Loppuvuosi 2014

Terve pitkästä aikaa. Työ- ja perhe-elämän velvoitteet ovat vieneet niin ison osan ajastani viime kuukausina, ettei kirjoittamaan ole ehtinyt. Mutta olen minä sentään joitakin kertoja ehtinyt elokuvissakin käydä. Seuraavassa yhteenvetoa viime vuoden jälkimmäisellä puoliskolla näkemistäni elokuvateatterileffoista.

Suuri kauneus (2013)
La grande bellezza, Italia/Ranska
Ohjaus Paolo Sorrentino

Valmistumisvuotensa parhaaksi eurooppalaiseksi elokuvaksi nimetty ja parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscarinkin saanut Suuri kauneus nousee myös minun silmissäni vuoden huippujen joukkoon. Napolilaislähtöisen Paolo Sorrentinon kuudes pitkä leffa kuvaa kitkeränhauskasti nykypäivän Roomaa ja sen joidenkin asukkaiden pinnallista elämäntyyliä, päähenkilönään kuusikymppinen bilehirmu Jep Gambardillo (roolissa ohjaajan luottotähti Toni Servillo). Tämä Colosseumin naapurissa asuva ilmeisen hyvätuloinen toimittaja on saavuttanut asemansa kirjoittamalla nuorena yhden menestysromaanin, minkä jälkeen hän on keskittynyt lähinnä nauttimaan elämästä. Tarkemmin sanottuna yöelämästä. Mutta kun eräs yllättävä kohtaaminen nostaa hänen mielensä syövereistä esiin kauniin ja kipeän muiston, alkaa Jep tarkastella itseään ja ympäristöään uudesta vinkkelistä.

Suuren kauneuden nimi tietysti viittaa paitsi tuohon päähenkilöä kalvavaan nuoruudenmuistoon myös siihen kaikkeen, mitä ikuinen kaupunki on pullollaan ja jolle nämä elämän ohituskaistaa ei-minnekään kiitävät pintaliitäjät ovat sokeita. Elokuva on siis rakkaudentunnustus Roomalle samalla kun se kritisoi nykyistä maailmanmenoa. Se pistää myös miettimään omiakin aikaansaannoksiamme sekä sitä miten jäljelläoleva aika kannattaisi hyödyntää. Monista herkullisista sivuhahmoista suosikkini on yli satavuotias nunna "Santa" (roolissa oikeasti puolta nuorempi Giusi Merli), joka puhuu vähän mutta asiaa. Veikeitä hahmoja ovat myös ruokareseptejä innokkaasti jakeleva kardinaali (Aldo Ralli) ja Jepin kääpiökasvuinen pomo Dadina (Giovanna Vignola). Omana itsenään yhdessä kohtauksessa vilahtaa näyttelijä Fanny Ardant.

★★★★★

Human Capital (2013)
Il capitale umano, Italia/Ranska
Ohjaus Paolo Virzì

Rakkautta & anarkiaa -festivaalin ensimmäisenä tärppinä katsoin elokuvan, joka päihitti Suuren kauneuden "Italian Oscareita" eli David di Donatello -palkintoja keväällä jaettaessa. Neljään episodiin jakaantuvassa komedian ja trillerinkin aineksia saavassa draamassa leikitellään lupauksia herättävästi näkökulmanvaihdostekniikalla. Aluksi näemme, kuinka eräänä joulukuisena yönä töistä kotiin pyöräilevä tarjoilija joutuu ohiajavan katumaasturin tieltä sysäämäksi. Sitten saamme kolmesta eri näkökulmasta seurata kahden toisiinsa kytkeytyvän perheen vaiheita onnettomuutta edeltäneen puolen vuoden aikana ja heti sen jälkeen. Tarjoilijan kohtaloon palataan tarinan lopussa. Suuren kauneuden tavoin tämä amerikkalaisen Stephen Amidonin kirjaan perustuva draama käsittelee nyky-Italialle (ja nykymaailmalle) ominaista arvojen kovettumista, ja tekee sen erittäin tyylikkäästi ja viihdyttävästi. Ihan niin paljon teos ei kuitenkaan anna kuin mitä lupaa, kiinnostavaa aihetta kun käsitellään lopultakin aika kepeällä otteella. Pääosia esittävät Fabrizio Bentivoglio, Fabrizio Gifune, Valeria Bruni Tedeschi ja Matilde Gioli ovat kaikki erinomaisia.

★★★★★

Winter Sleep (2014)
Kis yukusu, Turkki/Ranska/Saksa
Ohjaus Nuri Bilge Ceylan

Toiseksi R&A -tärpiksi valitsin viimekeväisen Cannes-voittajan, turkkilaisen elokuvan tämän hetken ykköstykin Nuri Bilge Ceylanin ohjaaman Winter Sleepin. Yli kolmen tunnin mittaisena ja pääosin pitkistä dialogikohtauksista rakentuvana se ei ole mitään ihan kevyttä katsottavaa, mutta koska Ceylan on myös atmosfäärielokuvan mestari ja huipputaitava näyttelijöiden ohjaaja, pitkästymään sen parissa ei pääse.

Atmosfääri on tosiaankin se juttu Winter Sleepissä. Leffa on kuvattu Keski-Turkin Kappadokiassa, jonka turisteja vetävä erikoisuus on suoraan kallioihin louhitut asumukset. Tapahtumien keskiössä on vuorenrinteeseen louhittu pikku hotelli, jota pyörittää Aydin-niminen entinen näyttelijä (Haluk Bilginer) siskonsa Neclan (Demet Akbag) ja vaimonsa Nihalin (Melisa Sözen) kanssa. Talvi tekee tuloaan ja turistit ovat vähitellen kaikkoamassa. Niinpä mainituille henkilöille jää myös enemmän aikaa puida elämäänsä. Kaikki tuntuvat olevan jollain lailla jumissa eivätkä pääse toisiaan pakoon vaikka ehkä haluaisivat, ainakin välillä.

Perheenjäsenten välisten jännitteiden lisäksi elokuvassa on myös sosiaalisia jännitteitä. Ne kulminoituvat Aydinin ja hänen arvaamattoman oloisen vuokralaisensa, työnsä vankilatuomion takia  menettäneen Ismailin (Nejat Isler) suhteeseen. Kun Ismailin poika elokuvan alussa heittää kiven Aydinin auton ikkunaan, ei Aydinia tunnu juuri edes kiinnostavan minkä verran uusi lasi maksaa. Ismailille ja hänen samassa osoitteessa asuvalle imaamiveljelleen (Serhat Mustafa Kilic) lasin korvaaminen on kuitenkin miltei musertava taloudellinen rasite. Erittäin mielenkiintoisesti Ceylan kuvaa myös Aydinin ja hänen "oikean kätensä" Hidayetin (Ayberk Pekcan) välistä suhdetta. Käsikirjoituksen Ceylan on laatinut yhdessä vaimonsa Ebru Ceylanin kanssa Tšehovin novellien inspiroimana.

★★★★★

Kunnianosoitus Il Cinema Ritrovatolle (Peter von Bagh -muistonäytös)

Il Cinema Ritrovato on Bolognassa vuodesta 1986 lähtien toiminut, erityisesti restauroituihin mykkäfilmeihin panostava elokuvafestivaali. Sen taiteellisena johtajana vuodesta 2001 toimineen Peter von Baghin piti tulla tämän juhlanäytöksen kunniavieraaksi, mutta kun "Petteri" yllättäen 17. syyskuuta kuoli, näytöksestä muodostuikin samalla muistotilaisuus hänelle. Tapahtumassa esitettiin Bolognan elokuva-arkiston aarteista lyhärit Bologna monumentale (Italia 1912, 5'), Tontolini è triste (Italia 1911, 7'), La Peine du talion (Ranska 1906, 4'), Les Bords de la Tamise d'Oxford à Windsor (Ranska 1914, 6') ja Mammifères Américains: paca, coati, tatous, maras (Ranska 1914, 5') sekä kunnianosoituksena Petterille hänen ensimmäinen oma ohjaustyönsä Pockpicket eli katkelmia helsinkiläisen porvarisnuoren elämästä (Suomi 1968, 18'). Kiinnostavia kaikki tyynni, varsinkin viimemainittu, jossa Sulevi Peltolan esittämä nuorukainen ryhtyy käänteiseksi taskuvarkaaksi, siis henkilöksi joka sujauttelee rahaa ohikulkijoiden taskuihin. Bresson-vaikutteet ovat enemmän kuin ilmeisiä siinä. (30.9. Orion)

Meri Kurenniemi ja Sulevi Peltola Pockpicketissä.
Kuva: Elina Katainen.

Paisà – vapauden tuli (1946)
Paisà, Italia
Ohjaus Roberto Rossellini

Roberto Rossellinin niin sanotun sotatrilogian keskimmäisenä osana valmistui tämä neorealismin kulmakiviin kuuluva klassikko, jota en ollutkaan aiemmin nähnyt. Trilogian muut osat ovat Rooma, avoin kaupunki (1945) ja Saksa vuonna nolla (1948). Kuudessa eri puolille Italiaa sijoittuvassa episodissaan Paisà kuvaa sodan kaoottisia loppuvaiheita, Italian vähittäistä vapautumista natsien ja fasistien ikeestä. Ensimmäisessä tarinassa ryhmä amerikkalaissotilaita nousee maihin sisilialaisen kylän lieppeillä ja paikallinen partisaanityttö lähtee opastamaan heitä saksalaisten miinakenttien ohi. Toisessa episodissa napolilaisen talon raunioissa asuva orpopoika varastaa juopuneelta amerikkalaissotilaalta saappaat. Roomaan sijoittuvassa kolmannessa tarinassa prostituoitu iskee amerikkalaissotilaan kummankaan tajuamatta, että he ovat heilastelleet puoli vuotta aiemmin. Neljäs episodi kuvaa kahtiajakautunutta Firenzeä päähenkilöinään partisaanimies ja amerikkalainen sairaanhoitaja, jotka yrittävät päästä linjojen yli. Viidennessä vähän humoristisessa tarinassa kolme amerikkalaispappia hakee yösijaa katolisesta luostarista, jonka vakioasukit jäävät neuvottomiksi hoksattuaan että yksi papeista onkin protestantti ja toinen peräti juutalainen. Viimeinen episodi kuvaa amerikkalaisten OSS-miesten ja paikallisten partisaanien yhteistoimintaa Po-joen suistoalueella. Kuuden käsikirjoittajan joukossa ovat olleet Rossellinin itsensä lisäksi Klaus Mann, Sergio Amidei ja Federico Fellini. Lisättäköön vielä, että tämä on yksi Martin Scorsesen lempileffoista. (10.10. Orion)

★★★★★

Alice Guy ja ranskalaisen elokuvan pioneerit (1896–1910)

Ranskalainen Alice Guy (1873–1968) oli ensimmäisiä fiktioelokuvan tekijöitä ja tiettävästi maailman ensimmäinen naisohjaaja. Hänen merkityksensä kertovan elokuvan kehityksessä on suuri, vaikka hän tavallisesti jääkin Lumière-veljesten ja Georges Mélièsin varjoon aiheesta puhuttaessa. Harvinaista mahdollisuutta nähdä Guyn elokuvia valkokankaalta en halunnut missata. Tämä näytös oli kuitenkin sillä tavalla pieni pettymys, että vaikka siinä esitettiinkin yhdeksäntoista keskimäärin minuutin mittaista Guyn elokuvaa vuosilta 1899–1900, minuuttimääräisesti isoimman osan siitä muodostivat ihan muut elokuvat. Lumière-veljeksiltä nähtiin kuusiminuuttinen kooste, joka sisälsi kahdeksan vuosina 1895–1896 valmistunutta elokuvaa, joukossa tietenkin ne tutuimmat eli L'Arroseur arrosé ("Kasteltu kastelija"), La Repas de Bébé, ("Vauvan ateria"), La sortie des usines Lumière ("Työläiset poistuvat tehtaasta") ja L'arrivée d'un train à La Ciotat ("Juna saapuu asemalle"). 53-minuuttisessa Méliès-koosteessa olivat mukana Le Voyage à travers l'impossible (1904, 18'), Les quatre cents farces du Diable (1906, 15') sekä kolme lyhyempää filminpätkää vuosilta 1903–1910. Guyn leffojen lisäksi näytöksen mielenkiintoisin osio oli sen päättänyt Max Linderin komedia Le Serment d'un prince (1910, 6'). Linderhän oli ensimmäinen suuri mykkäkoomikko, jolle mm. Chaplin tunnusti olevansa paljon velkaa. (27.10. Orion)

Alice Guy (1873–1968)

Länsirintamalta ei mitään uutta (1930)
All Quiet on the Western Front, USA
Ohjaus Lewis Milestone

Lewis Milestonen Universalille ohjaama sotadraama Länsirintamalta ei mitään uutta on sellainen elokuvahistorian merkkipaalu, josta minä en tähän saakka ole osannut hirveästi innostua. Halusin kuitenkin nähdä sen isolta kankaalta ja tarkistaa kantaani, kun siihen nyt tarjoutui sopiva mahdollisuus. Ei elokuva nytkään mitään järisyttävää vaikutusta tehnyt, mutta kiistämättä teos on varsinkin realistisuudessaan ansiokas. Eräät visuaaliset ratkaisut sävähdyttivät myös, varsinkin siihen suhteutettuna että useimmat vastaavat varhaiset äänifilmit ovat kuvakerronnallisesti aika kökköjä. Erich Maria Remarquen samannimiseen ja osin omaelämäkerralliseen romaaniin perustuva leffa kertoo ryhmästä saksalaisnuorukaisia, jotka isänmaallista intoa puhkuen lähtevät ensimmäiseen maailmansotaan mutta jotka sitten joutuvat karulla tavalla toteamaan, että sota onkin jotain ihan muuta kuin he ovat kuvitelleet. Päähenkilö Paul Bäumeria esittää parikymppinen Lew Ayres, josta tuli tämän roolisuorituksen myötä tähti ja jonka uran lakipisteeksi tämä myös jäi. Muut näyttelijät ovat vähemmän tunnettuja. Vahvimmin heistä nousee esiin Bäumerin eräänlaista mentoria näyttelevä Louis Wolheim, joka melko pian tämän jälkeen kuoli. Myös ohjaaja Lewis Milestonelle Länsirintama merkitsi uran huippukohtaa, vaikka hän saikin sittemmin aikaan myös monta muuta merkittävää elokuvaa. (8.11. Orion)

★★★★★

Giulietta ja viettelykset (1965)
Giulietta degli spiriti, Italia/Ranska
Ohjaus Federico Fellini

Fellinin ensimmäinen täyspitkä värielokuva on visuaalista iloittelua alusta loppuun, kuin jatkuvassa liikkeessä oleva elävä maalaus tai täydellisten kuvakompositioiden leikkisä tanssi. Ohjaajan vaimo Giulietta Masina on pääosassa kotirouvana, jonka järkkynyttä mielenmaisemaa juttu kuvastaa sen jälkeen kun tämä on saanut vihiä aviomiehensä (Mario Pisu) uskottomuudesta. 8 1/2 -elokuvasta tuttu Sandra Milo puolestaan esittää pariskunnan kaikin tavoin näyttävää naapuria, eräänlaista seksuaalisen vapauden ruumiillistumaa. Fellini on sanonut tehneensä elokuvan lahjaksi vaimolleen, ja kyllä minä sen rakkaudenosoituksena pystyn näkemäänkin, vaikkakin kieltämättä aika erikoisena sellaisena. Ilmeisesti teos heijastaa myös tosielämän Giuliettan ja hänen ohjaaja-aviomiehensä tuon vaiheen enemmän tai vähemmän kriisiytynyttä suhdetta sekä luonnollisesti ennen kaikkea Federicon omaa sisäistä maailmaa. Kuulemma varsinkin loppuratkaisusta miehellä ja vaimolla on ollut omat täysin toisistaan poikkeavat tulkintansa. Joka tapauksessa Giulietta ja viettelykset on mielenkiintoinen ja jäljittelemättömän fellinimäinen valkokangastrippi, häikäisevä työnäyte etenkin kuvaaja Gianni Di Venanzolta ja lavastaja-puvustaja Piero Gherardilta. Lähes kahden ja puolen tunnin mittaisena se on kylläkin mielestäni tarpeettoman pitkä. (15.11. Orion)

★★★★★

Ida (2013)
Ida, Puola/Tanska
Ohjaus Pawel Pawlikowski

Mustavalkoinen elokuva kohta nunnalupauksensa antavasta nuoresta naisesta 1960-luvun kommunistisessa Puolassa ei välttämättä kuulosta kovin seksikkäältä leffaidealta. Mutta niin vain tähän saakka lähinnä Britanniassa uraa luoneen Pawel Pawlikowskin ensimmäinen synnyinmaassaan tekemä elokuva on hurmannut niin kriitikot kuin tavalliset katsojatkin kaikkialla missä sitä on esitetty. Siitä vielä mitään tietämättömänä minäkin annoin Idalle ääneni, kun yleisö sai valita R&A-festivaalin ohjelmistosta Orionin marraskuun kuukauden elokuvan, ja onnistuin vielä saamaan lipunkin neljästä loppuunmyydystä näytöksestä viimeiseen. Ja kyllä, Ida on sykähdyttävä! Katolisessa nunnaluostarissa varttunut Anna (Agata Trzebuchowska) saa vähän ennen nunnalupauksensa antamista abbedissalta määräyksen käydä tapaamassa ainoaa elossa olevaa sukulaistaan. Tämä hänen Wanda-tätinsä (Agata Kulesza), joka osoittautuu suurinpiirtein nunnan vastakohdaksi, paljastaa että tyttö onkin syntyperältään juutalainen ja oikealta nimeltään Ida. Ja että hänen muu perheensä on tapettu holokaustin aikana. Yhdessä eriparinen kaksikko lähtee sitten automatkalle Puolan maaseudulle selvittämään tapahtumien kulkua. Matkalla he tutustuvat muun muassa jazzia soittelevaan Lisiin (David Ogrodnik), joka vähän kiinnostuu Annasta. Ja kohtaavat maan, jonka asukkaita sekä synkkä lähimenneisyys että ankea nykyisyys kalvavat. Lumoavan kauniisti kuvattu pieni suuri elokuva tuo mieleen kuvaamansa aikakauden itäblokkileffat ja jotain dreyermaistakin siinä on.  (28.11. Orion)

★★★★★

Arabian Lawrence (1962)
Lawrence of Arabia, Iso-Britannia
Ohjaus David Lean

David Leanin uljas Arabia-eepos on niitä tosiklassikoita, joiden näkemistä isolta kankaalta olen pitkään ja hartaasti odottanut. Nyt siihen tarjoutui tilaisuus, kun KAVI toi 70-millisen norjalaiskopion Helsingin Bio Rexin screenille. Kyseessä oli tämän 80-luvulla restauroidun ja silloin nykyiseen 227 minuutin mittaansa trimmatun version ensimmäinen tämänmuotoinen esitys Suomessa. Siksi olin hieman yllättynyt ja pettynyt, ettei sali tullut läheskään täyteen. Mutta viis siitä. Brittiläisen arkeologin, sotilaan ja seikkailijan T. E. Lawrencen muistelmateokseen Seven Pillars of Wisdom perustuva kaikin tavoin mahtava elokuva kertoo Lawrencen edesottamuksista ensimmäisen maailmansodan aikaisessa Arabiassa. Lawrencen myyttiseen maineeseen nostanut uroteko oli, että hän sai yhdistettyä keskenään kahinoivat arabiheimot menestyksekkääseen sissisotaan niiden ja brittien yhteistä vihollista, Turkin armeijaa vastaan. Elokuvassa Lawrencea esittää irlantilaissyntyinen Peter O'Toole ensimmäisessä merkittävässä pääroolissaan. Toinen näyttelijä, josta Arabian Lawrence teki kansainvälisen kiintotähden, on Lawrencen lähintä arabitoveria Sherif Alia esittävä egyptiläinen Omar Sharif. Hän tekeekin elokuvassa yhden kaikkien aikojen näyttävimmistä valkokangassisääntuloista. Nimekkään ja sangen miehisen tähtikaartin – naisrooleja ei ole ainuttakaan – muita jäseniä ovat Alec Guinness, Anthony Quinn, Jack Hawkins, José Ferrer, Anthony Quayle, Claude Rains ja Arthur Kennedy. Mutta ehkä se kaikkein suurin tähti tässä sittenkin on Jordanian aavikkomaisema, jonka taian ja lumon Lean kuvaajansa Freddie Youngin kanssa on saanut tallennettua kerrassan ikimuistettavalla tavalla. Jordanian lisäksi Leanin mestariteosta on kuvattu muun muassa Espanjassa. (30.11. Bio Rex Helsinki)

★★★★★

Boyhood (2014)
Boyhood, USA
Ohjaus Richard Linklater

Lapsesta aikuiseksi -elokuvissa on yleensä se ongelma, että samaa henkilöä eri ikäisenä joutuu esittämään useampi näyttelijä. Richard Linklater on uusimmassaan ratkaissut tämän yksinkertaisella mutta elokuvahistoriallisesti ainutlaatuisella tavalla: hän on jakanut elokuvansa kuvaukset kahdentoista vuoden ajanjaksolle niin, että henkilöhahmojen vanhetessa myös heitä esittävät näyttelijät vanhenevat. Tämä yhdistettynä siihen, että elokuvan jokainen kohtaus tuntuu tosielämästä reväistyltä, synnyttää voimakkaan minäkin-olen-kokenut-tämän -vaikutelman. Voisipa melkein sanoa, että Boyhood jättää jälkeensä samantapaisen tuntemuksen kuin havainto siitä että lähisukulaisen lapset ovat yhtäkkiä kasvaneet aikuisiksi. Ellar Coltrane esittää uskomattoman luontevasti päähenkilö Masonia, jonka elämää seurataan noin kuusivuotiaasta pikkupojasta yliopistoelämää aloittelevaksi nuorukaiseksi. Hänen eronneina vanhempinaan nähdään Patricia Arquette ja Ethan Hawke ja isosiskona ohjaajan oma tytär Lorelei Linklater. Myös he kaikki tekevät todella hienot roolisuoritukset. Vaikuttava työ kaiken kaikkiaan. (18.12. Kinopalatsi)

★★★★★

Kesän tv-leffoja

Searching for Sugar Man
(Ruotsi 2012)
Ruotsalaisohjaaja Malik Bendjelloul sai Oscarin tällä ällistyttävällä dokumentillaan Sixto Rodriguez -nimisestä amerikkalaismuusikosta, joka oli tietämättään suuri tähti Etelä-Afrikassa mutta tuntematon kaikkialla muualla. Elokuvan tunnetuksi tekemä Rodriguez kiertää nyttemmin esiintymässä ympäri maailmaa, kun taas Bendjelloulin elämä päättyi yllättäen itsemurhaan toukokuussa. Elokuva esitettiin nyt Teemalla hänen muistokseen. (8.4.2012 Yle Teema)
★★★★★

Psyko
(Psycho, USA 1960)
Alfred Hitchcockin nerokas modernin kauhuelokuvan merkkipaalu tuli taas kerran katsottua, kun satuin sopivasti olemaan tv:n äärellä. Pitempi arvio leffasta täällä. (25.7. Yle Teema)
★★★★★

Olet mennyt minun vereeni
(Suomi 1956)
Viina vie Regina Linnanheimon turmioon Teuvo Tulion ohjaamassa melodraamassa, josta ei ainakaan pateettisuutta puutu. Ami Runnas näyttelee tarinan "kohtalokasta miestä" ja Åke Lindman on tällä kertaa hyvis (jolle kuitenkin käy ikävästi). Reginan uran viimeiseksi jäänyt roolisuoritus on kaikessa teatraalisuudessaankin vaikuttava; samaa ei voi sanoa amatööri Runnaksesta, jonka uran ainoaksi leffarooliksi tämä jäikin. Aina karismaattinen Lindmankaan ei pääse millään tavalla loistamaan hänelle epäkiitollisessa roolissa. Tähdet Reginalle, joka on myös kirjoittanut stoorin (salanimellä Arel). (26.7. Yle Teema)
★★★★★

Vaarallinen romanssi
(North by Northwest, USA 1959)
En onnistunut olemaan katsomatta tätäkään rakastamaani Hitchcock-klassikkoa, kun se taas kerran telkkarissa esitettiin. Cary Grant on täydellinen mainosmiehenä, joka joutuu sekä konnien että poliisien takaa-ajamaksi, kun edelliset erehtyvät luulemaan häntä vastapuolen salaiseksi agentiksi ja jälkimmäiset YK-murhaajaksi. Eva-Marie Saint on viileänviehko sankaritar, James Mason ja Martin Landau roistoja. Yksi kaikkien aikojen suosikeistani. (1.8. Yle Teema)
★★★★★

Yön siirrot
(Night Moves, USA 1975)
Arthur Pennin aikanaan vähälle huomiolle jäänyt salapoliisileffa on saanut jo melkein klassikon statuksen. Gene Hackman esittää yksityisetsivää, joka palkataan jäljittämään B-luokan filmitähden kadonnutta tytärtä. Lajityypin konventioiden mukaisesti rutiinitehtävä johdattaa hänet tietenkin syvemmille rikollisuuden vesille. Kadonneen lampaan provosoivassa roolissa on vasta 16-vuotias Melanie Griffith ja hänen ex-poikaystäväänsä esittää toinen tuleva tähti James Woods. Jennifer Warren, Susan Clark ja Edward Binns ovat muissa pääosissa. Ihan kiva pätkä. Edellisen kerran olin nähnyt tämän muistaakseni joskus 90-luvun taitteen tienoilla. (8.8. Yle Teema)
★★★★★

Musta joutsen
(The Black Swan, USA 1942)
Tätä Henry Kingin Foxille ohjaamaa merirosvoseikkailua en ainakaan muista nähneeni aiemmin. Tyrone Power on elementissään kuvernöörin tyttäreen (Maureen O'Hara) ihastuvana ja sen takia sankaritekoihin yltyvänä piraattina. Vihollisena on lähes tunnistamattomaksi naamioitu George Sanders, jonka yhtä apuria esittää pikkuroolissa nuori Anthony Quinn. Laird Cregar ja Thomas Mitchell näyttelevät muita pääosia. Tämäkin vauhtiromanssi perustuu Rafael Sabatinin romaaniin, kuten Errol Flynn -klassikot Kapteeni Blood ja Merihaukka. Ihan samanlaista potkua tässä ei mielestäni ole, mutta Leon Shamroyn Oscar-palkittu värikuvaus on plussaa. (14.8. Yle Teema)
★★★★★

Atlantic City
(Atlantic City, Kanada/Ranska 1980)
Louis Mallen kaihomielinen rikosdraama kuvastaa Atlantic Cityn "uuden nousun" aikaa. Burt Lancaster tekee uransa ehtoopuolen hienoimpiin kuuluvan roolityön ikääntyneenä B-luokan gangsterina, joka on ihastunut croupieriksi halajavaan naapuriinsa (Susan Sarandon). Kate Reid Burtin invalidisoituneena "tyttöystävänä" ja Robert Joy hämärähommiin sotkeutuvana Sarandonin aviomiehenä tekevät mainiot sivuroolit. Jälkimmäisen raskaaksi saattamaa Sarandonin siskoa esittää Hollis McLaren ja kasinonpyörittäjää Michel Piccoli. Musiikki on Michel Legrandin käsialaa. Aika kauan on siitäkin kun tämän olin viimeksi nähnyt. Nyt leffa vertautuu kiinnostavasti Boardwalk Empire -sarjaan, jonka ansiosta New Jerseyn kuulu kasinokaupunki on noussut uudenlaiseen kukoistukseen, kuulemma. (29.8. Yle Teema).
★★★★★

Menneisyys (2013)

Le passé, Ranska/Italia
Ohjaus Asghar Farhadi

Iranilainen Asghar Farhadi on tämän hetken kiinnostavimpia leffantekijöitä. Pari vuotta sitten hän nousi maailmankuuluisuuteen kömpelön suomalaisen nimen saaneella Nader ja Simin: ero -aviodraamallaan, joka on napsinut 79 kansainvälistä elokuvapalkintoa huippuna Iranin kautta aikojen ensimmäinen Oscar. Viime vuonna valmistuneessa Menneisyydessä Farhadi jatkaa temaattisesti samoilla hyviksi havaituilla linjoilla. Tarinan keskiössä on nytkin eroamassa oleva aviopari, mutta painopiste on siirtynyt kriisin alkuvaiheesta sen loppuun. Myös miljöö on vaihtunut Teheranista Pariisiksi ja kieli persiasta ranskaksi. Vain ohjaajan tiukka ote kerrontaan on säilynyt.

Ali Mosaffa esittää iranilaista Ahmadia ja Bérénice Bejo hänen ranskalaista vaimoaan Marieta. Pariskunta on asunut jo vuosia erillään, ja nyt Ahmad saapuu exänsä kutsumana Pariisiin kirjoittaakeen nimensä siihen paperiin. Tahtomattaan hän joutuu mukaan ihmissuhdevyyhtiin, jonka muita osallisia ovat Marien nykyinen asuinkumppani Samir (Tahar Ramin), hänen poikansa Fouad (Elyes Aguis) sekä Marien aiemmasta liitosta syntyneet tyttäret Lucie (Pauline Burlet) ja Léa (Jeanne Jestin).

Sopeutumisvaikeudet riivaavat erityisesti teini-ikäistä Lucieta, joka ei ollenkaan pysty hyväksymään äitinsä uutta elämänkumppania. Syyksi paljastuu se, että Samirkin on tahollaan naimisissa ja että hänen vaimonsa vieläpä makaa koomassa itsemurhayrityksen jäljiltä; Lucie pitää omaa äitiään syypäänä tapahtuneeseen. Asia on luonnollisesti vaikea käsiteltävä myös pienelle Fouadille.

Ahmadille jää tarinassa ongelmanratkaisijan rooli. Hän on kuin salapoliisi tai lännenelokuvan myyttinen sankari, joka tulee, selvittää asiat ja ratsastaa auringonlaskuun. Solmujen auetessa hän tosin jää vähitellen taka-alalle. Viimeinen, koskettava kohtaus on varattu Samirille ja hänen vaimolleen.

Kuten Naderissa ja Siminissä, tässäkin Farhadi tuo vaivihkaa esiin myös yhteiskunnallisia epäkohtia. Niitä edustaa näkyvimmin Samirin omistamassa pesulassa työskentelevä paperiton maahanmuuttaja Naima (Sabrina Ouazani). Ennen kaikkea Menneisyys on kuitenkin intensiivinen, loppua kohden lähes trillerimäisesti tihentyvä draama niistä ongelmista, joita perheiden pirstaloituminen saattaa aiheuttaa. Elokuva maistuu todelta ja sen kaikki päänäyttelijät pientä Aguisia myöten ovat rooleissaan mahtavia.

+ intensiivinen
+ todentuntuinen
+ erinomaiset näyttelijät

★★★★★

Talven ja kevään tv-leffoja

Komisario Palmun erehdys
(Suomi 1960)
Matti Kassilan suurenmoisen viihdyttävä dekkarikomediaklassikko tuli taas kerran suurimmaksi osaksi katsottua. Joel Rinne, Matti Ranin ja Leo Jokela ovat lyömättömiä tutkiessaan Jussi Jurkan esittämän elostelijan kuolemaa 1930-luvun Helsingissä. Kaikkien aikojen paras kotimainen elokuva? Ehkä. (11.1. Yle Teema)
★★★★★

Kaasua, komisario Palmu
(Suomi 1961)
Toinenkin Palmu-leffa kuuluu kotimaisen elokuvan kaikkien aikojen helmiin. Homotaiteilijaa antaumuksella esittävä Pentti Siimes miltei varastaa show'n pääosakolmikolta. (11.–12.1. Yle Teema)
★★★★★

Tähdet kertovat, komisario Palmu 
(Suomi 1962)
Kolmas Palmu-leffa alkaa yhtä herkullisesti kuin edeltäjänsä murhasta Tähtitorninmäellä, mutta hyytyy jotenkin loppua kohden. Suomen härskeimpänä toimittajana nähtävä Pentti Siimes on tässäkin parasta; Helge Heralan tärähtänyt eversti on mieleenjäävä antagonisti. (12.1. Yle Teema)
★★★★★

Butch ja Kid – auringonlaskun ratsastajat
(Butch Cassidy and the Sundance Kid, USA 1969)
George Roy Hillin tosipohjainen lännenkomedia kahden junarosvon viimeisistä vaiheista on mukavan viihdyttävää katsottavaa kerta toisensa jälkeen. Paul Newman Butch Cassidynä ja Robert Redford Sundance Kidinä ovat verraton duo, jonka vetovoimaa ohjaaja hyödynsi ansiokkaasti myös toisessa megahitissään Puhalluksessa. Mehukkaita one-linereita vilisevä William Goldmanin käsis on elokuvan toinen valtti. Goldman saikin Oscarin samoin kuin kuvaaja Conrad L. Hall. Säveltäjä Burt Bacharach palkittiin sekä scoresta että laulusta "Raindrops Keep Falling on My Head". (18.1. Yle Teema)
★★★★★

Porvariston hillitty charmi
(Le charme discret de la bourgoisie, Ranska 1972)
Luis Buñuelin uran suurimmaksi kaupalliseksi menestykseksi osoittautui tämä herraskaiselle tapakulttuurille irvaileva surrealistinen komedia. Fernando Rey, Delphine Seyrig, Stéphane Audran, Jean-Pierre Cassel, Paul Frankeur ja Bulle Ogier näyttelevät kuusikkoa, jonka yritys kokoontua päivälliselle keskeytyy milloin mistäkin syystä. Hauskan epäkorrekti hahmo on myös Julien Bertheaun esittämä puutarhuriksi heittäytyvä piispa. Riemastuttava ja jäljittelemättömän buñuelmainen herkkupala. (15.3. Yle Teema)
★★★★★

Terraferma
(Terraferma, Italia 2012)
Emanuele Crialesen kuvaus sisilialaisesta kalastajakylästä turismin ja venepakolaisuuden puristuksessa oli odotuksiin nähden laimea ja teennäinen. Filippo Pucillo, Donatella Finocchiaro ja Mimmo Cuticchio näyttelevät pääosia. (26.3. Yle Teema)
★★★★★

Hiljaisuus
(Suomi 2011)
Sakari Kirjavaisen Jussi-palkittu sotadraama on viime vuosien laadukkaimpia kotimaisia. Joonas Saartamo ja Lauri Tilkanen näyttelevät uskottavasti saman kylän erisäätyisiä poikia, joiden hommana on valmistella taisteluissa kaatuneita kotikonnuille haudattaviksi. (13.4. TV1)
★★★★★

Kesähetket
(L'Heure d'été, Ranska 2008)
Tällainenkin tuli tv:stä katseltua, tosin ensimmäisen vartin missasin. Olivier Assayasin ohjaamassa materialistista elämäntyyliä kritisoivassa draamassa Juliette Binoche, Charles Berling ja Jérémie Renier näyttelevät sisaruksia, jotka joutuvat äidin (Edith Scob) kuoleman jälkeen pohtimaan mitä tehdä tämän talolle ja tavaroille. Voisin tämän uudestaankin katsoa. (16.5. Yle Teema)
★★★★★
'

Tuulen viemää (1939)

Gone with the Wind, USA
Ohjaus Victor Fleming

Vivien Leigh'n syntymästä tuli marraskuussa kuluneeksi sata vuotta. Tuulen viemää -elokuvan ensi-illasta taas tulee joulukuussa kuluneeksi 75 vuotta. Näitä merkkipäiviä juhlistamaan on tästä klassikkojen klassikosta valmistettu uusi digirestauraatio, joka sai Suomen ensiesityksensä Helsingin Bio Rexissä maaliskuun alussa. Tuon näytöksen suosio yllätti sekä minut että ilmeisesti tapahtuman järjestäjätkin, sillä jäin kymmenien muiden lailla nuolemaan näppejäni lippujonossa. KAVI:ksi vuodenvaihteessa muuntunut KAVA sai onneksi kuitenkin järjestettyä uuden näytöksen elokuvateatteri Orioniin pääsiäismaanantaiksi. Tuokin näytös myytiin loppuun jo ennakkoon, joten aikamoinen vetovoima tällä tuottajavisionääri David O. Selznickin lempilapsella tuntuu yhä olevan.

En itse ole koskaan ollut mikään Tuulen viemää -fani. Mutta niin olen ajatellut, että tämä säihkyvä etelävaltiolaisdraama kuuluu niihin Hollywoodin kultakauden tuotteisiin, jotka kuuluu kokea isolta kankaalta ainakin kerran elämässä. Myöskin olen sitä mieltä, että jos jotakin elokuvaa voi oikeutetusti kutsua "elämää suuremmaksi" niin tätä. Joitakin kertoja pätkä on tullut aiemmin nähtyä tv:stä, mutta luullakseni aina häiriötekijöille alttiissa ympäristössä ja tilanteessa. Kirjaa en ole lukenut, enkä ehkä tule koskaan lukemaankaan, vaikka mistä sitä ikinä tietää.

Tuulen viemäähän perustuu Margaret Mitchellin samannimiseen esikoisromaaniin, joka ilmestyi 1936 ja jonka oikeudet Selznick osti miltei välittömästi. Saippuaoopperamaisin kääntein etenevä tarina sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan aikaan ja kertoo itsekkäästä ja itsepäisestä Etelän tytöstä Scarlett O'Harasta (Vivien Leigh), joka on valmis melkein mihin tahansa saadakseen haluamansa eli naapuriplantaasin nuoren isännän Ashley Wilkesin (Leslie Howard) aviopuolisokseen. Tämä kuitenkin nai serkkunsa, hyveellisyydessään lähes ärsyttävän täydellisen Melanie Hamiltonin (Olivia De Havilland), jota Scarlett halveksii mutta joka kuitenkin pitää häntä rakkaana ystävänään aina kuolinvuoteelle asti. Scarlettia puolestaan piirittää velmu pelimies Rhett Butler (Clark Gable), joka ensitapaamisesta lähtien ymmärtää olevansa samaa maata äkkiväärän kaunottaren kanssa mutta jota Scarlett huomaa rakastavansa vasta kun on liian myöhäistä. Ja kuitenkin: "Huomenna on uusi päivä."

Kun elokuvan nyt Orionin kankaalta 4K-tarkkuisena näin, huomioni kiinnittyi paitsi kerronnan lennokkaaseen poljentoon myös siihen, miten keinotekoiselta elokuvan esittämä maailma näyttääkään. En leffaa katsellessani hetkeäkään tuntenut olevani 1860-luvun Georgiassa enkä liioin uskonut, että Scarlett O'Hara ja Rhett Butler olisivat oikeita ihmisiä. Silti elokuva tuntui paljon tenhoavammalta kuin juuri mikään eteeni osuneista viime vuosien isoista Hollywood-hiteistä. Luullakseni osa teoksen charmista perustuukin juuri tuohon vanhoille studioelokuville ominaiseen "rehelliseen epäaitouteen". Tarkoitan sitä, etteivät tekijät ole edes pyrkineet suoranaisesti jäljittelemään todellisuutta vaan paremminkin luomaan todellisuudesta eräänlaisen kohotetumman version. Paljolti elokuvan vetovoima on tietysti myös loistavien näyttelijöiden ja häikäisevän upean teknisen toteutuksen ansiota. Tänään tehtynä Tuulen viemää olisi varmasti paljon realistisempi ilmaisultaan mutta tuskin läheskään yhtä lumoava. Sitäpaitsi kuka nykynäyttelijöistä muka pystyisi vetämään valovoimaisuudessa vertoja Vivien Leigh'lle ja Clark Gablelle? Pelkkä ajatuskin naurattaa.

Tiettävästi Gable oli ainoa näyttelijä, jota vakavissaan edes harkittiin Rhettin rooliin. Ongelmana oli se, että "Hollywoodin kuninkaalla" oli sopimus MGM:n kanssa eikä sitä johtanut Louis B. Mayer halunnut lainata ykköstähteään Selznickille, vaikka tämä oli peräti hänen vävynsä. Diili syntyi lopulta, kun Selznick myönsi MGM:lle leffan levitysoikeudet ja puolet lipputuloista. Kummallakaan osapuolella ei liene ollut syytä katua kauppaa.

Leigh puolestaan päätyi elokuvaan kuuluisan, kaikkien aikojen nerokkaimmaksi markkinointikampanjaksi sanotun valintaprosessin seurauksena. Pari vuotta kestäneen prosessin aikana kaikkiaan 1400 näyttelijää haastateltiin, ja heistä kolmisenkymmentä pääsi koekuvauksiin. Rooli näytti jo olevan menossa Paulette Goddardille, kun Leigh tuli mustana hevosena kisaan mukaan aivan viime hetkillä, kuvausten jo käynnistyttyä. Selznickin oman kertoman mukaan Atlantan palosta kertovan kohtauksen kuvauksia oltiin juuri lopettelemassa, kun hänen veljensä, Hollywoodin johtaviin agentteihin kuulunut Myron Selznick esitteli hänelle tuolloin vielä amerikkalaisyleisölle tuntemattoman brittinäyttelijättären sanoen: "David, saanko esitellä Scarlett O'Haran". Pari päivää myöhemmin Vivienin nimi oli sopimuksessa.

Roolivalinnat ovat kieltämättä osuneet nappiin. Leigh'n dynaaminen näyttelijäsuoritus on elokuvan sykkivä sydän, eikä Gablea täydellisempää vastinparia hänelle pysty kuvittelemaan. Mahtavia ovat myös monet sivuosien esittäjistä, erityisesti Hattie McDaniel Scarlettin henkilökohtaisena palvelijana Mammyna. 1930-luvun lopun yhdysvaltalaista todellisuutta kuvastaa melko raadollisesti se, ettei McDanielia päästetty Atlantassa järjestettyyn elokuvan ensi-iltaan. Syynä oli Georgian rotuerottelulaki, jonka mukaan mustat ja valkoiset eivät voineet osallistua samoihin tilaisuuksiin. Hollywoodissa oltiin jo tuolloin sen verran edistyksellisempiä, että McDanielista tuli keväällä 1940 ensimmäinen Oscarilla palkittu afroamerikkalainen näyttelijä.

Kaikkiaan Tuulen viemää sai kahdeksan varsinaista ja kaksi erikois-Oscaria pitäen kymmenen pystin ennätystä hallussaan parikymmentä vuotta. Inflaation ja väestönkasvun vaikutus huomioiden se on luultavasti yhä kaikkien aikojen menestynein elokuva lipputuloilla mitaten. Oman aikansa kulttuurisena monumenttina teoksen arvo on siten mittaamaton, olipa sen taiteellisista ja sisällöllisistä ansioista mitä mieltä tahansa.

+ suurten tunteiden viihdyttävää vyöryä
+ mahtava näyttelijäkaarti
+ hulppeat tuotantoarvot
+ elokuvahistorian merkkipaalu

★★★★★

Mehiläispesän henki (1973)

El espíritu de la colmena, Espanja
Ohjaus Victor Erice

Victor Erice (s. 1940) on viisi vuosikymmentä kestäneen uransa aikana ohjannut vain kolme pitkää leffaa ja pari lyhäriä. Silti häntä pidetään yhtenä espanjalaisen elokuvan suurista auteureistä. Tämä Espanjan sisällissodan jälkimaininkeja lapsen näkökulmasta kuvaava Ericen esikoispitkä on erityisen arvostettu. Sight & Sound -lehden vuoden 2012 äänestyksessä kriitikot nimesivät sen maailman 81. parhaaksi elokuvaksi ja vastaavassa ohjaajien äänestyksessä se ylsi sijalle 107. Espanjalaisista elokuvista se menestyi kriitikoiden äänestyksessä parhaiten ja ohjaajien äänestyksessä toiseksi parhaiten.

Mehiläispesän henki sijoittuu kastilialaiseen kylään noin vuonna 1940. Päähenkilö on Ana-niminen pikkutyttö, joka asuu suuressa, vähän kolkon oloisessa talossa isosiskonsa, vanhempiensa ja perheen taloudenhoitajan kanssa. Isä Fernando on runoutta harrastava mehiläiskasvattaja ja äiti kirjoittelee kirjeitä ilmeisesti sisällissodan melskeissä kadonneelle rakastajalleen. Heidän keskinäinen suhteensa vaikuttaa etäiseltä samoin kuin vanhempien suhde lapsiin. Analle sisko Isabel on elämän tärkein tukipilari ja auktoriteetti, mitä asemaa tämä myös käyttää vähän julmastikin hyväkseen.

Tarinan alussa Ana ja Isabel osallistuvat elokuvakiertueen näytökseen, jossa esitetään James Whalen Frankenstein. Ana hämmentyy näkemästään, erityisesti siitä kohdasta jossa hyväntahtoinen hirviö tappaa vahingossa pikkutytön, sekä elokuvan lopusta jossa hirviö saa rangaistuksensa. Sisko selittää, että se kaikki on vain elokuvaa, ei totta. Hän sanoo myös, että hirviö on oikeasti henki, joka asuu lähistön hylätyssä karjasuojassa. Seuraavana päivänä Isabel vie Anan sinne, mutta ketään ei näy. Ana ei kuitenkaan saa asiaa mielestään ja palaa paikalle yhä uudestaan. Eräänä päivänä hän sitten löytää sieltä miehen, Francon joukkoja piileskelevän tasavaltalaisarmeijan sotilaan. Pienen tytön ymmärryksessä tämä tietenkin on se henki, josta sisko puhui. Ana päättää ryhtyä auttamaan miestä asettaen tällä tavalla tietämättään sekä itsensä että perheensä vaaraan.

Lyyrinen elokuva tavoittaa hienosti lapsen kokemusmaailman, jossa toden ja mielikuvituksen rajat helposti hämärtyvät. Vertailukohtana tulee väkisinkin mieleen teemoiltaan samantapainen mutta täysin toisentyylinen Guillermo del Toron ohjaus Pan's Labyrinth (2006). Aivot narikkaan -viihdettä tämä ei ole vaan inspiroiva taideteos, joka jää pitkäksi aikaa mieleen myllertämään. Kerronta on sillä tavalla viitteellistä, että paljon jää katsojan hoksottimien varaan. Visuaalisesta toteutuksesta paistaa se, että tekijöillä on ollut tyylitajua enemmän kuin budjettia (mikä on aina hyvä asia). Pitkät ja kauniit kuvat huokuvat vahvaa tunnelmaa. Aika uskomattomalta tuntuukin tieto siitä, että pääkuvaaja Luís Cuadrado oli tätä filmattaessa jo lähes täysin sokeutunut.

Mehiläispesäteema toistuu visuaalisessa ilmeessä muun muassa siten, että päähenkilön kotitalon ikkunat muodostuvat hunajakennon mallisisista kuusikulmioista. Mitä tämä kaikki sitten lopulta merkitsee, jää arvailujen varaan.

Pääosan suurenmoisesti vetävä Ana Torrent oli elokuvaa tehtäessä seitsenvuotias. Hän näytteli myöhemmin parissa muussakin tärkeässä espanjalaiselokuvassa, nimittäin Carlos Sauran ohjauksissa Korppi sylissä (1976) ja Elisa – elämäni (1977). Torrent on jatkanut näyttelijänuraansa aikuisenakin, mutta näistä lapsuudenajan tekosistaan hänet lähinnä muistetaan. Isää näyttelevä Fernando Fernán Gómez puolestaan oli jo Mehiläispesää tehtäessä yli sadassa elokuvassa näytellyt konkari. Hän oli myös arvostettu ohjaaja, käsikirjoittaja ja kirjailija. Hän kuoli 86 vuoden iässä vuonna 2007.

Victor Ericen kaksi muuta pitkää elokuvaa ovat Etelä (1983) ja Unelma valosta (1992). Nekin on tullut nähtyä elokuvateatterissa, mutta niiden näkemisestä on kyllä kulunut jo melkoisesti aikaa.

+ tyylitajua enemmän kuin budjettia
+ tavoittaa hienosti lapsen kokemusmaailman
+ suurenmoinen Ana Torrent
+ töitä myös hoksottimille

★★★★★

Nebraska (2013)

Nebraska, USA
Ohjaus Alexander Payne

Parhaan elokuvan Oscaria tänä keväänä tavoitelleista yhdeksästä leffasta käsittelyyni pääsee nyt kahdeksantena Nebraska. Bob Nelsonin kirjoittamassa, Alexander Paynen ohjaamassa ja Phedon Papamichaelin mustavalkoisena kuvaamassa humoristisessa road moviessa Bruce Dern tekee elämänsä roolityön ukkelina, joka päähänpinttymällään saa koottua perheensä jälleen yhteen.

Woody Grant (Dern) on Billingsissä Montanassa asuva viinaanmenevä ja jo vähän höperö vanha äijä, joka luulee voittaneensa arpajaisissa miljoona dollaria. Tosiasiassa kyse on lehtitalon markkinointikampanjasta, jonka tarkoituksena on houkutella ihmiset tilaamaan sen tuotteita. Mutta Woody ei usko sen enempää rääväsuisen Kate-vaimonsa (June Squibb) kuin kahden poikansakaan vakuutteluihin asiasta. Pojista David (Will Forte) on vastikään naisystävästään eronnut vähän nössön oloinen kodinkonekauppias ja Ross (Bob Odenkirk) hyvässä uraputkessa oleva tv-uutisankkuri.

Mainoskirjeen mukaan vastaanottaja voi muka nostaa miljoona dollariaan Lincolnissa Nebraskassa sijaitsevasta lehtitalon pääkonttorista. Siispä Woody on päättänyt, että hän vaikka kävelee koko 800 mailin matkan sinne, jos kukaan ei suostu häntä sinne kuskaamaan. Woodylta itseltään kun on ajolupa jo ajat sitten mennyt eikä hän luota postiinkaan. Joitakin kertoja isänsä poliisilaitokselta haettuaan David heltyy ja ottaa parin päivän "sairasloman" päästäkseen papan kanssa reissuun. Aika vaiherikas reissu siitä sitten tuleekin.

Heti alkajaisiksi Woody teloo itsensä juovuspäissään sairaalakuntoon. Muutamia muita kommelluksia myöhemmin miekkoset pysähtyvät kaupunkipahaseen, josta Woody vaimoineen on lähtöisin. Ei aikaakaan kun kaikki siellä vouhottavat "miljonääri-Woodystä" ja yksi jos toinenkin haamu menneisyydestä yrittää päästä osingoille tavalla tai toisella. Varsinaista antagonistin viittaa sovitellaan Woodyn vanhan kaverin Ed Pegramin (Stacy Keach) harteille. Eniten levottomuutta herättäviä hahmoja ovat kuitenkin Davidin ja Rossin aikamiespoikaserkut Cole ja Randy (David Ratray ja Kevin Kunkel). Kyseisten köriläiden seurassa en tosiaankaan haluaisi joutua viettämään viikonloppua, vaikka kuinka olisivat sukulaisia.

Itse matka on tässä tietenkin tärkeämpi kuin päämäärä. Elokuva näyttää sellaisen palasen nyky-Amerikasta, johon harvemmin valkokankaan kautta tai muutenkaan pääsee kurkistamaan, ja tekee sen tavalla joka palkitsee. Mustavalkoinen kuvamaailma tuo tarinaan omanlaisensa runollisen ulottuvuuden, ja teemoiltaanhan juttu on muutenkin yleismaailmallinen. Pätkä on lisäksi sillä tavalla hauska, että suu pysyy virneessä vielä pitkän aikaa teatterista poistumisen jälkeenkin. Näyttelijöistä Dernin lisäksi June Squibb pääsee aivan erityisellä tavalla loistamaan.

+ hieno tarina
+ mahtavat pääosanäyttelijät
+ kauniisti kuvattu

★★★★★