El Club, Chile
Ohjaus Pablo Larraín
Rakkautta & Anarkiaa -festivaalin yleisöäänestyksessä Orionin marraskuun "kuukauden elokuvaksi" valikoitui tämä synkeä ja intiimi chileläisdraama. Pablo Larraínin viides ohjaustyö ei takuulla miellytä katolista kirkkoa, sillä leffa nostaa sen toiminnasta valokeilaan seikkoja, jotka paremmin viihtyisivät hämärässä. Kysymys on kirkon tavasta hoidella ns. langenneiden pappien tapaukset: yksittäiset roskat lakaistaan maton alle sen sijaan että koko lattia pestäisiin kerralla puhtaaksi. Tai niin The Club ainakin väittää. Elokuva sijoittuu syrjäiseen chileläiseen merenrantataajamaan, jossa neljä virasta erotettua pappia ja heidän talouttaan hoitava entinen nunna viettävät eristettyä elämää luostarin ja vanhainkodin sekoitusta muistuttavissa olosuhteissa. Draama virittyy, kun viideskin pappi saapuu tähän kummalliseen kerhoon vanavedessään kulkija, joka heti kailottaa koko naapuruston kuullen, että on lapsena tullut edellisen seksuaalisesti hyväksikäyttämäksi. Varsinaisen stoorin käynnistää viidennen papin yllättävä ratkaisu tässä kaikille kiusallisessa tilanteessa.
The Club sai Berliinin festivaalien grand jury prizen viime helmikuussa ja moni kriitikko on nostanut sen omalle vuoden parhaimpien listalleen. Ymmärrän sen hyvin, onhan tarina epätavallinen ja sisällöltään painava. Näyttelijätkin ovat hyviä. Syystä tai toisesta elokuva ei silti mitenkään erityisellä tavalla minuun kolahtanut. Käsikirjoitus on Larraínin, Guillermo Calderónin ja Daniel Villalobosin yhdessä työstämä. (28.11. Orion)
★★★★★
Vertigo – punainen kyynel (1958)
Vertigo, USA
Ohjaus Alfred Hitchcock
Harvinaista mahdollisuutta nähdä Hitchcockin arvostetuin ja ehkä henkilökohtaisin elokuva 70-milliseltä filmikopiolta isolle kankaalle heijastettuna ei sopinut missata. Ei väliä, vaikka osaan leffan juonikuvion jo entuudestaan lähes ulkoa. Vertigohan jos mikä on elokuva, joka kestää kovaakin kulutusta ja joka suorastaan vaatii toistuvia katselukertoja. Aina siitä löytää uusia ulottuvuuksia. Kolmen vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessäkin se vei maailman parhaan elokuvan tittelin tuota arvonimeä vuosikymmeniä kantaneelta Citizen Kanelta. Tällaisten todellisten klassikoiden katsominen aika ajoin on tarpeellista myös siitä syystä, että muistaisi miksi se elokuva olikaan niin hieno taidemuoto.
Tällä kertaa koin Vertigon aiempaa selkeämmin rakkauskirjeenä San Franciscon kaupungille. Tietenkin se on paljon muutakin, ennen kaikkea romanttis-psykologisena jännärinä tarjoiltu tutkielma miehisistä fantasioista ja pakkomielteisestä takertumisesta menneeseen. Hitchcockin mielenmaisemien tulkkina on neljättä ja viimeistä kertaa James Stewart. Hän esittää korkeanpaikankammoista ex-poliisia, joka saa tehtäväkseen varjostaa vanhan opiskelutoverinsa oudosti käyttäytyvää vaimoa (Kim Novak). Varjostaja tietenkin rakastuu varjostettavaan ja psyykkinen vajavuus osoittautuu kohtalokkaaksi. Mutta sitten tarina muuntuu ihan muuksi kuin miltä se aluksi näyttää. Barbara Bel Geddesillä, tulevalla Southforkin emännällä, on tärkeä sivurooli tarinan arkisempana naisena, illuusion vastapainona. Alec Coppelin käsis perustuu Pierre Boileaun ja Thomas Narcejacin romaaniin D'entre les morts (1954), josta tekijät huhujen mukaan toivoivatkin Hitchcockin innostuvan. Bernard Herrmannin score on syytä mainita erikseen yhtenä tärkeimmistä herkkua muhevoittavista ainesosista. (29.11. Bio Rex Helsinki)
★★★★★
007 Spectre
Spectre, Britannia/USA
Ohjaus Sam Mendes
Sam Mendes onnistui niin hyvin kolmen vuoden takaisessa Skyfallissa, että hänet maaniteltiin ohjaamaan toinenkin Bond-seikkailu samaan putkeen. Katsastimme uutuuden vaimon kanssa hääpäiväjuhlinnan merkeissä ja totesimme molemmat, ettei se ole edeltäjänsä veroinen. Sanotaan vaikka niin että bondeille tyypillisiä typeryyksiä on tässä enemmän ja kiehtovaa tarina-ainesta vähemmän. Pääkonnana nähtävä Christoph Waltzkin on ihmeen vaisu, ainakin verrattuna Tarantinon elokuvien Oscar-palkittuihin rooleihinsa. Myöskään "Bond-tyttö" Léa Seydoux ei pääse ihan sillä tavalla loistamaan kuin toivoisi. Hän kun on sentään lahjakkaimpia rooliin kiinnitettyjä näyttelijöitä ikinä.
Kohtuullisen viihdyttävä agenttiseikkailu Spectrekin silti on. Todellista elokuvan taikaa on koko jutun aloittavassa sekvenssiotoksessa, joka poimii Bondin (Daniel Craig) Mexico Cityn kuolleiden päivän karnevaalikulkueesta, saattaa hänet tyttönsä kanssa hotellihuoneeseen ja sieltä hotellin katolle eliminoimaan paria konnaa. Melkeinpä jo pelkästään tuon takia Spectre kannattaa nähdä. Varsinaisessa tarinassa 007 saa vastaansa alkuaikojen Bondeista tutun arkkivihollisensa Ernst Stavro Blofeldin (Waltz), jonka johtama SPECTRE-organisaatio on nyt ajan henkeä kuvastavasti kansainvälinen terroristiverkosto. Ajan henkeä kuvastaa myös 007:n edustaman vanhanaikaisen vakoilun ja modernin tietoverkkovakoilun vastakkainasettelu. Työttömyyden uhka leijuu jopa itsensä James Bondin yllä. (5.12. Bio Rex Espoo)
★★★★★
