Shame (2011)

Vuoden ensimmäisenä uutuusleffana tuli käytyä katsomassa britti Steve McQueenin toisena ohjaustyönään tekemä kehuttu seksiriippuvuuden kuvaus. Shame (Britannia 2011) kertoo newyorkilaisesta Brandonista (Michael Fassbender), jonka kaikki liikenevä aika kuluu turruttavan irtoseksin harrastamiseen tai vähintäänkin sen ajattelemiseen. Jos seurana ei ole kapakasta isketty suttura tai prostituoitu, Brandonin illat kuluvat nettipornon äärellä; työpaikan tietokoneeltakin löytyy virus pornosivuilla surffailun seurauksena. Kun sitten Brandonin kaksioon pöllähtää pikkusisko Sissy (Carey Mulligan) omine ongelmineen, joutuu mies tutustumaan elämänsä sietämättömään tyhjyyteen uudesta kulmasta. Helppoa ei ole kummallakaan: kun toinen kammoksuu sitoutumista, toinen pyrkii sitoutumaan kaikkeen mikä liikkuu.

Aika lohdutonhan tämä tarina on. Ongelmien syitä ei kerrota eikä niihin myöskään tarjota ratkaisua, näytetäänpähän vain palanen kahden rikkinäisen ihmisen elämästä. Siihen kyllä vihjataan, että sisarusten ongelmat olisivat lähteneet kasvamaan yhteisistä alkujuurista eri suuntiin. Itse asiassa elokuva ei kuvaakaan niinkään seksiriippuvuutta kuin yksinäisyyttä ja sitä miten ongelmat patoutuvat kun ne jättää selvittämättä. Ohjaajan suosimat pitkät otokset tarjoavat näyttelijöille runsaasti mahdollisuuksia näyttää osaamistaan, ja kyllä täytyy sanoa että sekä Fassbender että Mulligan ovat todella vakuuttavia rooleissaan. Hyviä ovat myös James Badge Dale Brandonin niljakkaana pomona ja Nicole Beharie työtoverina, johon päähenkilö yrittää solmia muunkinlaista kuin fyysistä sidettä. Melko odotetusti elokuvassa on myös paljon siekailematonta alastomuutta, mikä tässä tapauksessa on varsin perusteltua. Tosin aina voidaan sekin kysymys esittää, että jos käsikirjoituksessa lukee "mies kusee" niin tarvitseeko se näyttää ihan konkreettisesti.

En minä Shamea autiolle saarelle mukaan ottaisi, mutta kyllä se koleassa viiltävyydessään aika vaikuttava elokuva on. Parempaa puoliskoani se näyttää jostakin syystä puhutelleen vielä voimakkaammin kuin minua. Sinänsä jo se, että olemme keskustelleet elokuvan sisällöstä aika paljon jälkeenpäin, osoittaa että jossakin ovat tekijät onnistuneet.

★★★★★

Italialainen olkihattu (1928)

Italialainen olkihattu (Un chapeau de paille d'Italie, Ranska 1928) on René Clairin mykkäkauden viimeisiä taidonnäytteitä. Tämä hulvaton tapakomedia perustuu Eugène Labichen ja Marc Michelin samannimiseen näytelmään, joka esitettiin ensimmäisen kerran vuonna 1851. Aiheesta on 1960-luvulla tehty myös suomalainen televisiosovitus, jossa päähenkilöä herra Fadinardia näyttelee Lasse Pöysti. Clairin versiossa, joka sijoittuu vuoteen 1895, pääosassa on Albert Préjean.

Tapahtumat lähtevät kehittymään tilanteesta, jossa häihinsä valmistautuvan Fadinardin hevonen syö erään hatun. Sen omistaja rouva de Beauperthuis (Olga Tschechowa) on samaan aikaan muhinoimassa rakastajansa luutnantti Tavernierin (Geymond Vital) kanssa puskassa. Huomattuaan mitä on tapahtunut he vaativat Fadinardia hankkimaan samanlaisen hatun, jotta naisen lemmenseikkailu ei paljastuisi hänen aviomiehelleen. Muussa tapauksessa Tavernier tuhoaisi Fadinardin asunnon, jonne salarakastavaiset piiloutuvat siksi aikaa kunnes tehtävä on suoritettu. Hääseremonioiden lomassa Fadinard sitten yrittää päästä metsästämään kyseisenlaista hattua, mistä tietenkin seuraa monta hassunhauskaa tilannetta.

Elokuva on jotakuinkin yhtä kepeä kuin se hattu jonka ympärillä kaikki pyörii, mutta myös yhtä elegantti ja varsin hauska. Jotakin Clairin ohjaajantaidoista kertoo se ettei hän tarvitse montaakaan välitekstiä selventämään tarinan kulkua. Näyttelijöiden eleillä, kuvaa laaja-alaisesti hyödyntävällä toiminnalla ja napakalla kuvarytmillä pelataan. Ehdottomasti tutustumisen arvoinen teos, joka kerronnallisessa kekseliäisyydessä ei jää paljoakaan jälkeen Chaplinin ja Keatonin samanaikaisista tuotoksista.

★★★★★

Auringonlaskun katu (1950)

On tavallisia elokuvia ja on hyviä elokuvia ja on loistavia elokuvia. Sitten on elokuvia, joita rakastan. Billy Wilderin Auringonlaskun katu (Sunset Blvd., USA 1950) kuuluu viimeksimainittuihin. Olen nähnyt sen jo aika monta kertaa, mutta kun tarjoutui tilaisuus nähdä se isolta kankaalta ja vielä samassa yhteydessä tavata ilmielävänä Suomen Billy Wilder Matti Kassila, niin eihän sitä tilaisuutta voinut ohittaa (Kassila kävi pitämässä avauspuheen suosikkielokuvansa näytöksessä Orionissa). Matkatessani kaupunkiin, liukkaassa lumikelissä varta vasten tätä varten, kyllä ajattelin että mitähän järkeä tässäkin on. Katsoinhan elokuvan edellisen kerran DVD:ltä vasta runsas kuukausi sitten. Alkutekstien jälkeen en kuitenkaan enää ajatellut, vaan heittäydyin täysillä elokuvan vietäväksi. Ja niin kävi, että milloinkaan ennen tämä mestarillinen Hollywood-kuvaus ei ole puhutellut minua yhtä voimakkaasti kuin nyt.

Jo elokuvan alku on tyrmäävä. Joe Gillis (William Holden) lojuu kuolleena uima-altaassa, selässään kaksi luotia ja vatsassaan yksi, kuten hän itse asian ilmaisee. Haudan takaa hän alkaa kertoa tarinaansa. Gillis on rahavaikeuksissa oleva elokuvakäsikirjoittaja, jota ulosottomiehet ahdistelevat maksamattomien auton osamaksuerien takia. Yritettyään epätoivoisesti hankkia vähän rahaa estääkseen autonsa takavarikoinnin hän sattumalta kohtaa mainitut ulosottomiehet liikennevaloissa. Seuraa takaa-ajo, jonka tuoksinassa hän kurvaa pahaa aavistamatta Sunset Boulevardilla sijaitsevan hulppean mutta vähän ränsistyneen ökytalon pihaan. Käy ilmi, että talo kuuluu Norma Desmondille (Gloria Swanson), entiselle mykkäfilmien kuningattarelle, joka yhä elää oman menneisyytensä lumoissa. Hänen lisäkseen talossa asuu hassu hovimestari Max (Erich von Stroheim), jonka menneisyydestä paljastuu myöhemmin omat mielenkiintoiset seikkansa. Kun Norma kuulee mikä hänen vieraansa ammatti on, hän tarjoaa tälle työtä oman keskeneräisen käsikirjoituksensa editoijana. Käsikirjoituksen, jonka on määrä palauttaa hänet takaisin parrasvaloihin. Gillisin mielestä se on täysin toivoton, mutta hän ottaa keikan vastaan koska tarvitsee rahaa. Seurauksena on, että hänestä tulee vähitellen ns. maksettu seuralainen. Samaan aikaan myös Paramountilla työskentelevä sievä wannabe-käsikirjoittaja Betty (Nancy Olson) alkaa osoittaa kiinnostusta häntä kohtaan. Tilannetta mutkistaa omalta osaltaan se, että Betty on Gillisin kaverin tyttöystävä.

Wilderin ja Charles Brackettin käsikirjoitus on täynnä neronleimauksia, mutta aivan erityislaatuisen elokuvasta tekee sen kertakaikkiaan lyömätön roolitus. Normaa esittävä Gloria Swanson oli tosielämässä mykkäkauden kirkkaimmin tuikkivia tähtiä, jonka uralle kävi äänielokuvan läpimurron jälkeen samantapaisesti kuin Normankin uralle. Erona on, että Swanson pysyi täysissä järjissään toisin kuin roolihahmonsa. Todisteeksi tästä kelpaa se, että hän on rohjennut ottaa vastaan roolin josta Mae West, Mary Pickford ja Pola Negri häntä ennen kieltäytyivät, sekä lisäksi se, että hän todella antaa roolissa kaikkensa tehden koko uransa ylivoimaisesti huikeimman näyttelijäsuorituksen. Von Stroheim puolestaan oli mykkäkauden suuria ohjaajavisionäärejä, jonka uran (ohjaajana) tuhosi hänen oma perfektionisminsa. Lopullinen isku oli se, kun nimenomaan juuri Swanson potki hänet pellolle tuottamansa Kuningatar Kellyn (Queen Kelly, USA 1928) ohjaimista. Ja juuri tästä, Swansonin ja von Stroheimin edellisestä yhteisestä elokuvasta, nähdään pätkä Auringonlaskun kadun kotielokuvateatterikohtauksessa. Välkky idea on myös ollut laittaa cameorooleihin muita mykkäkauden tähtiä, kuten Buster Keaton, sekä julkkisjuoruihin erikoistunut toimittaja Hedda Hopper, esittämään itseään. Itseään esittää myös Swansonin varhaiset menestykset ohjannut Hollywood-legenda Cecil B. DeMille, jolle Norma osoittaa elokuvan kuolemattoman loppurepliikin: "Olen valmis lähikuvaan."

Eräs huikea piirre Auringonlaskun kadussa on, että samalla kun se tuo armottoman tarkkanäköisesti esiin viihdeteollisuuden varjopuolia, se toisaalta myös näyttää rakastavan tätä kuvaamaansa maailmaa. Eikä elokuva tietenkään kerro pelkästään Hollywoodista, vaan sen teemat resonoivat täysillä tämän päivän Suomessakin. Minun on ainakin helppo samastua veloissa olevaan nuoreen mieheen, jonka on revittävä leipä sieltä mistä sen saa. Mutta yhtä lailla pystyn samastumaan myös viisissäkymmenissä olevaan naiseen, joka ei pysty hyväksymään omaa vanhenemistaan eikä sitä, että entiset ihailijat ovat hänet hylänneet. Kauneudenpalvontaan, fanikulttuuriin ja uhrinsa säälimättömästi raatelevaan sensaatiolehdistöön kohdistuva kritiikki ei myöskään koskaan menetä ajankohtaisuuttaan. Lisäksi, vaikka elokuva varmasti parhaiten palkitseekin ne, jotka jonkin verran tuntevat elokuva-alaa ja Hollywoodin historiaa, välittyy sen jokaisesta kohtauksesta niin poikkeuksellinen energia, ettei sen luulisi jättävän ketään kylmäksi. Todella harvat elokuvat ovat sekä näin viihdyttäviä että näin rikkaita sisällöltään.

Suurimpiin Hollywood-ohjaajiin Wilderin tavoin kuulunut Howard Hawks on sanonut, että hyvässä elokuvassa on vähintään yksi loistava kohtaus eikä yhtään huonoa kohtausta. Auringonlaskun kadussa on pelkästään loistavia kohtauksia.

★★★★★

Elefanttimies (1980)

Tämä yhteenveto ei ole käytettävissä. Näytä postaus klikkaamalla tätä.

Paris qui dort (1923) ja Entr'acte (1924)

Näyttelijänä elokuvauransa aloittanut, mutta pian kameran toiselle puolelle siirtynyt René Clair (1898–1981) tuli tunnetuksi ranskalaisen avantgarden suunnannäyttäjänä ennen kuin hänestä tuli suosittu viihdefilmien tekijä ja "rutinoitunut ammattilainen". Hänen esikoiselokuvansa Paris qui dort ("Nukkuva Pariisi", Ranska 1923) on dadaistiseksi luonnehdittu Pariisi-kuvaus, jossa leikitellään hauskasti elävän kuvan ja paikoilleen pysäytetyn toiminnan vuorovaikutuksella. Eiffel-tornin yövartija huomaa eräänä aamuna, että kaupunki hänen jalkojensa juuressa on vaipunut ikään kuin horrokseen. Sen asukkaat ovat jähmettyneet niille sijoilleen, joilla ovat olleet tietyllä kellonlyömällä – esimerkiksi varas ja häntä takaa-ajava poliisi kesken askeleen. Ainoastaan lentokoneella kaupunkiin saapunut erikoinen seurue (lentäjä, miljonääri, salapoliisi, tämän kiinniottama rosvo ja "itsenäinen matkusteleva nainen") ovat hänen lisäkseen välttyneet mystiseltä efektiltä, jonka aiheuttajaksi paljastuu muuan kajahtanut tiedemies. Ennen kuin pakottavat tämän palauttamaan kaiken ennalleen, ei-affektoituneet ottavat tilanteesta kaiken mahdollisen hyödyn irti.

Sitä, mistä elokuvan mainio idea on lähtöisin, ei voi kuin arvailla. Oma arvaukseni on, että se on johdettu samantapaisista tuntemuksista kuin mitä itse olen kokenut esimerkiksi kuljeskellessani Helsingin keskustassa juhannuksena: autiossa, paikoilleen pysähtyneessä kaupungissa on omanlaistaan kauneutta, joka on löydettävissä vain niinä erityisinä hetkinä jolloin kaikki arkinen hyörinä on poissa. Elokuvan tarina on melko naiivi, mutta voi siinä nähdä syvempää sisältöäkin, kuten esimerkiksi huomioita inhimillisen moraalin venymisestä poikkeusoloissa ja rahan merkityksen katoamisesta silloin kun sen eteen ei tarvitse tehdä työtä. Mutta ei tätä luonnosmaista leffaa selvästikään ole edes yritetty tehdä kovin vakavasti otettavaksi. Charmikas se silti on, ja melko hauska.

Parikymmenminuuttinen Entr'acte ("Välinäytös", Ranska 1924) lienee se elokuva, johon Clairin maine avantgardistina ensisijaisesti perustuu. Pariisin Ruotsalainen baletti, La Ballet Suédois, tuotti sen alunperin dadaisti Francis Picabian luoman tanssiteoksen väliaikanumeroksi. Baletin päätähden Jean Börlinin ja kollegoidensa lisäksi elokuvassa esiintyvät ilmeisesti lähes kaikki baletin ja elokuvan tekemiseen jollakin tavalla osallistuneet aina käsikirjoittaja Picabiaa ja musiikista vastannutta Erik Satieta myöten; dadataiteilijat Marcel Duchamp ja Man Ray nähdään pelaamassa shakkia korkean rakennuksen katolla.

Elokuvan alkupuoli rakentuu villisti kuvatuista otoksista, joilla ei näytä olevan mitään yhteyttä toisiinsa. Mukana on mainittujen shakinpelaajien lisäksi muun muassa itsekseen liikkuva tykki, hyppelehtiviä miehiä, ilmapallopäisiä nukkeja sekä suoraan alapuolelta kuvattu tanssiva ballerina, joka yllättäen paljastuu parrakkaaksi mieheksi. Loppupuolen muodostaa juonellisesti yhtenäisempi kokonaisuus, jossa hautajaissaattue ryntää ajamaan takaa omille teilleen karannutta ruumisarkkua. Käytännössä kaikki ajankohtana tunnetut kuvailmaisulliset keinovarat – ristikuvat, päällekkäiskuvat, kuvan sumentaminen, hidastukset, nopeutukset, kuvan kääntäminen ylösalaisin, stop motion -tekniikka, montaasi jne. – on hyödynnetty elokuvaa tehtäessä, ja rytmi on useimpiin aikalaistuotoksiin verrattuna nopea. Vaikutelmani on, että elokuva on tehty täysin kieli poskessa ja hurlumhei-meiningillä ilman sen syvällisempiä pyrkimyksiä. Oli miten oli, elokuvallisten ilmaisukeinojen ja "puhtaan elokuvan" manifestina se toimii edelleen.

Näiden varhaisten Clairin ohjausten ideoita näkyy yhä käytettävän erityisesti musiikkivideoteollisuudessa. Tuskinpa kovin moni musiikkivideoaikakauden edustaja niitä kuitenkaan on nähnyt.

Arvosana molemmille elokuville: ★★★★★


Katsottu elokuvateatteri Orionissa Helsingissä.

Ei nimeä (2009)

Cary Fukunagan esikoisohjaus Ei nimeä (Sin nombre, Meksiko/USA 2009) sai parhaan ohjaajan ja kuvaajan palkinnot vuoden 2009 Sundancen elokuvajuhlilla. Väliamerikkalaisesta arkitodellisuudesta ponnistava trilleri alkaa hurjilla kuvilla Mara Salvatrucha -jengin Chiapasissa Etelä-Meksikossa sijaitsevan paikallisosaston väkivaltaisista initiaatiomenoista. Toisessa juonilangassa hondurasilainen teinityttö Sayra (Paulina Gaitan) lähtee isänsä ja setänsä kanssa hengenvaaralliselle muuttomatkalle kohti Yhdysvaltoja – ilman asiaankuuluvia papereita tietenkin. Draaman varsinaisena virtalähteenä on sitten tilanne, joka johtaa Sayran ja vaikeuksiin itsensä järjestäneen "Mara-soturi" Casperin (Edgar Flores) kohtaamiseen laittomia siirtolaisia kuskaavan tavarajunan katolla.

Casperin oppipoika Smiley (Kristyan Ferrer) ja pelottava jengipomo Lil' Mago (Tenoch Huerta Mejia) ovat muita keskushenkilöitä tarinassa, joka tietenkin on äärimmilleen dramatisoitu ja viime kädessä melko ennalta-arvattavakin käänteissään, mutta joka kuitenkin onnistuu vakuuttamaan autenttisen tuntuisilla kuvauksilla väkivaltaisesta jengielämästä ja laittomien siirtolaisten epätoivoisesta vyörystä kohti pohjoista. Kyllä tämä ainakin minun maailmankuvaani jonkin verran avarsi. Fukunaga on myös kirjoittanut käsiksen ja kuulemma itsekin matkannut junien katoilla sitä valmistellessaan. Vaikuttavaa työtä kaiken kaikkiaan.

★★★★★

Katsottu DVD:ltä.
Elokuvan traileri on katsottavissa tästä:
http://www.imdb.com/video/screenplay/vi3564177177/

2011: Elokuvaseikkailu

Elokuvateattereiden yleisömäärä laski kuulemma viisi prosenttia vuonna 2011 (http://www.hs.fi/kulttuuri/Elokuvateattereiden+yleisömäärä+laski+viisi+prosenttia+vuonna+2011/a1305552542936). 
Minua siitä ainakaan ei voi syyttää, sillä kävin vuoden 2011 aikana elokuvissa 54 kertaa, mikä on tarkalleen 980 (yhdeksänsataakahdeksankymmentä) prosenttia enemmän kuin edellisenä vuonna. Tosin vain noin kaksi viidesosaa elokuvissakäynneistäni kohdistui ensi-iltaelokuvien näytöksiin, loput olivat elokuva-arkiston (nykyisin virallisesti Kansallinen audiovisuaalinen arkisto eli KAVA) näytöksiä tai festivaalinäytöksiä (Espoo Ciné, R&A).

Suurin yksittäinen syy näin merkittävään aktivoitumiseeni lienee ollut se, että kahden hengen taloudessamme luovuttiin runsas vuosi sitten kokonaan televisiosta. Väliaikaiseksi tarkoitettu ratkaisu on toistaiseksi jäänyt voimaan, kun olemme huomanneet, että ilman televisiotakin pärjää. Samasta syystä myös elokuvalevyjen keräilyharrastus on hiipunut. Hyvä niin, sillä havaintojeni mukaan aitoa elokuvateatterikokemusta ei paraskaan kotiteatteri pysty päihittämään. Joitakin kymmeniä elokuvia on silti tullut katsottua myös joko DVD-formaatissa tai netin kautta läppärin näytöltä. DVD- ja Blu-Ray-levythän ovat oiva keino tutustua lähemmin itselle tärkeisiin elokuviin, ja toisaalta niiden avulla on hyvä paikata olennaisia aukkoja elokuvasivistyksessä, jos muunlaista mahdollisuutta ole.

Todettakoon aluksi tilastollisena faktana, että viime vuoden elokuvissakäyntini jakaantuivat elokuvateattereittain seuraavasti: Orion (Kansallisen audiovisuaalisen arkiston teatteri, Helsinki) 25 käyntiä, Bio Rex Sello (Espoo) 12 käyntiä, Kinopalatsi (Helsinki) 8 käyntiä, Maxim (Helsinki) ja Bio Rex (Helsinki) 3 käyntiä, Flamingo (Vantaa), Kino Myyri (Vantaa) ja Kino Tulio (toinen KAVA:n teatteri, Helsinki) yksi käynti. Finnkinon lippulaivateatterissa Tennispalatsissa en siis käynyt vuoden 2011 aikana kertaakaan – miksi, sitä sopii arvailla. Toinen kiintoisa huomio on, että Espoon Bio Rex on noussut eniten käyttämäkseni ensi-iltaleffojen katselupaikaksi, vaikka itse asun Vantaalla. Orionin asemaa kärjessä ei silti mikään horjuta.

Todettakoon lisäksi, että katsomistani elokuvista neljätoista oli amerikkalaisia, kymmenen ranskalaisia, kahdeksan italialaisia, neljä suomalaisia, neljä venäläisiä tai neuvostoliittolaisia, kaksi brittiläisiä ja kaksi turkkilaisia; belgialaisia, eteläkorealaisia, espanjalaisia, iranilaisia, japanilaisia, kanadalaisia, meksikolaisia, puolalaisia, ruotsalaisia, saksalaisia, tanskalaisia ja unkarilaisia elokuvia näin kutakin yhden. Tarjonta on siis (pääkaupunkiseudulla) ollut suhteellisen laajaa, kun KAVA:n teatterit ja festarinäytännöt lasketaan mukaan. Se, että nähtyjä elokuvia on enemmän kuin elokuvissakäyntejä, johtuu siitä, että olen huomioinut myös kaksi toisen elokuvan näytöksen yhteydessä esitettyä lyhytelokuvaa. Vanhimmat näkemäni elokuvat ovat vuodelta 1913, uusimmat luonnollisesti viime vuodelta.

Mitkä sitten olivat niitä sykähdyttävimpiä leffaelämyksiä vuonna 2011? Pakko todeta, että kaikkein sykähdyttävin taisi olla Huuliharppukostajan (C’era una volta il West / Once Upon a Time in the West, 1968) näkeminen alkuperäiseen loistoonsa restauroituna laitoksena loppuunmyydyn Orionin kankaalta, Sergio Leonen käsikirjoittajakumppanin Sergio Donatin juhlistaessa tapahtumaa läsnäolollaan. Tähän aikakauden murrosta kuvaavaan elegiseen westerniin en näköjään ole vähääkään kyllästynyt vielä kymmenenkään katselukerran jälkeen. Päinvastoin, yhä se saa aikaan kylmiä väreitä tavalla, johon harva elokuva pystyy. Todella vaikuttava oli suurelta kankaalta nähtynä myös Leonen joutsenlauluksi jäänyt myöhempi mestariteos Suuri gangsterisota (Once Upon a Time in America, 1984). Tuskin milloinkaan on elokuvassa käsitelty ystävyyden, petturuuden ja menetettyjen unelmien tematiikkaa yhtä sykähdyttävästi kuin siinä.

Edellämainitut Leonen elokuvat näytettiin osana Orionin “Vain muutaman Sergion tähden” -esityssarjaa, josta kävin katsomassa myös Leonen ohjaukset Vain muutaman dollarin tähden (Per qualche dollaro in più, 1965) ja Taistelu Rhodoksesta (Il colosso di Rodi, 1961). Viimeksimainittua sandaaliseikkailua en ollutkaan aiemmin nähnyt. Mielelläni olisin tutustunut myös kahden muun esillä olleen Sergion, Corbuccin ja Solliman, tuotantoon, mutta Orionin syyskauden tarjonta oli kertakaikkiaan liian herkullinen eikä kaikkea ollut mahdollista ahmia. Elokuvistakin voi näet tulla ähky. Esimerkiksi sellaisia harvoin nähtävillä olevia tapauksia kuin Pompeijin viimeiset päivät  (Gli ultimi giorni di Pompei, 1913) en halunnut missata, koska elokuvan varhaishistorian kartoittaminen on minulla vielä alkutekijöissään. Lähes sata vuotta vanhan elokuvan katsominen elokuvateatterissa on sitäpaitsi aina jännä kokemus, kuin pieni aikamatka. Tärkeää oli päästä näkemään myös italialaisen neorealismin avainteoksiin kuuluva Rooma – avoin kaupunki (Roma, città aperta, 1945), joka odotusteni mukaisesti tärisytti nyt ihan eri tavalla kuin parikymmentä vuotta sitten, jolloin sen edellisen kerran näin. En myöskään malttanut jättää väliin esimerkiksi tuoretta 4K-restauraatiota Scorsesen Taksikuskista (Taxi Driver, 1976), joka tässä muodossaan näyttikin todella upealta.

Orionin alkuvuoden ohjelmasta jäivät mieleen, lähinnä haltioittavien loppukuviensa ansiosta, Andrei Tarkovskin Nostalgia (Nostalghia, 1983) ja Uhri (Offret, 1986), joita en aiemmin ollut nähnyt. Ilokseni panin merkille, että lumesta ja pakkasesta huolimatta Tarkovski sai kansan liikkeelle: tupa oli kummallakin kerralla täysi ja kiemurteleva lippujono ulottui kadulle asti. Modernin “taide-elokuvan” peruspilareihin kuuluva Alain Resnaisin ohjaus Viime vuonna Marienbadissa (L’Année dernière à Marienbad, 1961) vietteli elegantilla kuvien tanssillaan, mutta ehkä vieläkin vaikuttavampi oli unkarilaisen pitkien otosten mestarin Béla Tarrin hypnoottinen Werckmeister Harmonies (Werckmeister harmóniák, 2000). Tarrin jo legendaarisen maineen saavuttaneen "magnum opuksen", seitsentuntisen Sátántangón (1994) esityksen jouduin valitettavasti aikataulusyistä jättämään väliin. Muun muassa Kurosawan Yojimbo (Yôjinbô, 1961) ja Truffaut’n Amerikkalainen yö (La nuit américaine, 1973) kuuluivat niin ikään Orion-vuoden kohokohtiin.

Toisessa KAVA:n teatterissa Kino Tuliossa näin Martin Scorsesen johdolla restauroidun version Powell & Pressburgerin balettiklassikosta Punaiset kengät (The Red Shoes, 1948), jonka hehkuvat Technicolor-värit pääsivät tällä tavoin tarjoiltuna täysin oikeuteensa. Luullakseni oman aikansa rohkeinta näkemyksellisyyttä edustava tanssidraama tarjosi myös kiinnostavan vertailukohdan erääseen toiseen balettielokuvaan, josta kerron kohta.

Uusien elokuvien parhaat

Vuonna 2011 Suomessa kaupallisen ensi-illan saaneista elokuvista kaikkein voimakkaimmin tunteita ravisteli ehkä Darren Aronofskyn ohjaama balettipsykoilu Black Swan (2010). Ainakaan mikään muu elokuva ei meillä kotona saanut aikaan yhtä kiihkeää keskustelua kuin tämä häiriintynyt Joutsenlampi-variaatio, johon voi suhtautua vaikkapa varoittavana esimerkkinä liiallisesta paineensietokyvyn uhmaamisesta. Vuoden liikuttavin leffa oli kenties Sylvain Chomet’n perinteisellä tekniikalla toteuttama piirrosanimaatio Illusionisti (L’illusionniste, 2010), Jacques Tati -vainaan toteutumattomaan käsikirjoitukseen pohjautuva kertomus modernisoituvan maailman jalkoihin jäävästä silmänkääntäjästä. Visuaalisesti häikäisevin ja taiteellisesti kunnianhimoisin taas oli Terrence Malickin The Tree of Life (2011), elämän tarkoitusta runollisesti pohtiva isä-poika-suhteen kuvaus. Kunnianhimoisuudessaan lähes viimemainitun veroinen, ja ärsyttävyydessään sen ylittävä, oli Lars von Trierin synkeä maailmanlopun visio Melancholia (2011).

Todenmakuisinta dramatiikkaa tarjosi ensi-iltaelokuvista iranilaisen Asghar Farhadin ohjaama Nader ja Simin: Ero (Jodaeiye Nader az Simin, 2011), jossa arkista avioerodraamaa käytetään ovelana ikkunana Iranin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Sen rinnalle on nostettava alkusyksyn festaritarjonnasta kaksi elokuvaa, joita ei ainakaan vielä ole Suomessa tuotu kaupalliseen levitykseen. Belgialaisten Dardenne-veljesten neorealistiseksi luonnehdittu kasvukuvaus The Kid with a Bike (Le gamin au vélo, 2011) säväytti riipaisevalla tarinalla isänsä hylkäämästä ja tätä epätoivoisesti etsivästä pojasta; turkkilaisen Nuri Bilge Ceylanin Once Upon a Time in Anatolia (Bir Zamanlar Anadolu’da, 2011) taas johdatteli tunnelmallisilla pitkillä kuvillaan pohtimaan yhteiskunnallisiin hierarkioihin, byrokratiaan ja kuolemanrangaistuksen oikeutukseen liittyviä kysymyksiä.

Kevyemmän, viihteellisemmän linjaston kärkipäässä ovat Woody Allenin ihanasti hupsu Pariisin-ylistys Midnight in Paris (2011) ja Hergén sarjakuviin perustuva Steven Spielbergin animaatio Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin: The Secret of the Unicorn, 2011). Perinteistä juonivetoista genre-elokuvaa toimivimmillaan edustivat näiden lisäksi Coen-veljesten komea western-päivitys Kova kuin kivi (True Grit, 2010) ja tanskalaisen Nicolas Winding Refnin Hollywood-debyytti, sankaruuden olemustakin tutkaileva ärhäkkä trilleri Drive (2011).

Vielä on mainittava kaksi omaperäistä, aina kiinnostavaa tyyliniekkaa: Pedro Almodóvar ja Aki Kaurismäki. Almodóvarin tuotannon pimeämpää puolta edustava Iho jossa elän (La piel quel habito, 2011) sisältää varmastikin vuoden hätkähdyttävimmät juonenkäänteet, kun taas Kaurismäen siirtolaisteemainen Le Havre (2011) saa pisteitä tyylin rikkeettömyyden lisäksi sadunomaisesta optimismistaan, joka tekee siitä yhden vuoden sympaattisimmista elokuvista.

Alkuvuoden suosikeista Oscareita kahminut Kuninkaan puhe (The King’s Speech, 2010) oli vähän liian yllätyksetön ja varman päälle tehdyn oloinen säväyttääkseen minua toden teolla, mutta Colin Firthin pääosasuoritusta Englannin änkytysongelmaisena kuninkaana Yrjö VI:nä ei ole suotta ylistetty. Samalla tavalla myös Natalie Portmanin suoritus Black Swanin kunnianhimoisena mutta hauraana balettitanssijana on kaiken osakseen saaman suitsutuksen arvoinen. Vaikutuksen tehneistä vähemmän huomiota saaneista näyttelijöistä haluan nostaa esiin nuoren Hailee Steinfeldin, joka Kova kuin kivi -elokuvan määrätietoisena teininä jättää jopa päätähti Jeff Bridgesinkin varjoonsa.

Koska olen vahvasti kuvaorientoitunut elokuvien katselija, sanottakoon vielä sananen myös elokuvaajien kunniaksi. Visuaalisesti sykähdyttävimpiä vuoden 2011 leffoista ovat ehdottomasti olleet The Tree of Life (kuvaaja: Emmanuel Lubezki) ja Melancholia (kuvaaja: Manuel Alberto Claro). Niiden kaikkein elämyksellisimmät visiot on kuitenkin luotu suurelta osin tietokoneen avulla. Niinpä toteankin, että elokuvauksellisesti palkitsevimpia viime vuoden leffoista ovat olleet Kova kuin kivi (kuvaaja: Roger Deakins) ja Once Upon a Time in Anatolia (kuvaaja: Gökhan Tiryaki).

Kaikkein lumoavin viime vuonna näkemäni yksittäinen otos on kuitenkin ollut italialaisen maalaiskylän kiireetöntä elämää seurailevassa Le quattro volte -teoksessa (2010). Tuon otoksen vaikuttavuus ei tosin varsinaisesti ole kuvaaja Andrea Locatellin, vaan joko käsittämättömän taidokkaan ohjauksen (Michelangelo Frammartino) tai ihmeenomaisen sattuman ansiota. Jos yrittäisin tässä kuvailla, mitä tuossa yhden otoksen kohtauksessa tapahtuu, en tekisi sille oikeutta. Sen sijaan kehotankin lukijaa etsimään kyseisen elokuvan käsiinsä ja toteamaan asian itse. Valitettavasti se ei välttämättä tule olemaan helppoa, sillä tätä rauhallisesti soljuvaa vuorosanatonta festivaalitärppiä tuskin nähdään kaupallisessa ohjelmistossa ainakaan Suomen valkokankailla.

Tällaiset elokuvat minuun siis eniten kolahtivat vuonna 2011. Paremmuusjärjestykseen en näitä tässä vaiheessa edes yritä laittaa, onhan muutama olennainen leffa vielä kokonaan näkemättäkin. Yleisvaikutelmaksi joka tapauksessa jää, että vuosikerta on ollut laadukas ja leveäkärkinen. Nyt kohti uusia elokuvaelämyksiä.