Peter von Bagh -muistonäytös)
Il Cinema Ritrovato on Bolognassa vuodesta 1986 lähtien toiminut, erityisesti restauroituihin mykkäfilmeihin panostava elokuvafestivaali. Sen taiteellisena johtajana vuodesta 2001 toimineen Peter von Baghin piti tulla tämän juhlanäytöksen kunniavieraaksi, mutta kun "Petteri" yllättäen 17. syyskuuta kuoli, näytöksestä muodostuikin samalla muistotilaisuus hänelle. Tapahtumassa esitettiin Bolognan elokuva-arkiston aarteista lyhärit
Bologna monumentale (Italia 1912, 5'),
Tontolini è triste (Italia 1911, 7'),
La Peine du talion (Ranska 1906, 4'),
Les Bords de la Tamise d'Oxford à Windsor (Ranska 1914, 6') ja
Mammifères Américains: paca, coati, tatous, maras (Ranska 1914, 5') sekä kunnianosoituksena Petterille hänen ensimmäinen oma ohjaustyönsä
Pockpicket eli katkelmia helsinkiläisen porvarisnuoren elämästä (Suomi 1968, 18'). Kiinnostavia kaikki tyynni, varsinkin viimemainittu, jossa Sulevi Peltolan esittämä nuorukainen ryhtyy käänteiseksi taskuvarkaaksi, siis henkilöksi joka sujauttelee rahaa ohikulkijoiden taskuihin. Bresson-vaikutteet ovat enemmän kuin ilmeisiä siinä. (30.9. Orion)
 |
Meri Kurenniemi ja Sulevi Peltola Pockpicketissä.
Kuva: Elina Katainen. |
Paisà – vapauden tuli (1946)
Paisà, Italia
Ohjaus Roberto Rossellini
Roberto Rossellinin niin sanotun sotatrilogian keskimmäisenä osana valmistui tämä neorealismin kulmakiviin kuuluva klassikko, jota en ollutkaan aiemmin nähnyt. Trilogian muut osat ovat
Rooma, avoin kaupunki (1945) ja
Saksa vuonna nolla (1948). Kuudessa eri puolille Italiaa sijoittuvassa episodissaan
Paisà kuvaa sodan kaoottisia loppuvaiheita, Italian vähittäistä vapautumista natsien ja fasistien ikeestä. Ensimmäisessä tarinassa ryhmä amerikkalaissotilaita nousee maihin sisilialaisen kylän lieppeillä ja paikallinen partisaanityttö lähtee opastamaan heitä saksalaisten miinakenttien ohi. Toisessa episodissa napolilaisen talon raunioissa asuva orpopoika varastaa juopuneelta amerikkalaissotilaalta saappaat. Roomaan sijoittuvassa kolmannessa tarinassa prostituoitu iskee amerikkalaissotilaan kummankaan tajuamatta, että he ovat heilastelleet puoli vuotta aiemmin. Neljäs episodi kuvaa kahtiajakautunutta Firenzeä päähenkilöinään partisaanimies ja amerikkalainen sairaanhoitaja, jotka yrittävät päästä linjojen yli. Viidennessä vähän humoristisessa tarinassa kolme amerikkalaispappia hakee yösijaa katolisesta luostarista, jonka vakioasukit jäävät neuvottomiksi hoksattuaan että yksi papeista onkin protestantti ja toinen peräti juutalainen. Viimeinen episodi kuvaa amerikkalaisten OSS-miesten ja paikallisten partisaanien yhteistoimintaa Po-joen suistoalueella. Kuuden käsikirjoittajan joukossa ovat olleet Rossellinin itsensä lisäksi Klaus Mann, Sergio Amidei ja Federico Fellini. Lisättäköön vielä, että tämä on yksi Martin Scorsesen lempileffoista. (10.10. Orion)
★★★★
★
Alice Guy ja ranskalaisen elokuvan pioneerit (1896–1910)
Ranskalainen Alice Guy (1873–1968) oli ensimmäisiä fiktioelokuvan tekijöitä ja tiettävästi maailman ensimmäinen naisohjaaja. Hänen merkityksensä kertovan elokuvan kehityksessä on suuri, vaikka hän tavallisesti jääkin Lumière-veljesten ja Georges Mélièsin varjoon aiheesta puhuttaessa. Harvinaista mahdollisuutta nähdä Guyn elokuvia valkokankaalta en halunnut missata. Tämä näytös oli kuitenkin sillä tavalla pieni pettymys, että vaikka siinä esitettiinkin yhdeksäntoista keskimäärin minuutin mittaista Guyn elokuvaa vuosilta 1899–1900, minuuttimääräisesti isoimman osan siitä muodostivat ihan muut elokuvat. Lumière-veljeksiltä nähtiin kuusiminuuttinen kooste, joka sisälsi kahdeksan vuosina 1895–1896 valmistunutta elokuvaa, joukossa tietenkin ne tutuimmat eli
L'Arroseur arrosé ("
Kasteltu kastelija"),
La Repas de Bébé, ("
Vauvan ateria"),
La sortie des usines Lumière ("
Työläiset poistuvat tehtaasta") ja
L'arrivée d'un train à La Ciotat ("
Juna saapuu asemalle"). 53-minuuttisessa Méliès-koosteessa olivat mukana
Le Voyage à travers l'impossible (1904, 18'),
Les quatre cents farces du Diable (1906, 15') sekä kolme lyhyempää filminpätkää vuosilta 1903–1910. Guyn leffojen lisäksi näytöksen mielenkiintoisin osio oli sen päättänyt Max Linderin komedia
Le Serment d'un prince (1910, 6'). Linderhän oli ensimmäinen suuri mykkäkoomikko, jolle mm. Chaplin tunnusti olevansa paljon velkaa. (27.10. Orion)
 |
| Alice Guy (1873–1968) |
Länsirintamalta ei mitään uutta (1930)
All Quiet on the Western Front, USA
Ohjaus Lewis Milestone
Lewis Milestonen Universalille ohjaama sotadraama
Länsirintamalta ei mitään uutta on sellainen elokuvahistorian merkkipaalu, josta minä en tähän saakka ole osannut hirveästi innostua. Halusin kuitenkin nähdä sen isolta kankaalta ja tarkistaa kantaani, kun siihen nyt tarjoutui sopiva mahdollisuus. Ei elokuva nytkään mitään järisyttävää vaikutusta tehnyt, mutta kiistämättä teos on varsinkin realistisuudessaan ansiokas. Eräät visuaaliset ratkaisut sävähdyttivät myös, varsinkin siihen suhteutettuna että useimmat vastaavat varhaiset äänifilmit ovat kuvakerronnallisesti aika kökköjä. Erich Maria Remarquen samannimiseen ja osin omaelämäkerralliseen romaaniin perustuva leffa
kertoo ryhmästä saksalaisnuorukaisia, jotka isänmaallista intoa puhkuen lähtevät ensimmäiseen maailmansotaan mutta jotka sitten joutuvat karulla tavalla toteamaan, että sota onkin jotain ihan muuta kuin he ovat kuvitelleet. Päähenkilö Paul Bäumeria esittää parikymppinen Lew Ayres, josta tuli tämän roolisuorituksen myötä tähti ja jonka uran lakipisteeksi tämä myös jäi. Muut näyttelijät ovat vähemmän tunnettuja. Vahvimmin heistä nousee esiin Bäumerin eräänlaista mentoria näyttelevä Louis Wolheim, joka melko pian tämän jälkeen kuoli. Myös ohjaaja Lewis Milestonelle
Länsirintama merkitsi uran huippukohtaa, vaikka hän saikin sittemmin aikaan myös monta muuta merkittävää elokuvaa. (8.11. Orion)
★★★★
★
Giulietta ja viettelykset (1965)
Giulietta degli spiriti, Italia/Ranska
Ohjaus Federico Fellini
Fellinin ensimmäinen täyspitkä värielokuva on visuaalista iloittelua alusta loppuun, kuin jatkuvassa liikkeessä oleva elävä maalaus tai täydellisten kuvakompositioiden leikkisä tanssi. Ohjaajan vaimo Giulietta Masina on pääosassa kotirouvana, jonka järkkynyttä mielenmaisemaa juttu kuvastaa sen jälkeen kun tämä on saanut vihiä aviomiehensä (Mario Pisu) uskottomuudesta.
8 1/2 -elokuvasta tuttu
Sandra Milo puolestaan esittää pariskunnan kaikin tavoin näyttävää naapuria, eräänlaista seksuaalisen vapauden ruumiillistumaa. Fellini on sanonut tehneensä elokuvan lahjaksi vaimolleen, ja kyllä minä sen rakkaudenosoituksena pystyn näkemäänkin, vaikkakin kieltämättä aika erikoisena sellaisena. Ilmeisesti teos heijastaa myös tosielämän Giuliettan ja hänen ohjaaja-aviomiehensä tuon vaiheen enemmän tai vähemmän kriisiytynyttä suhdetta sekä luonnollisesti ennen kaikkea Federicon omaa sisäistä maailmaa. Kuulemma varsinkin loppuratkaisusta miehellä ja vaimolla on ollut omat täysin toisistaan poikkeavat tulkintansa. Joka tapauksessa
Giulietta ja viettelykset on mielenkiintoinen ja jäljittelemättömän fellinimäinen valkokangastrippi, häikäisevä työnäyte etenkin kuvaaja Gianni Di Venanzolta ja lavastaja-puvustaja Piero Gherardilta. Lähes kahden ja puolen tunnin mittaisena se on kylläkin mielestäni tarpeettoman pitkä. (15.11. Orion)
★★★★
★
Ida (2013)
Ida, Puola/Tanska
Ohjaus Pawel Pawlikowski
Mustavalkoinen elokuva kohta nunnalupauksensa antavasta nuoresta naisesta 1960-luvun kommunistisessa Puolassa ei välttämättä kuulosta kovin seksikkäältä leffaidealta. Mutta niin vain tähän saakka lähinnä Britanniassa uraa luoneen Pawel Pawlikowskin ensimmäinen synnyinmaassaan tekemä elokuva on hurmannut niin kriitikot kuin tavalliset katsojatkin kaikkialla missä sitä on esitetty. Siitä vielä mitään tietämättömänä minäkin annoin
Idalle ääneni, kun yleisö sai valita R&A-festivaalin ohjelmistosta Orionin marraskuun kuukauden elokuvan, ja onnistuin vielä saamaan lipunkin neljästä loppuunmyydystä näytöksestä viimeiseen. Ja kyllä,
Ida on sykähdyttävä! Katolisessa nunnaluostarissa varttunut Anna (Agata Trzebuchowska) saa vähän ennen nunnalupauksensa antamista abbedissalta määräyksen käydä tapaamassa ainoaa elossa olevaa sukulaistaan. Tämä hänen Wanda-tätinsä (Agata Kulesza), joka osoittautuu suurinpiirtein nunnan vastakohdaksi, paljastaa että tyttö onkin syntyperältään juutalainen ja oikealta nimeltään Ida. Ja että hänen muu perheensä on tapettu holokaustin aikana. Yhdessä eriparinen kaksikko lähtee sitten automatkalle Puolan maaseudulle selvittämään tapahtumien kulkua. Matkalla he tutustuvat muun muassa jazzia soittelevaan Lisiin (David Ogrodnik), joka vähän kiinnostuu Annasta. Ja kohtaavat maan, jonka asukkaita sekä synkkä lähimenneisyys että ankea nykyisyys kalvavat. Lumoavan kauniisti kuvattu pieni suuri elokuva tuo mieleen kuvaamansa aikakauden itäblokkileffat ja jotain dreyermaistakin siinä on. (28.11. Orion)
★★★★
★
Arabian Lawrence (1962)
Lawrence of Arabia, Iso-Britannia
Ohjaus David Lean
David Leanin uljas Arabia-eepos on niitä tosiklassikoita, joiden näkemistä isolta kankaalta olen pitkään ja hartaasti odottanut. Nyt siihen tarjoutui tilaisuus, kun KAVI toi 70-millisen norjalaiskopion Helsingin Bio Rexin screenille. Kyseessä oli tämän 80-luvulla restauroidun ja silloin nykyiseen 227 minuutin mittaansa trimmatun version ensimmäinen tämänmuotoinen esitys Suomessa. Siksi olin hieman yllättynyt ja pettynyt, ettei sali tullut läheskään täyteen. Mutta viis siitä. Brittiläisen arkeologin, sotilaan ja seikkailijan T. E. Lawrencen muistelmateokseen
Seven Pillars of Wisdom perustuva kaikin tavoin mahtava elokuva kertoo Lawrencen edesottamuksista ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Arabiassa. Lawrencen myyttiseen maineeseen nostanut uroteko oli, että hän sai yhdistettyä keskenään kahinoivat arabiheimot menestyksekkääseen sissisotaan niiden ja brittien yhteistä vihollista, Turkin armeijaa vastaan. Elokuvassa Lawrencea esittää irlantilaissyntyinen Peter O'Toole ensimmäisessä merkittävässä pääroolissaan. Toinen näyttelijä, josta
Arabian Lawrence teki kansainvälisen kiintotähden, on Lawrencen lähintä arabitoveria Sherif Alia esittävä egyptiläinen Omar Sharif. Hän tekeekin elokuvassa yhden kaikkien aikojen näyttävimmistä valkokangassisääntuloista. Nimekkään ja sangen miehisen tähtikaartin – naisrooleja ei ole ainuttakaan – muita jäseniä ovat Alec Guinness, Anthony Quinn, Jack Hawkins, José Ferrer, Anthony Quayle, Claude Rains ja Arthur Kennedy. Mutta ehkä se kaikkein suurin tähti tässä sittenkin on Jordanian aavikkomaisema, jonka taian ja lumon Lean kuvaajansa Freddie Youngin kanssa on saanut tallennettua kerrassan ikimuistettavalla tavalla. Jordanian lisäksi Leanin mestariteosta on kuvattu muun muassa Espanjassa. (30.11. Bio Rex Helsinki)
★★★★★
Boyhood (2014)
Boyhood, USA
Ohjaus Richard Linklater
Lapsesta aikuiseksi -elokuvissa on yleensä se ongelma, että samaa henkilöä eri ikäisenä joutuu esittämään useampi näyttelijä. Richard Linklater on uusimmassaan ratkaissut tämän yksinkertaisella mutta elokuvahistoriallisesti ainutlaatuisella tavalla: hän on jakanut elokuvansa kuvaukset kahdentoista vuoden ajanjaksolle niin, että henkilöhahmojen vanhetessa myös heitä esittävät näyttelijät vanhenevat. Tämä yhdistettynä siihen, että elokuvan jokainen kohtaus tuntuu tosielämästä reväistyltä, synnyttää voimakkaan minäkin-olen-kokenut-tämän -vaikutelman. Voisipa melkein sanoa, että
Boyhood jättää jälkeensä samantapaisen tuntemuksen kuin havainto siitä että lähisukulaisen lapset ovat yhtäkkiä kasvaneet aikuisiksi. Ellar Coltrane esittää uskomattoman luontevasti päähenkilö Masonia, jonka elämää seurataan noin kuusivuotiaasta pikkupojasta yliopistoelämää aloittelevaksi nuorukaiseksi. Hänen eronneina vanhempinaan nähdään Patricia Arquette ja Ethan Hawke ja isosiskona ohjaajan oma tytär Lorelei Linklater. Myös he kaikki tekevät todella hienot roolisuoritukset. Vaikuttava työ kaiken kaikkiaan. (18.12. Kinopalatsi)
★★★★
★
