Tie pohjoiseen (2012)

Mika Kaurismäki on 2000-luvulla tehnyt monta pätevää musiikkidokumenttia (Moro no Brasil, Brasileirinho, Sonic Mirror, Mama Africa) ja myös koskettavan henkilömuotokuvan Vesa-Matti Loirista (Vesku). Brasilialaistuneen Orimattilan pojan fiktioelokuvat sitä vastoin ovat tupanneet olemaan pettymyksiä, ja niin on valitettavasti myös uusi Tie pohjoiseen (Suomi 2012). Isästä, pojasta ja perhesiteiden merkityksestä kertova matkaelokuva on kyllä lähtökohdiltaan ihan lupaava mutta hukkaa mahdollisuutensa raakilemaiseen käsikirjoitukseen.

Vesku Loiri esittää renttuisää, joka vuosikymmeniä teillä tietymättömillä oltuaan ilmestyy säntillisen konserttipianistipoikansa Timon (Samuli Edelmann) kotiovelle ja houkuttelee tämän mukaansa automatkalle kohti "susirajaa". Siihen nähden, ettei pojalla ole isästään muistikuvia ja että hänellä olisi myös työvelvoitteita hoidettavanaan, hän vaikuttaa olevan ihmeen helposti vietävissä. Varastetulla amerikanraudalla suoritettavan Helsingistä Lappiin suuntautuvan matkan aikana isä ja poika sitten tietenkin löytävät toisensa ja siinä ohessa myös pojan perheasiat laitetaan kuntoon. Timon vaimo Tiia (Irina Björklund) on nimittäin kyllästynyt miehensä öisiin pianonpimputteluihin siinä määrin, että on muuttanut pikku tyttärensä kanssa Rovaniemelle ja perheen Helsingin-asunto on laitettu myyntiin. Matkalla kohdataan myös Timon sisarpuoli omalaatuisine miehineen (Mari Perankoski, Peter Franzén) ja isänäiti (Eila Roine) sekä isketään äitejä ja tyttäriä hotelleissa. Pakollinen Veskun ja Samulin laulutaitoa esittelevä musiikkikohtauskin on. Määränpäässä odottaa yllätys, joka saattaa määrittää Timon identiteetin uudelleen.

Ideaakin jutussa siis on, mutta idea ei kanna kehä kolmosta kauemmaksi. Isän ja pojan erilaisuuksista ja samanlaisuuksista olisi varmasti pystytty puristamaan mehukkaampaakin draamaa – tai komediaa – jos olisi tosissaan viitsitty yrittää. Nyt ne kohtaukset, joiden on tarkoitus koskettaa, eivät kosketa, eivätkä hauskimmatkaan hetket niin hauskoja ole, että ne riittäisivät kompensoimaan juonen ohuudesta ja teennäisyydestä aiheutuvan turhautumisen. Loiri kyllä vetää roolinsa antaumuksella, mutta sekään ei tässä tapauksessa paljoa pelasta. Edelmann taas on vielä enemmän hukassa kuin roolihahmonsa.

Kyllä Tie pohjoiseen kertakäyttöviihteestä käy, harmittaa vaan kun ajattelee miten paljon enemmänkin se olisi voinut olla. Toivoa sopii, että Loiri vielä jonakin päivänä saa arvoisensa huipennuksen ansiokkaalle näyttelijäuralleen. (18.9. Flamingo)

+ Vesku Loiri
− teennäinen ja ponneton juoni
− ei kosketa eikä juuri nauratakaan

★★★★★

Puhdistus (2012)

Zaran (Amanda Pilke) ja Aliiden (Liisi Tandefelt)
ensikohtaaminen. Kuva: Solar Films.

Sofi Oksasen Puhdistuksen filminnös lienee tämän vuoden odotetuimpia kotimaisia elokuvatapauksia. Onhan Oksasen vuonna 2008 ilmestynyt romaani ollut suomalaisittain huikea kirjallinen ilmiö ja aikamoinen menestys kansainvälisestikin. Solar Filmsin tuottaman leffaversion on toisena pitkänään ohjannut ja co-käsikirjoittanut Antti J. Jokinen, toinen käsikirjoittaja on Marko Leino. Antti J. tunnetaan kyvykkäänä musiikkivideoiden tekijänä, mutta hänen viimevuotinen debyyttinsä pitkän elokuvan ohjaajana (Hollywood-kauhuilu The Resident) meni niin pahasti penkin alle, että näyttöhalut – ja paineetkin – ovat tässä varmasti olleet kovat. Täytyy tunnustaa, että omakin ennakkoasenteeni oli vähän skeptinen. Elokuva on kuitenkin suomalaisella mittapuulla ja etenkin Solar Films -asteikolla hyvä.

Viron lähihistoriaa kahdessa aikatasossa käsittelevä rankka draama alkaa kahden naisen jännitteisellä kohtaamisella. Nuori Zara (Amanda Pilke) pakenee henkensä hädässä jotakin ja tuupertuu syrjäisen maalaistalon pihaan. Mökkiä asuttava iäkäs Aliide (Liisi Tandefelt) korjaa neidon turvaan suhtautuen tähän varovaisen epäluuloisesti. Pian paljastuu, että ihmiskaupan uhriksi ajautunutta Zaraa jahtaa hänen säälimätön parittajansa ja että eristäytynyttä Aliidea piinaavat hänen oman menneisyytensä muistimöröt. Vaikuttaa myös siltä, että naiset ovat toisilleen sukua.

Kehystarinaan lomitetuissa takaumissa etualalle nousee Aliide, jonka nuoruuden kokemukset neuvostomiehittäjien alistamana rinnastuvat Zaran kokemuksiin seksiorjana itsenäistyneessä 1990-luvun alun Virossa. Aliide (takaumissa Laura Birn) on nuoruudessaan ollut epätoivoisen rakastunut komeaan Hansiin (Peter Franzén), joka kuitenkin on valinnut puolisokseen Aliiden siskon Ingelin (Krista Kosonen). Metsäveli-Hansin jouduttua kommunistien tappolistalle siskokset ovat piilottaneet miehen yhteiseen kotiinsa. Vallanpitäjien painostus on kuitenkin ollut niin kovaa, että selviytyäkseen ja pitääkseen rakkaimpansa turvassa juonikas Aliide on joutunut tekemään hirmuisia uhrauksia, joiden motiivit eivät ole olleet niinkään jalot kuin itsekkäät. Zaran tarina palauttaa nämä ahdistavat muistot hänen mieleensä, jossa pikkuhiljaa alkaa kyteä ajatus sen hyvittämisestä mikä hyvitettävissä on.

Jokinen kuljettaa kolkkoa tarinaa vetävästi, jopa näyttävästi ja hetkittäin hätkähdyttävästikin, mutta silti vähän intohimottoman oloisesti, kuin tavallista paremman keikan saanut mainosmies. Kuvat ovat komeita mutta samalla jotenkin hengettömiä. Parasta elokuvassa on ehdottomasti Laura Birn, joka vahvalla näyttelijäsuorituksellaan tekee ristiriitaisesta Aliidesta uskottavan ja elävän hahmon. Kokenut Tandefelt päähenkilön iäkkäämpänä painoksena on myös erittäin hyvä, ja kiitettävästi suoriutuu nuori Pilkekin hankalasta roolistaan. Virolainen Kristjan Sarv Zaran parittajana ja Tomi Salmela Aliidea piinaavana miliisinä tekevät vakuuttavat pahisroolit. Kososta ja Franzénia katsellessa sen sijaan mieleen hiipii ajatus, että hohhoijaa, taasko nämä. Jarmo Mäkinen parittajan apurina ei sekään järin mielikuvituksellinen roolitusratkaisu ole. Tuomas Kantelisen score kuulostaa siltä kuin se olisi sävelletty elokuvamusiikkikurssin oppikirjan "Draama ja epookki" -lukua tunnollisesti päntäten. (10.9. Flamingo)

+ vahva pohjatarina
+ hyvät pääosanäyttelijät
− aitouden tuntua jää kaipaamaan

★★★★★

Dickens Before Sound

Käsittelyvuorossa on British Film Instituten viime vuonna julkaisema tupla-DVD Dickens Before Sound. Kuten julkaisun nimestäkin on helposti pääteltävissä, kyseessä on varhaisista Charles Dickens -filmatisoinneista koostuva elokuvahistoriallinen aarrearkku. Oman aikansa englantilaista yhteiskuntaa satiirisissa ja dramaattisissa tarinoissaan kuvannut Dickenshän on epäilemättä yksi kaikkien aikojen rakastetuimmista (britti)kirjailijoista. Filmatisointien määrässäkin se näkyy: vuoteen 1927 mennessä Dickensin kirjoista oli tehty yhteensä jo satakunta valkokangassovitusta, joista ikävä kyllä vain noin kolmannes on säilynyt meidän päiviimme. Yksi syy Dickensin suosioon elokuvantekijöiden keskuudessa niin mykkäkaudella kuin myöhemminkin lienee ollut se, että tämä mielikuvitusrikas partaveikko oli nimenomaan erityisen taitava kertoja. Esimerkiksi pitkän kertomuselokuvan merkittävimpänä uranuurtajana pidetty D.W. Griffith on sanonut, että hänen kerrontatekniikkansa on pitkälti Dickensin kirjoista omaksuttu. Edellämainitun valossa onkin aika hämmästyttävää, ettei Griffith itse kuitenkaan toteuttanut uransa aikana kuin yhden suoranaisen Dickens-sovituksen, tältäkin kokoelmalta löytyvän yksikelaisen The Cricket on the Hearth -filmin (USA 1909).

BFI:n lähtökohtana on ollut koota DVD omista arkistoistaan löytyvistä brittituotannoista, mutta onneksi tätä ideaa ei ole orjallisesti noudatettu. Näin on saatu mukaan ensinnäkin mainittu Griffithin teos, joka on toteutukseltaan jo aavistuksen "elokuvallisempi" kuin muut aikalaisensa, sekä toisaalta varhaisin säilynyt kaksikelainen Dickens-filminnös Nicholas Nickleby (USA 1912) ja vielä valikoiman ainoana kokopitkänä Frank Lloydin ohjaama Oliver Twist (USA 1922). Elokuvahistoriallisesti arvokasta ja mielenkiintoista lainatavaraa on myös DVD:n aloittava kahdeksanminuuttinen taikalyhtyesitys Gabriel Grub – or, The Goblins who Stole a Sexton, jossa piirrosdioja, ääneenluentaa, musiikkia ja erilaisia tehokeinoja hyödyntäen kerrotaan yhdestä Pickwick-kerhon jälkeenjääneet paperit -kirjan episodista. Vastaavanlaiset taikalyhtyesitykset olivat suosittuja jo Dickensin elinaikana (1812–1870), ja vaikka yleisesti toisin luullaan, tämä elokuvan esiasteena pidetty viihteen muoto jatkoi eloaan ja kehittymistään elokuvan rinnalla aina 1910-luvulle asti. Juuri tämä kyseinen taikalyhtyesitys on valmistettu vuosien 1880 ja 1910 välisenä ajanjaksona, sen tarkempaa tietoa sen alkuperästä ei ole.

David Copperfield

DVD:llä mukana olevista elokuvanäytteistä (ja kaikista säilyneistä Dickens-filmatisoinneista) varhaisin on R.W. Paulin tuottama ja W.R. Boothin ohjaama Scrooge; or, Marley's Ghost (Britannia 1901). Säilynyt neliminuuttinen pätkä käsittää noin puolet alkuperäisestä filmistä, joka tekoajankohtaansa nähden oli jo varsin kunnianhimoinen tuotos pyrkiessään viidellä kohtauksella kattamaan koko tämän jouluisen tarinan päätapahtumat. Ilmaisu siinä toki on vielä aika kömpelöä. Vaikka kutakin kohtausta edeltävässä välitekstissä aina selitetäänkin mitä kohtauksessa tulee tapahtumaan, on katsojan tunnettava hahmot ja tarina entuudestaan saadakseen jutusta mitään tolkkua.

J. Stuart Blacktonin Vitagraph-yhtiölle ohjaama Oliver Twistin versio (USA 1909) ei ole kerronnallisesti kovinkaan paljon kehittyneempi, mutta melko ansiokkaasti kohtalon riepotteleman orpopojan tarina on siinä kuitenkin saatu puristettua pariinkymmeneen kohtaukseen ja yhdeksään minuuttiin. Nancyn murha kuvataan jopa aika tyylikkäästi siten, että itse verityö tapahtuu huoneessa jonne kamera ei "näe". Jo mainittu The Cricket on the Hearth poikkeaa samana vuonna valmistuneesta ja suunnilleen samanmittaisesta Oliver Twististä tyylillisesti muun muassa siten, että kuvia on enemmän ja väliteksejä vähemmän, kuva-alaa hyödynnetään myös syvyyssuunnassa ja leikkausta käytetään innovatiivisesti kahden samanaikaisen toiminnan näyttämiseen (paralleelileikkaus). Kolmas saman vuoden näyte, David Aylottin Williamson Kinematograph Companylle ohjaama The Boy and the Convict (Britannia 1909, 12''), taas noudattaa Oliver Twistiäkin orjallisemmin 1 väliteksti + 1 kuva = 1 kohtaus -kaavaa, ollen sitä huomattavasti hitaampi rytmiltään. Nuoren pojan ja vankikarkurin kohtaamisesta ja sen kauaskantoisista seurauksista kertova stoori on vapaa tulkinta Suurista odotuksista, vaikka ei se henkilöhahmojen nimistä eikä krediiteistä käy ilmi.

1910-luvulta DVD:llä on kolme näytettä. Edwin Thanhouserin tuottama ja George O. Nicholsin ohjaama Nicholas Nickleby on kuvakerronnallisesti jo melko edistyksellinen sikäli, että siinä on useita kuvakoon ja -kulman vaihdoksia kohtausten sisälläkin. Elokuva tiivistää paksun romaanin tapahtumat kahteenkymmeneen minuuttiin, joten aika ronskia juonen oikomista siinä on tietysti pitänyt harrastaa. Jonkinlaisen tolkun tarinasta tässäkin muodossa silti saa. Larry Trimblen Vitagraphille ohjaamasta The Pickwick Papers -leffasta (Britannia/USA 1913) on mukana ensimmäinen episodi The Honourable Event. Alunperin elokuva käsitti kolme kirjan eri kohtiin perustunutta episodia, joista kukin oli yhden kelan mittainen. Kerronta tässä väärinkäsitys-teemaisessa tapakomediassa noudattaa taas tuttua otos per kohtaus -kaavaa. Pickwickiä esittävä John Bunny oli aikansa kuuluisimpia koomikoita, mutta vuonna 1915 tapahtuneen kuolemansa jälkeen hän vaipui nopeasti unholaan. Thomas Bentleyn täyspitkästä David Copperfieldistä (Britannia 1913) on DVD:llä vain kahdeksan minuutin katkelma. Näytteen perusteella tässä ensimmäisessä brittifeaturessa on ainakin komeita maisemaotoksia ja joissakin kohdissa kamera jopa liikkuu hieman. Lähdeteosta kunnioitetaan silläkin tavalla, että väliteksteissä käytetään suoria ensimmäisen persoonan lainauksia kirjasta.

Frank Lloydin ohjaama, Jackie Cooganin ja Lon Chaneyn tähdittämä 74-minuuttinen Oliver Twist vuodelta 1922 on DVD:n helmi. Tämä Jackie Coogan Productionsin tuotos on tietenkin tehty mittojen mukaan 7-vuotiaalle päätähdelleen, joka edellisvuonna oli valloittanut maailman elokuvakatsojien sydämet "Chaplinin poikana" ja jonka markkina-arvoa isä-Coogan pyrki maksimaalisesti hyödyntämään. Mainitusta seikasta johtuen Oliverin hahmossa on ehkä enemmän coogania kuin dickensiä, mutta joka tapauksessa Coogan tekee jälleen ilmiömäisen roolisuorituksen ja elokuvaa pidetään yhtenä parhaista tämän kymmeniä kertoja filmatun tarinan valkokangasversioista. Kovin rikkaaseen henkilökuvaukseen teoksessa ei toki edes pyritä, mutta vallan viihdyttävä se on ja rasavilli-Cooganin päästessä vauhtiin hetkittäin myös hauska. Uransa huippuvaihetta vasta lähestyvä Lon Chaney esittää ilkeää Faginia miltei liiankin antaumuksellisesti, yrittäen karikatyyrimäisellä suorituksellaan varastaa show'n Cooganilta siinä kuitenkaan onnistumatta. Tämänkin kauniin elokuvan uskottiin iäksi kadonneen, kunnes siitä 1970-luvulla löytyi välitekstittämätön kopio, joka Cooganin ja – alkuperäisnegatiivin sen sisältämän hopean takia polttaneen – tuottaja Sol Lesserin avustuksella sitten restauroitiin esityskuntoon. Suurenmoista, että tämä kuten muutkin DVD:llä mukana olevat filmit on saatu pelastettua.

BFI:n arkistoista on täytteeksi kaivettu vielä Frank Millerin ja Harry B. Parkinsonin ohjaama dokumentti Dickens' London (Britannia 1924, 12'') sekä neliminuuttinen Bransby Williamsin monologi Hugh Croisen ohjaamasta Grandfather Smallweed -äänielokuvasta (Britannia 1926–1929). Viimemainittu näyte toimii oivana esimerkkinä siitä miten kömpelöitä varhaisimmat äänifilmit olivat, verrattuna vaikkapa kerronnallisesti juohevaan vuoden 1922 Oliver Twistiin.

Plussat, miinukset ja tähdet kokonaisuudelle:

+ kiehtova kurkistusikkuna elokuvan varhaishistoriaan
+ laadukkaat esittelytekstit kaikista filmeistä
+ Jackie Coogan Oliver Twistinä, Lon Chaney Faginina
− kommenttiraita vain The Cricket on the Hearthissa

★★★★★