Ohjaus Pablo Berger
Pari vuotta sitten maailmaa valloitti The Artist (arvostelu) ja nyt tulee Blancanieves. Elokuvia yhdistää se, että ne ovat mykkiä (ainakin lähes), mustavalkoisia ja perinteisessä 1:1.33-kuvasuhteessa kuvattuja. Samaa kuvakerronnallista henkeä on myös viime vuonna R&A:ssa näkemässäni Tabussa (arvostelu), vaikka se ei olekaan niin sanotusti "mykkä". Voidaanko puhua jonkinlaisesta trendistä? Mykkäelokuvan renessanssista? Tuskinpa sentään. Mutta minua ainakin ilahduttaa suuresti se, että mykkäleffojakin on taas alettu tosissaan tehdä. Viihdyttäviä ja inspiroivia sellaisia.
Voisi luulla, että The Artistin menestys on innoittanut Pablo Bergeriäkin tähän tyylikokeiluun, mutta niin asia ei ole. Espanjalaisella kävi itse asiassa vähän huono tuuri, sillä The Artist aloitti voittokulkunsa juuri sillä hetkellä, kun hän oli suurten vaikeuksien jälkeen saanut rahoituksen kuntoon pitkään valmistelemaansa Blancanievesiä varten. Suurin yllätysmomentti oli näin menetetty. Onneksi Bergerin leffa ei kuitenkaan juuri kalpene The Artistin rinnalla.
1910–1920-luvun Andalusiaan sijoittuva Blancanieves on vapaa mukaelma Grimmin veljesten Lumikki-sadusta. Mikään koko perheen satuleffa se ei kuitenkaan ole vaan puhtaasti aikuisyleisölle suunnattu viihdyke, jossa satumaisia aineksia höystetään väkivallalla ja jopa ripauksella sadomasokistista seksiä. Andalusiassa kun ollaan niin myös härkätaistelut ja flamenco kuuluvat tietysti olennaisella tavalla asiaan.
Elokuvan Lumikki on Carmen (Sofía Oria/Macarena García), maineikkaan toreron Antonio Villaltan (Daniel Giménez Cacho) tytär. Kun tytön äiti kuolee synnytyksessä ja isä halvaantuu härkätaisteluareenalla, ottaa isoäiti (Ángela Molina) vastuun nuoren neidon kasvatuksesta. Isä puolestaan ottaa uudeksi vaimokseen hoitsu Encarnan (Maribel Verdú), jota naimakauppa selvästikin kiinnostaa, no, lähinnä juuri hyvänä kauppana.
Isoäidin kuoltua Carmen-parka sitten joutuu äitipuolensa hirmuvallan alle. Tämä kohtelee häntä kuin kotiorjaa eikä anna tytön edes tavata rullatuoliin sidottua isäänsä. Encarnan päivittäisten seksileikkien aikana Carmenille tarjoutuu kuitenkin tilaisuus salatapaamisiin isukkinsa kanssa.
Kun isäkin aikanaan kuolee, määrää paha äitipuoli jo aikuiseksi varttuneen Carmenin (Macarena García) tapettavaksi. Kaunokainen kuitenkin pelastuu täpärästi ja löytää pian itsensä kuuden maata kiertävän kääpiöhärkätaistelijan vankkureista muistinsa menettäneenä. Isältä oppimiaan taitoja Carmen sitä vastoin ei ole unohtanut, ja niinpä aikaa myöten hänestäkin tulee maineikas matador. Mutta kateellinen Encarna on päättänyt tuhota hänet.
Sille, miksi Encarna vihaa Carmenia niin paljon, elokuva ei anna kunnon selitystä. Muitakin pieniä puutteita tarinasta voi osoittaa, mutta ne peittyvät sen positiivisen energian, aidon innon ja rikkeettömän tyylitajun alle, joka elokuvan jokaisesta kohtauksesta välittyy. Kuvakerronta on sanalla sanoen ilmeikästä kattaen kutakuinkin kaikki ajateltavissa olevat kuvakoot, -kulmat ja otospituudet. Jos vertailu The Artistiin sallitaan, niin siinä missä sen esikuvia olivat 1920-luvun hollywoodilaiset viihdeleffat, Blancanieves on paremminkin ranskalaisen avantgarden perinteen jatkaja. Omanlaisensa aistinautinto on myös Alfonso de Vilallongan paljon flamencovaikutteita sisältävä musiikkiraita.
Elokuvan loppu on vähän hämmentävä yhdistelmä surumieltä ja toiveikkuutta. Varsinkin vihoviimeinen otos on suurta runoutta. Se saattaisi tehdä Bergerin yhdeksi esikuvakseen mainitseman Carl Theodor Dreyerinkin kateelliseksi. (27.9. Bio Rex Helsinki, R&A -ohjelmistoa)
+ originelli klassikkotarinan uudelleentulkinta
+ kauniisti kuvattu
+ terävästi leikattu
+ tunteikkaasti sävelletty
★★★★★
.jpg)