Bellevillen kolmoset (2003)

Mummo on pojan paras ystävä.

Bellevillen kolmoset (Les triplettes de Belleville, Ranska/Kanada/Belgia 2003) on Sylvain Chomet'n esikoispitkänään ohjaama omalaatuisen humoristinen animaatio Pariisin laitamilla asuvasta mummosta, jonka kasvattama ja valmentama (!) kilpapyöräilijä-pojanpoika kidnapataan polkemaan alamaailman raharattaita valtameren takana sijaitsevaan, kovastikin New Yorkia muistuttavaan Bellevillen kaupunkiin. Sankarimummo lähtee tietysti nuortamiestä pelastamaan yhdessä junatraumaisen Bruno-koiransa kanssa ja törmää sitten reissullaan tarinan eksentrisiin nimihenkilöihin. Näiden entisten laulajatähtösten, joiden loiston päivistä saamme nauttia elokuvan riemastuttavassa avauskohtauksessa, pääajanviete on sammakoiden pyydystäminen dynamiitilla ja mitä mielikuvituksellisempien ruokalajien valmistaminen niistä.

Chomet'n viimeisimmän ohjauksen Illusionistin (2010) tavoin tämäkin höpsönhauska ja samalla vähän surumielinen tarina kumartaa paitsi perinteiselle käsin piirretylle animaatiolle myös Jacques Tatin hiljaisesti viisaalle, modernin maailman kummallisuuksia ihmettelevälle komediataiteelle. Illusionistin taikuri ja "Bellevillen kolmoset" ovat selvästikin samaa puuta, vanhanaikaisia pienten salien viihdyttäjiä joille ei tahdo löytyä sijaa nykymaailmasta. Chomet'n omaan ideaan pohjautuva Belleville on kuitenkin näistä kahdesta elokuvasta vauhdikkaampi ja käänteissään villimpi. Toisaalta tarina ei tässä ole samalla tavalla aidosti koskettava, lähinnä vaan hupsu ja kreisi. Lopputakaa-ajo on vinkeä parodia amerikkalaisten toimintaleffojen vastaavista. Bonuksena Bellevillestä voi bongata karikatyyrihahmoina sellaisia viihdemaailman legendoja kuin Django Reinhardt, Josephine Baker ja Fred Astaire. Lisäpisteitä on vielä annettava Chomet'lle siitä, että hän on näköjään heti esikoisestaan lähtien ottanut tavakseen palkita ne katsojat, jotka malttavat istua paikoillaan lopputekstien ajan. Chomet'n yhdessä säveltäjä Benoît Charest'n kanssa kirjoittama mainio tunnuskappale Belleville Rendez-vous huomioitiin muuten myös Oscar-ehdokkuudella niin kuin itse elokuvakin parhaan pitkän animaation sarjassa. Musiikilla onkin tärkeä rooli elokuvassa, jossa ei ole varsinaista dialogia lainkaan. (12.6. Orion)

+ taatusti omaperäinen ja hupsusti hauska tarina
+ karikatyyrimäisen kuvakerronnan juhlaa
+ Belleville Rendez-vous

★★★★★

Chaplinin poika (1921)

Jackie Coogan ja Charlie Chaplin pannariaamiaisella.

Satuinpa olemaan töllöttimen äärellä, kun Yle Teema esitti Chaplinin pojan (The Kid, USA 1921) pitkästä aikaa televisiossa. Olikin jo aika nähdä uudestaan tämä Charles Chaplinin verraton esikoispitkä, sillä edellisestä kerrasta oli ehtinyt kulua jo lähes kolmekymmentä vuotta. Ihmeen tutulta elokuva siihen nähden tuntui.

Hiottuaan lyhytkomediataidettaan Keystone-, Essanay- ja Mutual-yhtiöissä Chaplin oli vuonna 1917 siirtynyt First National -yhtiön leipiin, jossa hänen tavoitteenaan oli päästä toteuttamaan entistä kunnianhimoisempia projekteja täysmittaisten featureiden muodossa. Tähän vaiheeseen sijoittuu myös Chaplinin ensimmäisen oman lapsen kuolema vain muutaman päivän ikäisenä vuonna 1919. Tuon murheellisen tapahtuman arvellaan olleen yhtenä syynä siihen, miksi mestarikoomikko halusi ensimmäisessä kokoillan elokuvassaan kuvata kulkurin ja orpopojan isä–poika-suhdetta. Vaikutteita liikuttavaan tarinaan ja etenkin sen sisältämään slummielämän kuvaukseen Chaplin kertoo ammentaneensa myös omasta lapsuudestaan Lontoon köyhälistökortteleissa. Saavuttamastaan maailman suosituimman tähden asemasta huolimatta Chaplinilla oli kuitenkin suuria vaikeuksia saada elokuva tuotantoon, sillä First National -yhtiön pamput eivät aluksi olleet innostuneita tällaisesta sentimentoa komiikkaan sekoittavasta Chaplin-featuresta. Elokuvan valmistumista uhkasivat myös Chaplinin ja hänen ensimmäisen vaimonsa Mildred Harrisin avioeroprosessiin liittyneet omaisuusriidat (legendan mukaan Chaplin leikkasi elokuvan valmiiksi hotellihuoneessaan salakuljetettuaan ensin negatiivit Hollywoodista Salt Lake Cityyn ja myöhemmin New Yorkiin). Meidän kaikkien onni on, että taiteilija onnistui saattamaan projektin päätökseen haluamallaan tavalla. Viimeiset muutokset (mm. musiikin ja tehosteäänien lisäys) hän teki elokuvaan 1970-luvun alussa.

Tarina alkaa, kun Edna Purviancen esittämä nuori äiti jättää aviottomana syntyneen lapsensa rikkaan perheen auton takapenkille kera kirjelappusen, jossa pyytää löytäjää huolehtimaan pikku poloisesta. Auto kuitenkin varastetaan ja vauveli päätyy hylättynä slummiin, josta kulkuri Charlie hänet löytää. Sillä välin äiti tulee katumapäälle mutta huomaa sen olevan liian myöhäistä. Viisi vuotta myöhemmin kulkurista ja pojasta on tullut erottamattomia ja pojan äidistä menestynyt näyttelijä, joka harjoittaa hyväntekeväisyyttä samaisessa slummissa. Tietenkään äiti ei tunnista poikaansa tämän kohdatessaan. Kun viranomaisille selviää, ettei Charlie ole John-pojan oikea isä, tämä yritetään riistää häneltä väkisin, ja siitä alkaa elokuvan riipaiseva loppuhuipennus. Kovin vaikeaa ei tietenkään ole arvata kuinka tulee käymään, sillä vaikka Chaplin tässä niin kuin myöhemmissäkin mestariteoksissaan pyrkii sekä naurattamaan että itkettämään katsojaa, suosii hän myös onnellisia loppuja.

Chaplin oli hionut komiikkansa lähelle täydellistä jo Mutual-kauden lyhäreissään, mutta tässä esikoispitkässään hän osoittaa myös huimaa dramatiikan tajua ja ennennäkemätöntä kuvakerronnallista nokkeluutta. Nerokas kaikessa yksinkertaisuudessaan on esimerkiksi leffan alku, jossa muutamalla kuvalla kerrotaan miksi onneton äiti ei voi itse huolehtia lapsestaan (tarkistin asian YouTubesta koska missasin alkuminuutit tv-esityksestä). Elokuvan veikein valttikortti on kuusivuotias Jackie Coogan, joka yhdessä Chaplinin kanssa muodostaa täydellisen tiimin. Cooganistakin tuli tämän elokuvan myötä yksi Hollywoodin parhaiten ansaitsevista tähdistä, mutta vaikka hän jatkoikin uraansa lapsitähtenä vielä jonkin aikaa ja palasi kameroiden eteen vielä aikuisenakin, ei hän liene milloinkaan ylittänyt tätä ällistyttävän hienoa suoritustaan. Hän on kertakaikkiaan suurenmoinen, ja jokainen Cooganin ja Chaplinin yhteinen kohtaus on helmi. Jos jostakin elokuvaa kritisoisin niin loppupuolen unijaksosta, jossa Charlie saa kirjaimellisesti siivet selkäänsä. Se tuntuu vähän päälleliimatulta ja on muuhun kokonaisuuteen nähden turhan höpsökin. Ei se silti vähennä elokuvan riemukkaimpien jaksojen arvoa. (katsottu 3.6.)

+ Chaplinin komiikka ja draamantaju lähes täydelliseksi hioutuneena
+ suurenmoinen Jackie Coogan tunnetuimmassa elokuvaroolissaan
+ elokuvahistorian merkkipaalu

★★★★★

Humiseva harju (2011)

Heathcliff (Solomon Grove), Catherine (Shannon Beer),
Yorkshiren karu luonto ja orastava rakkaus.

Emily Brontën ensimmäinen ja ainoaksi jäänyt romaani Humiseva harju (1847) on filmattu kymmeniä kertoja. Lähtemättömästi on mieleen jäänyt (jo ensimmäisellä katselukerralla yli 30 vuotta sitten) filmisovituksista maineikkain, Hollywood-melodraamojen huippuihin lukeutuva William Wylerin ohjaus vuodelta 1939, pääosissaan Laurence Olivier ja Merle Oberon. Myös Luis Buñuelin vuonna 1954 valmistuneesta meksikolaistulkinnasta muistelen kovasti tykänneeni, vaikka sitä ei yleisesti kovin paljon arvosteta. Brontën tarina tallirenki Heathcliffin ja talontytär Catherine Earnshaw'n tuhoon tuomitusta ja hulluudeksi äityvästä rakkaudesta on tietysti jo sinällään niin väkevä, että aikamoinen poropeukalo pitää elokuvantekijän olla jos ei siitä saa tunteisiin vetoavaa draamaa puristettua.

Andrea Arnoldin ohjaama ja co-käsikirjoittama tuore Humiseva harju (Wuthering Heights, Iso-Britannia 2011) ei juuri voisi olla tyyliltään erilaisempi kuin Wylerin klassikko. Kaukana ollaan myös niiden peribrittiläisten tv-epookkien maailmasta, joissa kauniisti pukeutuneet ihmiset patsastelevat komeissa taloissa hillityn hienostunutta dialogia käyden teekuppi kourassa. Arnoldin alkuvoimaisessa tulkinnassa korostuvat päähenkilöitä ympäröivän maiseman karuus ja ankeat sääolot. Muta ja rapa roiskuu, kun nuoret Heathcliff ja Cathy temmeltävät Yorkshiren nummilla ja huomaavat tuntevansa muunkinlaista kuin sisaruksellista kiintymystä toisiinsa. Oman aiemmista filmiversioista poikkeavan vivahteensa vimmaiseen tarinaan tuo se, että Heathcliff esitetään selkeästi mustan rodun edustajana. Wylerin elokuvassa hänet kuvataan mustalaisena, alkuperäisteoksessa moniselitteisesti "tummana".

Elokuva alkaa tilanteesta, jossa Humiseva harju -tilan isäntä herra Earnshaw esittelee Liverpoolista löytämänsä orpopojan lapsilleen ja pyytää heitä kohtelemaan tätä kuin veljeä. Catherine ystävystyykin Heathcliffiksi nimetyn mustan pojan kanssa nopeasti, mutta veli Hindley ei voi sietää tätä ollenkaan. Myöhemmin herra Earnshaw'n kuoltua Hindleystä tulee tilan isäntä ja Heathcliff alennetaan perheenjäsenestä palvelijaksi. Cathy puolestaan tutustuu lähistölle muuttaneeseen rikkaan perheen poikaan Edgar Lintoniin, joka saa hänet näkemään Heathcliffin toisin silmin, alempiarvoisena. Kun Heathcliff kuulee Cathyn tunnustavan kamarineidolleen, että Edgar on kosinut häntä ja hän on suostunut, Heathcliff pakenee pimeyteen ja katoaa. Muutamaa vuotta myöhemmin hän palaa rikkaana miehenä päämääränään kostaa kokemansa vääryydet.

Elokuva on saanut useita palkintoja kuvauksestaan. Hienoa työtä kuvaaja Robbie Ryan on kieltämättä tehnytkin luonnonoloja ja -valoa oivaltavasti hyödyntäen ja käsivarakameraan vakaasti luottaen. Mielenkiintoista, että Arnold ja Ryan ovat käyttäneet nykytrendien vastaisesti perinteistä 1.33:1 -kuvasuhdetta, saapa nähdä pysyykö formaatti samana myös dvd- ja blu-ray-versioissa. Näyttelijöistä onnistuvat ehkä parhaiten Heathcliffiä ja Cathya nuorina esittävät Solomon Grove ja Shannon Beer. Aikuista Cathyä näyttelevä Kaya Scodelario on myös häikäisevän valovoimainen tuttavuus, mutta James Howson aikuisena Heathcliffinä jättää vaisumman vaikutelman. Sivuroolit on nekin miehitetty mielenkiintoisilla tuoreilla kasvoilla. Pienenä tyylirikkona mainittakoon lopputekstien aikana kuultava poppibiisi, joka ei sovi ollenkaan muuten täysin musiikittomaan elokuvaan. Tuulen humina olisi ollut parempi vaihtoehto. 129-minuuttinen leffa tuntuu myös kokonaisuutena aavistuksen ylipitkältä. (1.6. Kinopalatsi)

+ persoonallinen, luontoyhteyttä korostava tulkinta klassikkotarinasta
+ komeasti kuvattu, tunnelmallinen
− tuntuu pitemmältä kuin on

★★★★★