The Lobster (2015)

The Lobster, Kreikka/Irlanti/Alankomaat/Britannia/Ranska
Ohjaus Yorgos Lanthimos

The Lobsterissa on, jos ei muuta, ainakin omaperäinen idea. Kreikkalaisen Yorgos Lanthimoksen palkittu viides ohjaustyö tapahtuu maailmassa, jossa yksineläminen on kiellettyä. Parittomiksi syystä tai toisesta jääneet kansalaiset toimitetaan syrjäiseen rantaresorttiin, jossa heille annetaan 45 päivää aikaa löytää itselleen puoliso. Jos homma ei luonnistu, heidät muunnetaan eläimiksi (!) omien valintojensa mukaisesti. Lisäaikaa voi tienata pyydystämällä lähimetsissä piileskeleviä "yksinäisiä" jokapäiväisillä metsästysretkillä. Jotkut talon asukkaista ovatkin erikoistuneet juuri siihen.

Yksi tämän eriskummallisen laitoksen uusista asukeista on vaimonsa hylkäämäksi joutunut kalapuikkoviiksi David (Colin Farrell), joka valitsee omaksi transformaation muodokseen hummerin (siitä elokuvan nimi). Hummerit näet ovat pitkäikäisiä ja hän itsekin on aina rakastanut merta. Vaikka aluksi ei siltä näytä, David kuitenkin tekee kaikkensa pysyäkseen ihmisenä. Hän ystävystyy kahden kohtalotoverinsa, "ontuvan miehen" (Ben Whishaw) ja "sössöttävän miehen" (John C. Reilly) kanssa, jotka toisaalta tietenkin ovat hänen kilpailijoitaan. Mahdollisia, joskin epätodennäköisiä, vaimokandidaatteja ovat nainen-jonka-nenästä-vuotaa-verta (Jessica Barden), kekseistä pitävä nainen (Ashley Jensen) ja "sydämetön nainen" (Angeliki Papoulia). Muita päähahmoja ovat hotellin johtajatar (Olivia Colman) ja siivooja (ohjaajan elämänkumppani Ariane Labed). Elokuvan edetessä tapaamme vielä kapinallisten johtajan (Léa Seydoux), joka on laatinut väelleen omat yhtä absurdit ja ehdottomat sääntönsä, sekä kapinallisiin kuuluvan "likinäköisen naisen" (Rachel Weisz), joka toimii myös tarinan kertojana.

Monissa arvioissa The Lobster määritellään komediaksi, mitä en oikein ymmärrä, sillä elokuva ei ole mielestäni ollenkaan hauska vaan paremminkin karmiva. Tai no joo, taisi minuakin hiukan hymyilyttää siinä kohdassa, jossa David esittelee koiransa kertoen tämän olleen aiemmin veljensä. Jos huumoria onkin, on se joka tapauksessa sysimustaa. Mikä ei toki ole huono asia.

Elokuva tietysti satirisoi nykymaailman pinnallisuutta ja parisuhdekeskeisyyttä sekä kaikenlaista lokeroajattelua, jollaisesta viime kädessä myös erilaiset totalitaariset ideologiat kumpuavat. Ja sen se tekee varsin kekseliäästi ja pisteliäästikin. Kerronnassa on kuitenkin myös tyhjäkäyntiä, joka vie tarinalta tehoja. Ehdottomiin plussapuoliin on luettava se, ettei tapahtumien kulkua osaa ennakoida. Loppuratkaisu on – erikoinen.

Sen tyyppinen elokuva The Lobster on, että se saattaa hyvinkin kasvaa mielessä ajan myötä. Mutta ainakin näin ensi alkuun se tuntuu ehkä sittenkin vähän liian teennäiseltä ja akateemiselta puhutellakseen minua. Ohjaajaa aion pitää silmällä. (23.8. Kinopalatsi Helsinki)

+ omaperäinen idea
+ purevaa satiiria
+ erikoinen loppuratkaisu
− vähän kuivakka kokonaisuus

★★★★★

Jason Bourne (2016)

Jason Bourne, USA
Ohjaus Paul Greengrass

Robert Ludlumin suosituista romaaneista valkokankaille harpannut Jason Bourne on pirstoutuneelle ajallemme ominainen toimintasankari: kaikkivoipa James Bondin tapaan ja aina askeleen edellä vihollisiaan, mutta myös identiteetiltään epävarma jokamies joka haluaisi päästä sinuiksi menneisyytensä kanssa. Matt Damon esitti Bournea kolmessa 2000-luvun alun Ludlum-filminnöksessä (Medusan verkko 2002, Medusan isku 2004, Medusan sinetti 2007), joista kaksi jälkimmäistä ohjasi "realistisen toiminnan" mestarina tunnettu Paul Greengrass. Neljänteen Bourne-leffaan Medusan perintö (2012) Damon ja Greengrass eivät enää lähteneet mukaan, minkä seurauksena siitä tulikin vain aiempien elokuvien menestyksellä ratsastanut spin-off. Nyt Damon ja Greengrass ovat taas palanneet Ludlumin maailmoihin ja tuoneet valkokankaille uuden agenttiseikkailun, joka kantaa ytimekästä nimeä Jason Bourne. Uutuus kiinnosti katsastaa, koska tiedän Greengrassin yhdeksi nykypäivän parhaista toimintaohjaajista – vaikka en totta puhuen tarkalleen edes muista mitkä aiemmista Bourneista olen nähnyt.

Juonta on turha lähteä selostamaan, niin paljon pätkässä tapahtuu. Olennaista on, että agenttihommat taakseen jättänyt Bourne joutuu taas CIA:n jahtaamaksi, kun hänet ensin löydetään keskeltä Ateenan viimekesäisiä mellakoita. Tällaiset kytkennät uutisista tuttuihin vielä melko tuoreisiin tosielämän tapahtumiin tuovat juttuun oman maukkaan lisänsä, varsinkin kun samaan aikaan annetaan ymmärtää että modernit tiedustelupalvelut pääsevät helposti ja nopeasti jäljillemme heti kun tarve vaatii. Leffan antama kuva CIA:n valvontakoneiston tehokkuudesta ei välttämättä ole sen totuudenmukaisempi kuin muukaan tarina-aines, mutta ajattelemisen aihetta se silti antaa kaikille meille tietoverkkoa käyttäville.

Vauhtia ja jännitystä elokuvassa riittää ensimmäisistä kuvista viimeisiin. Koko ajan tapahtuu jotakin, joskaan joka hetki ei ole aivan selvää mitä. Ohjaajan levoton kuvaus- ja leikkaustyyli kyllä sinänsä tukee kokonaisuutta hyvin. Stoorin täydellisen ymmärtämisen kannalta saattaisi olla eduksi, jos kaikki aiemmat Bournet olisi nähtynä ja suht tuoreessa muistissa. Ihan hyvin tämä silti toimii itsenäisenäkin viihdykkeenä. Uskottavuuskaan ei joudu ihan niin suurelle koetukselle kuin tämän lajin elokuvissa yleensä, vaikka toki homma välillä överiksi meneekin. Eräällä tavalla ilahduttavaa on myös touhun totisuus, siis se ettei menoa mehusteta keventävällä huumorilla tai romantiikalla.

Matt Damon on tietysti ainoa oikea Jason Bourne, niin kuin Medusan perinnön tekijätkin ajoissa ymmärsivät. Myös muut pääosien esittäjät onnistuvat tässä oikein hyvin. Erityishuomion ansaitsee taas kerran huimassa nousukiidossa oleva Alicia Vikander, jolla ei ole vaikeuksia täyttää kangasta CIA:n nörttiosaston päällikön hieman ristiriitaisessa roolissa. Tommy Lee Jones hänen pomonaan on tavanomaista särmikkäämpi pahis ja Vincent Cassel tämän luottosalamurhaajana vangitsee myös katseen, vaikka rooli on hänen tasoiselleen näyttelijälle kyllä vähän epäkiitollinen. Riz Ahmed CIA:n kuristusotteesta pois pyristelevänä tietotekniikkaguruna teki niin ikään vaikutuksen minuun. Aiemmista Bourneista tuttuna hahmona screenillä käväisee Julia Stilesin esittämä Nicky Parsons, jonka kohtalona on johdattaa CIA Bournen jäljille.

Hirveästi Jason Bournesta ei lopulta käteen jää, mutta mojovan rautaisannoksen keskimääräistä laadukkaampaa toimintaviihdettä se tarjoaa sellaisen puutostilasta kärsivälle. (22.8. Tennispalatsi Helsinki)

+ vauhtia ja jännitystä yllin kyllin
+ mielenkiintoista ajankohtaista tematiikkaa
+ hyvät näyttelijät
– vähempikin räime riittäisi

★★★★★

Profeetta (2009)

Un prophète, Ranska
Ohjaus Jacques Audiard

Orionin kesäkauden tarjonnasta ehdin tällä kertaa katsomaan vain Jacques Audiardin kehutun vankiladraaman, joka kuvaa arabitaustaisen nuoren miehen kuutta vuotta kiven sisässä. Elokuvassa pahoinpitelyistä tuomittu Malik (Tahar Ramin ensimmäisessä leffapääroolissaan) pääsee nopeasti vankilaa hallitsevan korsikalaisjengin suojeluun murhaamalla yhden heidän vihollisensa, arabin. Nuorukainen ei kuitenkaan tyydy juoksupojan asemaan vaan käyttää suhteitaan myös omaksi hyväkseen. Linnavuosiensa aikana Malik kehittyykin taitavaksi peluriksi, joka uskaltaa lopulta haastaa myös suojelijansa Lucianin (roolissa loistava Niels Arestrup).

Vankilakuvauksessa on vahvaa autenttisuuden tuntua, joskin ajoittainen sekavuus juonenkulussa laimentaa hiukan kokonaisvaikutelmaa. Myöskin loppuratkaisu on tämän lajin elokuvaan ehkä vähän lälly. Raminin ja varsinkin Arestrupin väkivahvat roolisuoritukset pitävät leffan kuitenkin tukevasti raiteillaan. Audiard ja Thomas Bidegain ovat viimeistelleet käsiksen Abdel Raoul Dafrin ja Nicolas Peuffaillit'n laatiman tarinan pohjalta. (3.8. Orion)

+ intensiivinen henkilödraama
+ autenttista vankilakuvausta
+ Ramin ja Arestrup
− tyylilajiin nähden lälly loppuratkaisu

★★★★★

Spotlight (2015)

Spotlight, USA
Ohjaus Tom McCarthy

Vihdoin aikataulut järjestyivät niin, että sain katsotuksi myös viime talven palkintokauden suurimman menestyjän. Tom McCarthyn ohjaama sähäkkä journalistidraama vei muun muassa parhaan elokuvan ja parhaan sovitetun käsikirjoituksen (McCarthy ja Josh Singer) Oscarit keväällä. Leffa kertoo Boston Globe -lehden tutkivista toimittajista, jotka vuonna 2002 paljastivat katolisten pappien harjoittaman lasten hyväksikäytön laajuuden sekä sen kuinka kirkko on tätä toimintaa systemaattisesti peitellyt jo vuosikymmenien ajan. Ei mikään mieltä lämmittävä stoori siis, mutta kiistämättä tärkeä silmien avaaja.

Käsikirjoittaja Singerin mukaan Spotlight ei ole hyökkäys katolista kirkkoa vastaan vaan ennen kaikkea kertomus journalismin voimasta. Varmasti näin. Mutta jos olisin katolinen ja vieläpä hurskas sellainen niin ei tätä kiva olisi katsoa.

Sujuva, vahvasti dialogivetoinen draama pitää pihdeissään ja saa olon sopivalla tavalla epämukavaksi. Myöskin koko näyttelijäensemble tekee takuuvarmaa työtä. Varsinkin Mark Ruffalo työlleen omistautuneena toimittajana on liekeissä. Upeita ovat muutkin Spotlight-tiimin jäsenet Michael Keaton, Rachel McAdams ja Brian d'Arcy James. Mad Menistä tuttu John Slattery heidän esimiehenään ja Liev Schreiber päätoimittajana ovat hekin vallan hyviä. Silti, loppujen lopuksi, elokuva tuntui minusta kokonaisuutena jotenkin särmättömältä. Se on ikään kuin vähän liiankin virtaviivainen jäädäkseen kunnolla mieleen. Niin kuin Oscar-menestyjät usein. (24.7. Kinopalatsi)

+ puhutteleva, tosipohjainen tarina
+ timmi käsikirjoitus
+ hyvät näyttelijät
– turhan virtaviivainen erottuakseen massasta

★★★★★