Naisen kosto (1945)

Les Dames du Bois de Boulogne, Ranska
Ohjaus Robert Bresson

Paul Bernard ja Maria Casarés Naisen kostossa. (Kuva: KAVI)

Naisen kosto on sillä tavalla mielenkiintoinen elokuva, että se on kahden omaleimaisen ranskalaistaiteilijan, Robert Bressonin (ohjaus, käsikirjoitus) ja Jean Cocteaun (dialogi) ainoa yhteistyö. Bresson oli uransa tässä vaiheessa vielä aloitteleva elokuvantekijä – Naisen kosto on hänen toinen ohjauksensa – eikä hänen tavaramerkikseen pian muodostuva askeettiseksi ja transsendenttiseksikin sanottu tyyli ollut vielä huippuunsa hioutunut. Elokuva onkin selvästi rehevämpi kuviltaan kuin ohjaajan myöhemmät merkkiteokset ja toisaalta enemmän perinteiseen draamakerrontaan nojaava. Bressonille ominainen täsmällisyys Naisen kostoakin silti jo leimaa. Häivähdyksiä sotaa edeltäneen ajan runollisesta realismista siinä myös on.

Tarina pohjaa valistusfilosofi Denis Diderot'n romaanin Jaakko fatalisti ja hänen isäntänsä (1796) yhteen episodiin. Alkuteoksen leikkisän sävyn Bresson on kuitenkin muuntanut traagiseksi. Tapahtumaympäristönä on elokuvan tekoajankohdan Pariisi. Maria Casarésin esittämä Héléne päättää kostaa entiselle rakastetulleen, kun saa kuulla että tämän tunteet häntä kohtaan ovat kylmenneet. Koston välikappaleeksi hän järjestää tanssityttönä ja prostituoituna työskentelevän tuttavansa Agnèsin (Elina Labourdette) ja tämän äidin (Lucienne Bogaert). Tarkoituksena on juonia Jean (Paul Bernard) avioitumaan Agnèsin kanssa, jonka häpeällisestä taustasta miehellä ei ole aavistusta.

Espanjalaissyntyinen Casarés, joka oli aloittanut elokuvauransa aiemmin samana vuonna Marcel Carnén Paratiisin lapsissa, hallitsee valkokangasta vahvalla läsnäolollaan. Myös raikasta Labourdettea on kiva katsella. Näiden ammattinäyttelijöiden kanssa työskentely ei kuitenkaan tyydyttänyt Bressonia, joka pyrki puhdistamaan oman elokuvallisen ilmaisunsa kaikesta teatteriin vivahtavasta. Jatkossa hän tulisi käyttämään ainoastaan amatöörinäyttelijöitä eli "malleja" niin kuin hän itse heitä nimitti. Naisen kosto onkin kiinnostava juuri näytteenä Bressonin uran siitä vaiheesta, kun hän oli vasta löytämässä omaa taiteellista identiteettiään. Erityisen suurta säväystä se ei minuun tehnyt, mutta saattaisin sen ihan mielellään uudestaankin katsoa. (12.6. Orion)

+ Bresson & Cocteau & Diderot
+ täsmällistä, tyylikästä kuvakerrontaa
+ upea Maria Casarés
− paljon puhetta, vähän toimintaa

★★★★★

Toukokuun tv-leffat

Kansalainen Kane
(Citizen Kane, USA 1941)
Pitkään maailman parhaan elokuvan titteliä kantanut Orson Wellesin esikoisohjaus esitettiin teemalauantain Welles-illassa. Siitä onkin aikaa kun olin tämän edellisen kerran nähnyt. Nerokkaasti rakennetussa ja visuaalisesti huikeassa mahtimiehen muotokuvassa Welles esittää itse lehtimagnaattia, jonka viimeisen sanan arvoitusta ratkotaan huonolla menestyksellä. 25-vuotiaan Wellesin suoritus kummallakin puolella kameraa hämmästyttää aina vaan. Pitäisi tämä joskus vielä nähdä isolta kankaaltakin. (9.5. Yle Teema)
★★★★★

Orson Welles: valoa ja varjoa
(Orson Welles, autopsie d'une légende/Orson Welles: Shadows and Light, Ranska 2015)
Welles-teemalauantain toisena filminä esitettiin mestariohjaajan syntymän satavuotisjuhlallisuuksiin tehty uunituore tv-dokumentti, jonka on ohjannut Elisabeth Kapnist. (10.5. Yle Areena)

Miehuuskoe
(The Graduate, USA 1967)
Mike Nicholsin komedia collegesta valmistuvasta nuorukaisesta, jonka vanhempi nainen viettelee, on muikeaa katsottavaa kerta toisensa jälkeen. Dustin Hoffman on läpimurtopääroolissaan täydellinen eikä vastinpari Anne Bancroft yhtään huonommaksi jää. Mutta sitä en muistanutkaan, että tämä on näin suurta herkkua myös visuaalisesti, täynnä kekseliäitä oivalluksia. Katharine Ross näyttelee Bancroftin tytärtä, johon Hoffman tietenkin rakastuu. Klassikko. (16.5. Yle Teema)
★★★★★

Casting by...
(USA 2013)
Miehuuskokeen kylkiäisenä esitettiin kiinnostava dokumentti roolittajista, noista elokuvabisneksen usein aliarvostetuista sankareista. Olen tainnut tämän kerran aiemminkin nähdä. Ohjaus Tom Donahue. (16.5. Yle Teema)

Do the Right Thing – Kuuma päivä
(Do the Right Thing, USA 1989)
Helle kiehuttaa tunteita vaarallisesti Spike Leen kihelmöivässä Brooklyn-draamassa, joka tapahtuu yhden päivän aikana Salin (Danny Aiello) pyörittämässä pizzeriassa ja sen lähiympäristössä. Lee esittää itse pizzalähetti Mookieta, joka joutuu aitiopaikalta todistamaan turhautumisesta kumpuavaa mustien ja italiaanojen yhteentörmäystä. Richard Edson ja John Turturro näyttelevät Salin poikia, Giancarlo Esposito rotuerimielisyyksiä lietsovaa höyrypäätä ja Bill Nunn unohtumatonta Radio-Raheemia. Rooleissa lisäksi mm. Ossie Davis, Ruby Dee ja Samuel L. Jackson. (30.5. Yle Teema)
★★★★★

Leviathan (2014)

Leviafan, Venäjä
Ohjaus Andrei Zvjagintsev

Andrei Zvjagintsevin Leviathan on ensimmäisenä venäläisleffana kymmeneen vuoteen päässyt Suomessakin kaupalliseen teatterilevitykseen. On syytäkin, sen verran tymäkkä tapaus on kyseessä. Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että tällainen vielä melkein uunituore laatuleffa kerää toukokuisena sunnuntaina uhanalaisen Maximin suojeltuun kakkossaliin vain kourallisen katsojia? Minut se saa ajattelemaan, että Helsingin elokuvakulttuurin näivettymisestä ei voi syyttää pelkästään bisnesmiehiä vaan todellakin myös meitä katsojia. No, onneksi Maximin kohtalo on tätä kirjoitettaessa jo ratkennut parhain päin.

Leviathan on kylmäävä kuvaus nyky-Venäjästä ja yleisemminkin siitä, miten korruptoitunut valtakoneisto pystyy jyräämään tielleen ajautuneen tavallisen tallaajan. Päähenkilö Kolja on vähän alkoholisoitunut perusmies, joka pahaksi onnekseen sattuu asumaan niljakkaan pormestarin himoitsemalla tontilla. Tämä käyttää hyvin voideltua virkakoneistoaan pakottaakseen Koljan myymään talonsa ja perintömaansa pilkkahintaan. Mutta Koljapa on kutsunut Moskovasta avukseen vanhan armeijakaverinsa Dmitrin, vaikutusvaltaisen asianajajan, jonka mappi on täynnä arkaluontoista todistusaineistoa pormestarin väärinkäytöksistä. Sitä Kolja ei aavista, että Dmitrillä on jotain meneillään myös hänen vaimonsa kanssa. Tarinan edetessä peliin lyödään yhä enemmän ja yhä kovempia panoksia, ja voittaja on lopulta se jonka suhteet ulottuvat kaikkein korkeimmalle. Häviäjiä ovat kaikki muut.

Elokuva puhuttelee vahvalla tunnelmallaan ja masentavalla tarinallaan, joka voisi hyvin olla totta. Keventävää huumoriakin mukana sentään vähän on. Vitsikkäimmässä kohtauksessa ammuskellaan humalassa entisten neuvostojohtajien kuvia maalitauluina käyttäen. Maan nykyinen johtaja joukosta puuttuu, koska "historiallista perspektiiviä ei vielä ole tarpeeksi". Luonnollisesti juuri hänen kuvansa koristaa pormestarin työhuoneen seinää.

Kaikkein parasta Leviathanissa on rikas ja uskottava henkilöhahmotus. Varsinkin Roman Madjanovin näyttelemä pormestari on mainio, yhtä rakastettavan vihattava vodkanhöyryisessä uhossaan kuin nurkkaan ahdistettunakin. Mehukkaampaa roistoa en muista vähään aikaan valkokankaalla kohdanneeni. Hyviä ovat muutkin päähahmot ja heidän tulkitsijansa, etenkin Aleksei Serebrjakov Koljana ja Vladimir Vdovitšenkov Dmitrinä. Koljan vaimo Lilja (roolissa Elena Ljadova) on henkilöhahmoista ainoa, jonka kehittely on jäänyt mielestäni vähän puolitiehen. Hänen eräissä ratkaisuissaan on hienoista kun-ei-nyt-muutakaan-keksitty -vivahdetta. (17.5. Maxim 2, Helsinki)

+ luonteikkaat henkilöhahmot
+ hyvät näyttelijät
+ todelta maistuva tarina

★★★★★