12 Years a Slave (2013)

12 Years a Slave, USA/Britannia
Ohjaus Steve McQueen

Parhaan elokuvan Oscarista kilvoittelevista uutuusleffoista on käsittelyvuorossa 12 Years a Slave. John Ridleyn kirjoittama ja Steve McQueenin ohjaama tuima orjadraama perustuu vuonna 1853 julkaistuun Solomon Northupin muistelmakirjaan. Vapautetun orjan poikana syntynyt Northup eleli vapaana mustana miehenä New Yorkissa hankkien elantonsa mm. viulistina, kunnes hänet vuonna 1841 siepattiin ja myytiin tyydyttämään Louisianan puuvillaplantaaseiden alati kasvavaa orjatyövoiman tarvetta. Siitä alkoi ruoskaniskujen tahdittama helvetti, josta Northup vapautui vasta 12 vuotta myöhemmin, kun hän onnistui kertomaan tarinansa orjuutta vastustaneelle kanadalaiselle kirvesmiehelle Samuel Bassille, joka vei sanan hänen kohtalostaan perheelle ja ystäville New Yorkiin.

Northupin henkilökohtainen kärsimysnäytelmä avautuu McQueenin käsittelyssä puistattavaksi yleiskuvaksi orjuudesta ja mustana olemisesta 1800-luvun puolivälin Yhdysvalloissa. Päinvastoin kuin Quentin Tarantinon viimevuotinen Django Unchained, joka pui samaa tematiikkaa railakkaan camp-henkisen kostofantasian keinoin, 12 Years a Slave pyrkii päämääräänsä raa'alla, paikoin katsojan sietokykyä koettelevalla realismilla. Se tarkoittaa, että kun ruoska rävähtää, katsojaankin sattuu. Kaikkein piinallisinta katsottavaa minulle oli kohtaus, jossa Chiwetel Ejioforin esittämää päähenkilöä roikotetaan hirressä minuuttien ajan niin että varpaat juuri ja juuri ylettyvät maahan.

Lontoossa 1969 syntynyt amerikkalaisen näyttelijälegendan täyskaima McQueen on tätä ennen ohjannut nälkälakkoilevasta IRA-aktivistista kertovan Hungerin (2008) ja seksiaddiktista kertovan Shamen (2011). Jälkimmäisen olen nähnyt ja arvostellutkin, ja sen perusteella tiesin odottaa vaikuttavaa joskaan en kovin mukavaa katselukokemusta. Pettyä ei tarvinnut. McQueenista onkin kuin varkain tullut ohjaaja, jonka seuraavaa teosta jään odottamaan kieli pitkällä.

Näyttelijöiltään McQueen vaatii ja saa paljon. Oscar-ehdokkuudella on heistä huomioitu mainittu Ejiofor pääosasta sekä Michael Fassbender ja Lupita Nyong'o sivuosista. McQueenin kahdessa edellisessäkin elokuvassa loistanut Fassbender esittää tässä julmaa plantaasinomistaja Eppsiä. Nyong'o on orja Patsey, jota hän himoitsee seksuaalisesti. Hyviä sivurooleja tekevät myös Benedict Cumberbatch "hyvänä" plantaasinomistajana, jolla on niinkin vallankumouksellisia ajatuksia kuin että orjiakin pitäisi ehkä kohdella ihmisinä, Paul Dano tämän erittäin punaniskaisena työnjohtajana sekä aina mainio Paul Giamatti, joka tarvitsee vain pari minuuttia valkokangasaikaa luodakseen taatusti mieleenpainuvan orjakauppiasmuotokuvan. Tuottajana toiminut Brad Pitt on varannut itselleen pienen mutta merkityksellisen Samuel Bassin roolin. (5.2. Finnkino Flamingo)

+ sisältö ei jätä kylmäksi
+ hyvät näyttelijät
+ intensiivistä kerrontaa
+/− paikoin rankkaa katsottavaa

Gravity (2013)

Gravity, USA
Ohjaus Alfonso Cuarón

Alfonso Cuarónin avaruusjännäri Gravity on sijoittunut korkealle monella "vuoden 2013 parhaat elokuvat" -listalla. Se on myös yksi ennakkosuosikeista tulevissa Oscar-karkeloissa. Niinpä omatkin odotukseni leffan suhteen olivat varsin korkealla. Pääosin nuo odotukset täyttyivätkin, mutta heti tekeleen nähtyäni tunsin silti jääneeni kaipaamaan jotakin. Ehkä monet ylistävät arviot ja vertaukset 2001: Avaruusseikkailun kaltaisiin mestariteoksiin saivat minut odottamaan liikoja tarinalta, joka osoittautui varsin simppeliksi ja suoraviivaiseksi. Ehkä jäin kaipaamaan myös hieman hillitympää ääniraitaa, joka tukisi painokkaammin alun toteamusta: avaruudessa ei ole ääntä.

Puhtaasti visuaalisena elämyksenä Gravity on henkeäsalpaava. Alkutilanne ja henkilöt esitellään ällistyttävällä kaksitoistaminuuttisella sekvenssiotoksella, jossa 3D:tä hyödynnetään ehkä upeammin kuin missään koskaan. Olemme kuudensadan kilometrin korkeudessa Maan pinnan yläpuolella. Näköalat ovat sanalla sanoen mykistävät. Ensimmäisellä avaruuslennollaan oleva tohtori Ryan Stone (Sandra Bullock) ja hänen kokeneempi kollegansa Matt Kowalski (George Clooney) huoltavat avaruusteleskooppi Hubblea, kun yllättävä onnettomuus sysää heidät ajelehtimaan kiertoradalle oman onnensa nojaan. Happea riittää vain vähäksi aikaa, joten selviytyäkseen heidän täytyy päästä jollakin konstilla parin sadan kilometrin päässä häämöttävälle venäläiselle tutkimusasemalle.

Tämän kaiken kertomiseen Cuarón ja hänen luottokuvaajansa Emmanuel Lubezki siis tarvitsevat yhden ainoan otoksen! Ja millaisen otoksen! Se tempaa meidät mukaan toiminnantäyteiseen ja piinaavan jännittävään eloonjäämiskamppailuun, joka pitää otteessaan kuin koukku kalan. Muutenkin toteutus hivelee silmää. On perusteltua sanoa, että Gravity edustaa kehityksen huippua elokuvallisen ilmaisun ns. mélièsiläisellä linjalla.

Käsikirjoitus on isä (Alfonso) ja poika (Jonás) Cuarónin yhteinen luomus. Hienoa siinä on uskottavuus, se että kuvatut tapahtumat tuntuvat reaalisesti mahdollisilta. Hyvää on myös kompakti ja timmi rakenne – puolentoista tunnin mittaan ei mahdu mitään turhaa. Syystä tai toisesta elokuva ei kuitenkaan tehnyt minuun sellaista todella järisyttävää vaikutusta, jota huikea aloitus sai minut odottamaan.

Se lienee selvää sanomattakin, että tämä leffa jos mikä pitää nähdä valkokankaalta. Mitä isommalta, sen parempi. (27.1. Tennispalatsi)

+ huikea visuaalinen elämys
+ kompakti, timmi jännärijuoni
+ toiminta pysyy uskottavuuden rajoissa
− substanssi jää visuaalisen loistokkuuden jalkoihin

The Wolf of Wall Street (2013)

The Wolf of Wall Street, USA
Ohjaus Martin Scorsese

Martin Scorsesen uusin tuli käytyä tsekkaamassa heti tuoreeltaan. Maran leffat kiinnostavat aina, ja nyt lisäpontimena toimi se että tämä The Wolf of Wall Street on huomioitu muutamalla Oscar-ehdokkuudellakin. Tekele on muutenkin saanut enimmäkseen kiittäviä arvioita, jotkut puhuvat jopa mestariteoksesta. Ihan sellaista en minä menisi sanomaan, mutta kyllähän tämä kiistämättä on enemmän "Scorsese-elokuvan" oloinen ja näköinen kuin parin vuoden takainen koko perheen mysteeriseikkailu Hugo. Väkivallalla tässä ei mässäillä (mitä nyt yksissä bileissä vähän heitellään kääpiöitä maalitauluun), mutta huumesekoilua, seksi-irstailua ja muuta sikailua piisaa senkin edestä. Jonkun laskelman mukaan leffassa tehdään taas uusi ennätys f-sanojen määrässäkin.

Jordan Belfort -nimisen entisen pörssihuijarin ja nykyisen jarisarasvuon muistelmiin perustuva hulvaton henkilömuotokuva on vähän kuin Mafiaveljet Wall Streetillä. Belfortia näyttelee nyt jo viidettä kertaa Scorsesen ohjattavaksi asettunut Leonardo DiCaprio. Rooli tarjoaa paljon näyteltävää, sillä elokuva on lähes kolmituntinen ja Leo taitaa olla mukana joka kohtauksessa. Martyn nykyinen luottokärki saa myös tilaisuuden laajentaa näyttelijäkuvaansa fyysisen komiikan puolelle, mistä hän ottaakin kaiken ilon irti. Minusta Belfortin huumeisen toikkaroinnin seuraaminen ei tosin ole erityisen hauskaa, mutta se ei ole DiCaprion vika.

Muista näyttelijöistä Belfortin kakkosmiehenä nähtävä Jonah Hill tekee myös vallan mainion roolityön. Ja leffan alkupuolella Matthew McConaughey vetäisee hillittömän pikkuroolin pörssimeklarina, jolta antisankarimme omaksuu "kaikki muu paitsi rahan tekeminen on turhaa" -ideologiansa.

En ole ihan varma siitä mitä mieltä rainasta olisin. Päällimmäisiksi tunteiksi heti katselun jälkeen jäivät uupumus ja turtumus, vähän niin kuin olisin ollut liian pitkiksi venyneissä bileissä. Leffa on toki ansiokas terävänä satiirina mammonaa palvovasta bisnesmaailmasta, jossa moraali yhä useammin joutuu väistymään ahneuden tieltä. Enemmänhän on tunnetusti enemmän ja mikään ei riitä sille jolle riittävä on liian vähän. Tiettävästi vankilatuomion kärsinyt ja sittemmin uuden elämän aloittanut Belfort on hyväksynyt Scorsesen aika ilkeän näkemyksen hänestä. (24.1. Kinopalatsi Helsinki)

+ Leonardo DiCaprio huippuvedossa
+ terävää satiiria mammonanpalvonnansta
+ Scorsesen kädenjälki
− uuvuttava katselukokemus

★★★★★