Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (2011)

Arvaisitko, että tämä mies on yksi Britannian tiedustelupalvelun
teräväpäisimmistä salaisista agenteista?

Kovasti ovat kriitikot kehuneet ruotsalaisen Tomas Alfredssonin ohjaamaa John Le Carré -filmatisointia Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja (Tinker, Tailor, Soldier, Spy, Ranska/Saksa/Iso-Britannia 2011). Onhan se kieltämättä tyylikkäästi toteutettu vakoiluleffa, erityisen ansiokas todenmakuisuudessaan ja tunkkaisessa tunnelmallisuudessaan. James Bondin ja Ethan Huntin satumaailmoista tässä ollaan kaukana.

Gary Oldman on pääosassa Britannian tiedustelupalvelun agentti George Smileynä, joka tultuaan ensin "erotetuksi" saa salaiseksi tehtäväkseen selvittää, kuka hänen virkahierarkiassa ylimmillä portailla toimivista kollegoistaan on Neuvostoliitolle tietoja vuotava myyrä. Eletään siis kylmän sodan aikaa, noin vuotta 1974. Colin Firth, Ciarán Hinds, Toby Jones ja David Dencik näyttelevät Oldmanin kollegoita ja veteraani John Hurt porukan pomoa, jolle käy kalpaten heti alkumetreillä. Lisäksi kuvissa vilahtelee melkoinen joukko vakoiluorganisaation muita jäseniä. Heistä eniten tilaa saavat alun Budapest-operaatiossa melkein hengestään pääsevä Mark Strong, Smileyn luottomiehenä hääräävä Benedict Cumberbatch ja venäläiseen mysteerinaiseen epätoivoisesti rakastunut Tom Hardy.

Hoksottimet joutuvat töihin tätä ankeanharmaata agenttielämän kuvausta katsellessa, sen verran monisäikeinen on sen juonikudos ja sen verran sirpaleinen sen rakenne. Kaksoisagentin henkilöllisyyden paljastuminen tuntuu kuitenkin lopulta sivuseikalta tarinassa, jossa mutkikkaat henkilösuhteet ja yleinen epäluuloisuuden ilmapiiri ovat kaikkein olennaisinta. Kuvat kannattaa katsoa tarkkaan, sillä "asiat eivät aina ole sitä miltä näyttävät". Ainakaan tätä agenttirainaa ei pääse yliampuvista toimintajaksoista tai muista epäuskottavuuksista moittimaan. Tunnetasolla se jätti minut aika kylmäksi, mutta kenties niin on tarkoituskin. Siinä maailmassa, jota elokuva kuvaa, ei tunteiluun näet liiemmälti ole varaa.

Oldman saattaa Smileynä hyvinkin tehdä uransa tähän mennessä parhaan roolisuorituksen, mihin viittaa myös uran ensimmäinen Oscar-ehdokkuus. Vähäeleisyydessään tyylikästä tulkintaa kyllä avittavat taitava maskeeraus – roolihahmo on huomattavasti 54-vuotiasta näyttelijää vanhempi – ja erityisesti Smileyn tavaramerkkinä toimivat kekkoslasit, joista Oldman, Alfredsson ja kuvaaja Hoyte van Hoytema ottavat kaiken mahdollisen hyödyn irti. Monia muitakin hyviä näyttelijäsuorituksia elokuvassa on – jostakin syystä pidin erityisesti nuoresta Cumberbatchistä – ja se on myös kuvattu ja lavastettu upeasti. Yhtenä kuvauksellisesti hienona ratkaisuna jäi mieleeni kohtaus, jossa Oldman hiillostaa Dencikiä lentokentällä: erikoispitkän teleobjektiivin (kuulemma 2000-millinen) ansiosta näyttää siltä, että taustalla rullaava lentokone miltei ajaa näyttelijöiden päälle, vaikka se todellisuudessa seisahtuu kymmenien metrien päähän.

Seuralaisen ensikommentti elokuvasta oli: "En ymmärtänyt tästä mitään." Ihmeempiä värinöitä se ei minussakaan heti saanut aikaan, mutta mitä enemmän elokuvaa ajattelen, sitä paremmalta se alkaa tuntua. Päivänselvää on, että tämä pitää nähdä uudestaan. (Katsottu Kinopalatsissa Helsingissä 12.3.)

★★★★★

The Artist (2011)

George Valentinin (Jean Dujardin) ja Peppy Millerin
(Bérénice Bejo) ensikohtaaminen.

Michel Hazanaviciusin ohjaama ja käsikirjoittama mykkäelokuvapastissi The Artist (The Artist, Ranska 2011) esiteltiin yleisölle ensi kerran Cannesin elokuvajuhlilla viime keväänä. The Guardianin Peter Bradshaw'n innostunut arvio herätti minussakin suuren kiinnostuksen, jota elokuvan myöhempi maailmanlaajuinen menestys on entisestään kasvattanut. Vaikka Robert De Niron johtamalta Cannesin juryltä ei pääpalkintoa vielä herunutkaan, eikä vielä Euroopan elokuva-akatemialtakaan, on The Artistin myöhempi voittokulku nimittäin ollut suorastaan satumainen. Aikamoinen saavutus ranskalaiselle mykkäleffalle on esimerkiksi se, että se on nimetty vuoden 2011 parhaaksi elokuvaksi sekä Ranskan, Britannian että Yhdysvaltojen elokuva-akatemioitten toimesta.

Odotukset olivat siis tämän leffan suhteen poikkeuksellisen korkealla. Täyttyivätkö ne? No kyllä täyttyivät!

The Artist on hyvää tuulta ja charmia pursuava romanttinen aikuisten satu, joka kertoo mykkäelokuvan ja äänielokuvan murroksesta 1920-luvun lopun ja 1930-luvun alun Hollywoodissa. Päähenkilö George Valentin (Jean Dujardin) on Kinograph-yhtiön suurin tähti, joka pitää äänielokuvaa hömpötyksenä ja kieltäytyy jääräpäisesti puhumasta valkokankaalla senkin jälkeen kun hänen oma suosionsa alkaa hiipua. Elokuvan alussa hän joutuu sattumalta samaan valokuvaan yhden ihailijansa, tanssityttö Peppy Millerin (Bérénice Bejo) kanssa ja kohtaa tämän myöhemmin uudestaan seuraavan elokuvansa kuvauksissa. Rakkaus leimahtaa erinomaisen kekseliäästi toteutetun yhteisen tanssikohtauksen aikana.

Pian kuitenkin huomataan, että mykkäelokuvien ja mykkäelokuvatähtien aikakausi on ohi. Kansa janoaa tuoreita, puhuvia kasvoja, juuri sellaisia kuin Peppy. Pirtsakan kaunottaren ura lähteekin hurjaan nousukiitoon samalla kun Valentinin suosio kääntyy jyrkkään laskuun. Se on kova paikka itseään suurena taiteilijana pitävälle miehelle. Kellepä ei olisi. Tähti on syntynyt Laulavien sadepisaroiden puitteissa siis, kourallisella Auringonlaskun katua höystettynä ja 1920-luvun viihdefilmien tyylillä tarjoiltuna. Tämmöinen keitosko muka toimii? No toimii todellakin.

Jean Dujardin ja Uggy.

En tiedä yhtään kriitikkoa, johon The Artistin charmi ei olisi purrut, mutta joidenkin mielestä se on vain onnistunut pastissi, ei enempää. Elokuva on muka liian kevyt sisällöltään voidakseen nousta aikamme todellisten merkkiteosten joukkoon. Esitän eriävän mielipiteen. On totta, ettei The Artist juonen tasolla tarjoa mitään maailmoja mullistavaa, mutta ei sen tarvitsekaan, jos ja kun tunnetta piisaa. Ja kivestä täytyy sellaisen ihmisen sydämen olla, jota tämä suu virneessä kerrottu kuvaus miehisestä ylpeydestä ja sen voittamisesta ei kosketa. Toisaalta kuten laatuelokuvissa aina, tässäkin juoni on pelkkä pinta. Elokuvan varsinainen sisältö on kuvissa, jotka paitsi huokuvat rakkautta (amerikkalaisen) elokuvan kultakautta kohtaan myös muistuttavat miten mahtava ilmaisuväline elokuvakamera onkaan. Sanoja ei tarvita, kun annetaan kuvien puhua. Ja vaikka The Artistia markkinoidaankin mykkäleffana, tarjoaa se mojovia yllätyksiä myös ääniraidalla.

Tämmöinen uhkayritys voisi kaatua moneen asiaan, kuten esimerkiksi näyttelijöihin. Mutta The Artist ei kaadu. Pääosan vetävä ja roolistaan ansaitusti Oscarilla palkittu Jean Dujardin olisi karismallaan ja taidoillaan hyvinkin pärjännyt Douglas Fairbanksille, John Gilbertille, Rudolp Valentinolle ja muille mykkäelokuvasuuruuksille, joiden kohtalot hänen roolihahmossaan kiteytyvät. Samalla tavalla valovoimainen on myös ohjaajan vaimo Bérénice Bejo, jonka esittämää hahmoa on verrattu muun muassa Marion Daviesiin ja Clara Bowiin. John Goodman, James Cromwell ja Penelope Ann Miller tekevät hienot sivuroolit studiopomona, autonkuljettajana ja Valentinin vaimona. Erityismaininnan ansaitsee vekkuli jackrussellinterrieri Uggy, jolla on tärkeä rooli päähenkilön uskollisimpana ja kallisarvoisimpana ystävänä. Monien mielestä sille olisi pitänyt myöntää oma erikois-Oscar.

Meitä filmihulluja The Artist hemmottelee myös lukemattomilla viittauksilla Hollywoodin kultakauden elokuviin. Yksi kaunis esimerkki on tyylikkäästi käytetty lainaus Bernard Herrmannin Hitchcockin Vertigoon säveltämästä scoresta. Ludovic Bourcen suurenmoisella alkuperäismusiikilla on tietysti myös olennainen merkitys kokonaisuudessa. Bource saikin ansaitun Oscarin samoin kuin pukusuunnittelija Mark Bridges, ohjaaja Hazanavicius ja itse elokuva.

Lyhyesti sanottuna The Artist on sydämellisimpiä, viihdyttävimpiä ja elokuvalliselta toteutukseltaan täydellisimpiä leffoja mitä olen nähnyt aikoihin, silkkaa nautintoa alusta loppuun kuten seurueemme toinen jäsen asian ilmaisi. Elokuvan taiteelliset vastuuhenkilöt ovat aiemmin kunnostautuneet parilla OSS 117 -sarjan agenttiparodialla, joten täytyypä ruveta tähyilemään tilaisuuksia nähdä nekin. Mielenkiinnolla jäädään myös odottamaan, mitä tämä sama porukka keksii seuraavaksi tehdä. Rima on nostettu melko korkealle. (Katsottu Flamingossa Vantaalla 6.3.)

★★★★★

Muut helmikuun leffat

Yhteenveto niistä helmikuussa katsomistani elokuvista, joista en ole kirjoittanut erillistä artikkelia.

EROTTAMATTOMAT (Suomi 2008)

Tarja Kylmän käsikirjoittamassa ja Hanna Maylettin esikoispitkänään ohjaamassa ihmissuhdesopassa on ihan kiinnostava aihio. Tiina Lymi ja Minna Haapkylä näyttelevät erilaisia siskoksia tarinassa, joka käsittelee kasvattiäidin ja biologisen äidin suhdetta lapseen. Toisen exää ja toisen nykyistä miestä näyttelee Jorma Tommila ja tytärtä/tytärpuolta Kaneli Johansson. Hyvästä yrityksestä huolimatta ei tämä minua oikein innostanut. Näyttelijät hoitavat kyllä hommansa ihan mallikkaasti, mutta draamassa ei mielestäni ole imua niin paljon että sadan minuutin kesto tulisi perustelluksi. Loppuratkaisua en enää edes muista, niin mieleenpainuva se oli. (Katsottu Yle Areenasta 3.2.)

★★★★★


A NIGHT IN THE SHOW (USA 1915)
THE BANK (USA 1915)
SHANGHAIED (USA 1915)
THE BURLESQUE ON CARMEN (USA 1915)

Sairastelupäivien ratoksi tuli katseltua valikoima Charles Chaplinin Essanay-yhtiölle tekemiä lyhäreitä. Kaikkien aikojen suurimman koomikon tulevasta neroudesta näissä näkyy korkeintaan häivähdys siellä täällä, mutta näytteinä ajalta, jolloin Chapen oma tyyli oli vasta hahmottumassa, nämäkin ovat näkemisen arvoisia.

Teatteriin sijoittuvassa A Night in the Show -elokuvassa Chape nähdään kaksoisroolissa flirttailevana keikarina ja häiriköivänä juoppona. Hauskin kohta on alussa, kun keikari-Charlie etsii omaa istumapaikkaansa. The Bank -leffassa tavataan tuttu Charlie-kulkuri, joka on pestattu pankkiin siivoojaksi ja joka yrittää tehdä vaikutusta pikakirjoittaja Edna Purvianceen. (Purviance on mukana myös A Night in the Show'ssa kuten muissakin valikoiman filmeissä.) Tässäkin hauskin kohta on alussa, kun Charlie saapuu työmaalleen hyvinkin tärkeän näköisenä ennen kuin työn varsinainen luonne paljastuu. Pari muutakin hyvää ideaa mukana on, mutta myös turhaa pyllylle potkimista à la Mack Sennett. Shanghaied-elokuvassa samainen kulkurihahmo shanghaijataan töihin laivaan, jonka sattuu omistamaan Charlien mielitietyn Ednan isä (Wesley Ruggles), jonka unelmavävy Charlie tietenkään ei ole. Tässä on jo idullaan ideoita, joita Chaplinin myöhemmissä elokuvissa nähdään jalostuneemmassa muodossa, kuten keinuva laiva ja erinäiset ruualla leikittelyt. Epätyypillisin Chaplin-leffa näistä neljästä on The Burlesque on Carmen, parodinen näkemys Bizet'n oopperaversiona parhaiten tunnetusta Prosper Mériméen tarinasta. Chaplin esittää korpraali Don Joséta ja Purviance hänet viettelevää mustalaistyttö Carmenia. Tämä puolipitkä elokuva julkaistiin uudelleen editoituna ja lisämateriaalilla höystettynä vasta sen jälkeen, kun Chaplin oli jo siirtynyt Mutual-yhtiön leipiin, mikä osittain selittää sen sekavuuden. (Katsottu Voddlerista 10.–11.2.)

Arvosana kaikille yhteisesti: ★★★★★


LYHYT ONNI (Brief Encounter, Britannia 1945)

Taisi olla kolmas tai neljäs kerta kun näin tämän brittielokuvan klassisen kauden helmiin lukeutuvan David Leanin ohjauksen. Noël Cowardin näytelmään perustuva hillityntyylikäs draama kertoo vaikuttavasti siitä tunteiden myllerryksestä, jonka tuiki tavallinen kotiäiti joutuu käymään läpi rakastuttuaan toiseen naimisissa olevaan mieheen. Celia Johnsonin ja Trevor Howardin hienovireistä näyttelemistä on todellinen ilo seurata, minkä lisäksi elokuvassa säväyttävät Robert Kraskerin tunnelmallinen mustavalkokuvaus ja tehokkaasti käytetty Sergei Rahmaninovin musiikki. Tämä on yksi hienoimmista kypsien ihmisten rakkausdraamoista mitä milloinkaan on tehty, ei enempää eikä vähempää. (Katsottu DVD:ltä videotykillä 23.2.)

★★★★★