(Psycho, USA 1960)
Jos Masterpiece Collectionilta valitettavasti puuttuva Vaarallinen romanssi on Hitchcockin elokuvista minulle se kaikkein rakkain ja Takaikkuna perusidealtaan briljantein ja Vertigo taiteellisesti sykähdyttävin, on Psyko ehkä kuitenkin se, jota loppujen lopuksi pidän kaikkein parhaimpana. Kirjoitin siitä erillisen artikkelin jo muutama vuosi sitten nähtyäni sen viimeksi valkokankaalta, eikä minulla siihen kirjoitukseen ole paljoa lisättävää. Sen kuitenkin lisään, että jos nyt pitäisi nimetä koko Hitchcockin tuotannon vaikuttavin yksittäinen näyttelijäsuoritus, olisi valintani Psykon Anthony Perkins. Hän tosiaankin naulaa tämän muutenkin mestarillisen kauhujännärin täydellisesti rytmitetyllä ja nyansoidulla tulkinnallaan. Suorituksen todellisen arvon ymmärtää, kun muistaa, että Hitchcockilla näyttelijätyö on aina alisteista kameratyölle ja siksi näyttelijät pääsevät hänen elokuvissaan harvoin osoittamaan parasta osaamistaan. Tuntuu käsittämättömältä, ettei Perkins saanut edes Oscar-ehdokkuutta tästä huikeasta suorituksestaan, kuten ei (tälläkään kertaa) myöskään säveltäjä Bernard Herrmann.
Toinen seikka, johon nyt kiinnitin huomiota, on Martin Balsamin esiintymisajan lyhyys. Elokuvasta on kulunut 61 minuuttia, kun yksityisetsivä Arbogast nähdään ensimmäisen kerran, ja – suokaa anteeksi juonipaljastus – kuusitoista minuuttia myöhemmin hänet tapetaan. Kuitenkin tässä ajassa myös Balsam onnistuu tekemään varsin monivivahteisen ja mieleenpainuvan roolityön. Yleisesti ottaen Psyko lienee ainakin näyttelijäsuoritusten osalta Hitchcockin hienoin elokuva.
John L. Russellin kaunis mustavalkokuvaus pääsee blu-rayllä hyvin oikeuksiinsa, vaikka tarkkasilmäisimmät saattavatkin huomata pieniä pakkausartefakteja siellä täällä. Ääniraita tarjotaan sekä alkuperäisenä 2.0 -monomiksauksena että 5.1 -surroundina. Ekstroja on ruhtinaallisesti. Antoisimpia niistä ovat elokuvan kylkeen saatava kommenttiraita, jolla Psykoa analysoi Alfred Hitchcock and the Making of Psycho -kirjan kirjoittaja Stephen Rebello, sekä Laurent Bouzereaun ohjaama puolitoistatuntinen tv-dokumentti Näin tehtiin Psyko/The Making of Psycho (johon poikkeuksellisesti saa myös suomenkieliset käännöstekstit) vuodelta 1997. Haastateltavina jälkimmäisessä ovat mm. Psykon käsikirjoittaja Joseph Stefano, apulaisohjaaja Hilton A. Green, pukusuunnittelija Rita Riggs, Hitchcockin henkilökohtainen assistentti Peggy Robertson ja Marionin roolin esittäjä Janet Leigh, sekä totta kai ohjaajan tytär Patricia Hitchcock. Etenkin monet Stefanon kertomat anekdootit Psykon tekemisestä ovat todellisia herkkupaloja.
François Truffaut'n kuuluisan Hitchcock-haastattelun Psykoa käsittelevä osuus (15 min.) on varsin mehukasta kuunneltavaa sekin, ja elokuvan alkuperäinen traileri, jossa maestro itse toimii eräänlaisena matkaoppaana, on yksi veikeimmistä leffatrailereista ikinä (mukana on myös uudelleenjulkaisutraileri muutamana eri versiona). Hitchcockin vaikutuksesta muihin elokuvantekijöihin (mm. Martin Scorsese, William Friedkin, John Carpenter, Guillermo del Toro) saamme kuulla dokumentissa In the Master's Shadow: Hitchcock's Legacy (Gary Leva 2008, 26 min.).
Yllättävin bonus, ja samalla yksi herkullisimmista, on Roald Dahlin kirjoittama ja Hitchcockin itsensä ohjaama Alfred Hitchcock esittää -tv-sarjan jakso Lamb to the Slaughter vuodelta 1958. Hirtehisessä tarinassa Barbara Bel Geddesin esittämä Mary saa järkytyksekseen kuulla töistä kotiin saapuvalta aviomieheltään (Allan Lane), että tämä aikoo jättää hänet. Tolaltaan mennyt vaimo reagoi tilanteeseen murhaamalla miehensä samalla pakastetulla lampaanviululla, jonka oli aikonut laittaa tälle päivälliseksi – ja jonka hän myöhemmin syöttää tapausta tutkimaan saapuville poliiseille. Psykoon tämän mainion puolituntisen yhdistää ohjaajan lisäksi tv-sarjan vakiokuvaaja John L. Russell (oiva valinta olisi ollut myös Vera Milesin tähdittämä ensimmäisen tuotantokauden jakso Revenge vuodelta 1955). Yllättävää muuten, että vaikka Russell sai Psykosta Oscar-ehdokkuuden, hän pysyi koko loppu-uransa ajan lähinnä tv-kuvaajana.
Valitettavasti mukaan on mahtunut vain yksi HD-ekstra, 'Psycho' Sound -niminen featurette, jossa kerrotaan kuinka elokuvan alkuperäinen monoääniraita on käsitelty ja muunnettu 5.1-muotoon. Muita lisukkeita ovat Newsreel Footage: The Release of 'Psycho' -niminen kahdeksanminuuttinen "uutisfilmi", suihkukohtaus erikseen musiikin kanssa ja ilman musiikkia, otteita Saul Bassin piirtämästä storyboardista suihkukohtaukseen sekä kokoelma stillkuvia, julisteita, lobby cardeja, behind the screen -kuvia jne.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
(The Birds, USA 1963)
Linnut olivat yksi iso teema jo Psykossa – alkaen Marion Cranen sukunimestä –, mutta seuraavaan elokuvaansa Hitchcock varasi näille siivekkäille suorastaan nimiroolin. Tarina-aihio saatiin Daphne du Maurierin vuonna 1952 ilmestyneestä novellista, josta Hitch ja käsikirjoittaja Evan Hunter tosin käyttivät vain otsikon ja perusidean. Aiemmalla urallaan Hitch oli tehnyt du Maurierin tekstien pohjalta jo elokuvat Jamaica Innin rannikkorosvot (1939) ja Rebekka (1940), mutta niissä ohjaaja ei vielä päässyt toteuttamaan itseään täysin vapaasti.
Linnut lähtee liikkeelle vähän screwball-tyylisesti sanfranciscolaisesta lemmikkieläinkaupasta. Lööpeistä tuttu seurapiirikaunotar Melanie Daniels (Tippi Hedren) tapaa siellä asianajaja Mitch Brennerin (Rod Taylor) ja kiinnostuu tästä oitis. Pääosa tarinasta sijoittuu Kalifornian luoteisrannikon pikkuruiseen Bodega Bayhin, jonne Melanie päätyy lähtiessään viemään Mitchille lahjaksi kahta kaijasta. Kyseiset linnut ovat siis tämän elokuvan macguffin eli hitchcockilainen tarinan kannalta epäoleellinen juonenkuljetusväline.
Pian Bodega Bayhin saavuttuaan Melanie tutustuu Mitchin äitiin Lydiaan (Jessica Tandy) – jälleen yksi mielenkiintoinen äiti–poika-pari Hitchcock-elokuvassa – ja siskoon Cathyyn (Veronica Cartwright) sekä koulun opettajaan Annieen (Suzanne Pleshette). Jälkimmäisellä on aiemmin ollut jotakin säpinää Mitchin kanssa, mutta tästä seikasta ei sen suurempaa draamaa kehitellä kuten ei myöskään tumman ja vaalean vastakkainasettelusta, joka kuitenkin selvästi on yksi visuaalinen teema elokuvassa. Kun lintujen hyökkäilyt kohta alkavat, ovat lokit ja varikset samassa rintamassa ja ihmiset hiusten väriin katsomatta maalitauluina.
Lintujen parhaita puolia on vahva paikallisuuden tuntu, mikä on sitäkin merkittävämpää kun ottaa huomioon että iso osa ulkokuvauksistakin on tehty Universalin studioalueella. Hitchhän vanhan koulukunnan miehenä vältteli lokaatiokuvauksia niin paljon kuin mahdollista. Ja kyllähän esimerkiksi sellaiset kohtaukset kuin lintujen hyökkäys koululle, äidin käynti maatilalla ja lopun kliimaksi Brennerien kotitalolla ovat edelleen vaikuttavia šokeeraavuudessaan.
Blu-ray on kuvanlaadultaan epätasainen, mikä johtuu osittain siitä että lukuisat trikkikuvat eivät ole aina kääntyneet digimuotoon kovin nätisti. Paikoin Robert Burksin tyylikäs värikuvaus pääsee kuitenkin hienosti oikeuksiinsa. Myös äänellisesti levy on oikein hyvä (tarjolla on ainoastaan 2.0 monomiksaus). Linnut on muuten äänituotannollisesti sillä tavalla erikoinen elokuva, että vaikka siinä ei ole lainkaan sävellettyä musiikkia niin Hitchin luottosäveltäjä Bernard Herrmann on silti ollut mukana päsmäröimässä synteettisten äänitehosteiden sijoittelua ja miksausta.
Lisämateriaaleja levylle on kasattu esimerkillinen määrä, kaikkiaan yli kolmen tunnin verran. Mukana on peräti kolme HD-ekstraakin: 14-minuuttinen Linnut-elokuvan minianalyysi The Birds: Hitchcock's Monster Movie sekä pienet historiakatsaukset 100 Years of Universal: Restoring the Classics ja 100 Years of Universal: The Lot. Niitä paljon antoisampia ovat All About The Birds -niminen syväluotaus Lintujen tuotantohistoriaan ja teemoihin (Laurent Bouzereau 2000, 80') sekä François Truffaut'n kuuluisan Hitchcock-haastattelun Lintuja käsittelevä osuus; edellisessä haastateltavina ovat elokuvan näyttelijöistä Tippi Hedren, Veronica Cartwright ja Rod Taylor sekä lisäksi käsikirjoittaja Evan Taylor ynnä monet monet muut.
Levylle on laitetty näytteeksi myös kuvaamatta jätetty alkuperäinen loppukohtaus (käsikirjoituksen sivuilla ja storyboard-luonnoksilla rekonstruoituna), yksi poistettu kohtaus (käsikirjoituksen sivuilla ja still-kuvilla rekonstruoituna) sekä 24 minuutin verran storyboard/stillkuva-vertailua. Melko herkullinen lisuke on myös Tippi Hedrenin koekuvaus, jossa lisämausteina ovat kuvan ulkopuolelta kuuluvat Hithcockin komennot sekä Psykosta tuttu vastanäyttelijä Martin Balsam. Täytteenä on vielä pari Lintuja markkinoivaa "uutiskatsausta", traileri ja iso läjä tuotantostillejä.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
(Marnie, USA 1964)
Lintujen jälkeen Hitch tarttui uudelleen jo kerran hylkäämäänsä ideaan Winston Grahamin Marnie-romaaniin perustuvasta elokuvasta. Edellisellä kerralla homma oli kariutunut siihen, että ohjaajan pääosaan havittelema Grace Kelly olikin lopulta sanonut ei (syynä ilmeisesti Monacon asukkaiden vastustus). Onnistuminen Tippi Hedrenin kanssa Linnuissa rohkaisi Hitchiä kuitenkin kokeilemaan, kuinka tämä hänen uusi suojattinsa pärjäisi Marnien roolissa. Näin jälkikäteen voi todeta, että varsin hyvin, vaikka elokuva heti tuoreeltaan otettiinkin aika nuivasti vastaan.
Eihän Marniessa Hitchcockin parhaiden töiden veroista lumoa toki ole. Paljon kiehtovampi elokuva se silti on kuin miltä ensisilmäyksellä näyttää. Fobiat, pakkomielteet, seksuaaliset vinoutumat ja kompleksiset äitisuhteet ovat sen perihitchcockilaista ydinainesta. Taas kerran Hitch myös vie katsojan mukavuusalueensa rajoille esimerkiksi kohtauksessa, jossa sankari väkisinmakaa vaimonsa. Ja vaikka elokuva päättyykin näennäisen onnellisesti, jättää loppuratkaisu ajattelevan katsojan mietteliääksi.
Tarinassa Hedrenin näyttelemällä nimihenkilöllä on tapana ryöstää kulloinenkin työnantajansa ja kadota. Lisäksi hän kavahtaa miehen kosketusta, saa sätkyn aina punaista väriä nähdessään ja pelkää kuollakseen ukkosta. Kun tämä Marnie sitten hakee töitä Sean Conneryn esittämän Markin firmasta ja tulee palkatuksi, uusi pomo – tuore leskimies – tietysti kiinnostuu typystä romanttisesti. Kiinnostus vaikuttaa olevan sitä palavampaa, mitä ilmeisemmäksi käy ettei kaikki ole kohdallaan, joten voimme pohtia sitäkin, onko Mark paljoakaan Marnieta terveempi mieleltään.
Marnie merkitsi monella tavalla käännekohtaa Hitchcockin uralla. Ensinnäkin se jäi sekä kuvaaja Robert Burksin että leikkaaja George Tomasinin – kumpikin Hitchin pitkäaikaisia luottomiehiä – viimeiseksi Hitchcock-leffaksi. Vielä merkitsevämpää on, että se jäi myös Hitchin ja säveltäjä Bernard Herrmannin viimeiseksi onnistuneeksi yhteistyöksi. Eikä Tippi Hedrenkään enää kolmatta kertaa Hitchcockin elokuvassa näytellyt.
Blu-ray ei pääse loistamaan sen enempää teknisellä laadullaan kuin ekstrojen määrälläkään. 58-minuuttinen making of -dokumentti The Trouble with Marnie (Laurent Bouzereau 2000) kuitenkin avaa elokuvan taustoja kiinnostavasti. Haastateltavina siinä ovat elokuvan näyttelijöistä Tippi Hedren, Diane Baker ja Louise Latham. Ääneen pääsevät myös käsikirjoittaja Jay Presson Allen sekä käsistä ennen häntä työstäneet Joseph Stefano ja Evan Hunter. Sanansa saavat sanoa myös lavastaja Robert F. Boyle, apulaisohjaaja Hilton A. Green, Hitchcock-tuntija Peter Bogdanovich ja ohjaajan tytär Patricia Hitchcock. Muita lisukkeita ovat juliste- ja kuvagalleria sekä Hitchcockin humoristisella tyylillään taas isännöimä elokuvateatteritraileri. Kaikki ekstrat ovat SD-laatuisia.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
(Torn Curtain, USA 1966)
Vuoroon tulee vihdoin tämän kokoelman ensimmäinen elokuva, jota minä en ole onnistunut näkemään kertaakaan aikaisemmin. Ohjaajansa viidentenäkymmenentenä teoksena valmistunut Revitty esirippu on vaihteeksi vähän perinteisempi Hitchcock-leffa, kansainvälisen vakoilun maailmaan sijoittuva jännäri Notoriouksen (1946), Miehen joka tiesi liikaa (1956) ja Vaarallisen romanssin (1959) hengessä. Elokuvaa on pidetty epäonnistumisena Hitchcockin uralla, eikä se missään nimessä yhtä palkitseva olekaan kuin useimmat edeltäjistään, mutta on siinä silti omat herkkuhetkensä.
Kylmän sodan asetelmista käyttövoimansa saava tarina alkaa Norjan vuonoilta. Paul Newman on pääosassa amerikkalaisena fyysikkona tohtori Armstrongina, jonka on määrä osallistua Kööpenhaminassa pidettävään alan konferenssiin. Kesken kaiken, assistenttinsa ja kihlattunsa Sarah Shermanin (Julie Andrews) suureksi järkytykseksi, hän kuitenkin loikkaa DDR:ään. Tai on ainakin loikkaavinaan. Armstrongin todellisena päämääränä on nimittäin päästä juttusille Leipzigin yliopistossa työskentelevän kollegansa kanssa, jolta arvelee pystyvänsä urkkimaan ydinohjelmaan liittyvää salaista tietoa. Tehtävää ja varsinkin pakosuunnitelmia mutkistaa se, että myös Sarah onnistuu änkeämään itsensä samaiselle Itä-Berliinin lennolle.
Elokuva tuntuu vähän ylipitkältä, mutta muutamia neronleimauksia siihen sisältyy. Kaikkein hienoin ja syystä kuuluisin kohtaus on se ainoa, jossa joku menettää henkensä. Tutun hitchcockmaisesti siinä käytetään aseina varsin arkisia esineitä: keittiöveistä, lapiota ja kaasu-uunia. Pointtina on näyttää, että ihmisen tappaminen ei todellakaan ole mitään lasten leikkiä. Myös varjostajan karistaminen museossa ja loppuhuipennus teatterissa ovat totutun terävää Hitchcockia. Toisaalta elokuvan yksi ongelma on, että sen ehkä kaikkein herkullisin hahmo, sankariamme varjon lailla seuraava Stasi-mies Gromek (Wolfgang Kieling) joutuu poistumaan kuvioista jo niin varhain.
Elokuvan idean taustalla on kahden brittidiplomaatin, Guy Burgessin ja Donald Macleanin, loikkaaminen Neuvostoliittoon vuonna 1951. Hitch on kertonut pohtineensa, miltä tuo tilanne on mahtanut tuntua Macleanin vaimosta (joka loikkaamisen tapahtuessa oli raskaana ja joka kolmen lapsensa kanssa seurasi miestään Moskovaan vuotta myöhemmin). Käsikirjoitus on kreditoitu Brian Moorelle, jonka ainoa Hitchcock-leffa tämä on.
Blu-ray on kuvan- ja äänenlaadultaan yksi kokoelman parhaista. Ekstroista mielenkiintoisin on dokumentti Torn Curtain Rising (Laurent Bouzereau 2000), joka sekään ei keskity niinkään elokuvan hienouksiin kuin selittelemään sitä, miksi elokuva floppasi. Lisäksi mukana on kuvagalleria, traileri ja neljäntoista minuutin verran näytteitä siitä millainen elokuvasta olisi tullut Bernard Herrmannin musiikilla varustettuna. Herrmann nimittäin sävelsi scoren tähänkin elokuvaan, mutta koska työ ei tyydyttänyt sen enempää Hitchcockia kuin studion johtoakaan, Herrmann sai kenkää ja tilalle palkattiin John Addison. Tällä tavalla siis päättyi Hitchin ja Herrmannin yli kymmenen vuotta kestänyt ja monta mestariteosta tuottanut yhteistyö.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
(Topaz, USA 1969)
Topaz on Masterpiece Collectionin elokuvista se toinen minun aiemmin näkemätön. Revityn esiripun tavoin se kuuluu Hitchcockin vähemmän arvostettuihin töihin, ja voidaankin oikeastaan kysyä mitä nämä kaksi leffaa "mestariteosten kokoelmalla" tekevät. No onneksi ne siellä kuitenkin ovat, muutenhan en vieläkään olisi päässyt niitä näkemään. Kyllä tämäkin Leon Urisin romaanin filminnös sitäpaitsi ihan kelpo vakoilujännäri on.
Taaskin lähdetään liikkelle Kööpenhaminassa tapahtuvasta loikkauksesta. Nyt loikkarina on venäläinen KGB-pomo, jolle myönnetään turvapaikka Yhdysvalloista tiettyjä tietoja vastaan. Tämä Kusenov (roolissa ruotsalainen Per-Axel Arosenius) on kuitenkin vain yksi sivuhahmo tarinassa, jonka poliittis-historiallisena kehyksenä on vuoden 1962 Kuuban ohjuskriisi. Päähenkilö ja sankari on Frederick Staffordin näyttelemä ranskalaisvakooja André Deveraux, joka CIA:ssa työskentelevän kollegansa (John Forsythe) toimeksiannosta lähtee selvittämään mitä venäläiset Kuubassa puuhaavat. Leffan nimi Topaz puolestaan viittaa Pariisissa toimivaan vakoilujärjestöön, jonka kautta Naton salaisuudet vuotavat Moskovaan. Varsin kansainvälistä meininkiä siis.
Mutta – kuka ihmeen Frederick Stafford? Kyseinen tšekkiläissyntyinen näyttelijä oli tätä ennen esiintynyt vain muutamassa keskinkertaisessa eurotuotannossa, eikä hänen uransa tästäkään kummoiseen lentoon lähtenyt. Monien kriitikoiden mielestä Stafford on itse asiassa pääsyy siihen miksi elokuva floppasi. Totta onkin ettei hän mikään Cary Grant tai Sean Connery ole, mutta ei elokuva mielestäni häneen kaadu.
Parhaiten näyttelijöistä silti onnistuvat konnaroolien esittäjät. John Vernonin kuubalainen vallankumousmies Rico Parra on oikein lihaisa hahmo kuten myös Michel Piccolin ja Philippe Noiret'n tulkitsemat kaksinaamaiset ranskalaiset. Kaksi viimemainittua tuovat soppaan myös mukavasti "eurooppalaisen laatuelokuvan" aromia. Jos ei muuta niin ainakin ulkoisesti näyttävä on myös saksatar Karin Dor Parran ja Deveraux'n yhteisen rakastajattaren, omaa maanalaista vastarintaorganisaatiotaan Kuubassa pyörittävän Juanita de Cordoban roolissa. Bond-fanit saattavat muistaa hänet elokuvasta Elät vain kahdesti (1967), jossa, kuten tässäkin, hän saa heittää veivinsä varsin näyttävästi.
"Hitchcock-elokuvan" tuntua Topazissa on vain hetkittäin, mutta parhaimmillaan kerronta on oikein vetävää. Mestarin kosketusta voi aistia ainakin siinä New Yorkissa tapahtuvassa jaksossa, jossa Deveraux'n eräänlainen alihankkija yrittää päästä käsiksi Rico Parran hallussa olevaan huippusalaiseen asiakirjaan. Episodimaisesti etenevän tarinan yksi ongelma on kuitenkin se, että siinä vaiheessa kun Pariisiin lopulta päästään ja jännityksen pitäisi tiivistyä, tarinasta alkaa jo loppua puhti. Piccolin ja Noiret'n ansiosta ratkaisunäytöskin on silti omalla tavallaan nautittava.
Elokuvan ensimmäisen käsikirjoitusversion teki Uris itse, mutta hän ja Hitch eivät päässeet yhteisymmärrykseen tarinan painopisteistä. Muutaman yrittäjän jälkeen lopullisen käsiksen sai kyhättäväkseen Vertigonkin kirjoittanut Samuel A. Taylor.
Tämäkin blu-ray on teknisesti erittäin laadukas. Kuva on tarkka ja silmää miellyttävä, eikä pakkausartefakteja pahemmin näy. Etenkin lähikuvat ovat upeita. Dialogi on myös kirkasta ja Maurice Jarren score soi komeasti DTS-HD -monoraidalla. Ekstroista olennaisin on Topaz: An Appreciation -niminen puoli tuntia pitkä video, jossa elokuvahistorioitsija ja -kriitikko Leonard Maltin ei niinkään analysoi elokuvaa kuin puolustaa sen vahvuuksia. Mukaan on pakattu vertailtavaksi myös kolme vaihtoehtoista lopetusta, yhden kokonaisen jakson kuvasuunnitelmat, juliste- ja stillkuvagalleria sekä tietenkin traileri.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
(Frenzy, Britannia/USA 1972)
Parin kalliin flopin jälkeen Hitchcock halusi tehdä jotakin pienimuotoisempaa ja omaan pirtaansa paremmin sopivaa. Tuloksena oli Frenzy, Lontoon Covent Gardeniin sijoittuva napakka sarjamurhaajatrilleri. Ympäristöllä on tässä tapauksessa erityinen merkitys, sillä myös Alfredin isä oli aikoinaan toiminut vihannestukkurina Covent Gardenissa, joka elokuvaa tehtäessä jo alkoi vedellä viimeisiään Lontoon hedelmä- ja vihanneskaupan keskuksena. Kyseessä on siis paitsi brutaali Lontoo-jännäri myös hellä huomionosoitus tuolle katoamassa olleelle maailmalle, jossa ohjaaja itsekin oli suuren osan nuoruudestaan viettänyt.
Eräänlaisesta kotiinpaluusta voidaan puhua siinäkin mielessä, että pitkästä aikaa Hitchcockin päähenkilönä on syyttömänä vaikeuksiin joutuva tavallinen mies. Liikkeelle lähdetään tilanteesta, jossa koko Lontoo on kauhun vallassa, kun niin sanotun solmiomurhaajan viimeisin uhri löytyy Thamesista lojumasta. Epäilykset kohdistuvat epäonniseen baarimikkoon Richard Blaneyiin (Jon Finch), joka saatuaan ensin potkut töistä osuu ikävästi vääriin paikkoihin vääriin aikoihin. Me katsojat saamme jo varhain tietää, että todellinen murhaaja on Blaneyn ystävänään pitämä, aluksi sympaattiselta vaikuttava hedelmäkauppias Robert Rusk (Barry Foster). Tehtävämme ei siis taaskaan ole arvuutella, kuka murhaaja on, vaan jännittää sitä miten Blaney selviää pälkähästään. Blaneyn ex-vaimon (Barbara Leigh-Hunt) ja nykyisen tyttöystävän (Anna Massey) kohtalona on jäädä murhaajan uhreiksi. Keventävää huumoria stooriin tuovat kohtaukset, jotka sijoittuvat vyyhtiä selvittelevän poliisitarkastajan (Alec McCowen) ja hänen gourmet-kokkailusta innostuneen vaimonsa (Vivien Merchant) kotiin.
Aihion synkkään tarinaansa Hitch sai Arthur La Bernin romaanista Goodbye Piccadilly, Farewell Leicester Square. Tyypilliseen tapaansa hän kuitenkin käytti siitä vain perusidean ja muokkasi jutun ihan oman näköisekseen. Käsikirjoituksen sai tehtäväkseen lahjakas "nuori" näytelmäkirjailija Anthony Shaffer, joka oli vastikään noussut maineeseen Sleuth-näytelmänsä (suom. Vainukoira) menestyksen myötä.
Shafferin ansiotako lienee, että elokuva vaikuttaa niin nuorekkaalta. Jos ei tietäisi, tekelettä ei todellakaan arvaisi yli seitsenkymppisen veteraanin ohjaamaksi. Toki Hitch pysyy uskollisena joillekin studiokaudelta periytyville tavoilleen (kuten lokaatiokuvausten välttely mahdollisimman pitkään), mutta muutamat kerronnalliset oivallukset osoittavat, että puikoissa oleva kaveri paitsi tietää täsmälleen mitä tekee myös on täydellisesti ajan hermolla. Mukana on esimerkiksi koko Hitchcockin uran ehkä raa'in ja epämiellyttävin murhakohtaus. Toisaalta toinen murha, kuten myös ensimmäisen murhan paljastuminen, on kuvattu mitä eleganteimmalla tavalla. Neron työtä.
Blu-ray on teknisesti ok. Kuva ei hyppää silmille sen enempää hyvässä kuin pahassakaan, eikä äänenlaadussakaan ole huomautettavaa. Ekstroina on The Story of 'Frenzy' -nimisen videodokumentin (Laurent Bouzereau 2001, 45') lisäksi ainoastaan kuva- ja julistegalleria sekä traileri. Kyseinen dokumentti kuitenkin tarjoaa taas kerran kiinnostavaa taustatietoa elokuvasta. Haastateltavina siinä ovat Pat Hitchcock O'Connellin ja Peter Bogdanovichin lisäksi elokuvan käsikirjoittaja Anthony Shaffer sekä näyttelijät Jon Finch, Barry Foster ja Anna Massey. Myös tuottaja-ohjaaja Laurent Bouzereau itse näyttäytyy pätkässä yrittäen tehdä siihen hitchcockmaisen humoristisen juonnon. Mutta ei hän mikään Hitchcock ole, se on selvää.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
(Family Plot, USA 1976)
Hitchcockin viideskymmeneskolmas elokuva jäi hänen viimeisekseen. Se on valitettavaa varsinkin meidän suomalaisten kannalta, sillä seuraavaksi ohjaaja suunnitteli The Short Night -nimisen pääosin Suomeen sijoittuvan agenttijännärin filmaamista. Terveys kuitenkin petti kesken valmistelujen, ja niin se elokuva jäi tekemättä. Nyyh.
Positiivista asiassa on, ettei Perintö ole jäähyväistyöksi hullumpi. Mikään Vaarallinen romanssi se ei toki ole (yhdistävänä tekijänä näillä kahdella käsikirjoittaja Ernest Lehman), mutta tarinassa on kuitenkin tuttuja Hitchcock-aineksia, ja kerronta on totutun dynaamista ja täsmällistä. Eli koukussa olet, kun siihen kerran tartut.
Tarinassa (jonka Lehman työsti Victor Canningin romaanin The Rainbird Pattern pohjalta) seurataan kahta mielenkiintoista pariskuntaa. Barbara Harrisin esittämä Blanche on valemeedio, jonka eräs rikas vanha rouva palkkaa etsimään edesmenneen sisarensa ammoin adoptoitavaksi annetun pojan, omaisuutensa laillisen perijän siis. Bruce Dern on hänen taksia ajava poikaystävänsä ja apurinsa, joka nyt joutuu kokeilemaan vähän yksityisetsivänkin hommia. Toisessa juonilangassa William Devane on jalokiviliikettä kulissinaan pitävä mestarikidnappaaja ja Karen Black hänen kuuliainen apurinsa. Ei ole vaikea arvata, eikä siten liene paha spoilaus, jos paljastan, että Devane itse asiassa on myös se kadonnut perillinen. Mutta jutun juju piileekin siinä, että tämä tarinan konna luulee jäljittäjiensä nuuskivan hänen erittäin valonarkaa menneisyyttään ja ettei kyseisillä jäljittäjillä toisaalta ole aavistustakaan siitä millaisen niljakkeen kanssa he ovat joutumassa tekemisiin.
Edeltäjäänsä Frenzyyn verrattuna Perintö on kepeää viihdettä, melkeinpä enemmän komedia kuin jännäri. Etenkin Harrisin ja Dernin parisuhdedynamiikkaa kuvaavissa kohtauksissa on joitakin miltei screwballmaisia aineksia. Kuitenkaan elokuva ei ole yhtä hykerryttävän hauska kuin vaikkapa Mutta... kuka murhasi Harryn, ei liioin yhtä vauhdikas kuin Vaarallinen romanssi eikä yhtä jännittävä tai nerokkaiden oivallusten varaan rakentuva kuin mikä tahansa ohjaajan klassikkotöistä. Varsinkin loppuhuipennus on useimpiin Hitchcock-tuotoksiin verrattuna valju.
Silti Perintökin on mitä mainiointa viihdettä. Jo pelkästään hyvien näyttelijöiden (etenkin Dern) takia sitä on nautinto katsoa. Elokuvan veijarimaista sävyä korostavan scoren on muuten säveltänyt eräs John Williams, paremmin sellaisista töistään kuin vaikkapa Tappajahai, Tähtien sota ja E.T. – The Extra-Terrestrial tunnettu.
Blu-ray on kuvanlaadultaan kokoelman kehnoin, miltei ala-arvoinen. Ilmeisesti Universalilla ei ole katsottu lainkaan tarpeelliseksi kunnostaa tätä "vähemmän tunnettua" Hitchcock-elokuvaa. Äänenlaadussa sen sijaan ei ole mitään huomautettavaa. Ekstroina tarjotaan kattava 48-minuuttinen making of -dokumentti Plotting Family Plot (Laurent Bouzereau 2001), "takaa-ajojakson" storyboard, kuva- ja julistekokoelma sekä pari traileria. Kiinnostavassa dokumentissa Perinnön tekemisestä ja sen jälkimainingeista (mukaan luettuna koskettava kuvaus Hitchcockin sairastumisesta ja eläkkeelle jäämisestä) kertovat Pat Hitchcock O'Connellin lisäksi näyttelijät Bruce Dern, Karen Black ja William Devane, apulaisohjaaja Howard Kazanjian, tuotannonjohtaja Hilton Green, lavastaja Henry Bumstead sekä säveltäjä John Williams. Kaikki ekstrat ovat, kuten arvata saattaa, SD-laatuisia.
Elokuva: ★★★★★
Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★
.png)