Robert Siodmakin film noirit

Robert Siodmak (1900–1973) oli yksi monista saksalaisista (juutalaisista) elokuvantekijöistä, jotka natsien valtaannousun jälkeen siirtyivät turvallisemmille työtantereille ulkomaille. Vuodesta 1940 vuoteen 1953 hän vaikutti Hollywoodissa ja kunnostautui etenkin sota-ajan lopulla ja jälkeen valmistuneilla tiukoilla film noireilla, joihin hänen maineensa pitkälti perustuu. KAVA:n Robert Siodmak -sarjassa näytettiin näistä ohjaajan huippukauden trillereistä yhdeksän. Kerkesin katsoa niistä seuraavat viisi.

Robert Siodmak

Sinun ei pidä... 
(The Suspect, USA 1944)

Joulukuussa 1944 ensi-iltansa saanut Sinun ei pidä... oli hämmästyttävän tuotteliaan Siodmakin kymmenes ohjaus Hollywoodissa. Langin ja Hitchcockin töitä muistuttava jännäri sijoittuu 1900-luvun alun Lontooseen ja kuvaa melko uskottavasti sitä kuinka tavallisesta kunnon ihmisestäkin saattaa tulla murhaaja. Todellisten tapahtumien inspiroimassa tarinassa Charles Laughton esittää kilttiä kauppiasta, jolla on ikävästi nalkuttava vaimo ja jonka liikkeeseen eräänä päivänä tupsahtaa kaunis nuori pikakirjoittajatar (Ella Raines) hakemaan työtä. Työtä ei ole tarjolla, mutta myötätunnon osoituksena mies vie tytön ulos – ja rakastuu. Huomattavan suuresta ikäerosta huolimatta ihastus on molemminpuolista, kaiketi siksi että mies on niin mukava ja lisäksi varakas. Kun vaimo kotona vaan jatkaa nalkuttamistaan eikä suostu avioeroon, vaikka epäilee jo että miehellä on suhde, tämän mitta tulee täyteen ja hän murhaa kotityranninsa, lavastaen kuoleman näyttämään tapaturmaiselta. Kukaan ei näytäkään epäilevän hyvämaineisen miehen syyllistymistä henkirikokseen. Mutta juuri kun hän luulee päässeensä pälkähästä, eräs Scotland Yardin etsivä ilmestyy hänen kotiovelleen, ja tästä tarinan kiintoisin vaihe vasta alkaa. Laughtonin suurenmoinen pääosasuoritus on elokuvan valtti. Tarkasti nyansoitu satunnaisen murhaajan muotokuva on täysin uskottava niin haavoittuvuudessaan kuin kylmäverisyydessäänkin, minkä ansiosta katsoja toisaalta jännittää päähenkilön puolesta ja toisaalta toivoo hänen jäävän kiinni. Ella Rainesin tehtäväksi jää lähinnä olla viattomasti viekoittelevalla tavalla nätti, missä hän onnistuu varsin kelvollisesti pääsemättä kuitenkaan varsinaisesti säteilemään. Rosalind Ivan näyttelee Laughtonin vaimoa, Stanley Ridges palaneen käryä haistavaa etsivää, Henry Daniell kiristysmahdollisuuteen tarttuvaa viinaanmenevää naapuria ja Dean Harens vähän turhantuntuisessa roolissa Laughtonin aikuista poikaa. Arthur Hormanin ja Bertram Millhauserin käsikirjoitus perustuu James Ronaldin kirjaan This Way Out (1939). (21.3. Orion)

★★★★★

Ella Raines saa Charles Laughtonin pään pyörälle
elokuvassa Sinun ei pidä...

Aavenainen
(The Phantom Lady, USA 1944)

Siodmakin ja Ella Rainesin kolmesta yhteisestä elokuvasta ensimmäinen oli unenomainen trilleri Aavenainen. Toinen nainen -teemaa käsitellään tässä Cornell Woolrichin romaaniin perustuvassa mysteerissä vähän erilaisesta näkövinkkelistä. Insinööri Hendersonia (Alan Curtis) syytetään vaimonsa murhasta. Hänellä on alibinaan nainen, jonka kanssa hän on viettänyt iltaa ravintolassa ja teatterissa, mutta kun kukaan heidät kohdanneista ei näytä muistavan naista lainkaan, alkaa mies itsekin uskoa kuvitelleensa kaiken. Niinpä hänet tuomitaan ensimmäisen asteen murhasta kuolemaan. Ella Rainesin esittämä assistentti kuitenkin uskoo työnantajansa syyttömyyteen ja ryhtyy tutkimaan tapausta omin päin poliisitarkastaja Burgessin (Thomas Gomez) suosiollisella avustuksella, yhdessä epäillyn parhaan ystävän (Franchot Tone) kanssa. Elokuvan jippona on, että oikea murhaaja paljastetaan katsojalle hyvissä ajoin ennen loppua, kun taas päähenkilölle se paljastuu vasta loppuratkaisun aikana. Rainesin on sanottu olevan tässä parhaimmillaan, ja nähdyn perusteella sen voi hyvin uskoa. Tällaiseen aktiivisen ja salaperäisesti seksikkään sankarittaren rooliin hänet on kuin luotu. Ansiokkainta elokuvassa on kuitenkin sen vähän vinksahtanut tunnelma, jonka luomisessa jyrkät varjot mestarillisesti hallitsevalla kuvaajalla Elwood Bredellillä on ollut olennainen rooli. New Yorkin yön hikisenkostea atmosfääri on myös taidokkaasti tavoitettu studio-oloissa. Juoni ei loppujen lopuksi ole kovin hääppöinen, mutta se ei tässä olekaan olennaista. Myöskin keskeisimpien miesosien esittäjät ovat Rainesiin verrattuna aika värittömiä, mutta aina luotettava luuseri Elisha Cook Jr. tekee mainion sivuroolin ensin "aavenaiseen" ja sittemmin Rainesiin ihastuvana big bandin rumpalina. Elokuvassa on monia hienoja kohtauksia, joista alla yksi kiihkeä näyte. (25.3. Orion)

★★★★★

Kierreportaat
(The Spiral Staircase, USA 1946)

Ethel Lina Whiten romaaniin perustuva Kierreportaat on Siodmakin trillereistä kaikkein maineikkaimpia. Onkin aika ihmeellistä, etteivät minun ja sen tiet ole tätä ennen kohdanneet. Dorothy McGuire on pääosassa puhekykynsä menettäneenä palvelijattarena Heleninä, jota fyysisesti vajavaisiin naisiin "erikoistunut" sarjamurhaaja – josta ennen loppuhuipentumaa nähdään pelottavasti vain silmät – vaanii viktoriaanisen talon sokkeloissa. George Brent esittää talon isäntää professori Warrenia, Ethel Barrymore hänen sairasta äitiään, Kent Smith Helenistä kiinnostunutta nuorta lääkäriä, Gordon Oliver professorin epäilyttävästi käyttäytyvää velipuolta, Rhonda Fleming, Elsa Lanchester ja Rhys Williams palveluskunnan muita jäseniä ja Sara Allgood vanhan rouvan hoitajaa. Käsikirjoituksessa piilevät tämänkin nietzscheläisiä yli-ihmisteemoja tutkailevan trillerin heikkoudet, mutta rautaisen ammattitaitoinen toteutus jättää ne onneksi varjoonsa. Kliseiset goottikauhuefektit ukkosmyrskyineen kuuluvat tietenkin asiaan ja toimivat tunnelman luojina juuri kuten pitää. McGuire tekee loistosuorituksen haastavassa pääroolissa, jossa ei voi tukeutua vuorosanojen tarjoamaan turvaan. Sivuosien esittäjistä etenkin Barrymore ja Lanchester ovat oivassa vedossa, miesnäyttelijät eivät tässäkään ihmeemmin säväytä. Kameran takana taiturimaista syvien varjojen sinfoniaa luo tällä kertaa Nick Musuraca, yksi lajin todellisista mestareista. (29.3. Orion)

★★★★★

Pimeä peili
(The Dark Mirror, USA 1946)

Saksalaisessa kauhuromantiikassa usein toistuva kaksoisolentoteema saa jalostuneen käsittelyn Pimeässä peilissä, joka sekin kuuluu Siodmakin maineikkaimpiin ohjauksiin. Enemmän kuin mitään muuta se on pääosaa esittävän Olivia de Havillandin tour-de-force. Olivia esittää identtisiä kaksosia, joista toinen on ovelasti sisartaan manipuloiva murhaaja ja toinen tälle alibin tarjoava hyväuskoinen hölmö. Thomas Mitchell on kuulusteluissaan umpikujaan ajautuva etsivä ja Lew Ayres psykiatri, joka totuuden selvittääkseen ottaa kaksoset tutkimuskohteekseen. Juonen uskottavuuteen ei tässäkään tyylitietoisessa trillerissä ole kaikkein voimallisimmin panostettu, vaikka Vladimir Pozner saikin Oscar-ehdokkuuden alkuperäisaiheestaan. Suorastaan kökkö ja katsojaa sekä de Havillandin kykyjä aliarvioiva ratkaisu Siodmakilta on ollut laittaa kaksosille heidän nimillään varustetut kaulanauhat tunnistettavuutta helpottamaan. Olivian todella taidokkaan esityksen ansiosta sisarukset nimittäin erottaa toisistaan pelkän elekielenkin perusteella aina kun se on tarpeen, jopa silloin, kun "paha sisko" esittää "hyvää siskoa" muita hämätäkseen. 1940-luvun loppupuoliskon johtava draamanäyttelijätär de Havilland onkin suurin syy siihen, miksi Pimeä peili on pakollista nähtävää film noir -faneille ja ehdottoman suositeltavaa kaikille muillekin. Täydet pointsit pitää antaa myös Siodmakille ja kuvaaja Milton Krasnerille siitä, miten he ovat onnistuneet istuttamaan Olivian kahtena kappaleena kuviin – ei mikään helppo homma aikana jolloin kuvien digitaalisesta jälkikäsittelystä ei vielä osattu edes uneksia. (4.4. Orion)

★★★★★

Tie lakia pakoon
(The File on Thelma Jordon, USA 1950)

Barbara Stanwyck on kohtalokas nainen ja Wendell Corey hänen uhrinsa oudon suomalaisen nimen omaavassa Tie lakia pakoon -rikosdraamassa. Tyypillisestä film noir -kaavasta poiketaan siinä, että Stanwyckin femme fatale myöskin rakastuu vamppaamaansa mieheen, joka puolestaan kohtaa erikoisen ongelman joutuessaan piirisyyttäjän sijaisena hoitamaan juttua, jossa Stanwyck on epäiltynä tätinsä murhasta. Paul Kelly näyttelee poliisietsivää, Joan Tetzel Coreyn vaimoa ja Richard Rober Stanwyckin roistomaista toista rakastajaa. Erityisesti Stanwyckin suoritusta tässä on kehuttu, mutta ei hän minusta mitenkään poikkeuksellinen ole. Toisaalta Stanwyck ei liene ikinä tehnyt huonoa roolia, ja näitä kovapintaisia ja löyhämoraalisia naisia esittäessään hän on aina parhaimmillaan. Tunnelma joka tapauksessa on kohdallaan tässäkin kiintoisassa toinen nainen -teeman variaatiossa, jonka on tuottanut legendaarinen Hal B. Wallis ja kuvannut Hitchcockin Rebekasta (1940) Oscarilla palkittu veteraani George Barnes. Vähän laimeamman ensivaikutelman tämä minuun jätti kuin nuo aiemmat filmit, mutta saattaa olla että tämänkin arvo silmissäni nousee ajan kanssa (kuten on jo tapahtunut The Suspectin ja Aavenaisen kohdalla). (14.4. Orion)

★★★★★

KAVA:n Siodmak-sarjassa esitettiin myös elokuvat Tuli ja tuhka (Christmas Holiday, USA 1944), Jos ajatukset voisivat tappaa (The Strange Affair of Uncle Harry, USA 1945), Tappajat (The Killers, USA 1946) ja Elämän ja kuoleman leikki (Criss Cross, USA 1949). Kaksi viimeksimainittua Burt Lancasterin tähdittämää rikosjännäriä olen nähnyt televisiosta joitakin vuosia sitten. Hemingwayn novelliin perustuva Tappajat taitaa olla Siodmakin leffoista kaikkein arvostetuin, ja omienkin muistikuvieni mukaan se on todella timanttinen film noir -helmi. Suositeltavaa katseltavaa nämä ovat kaikki, etenkin film noirin ystäville.

Erinomainen artikkeli Siodmakista täällä:
http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/siodmak/.

Sota ja rauha (1967)

Andrei Bolkonski (Vjatsheslav Tihonov) ja Napoleon Bonaparte
(Vladislav Strzheltshik) Austerlitzissa.

Sergei Bondartshukin näkemys Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta (Voina i mir, Neuvostoliitto 1967) on epäilemättä yksi kaikkien aikojen kunnianhimoisimmista elokuvahankkeista, ellei peräti kunnianhimoisin. Luvut puhuvatkoon puolestaan: seitsemän vuoden tuotantoaikataulu, toista sataa palkattua näyttelijää, 168 kuvauspaikkaa, 120 000 puna-armeijan sotilasta avustajina. Sadan miljoonan silloisen dollarin budjetti on joidenkin arvioiden mukaan yhä ylittämätön, kun inflaation vaikutus huomioidaan. Neljässä osassa esitetty neuvostoliittolainen ensi-iltaversio oli kokonaiskestoltaan yli kahdeksantuntinen, muualla maailmassa elokuvaa on esitetty vähän lyhyempinä versioina. KAVA:n pääsiäissunnuntaina näyttämän, kahteen osaan ja neljään episodiin jaetun laitoksen kesto oli noin 380 minuuttia. Kyllä siinäkin oli ja on istumalihaksille haastetta yhden päivän tarpeiksi.

Tunnustettakoon nöyrästi, että en ole lukenut Tolstoin romaania, joka monien muidenkin kuin Bondartshukin mielestä on kirjallisuuden historian merkittävin. Suosittelen lukemaan sen ennen elokuvan katsomista, mutta ehdottomasti suosittelen myös Bondartshukin elokuvaa. Mahdollisuutta nähdä se isolta kankaalta ei kannata missata, jos suuret tarinat ja spektaakkelit kiinnostavat.

Tolstoin järkälemäinen eepos kertoo vuosista 1805–1812 Venäjällä, erityisesti Napoleonin vuoden 1812 sotaretkestä ja sen vaikutuksista Pietarin ja Moskovan aristokraattisukujen kohtaloihin. Lukuisista henkilöhahmoista keskeisimmiksi kohoavat hyväluontoinen mutta sosiaalisesti kömpelö pietarilaisen kreivin perijä Pierre Bezuhov, hänen maalaisaatelia edustava ja suurmieheksi halajava ystävänsä Andrei Bolkonski, jonka maailmankuvan Austerlitzin taistelussa haavoittuminen mullistaa, sekä elämänkoulussa kolhiintuva moskovalaisen kreivin tytär Natasha Rostova, johon kumpikin mainituista miehistä ja eräät muutkin tapahtumien tuoksinassa rakastuvat kukin itselleen luonteenomaisella tavalla. Kokoava ajatus intiimiä henkilödraamaa ja suurten massojen vyöryä yhdistelevän tarinan taustalla on, että historiaa eivät tee niin sanotut suurmiehet vaan heitä ja koko ihmiskuntaa ohjaileva korkeampi voima.

Natasha Rostova (Ljudmila Saveljeva) odottaa tanssittajaa.

King Vidorin ohjaama Sodan ja rauhan Hollywood-versio (1956) oli menestys Venäjälläkin, mutta se ei tyydyttänyt maineikasta näyttelijää Bondartshukia, joka alkoi Mosfilmin ja Neuvostoliiton valtiojohdon tuella valmistella omaa versiotaan. Tavoitteena oli Tolstoin näkemykselle uskollisempi ja venäläistä mielenlaatua paremmin ymmärtävä filmatisointi, joka elokuvana löisi laudalta kaiken siihen asti nähdyn. Aika hyvin tavoitteissa on onnistuttu, myös viimeksimainitussa sikäli kuin mittarina käytetään tuotantoarvoja.

Bondartshuk näyttelee itse Bezuhovia, jonka kehityskertomus muodostaa tarinan ytimen. Bolkonskin roolissa on Vjatseshlav Tihonov ja Natashaa esittää Ljudmila Saveljeva. Kaikki he ja muutkin pääosien esittäjät tekevät laatutyötä, mutta säkenöivimpänä esiin nousee nuoren Saveljevan herkkä tulkinta Natashana. Sanoisinpa melkein, että hän vie show'n kaikissa omissa kohtauksissaan. Sanoinkuvaamattoman näyttäviä toisaalta ovat elokuvan suuret joukkokohtaukset: Austerlitzin ja Borodinon taistelut (joista jälkimmäinen yksin kestää 45 minuuttia), Moskovan evakuointi ja palo, Napoleonin armeijan vetäytyminen jne. Mutta ei elokuvaa läheskään virheettömänä voi pitää. Kerronta on välillä sen verran sekavaa, että monen sivuhahmon henkilöllisyys ja suhde päähenkilöihin jää tällaiselle kirjaa lukemattomalle moukalle epäselväksi. Eräät elokuvan tekoaikana muodikkaat tyylikeinot, kuten siellä täällä toistuvat pitkät ristikuvat ja kollaasimaiset kuvamontaasit, tuntuvat lähinnä häiritseviltä. Voiceover-kertojan käyttö ei myöskään ole täysin onnistunutta, vaikkakin perusteltua. Niin ja kyllä tarinassa ehkä hieman tiivistämisen tai ainakin dramaturgisen jäntevöittämisen varaa olisi. Mutta nämä kaikki ovat vain pieniä miinuksia kaiken sen mahtavuuden rinnalla jota elokuva tarjoaa. Tätä vaikuttavampaa Tolstoin romaanin filminnöstä tuskin tullaan ikinä näkemään. (Bio Rex Helsinki 8.4.)

★★★★★

Talonpojaksi naamioitunut Pierre Bezuhov
(Sergei Bondartshuk) ja Moskovan palo.

Myös nämä näin maaliskuussa

Matador (Matador, Espanja 1986)

Pitäisiköhän tämä ottaa jonkinlaisena kannanottona härkätaistelukulttuuriin vai pelkästään makaaberina vitsinä vai molempina? Niin tai näin, en innostunut Pedro Almodóvarin kuudennesta ohjaustyöstä ihan samalla tavalla kuin eräistä hänen myöhemmistä töistään. Liiasta sovinnaisuudesta tai omaperäisyyden puutteesta Pedroa ei toki tässäkään tapauksessa voi moittia. Aluksi näemme räväkän kohtauksen, jossa Nacho Martinez katsoo ö-luokan kauhuleffaa ja masturboi. Paljastuu, että mies on entinen matadori ja nykyinen matadorikouluttaja, joka saa kiksejä kuolemasta ja kuolemanvaarasta. Antonio Banderas esittää hänen seksuaaliselta identiteetiltään epävarmaa oppilastaan, joka todistaakseen miehuutensa yrittää ensin raiskata opettajansa tyttöystävän ja tunnustaa sen jälkeen pari murhaa. Banderas myöskin pyörtyy joka kerta verta nähdessään, mikä on kiinnostava ominaisuus murhaajaksi itseään väittävässä härkätaistelijaoppilaassa. Kolmas keskushenkilö on Banderasin jutun hoitaakseen ottava asianajaja Assumpta Serna, jolla on ikävä tapa tappaa petikumppaninsa ja johon Martinez rakastuu vaarallisen intohimoisesti. Jee. Kiinnostavin tämä on näytteenä Banderasin ja Almodóvarin uran siitä vaiheesta, kun he eivät vielä olleet maailmantähtiä, varsinkin jos vertailukohtana on viime vuonna valmistunut herrojen tuorein yhteistyö Iho jossa elän. Kyllä Banderas jo tässä aika vetovoimainen on, ei käy kiistäminen. (10.3. Voddler)

★★★★★

Kirjailija Stephen Byrnen (Louis Hayward) taloudessa
olisi kohta kotiapulaisen paikka vapaana.

Talo joen rannalla (House by the River, USA 1950)

Harvoin nähtävillä oleva Fritz Langin trilleri oli katsastettava, vaikka se edellytti pieniä erikoisjärjestelyjä televisiottomassa taloudessa. Halpatuotantona toteutetussa viktoriaanisessa synkistelyssä Louis Hayward esittää kirjailijaa, joka epäonnistuneen lähentely-yrityksen seurauksena tappaa vahingossa sisäkkönsä, juonii vastahakoisen veljensä (Lee Bowman) auttamaan ruumiin hävittämisessä, käyttää tapausta hyväkseen taiteellisen uransa edistämiseksi ja vieläpä pyrkii ohjaamaan epäilykset veljeensä. Vaimon roolissa on Jane Wyatt. Taattua tummanpuhuvaa Langiahan tämä on. Atmosfääri on kohdallaan ja Haywardin pääosasuorituskin on varsin hyvä. Jotkut ovat huomanneet tarinassa levottomuutta herättäviä yhtymäkohtia Langin omaan elämään, Langia nimittäin kuulusteltiin 1920-luvun alussa ensimmäisen vaimonsa kuolemaan johtaneista syistä (tapaus todettiin itsemurhaksi ja syynä arvellaan olleen Langin suhde tulevaan toiseen vaimoonsa Thea von Harbouhun). Syyllisyydentunto on usein toistuva teema Langin elokuvissa, mutta en menisi tekemään liian pitkälle vieviä johtopäätöksiä.  (11.3. Yle Teema)

★★★★★