Beasts of the Southern Wild (2012)

Beasts of the Southern Wild, USA
Ohjaus Benh Zeitlin

Aina välillä pulpahtelee esiin sympaattisia pikkuelokuvia, jotka saavat niin kriitikot kuin tavalliset katsojatkin kautta maailman rakastumaan itseensä. Benh Zeitlinin esikoisenaan ohjaama ja yhdessä Lucy Alibarin kanssa kirjoittama, osin amatöörivoimin toteutettu Beasts of the Southern Wild on tällainen tapaus.

Alibarin omaan näytelmään perustuva maagisen realismin kyllästämä tarina kertoo Hushpuppy-nimisestä pikkutytöstä, joka elää mystisestä sairaudesta kärsivän juoppoisänsä kanssa pahaisessa hökkelikylässä New Orleansin tai jonkin vastaavan kaupungin liepeillä Yhdysvaltojen etelärannikolla. Saari, jossa kylä sijaitsee, on eristetty mantereesta tulvapadolla, ja ihmiset elävät siellä oman onnensa nojassa. Hirmumyrsky uhkaa seutua – ja vie saapuessaan Bathtubin asukkailta suuren osan siitäkin vähästä mitä heillä on. Ei kuitenkaan tärkeintä voimavaraansa eli halua välittää ja huolehtia toisistaan.

Hushpuppyn isän voi nähdä työtä vieroksuvana vastuuntunnottomana renttuna mutta myös miehenä, joka kasvattaa tyttärestään kaltaistaan, kaloja paljain käsin pyydystävää selviytyjää. Miten vain, Hushpuppylle hän on elämän tukipilari, jonka tarinoissa poissaoleva äiti saa myyttiset mittasuhteet. Missä äiti on? Mitä hänelle on tapahtunut? Sitä ei selitetä, ja moni muukin seikka tarinassa jää katsojan tulkintojen varaan.

Tiukasti Hushpuppyn kokemusmaailmassa pitäytyvä elokuva sekoittaa fantasia-aineksia dokumentaarimaiseen realismiin siten, että aina ei ole selvää mikä todella tapahtuu ja mikä on vain lapsen mielikuvitusta. Vertauskuvallisen kasvutarinan puitteissa kosketellaan myös sellaisia suuria teemoja kuin luonnosta vieraantuminen ja ihmisyksilön merkitys osana universumia. Vertaukset Terrence Malickin leffoihin ja erityisesti The Tree of Lifeen eivät siis ole tuulesta temmattuja.

Elokuvan aseistariisuvin ainesosa on sen mahtava pääosanesittäjä, kuvausten aikana vasta kuusi vuotta täyttänyt Quvenzhané Wallis. Hän on ilmiö. Naispääosan Oscar-ehdokkuutta pidän silti hienoisena liioitteluna. Wink-isää esittävä Dwight Henry tekee myös varsin vaikuttavan näyttelijäsuorituksen ainakin siihen nähden, ettei hänkään ole aiemmin näytellyt. Henry on oikeasti ammatiltaan leipuri.

Sieltä täältä vaimeana kantautuvat kriittiset äänet ovat soimanneet elokuvaa kurjalistoelämän romantisoinnista. Tällekin näkökannalle on kieltämättä hyvät perusteet. Minua romantisointi ei häiritse. Kysehän on eräänlaisesta sadusta, jonka tarkoitus on pysäyttää meidät pohtimaan mikä elämässä on kaikkein tärkeintä.

Zeitlinista tulemme kuulemaan vielä, ja ehkä Wallisistakin. (19.2. Kinopalatsi)

+ originelli idea
+ mahtava pääosanesittäjä
+ tunnetta enemmän kuin budjettia
– odotin silti enemmän itse tarinalta

★★★★★

Django Unchained (2012)

Django Unchained, USA
Ohjaus Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon uutuus on verevä länkkärin ja orjadraaman yhdistelmä. Nimellään ja tunnusmusiikillaan se tekee kunniaa Sergio Corbuccin ohjaamalle italowesternklassikolle Nimeni on Django (1966), mutta juuri muuta yhteistä näillä leffoilla ei ole. Alkuperäinen Django Franco Nero sentään kuitenkin näyttäytyy Django Unchainedissakin yhdessä kohtauksessa. Tietenkin Mr. Tarantino tyylilleen uskollisesti tarjoilee monia muitakin pieniä makupaloja Shaftinsa ja Mandingonsa tuntevien leffaviittausbongareiden iloksi.

Django Unchained kertoo Django-nimisestä neekeriorjasta (Jamie Foxx), jonka persoonallinen immigranttipalkkionmetsästäjä Dr. King Schultz (Christoph Waltz) tarinan alussa vapauttaa. Tai tarkemmin sanottuna ostaa. Schultz on nimittäin saanut tietoonsa, että Django tuntee ulkonäöltä ne kolme etsintäkuulutettua roistoa, joita hän on paraikaa jäljittämässä, ja diiliin kuuluu, että Django saa vapautensa kun hän on ensin auttanut Schultzia löytämään ja tappamaan nuo teksasilaisella plantaasilla työskentelevät lurjusveljekset.

Näin tapahtuukin. Mutta kaikki tämä on vasta esinäytöstä varsinaiselle tarinalle, jossa Schultz lyöttäytyy Djangon kanssa kimppaan tämän lähtiessä pelastamaan rakasta Broomhilda-vaimoaan, jonka uskoo löytyvän Calvin Candie -nimisen häikäilemättömän mississippiläisporhon (Leonardo DiCaprio) plantaasilta. Saksalaissyntyinen Schultz kiinnostuu tapauksesta kuultuaan, että Broomhildan entinen omistaja on ollut saksalainen ja että tämä siitä johtuen myös osaa puhua saksaa.

Elokuva on taattua Tarantino-laatua niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää on ohjaaja-käsikirjoittajan ilmiömäinen kyky luoda mehukkaita tyyppejä, löytää oikeat näyttelijät niitä esittämään ja kuljettaa tarinaa viihdyttävästi. Arveluttavampaa on yliampuvan brutaalina leimahteleva väkivalta, josta vieläpä revitään irti hersyvää huumoria.

Djangon kunniaksi on kyllä sanottava, että se myös pakottaa katsojan puntaroimaan väkivallan oikeutusta ja omaa suhtautumistaan siihen eri tilanteissa. Kohtaus, jossa Django – epäröiden, Schultzin painostamana – ampuu väijyksistä erään lainsuojattoman tämän pojan silmien eteen, on mainio esimerkki. Koin sitä katsellessani oloni kiusaantuneeksi, ja uskon sen olevan tarkoituskin. Verisen kliimaksin, ja sen myötä koko elokuvan, voi niin ikään halutessaan nähdä eräänlaisena sankaruuden käsitteen uudelleenarviointina.

Tarinaltaan Django Unchained on puhdas aikuisten satu, joka kuitenkin kiinnostavasti tuo päivänvaloon eräitä Yhdysvaltojen historian häpeällisimmistä ja merkillisimmistä piirteistä. Rikkaat, moniulotteiset henkilöhahmot ovat sen suurin voimavara. Erityismaininnan ansaitsee niistä kaikkein ristiriitaisin, Samuel L. Jacksonin mahtavasti tulkitsema Candien "kotiorja" Stephen. Todella herkullinen hahmo on myös Candie itse: omasta mielestään hyvinkin sivistynyt herra Pääoma, jonka mukaan mustien orjuuttamiselle on tieteelliset perusteet. Leonardo DiCaprio nauttii silminnähden saadessaan kerrankin esittää tällaista emäkusipäätä.

Se, että Christoph Waltzin esittämä korostetusti saksalainen palkkionmetsästäjä on elokuvan valkoisista henkilöhahmoista ainoa, joka ei suhtaudu mustiin rasistisesti, on taas poliittis-historiallisine ulottuvuuksineen mainio sisäpiirivitsi. Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissahan Waltz esitti samantapaista hahmoa, jonka peräänantamattomuuden natsina ohitti vain hänen häikäilemätön opportunisminsa. Schultz edustaa selvästi samaa ihmistyyppiä, mutta tämä paskiainen sentään omaa jonkin verran kunniantuntoakin.

Django Unchained on Tarantino-elokuvaksi myös epätavallisen tunteellinen. Djangon ja Broomhildan jälleennäkeminen on rakennettu niin, että se ei voi olla koskettamatta sydämellä varustetun katsojan sisintä. Asiaa auttaa taustalla soiva, Ennio Morriconen säveltämä ja Elisa Toffolin laulama kaunis "Ancora qui" -balladi. Tällaiset elähdyttävät tuokiot saavat antamaan anteeksi muutamat ylilyönnit ja tarpeettomat veriroiskeetkin. (5.2. Finnkino Flamingo)

+ herkulliset hahmot
+ loistavat näyttelijävalinnat
+ viihdyttävä tarina historiallisesti kiinnostavalla sisällöllä
− veriroiskeilta ei voi välttyä

★★★★★