Torinon hevonen (2011)

A Torinói ló, Unkari/Ranska/Saksa/Sveitsi/USA
Ohjaus Béla Tarr & Ágnes Hranitzky

Filosofi Friedrich Nietzschen (1844–1900) tiedetään saaneen hermoromahduksen Torinossa 1889. Legendan mukaan hän oli nähnyt erään miehen kurittamassa tottelematonta hevostaan, mennyt tästä kimpaantuneena väliin ja lyyhistynyt sen jälkeen katuun. Olipa totuus mikä tahansa, komeista viiksistään ja "Jumala on kuollut" -toteamuksestaan kuulu ajattelija ei koskaan toipunut tapauksesta vaan eli lopun elämäänsä mielisairaana.

Béla Tarrin viimeisin ja hänen oman ilmoituksensa mukaan myös viimeiseksi jäävä elokuva Torinon hevonen, jonka hän on ohjannut yhdessä vaimonsa ja monivuotisen leikkaajansa Ágnes Hranitzkyn kanssa, alkaa edellä mainitulla Nietzscheen liittyvällä kertomuksella. Elokuva ei kuitenkaan kerro Nietzschestä eikä se tapahdu lähelläkään Torinoa eikä edes Italiaa. Sen henkilöitä ovat vanha toiskätinen mies sekä hänen tyttärensä, jotka asuttavat taukoamattoman myrskytuulen pieksämää talorähjää kaukana kaikesta. Heidän aamiaiseksi nauttimistaan pálinkaryypyistä voimme päätellä, että olemme Unkarissa, mutta oikeammin elokuva tapahtuu siinä samassa ajasta irrallaan olevassa synkkälandiassa kuin Tarrin muutkin merkkiteokset, joista itse olen tätä ennen nähnyt ainoastaan Werckmeister harmóniakin eli Vastarinnan melankolian (2000). Näiden yksitoikkoiseen arkeen tuomittujen ihmispolojen päivittäin toistuvia rutiineja – pukeutuminen, aamiaisryypyt, veden hakeminen kaivosta, tulenteko lieteen, perunoiden keittäminen ja syöminen, riisuutuminen, jne. – seurataan kuuden päivän ajan.

Entä se hevonen? Kyllä vain, tarinan kolmas keskushahmo on tallissa majaileva polle, joka päivänä kaksi saa tarpeekseen ainaisesta raadannasta ja ryhtyy syömä- ja kaikenlaiseen muuhunkin lakkoon. Siitä eteenpäin jokainen päivä vie arjen turruttaman vanhuksen tyttärineen kohti yhä syvempää illuusiottomuutta. Lopulta jäljelle jää vain pimeys. Eräänlainen (henkisen) maailmanlopun kuvaus tämä siis on, tai – Tarrin omia sanoja käyttäen – "käänteinen luomiskertomus".

Ei kuulosta kovin mieltäylentävältä leffalta. Epäilemättä tämä noin kolmestakymmenestä keskimäärin viiden minuutin mittaisesta otoksesta koostuva elämän peili on monen mielestä myös tuskastuttavan pitkäveteinen. Mutta kyllä Torinon hevoselle kannattaa antaa mahdollisuus. Henkisiä tai kuvataiteellisia aspekteja arvostavan ei ainakaan luulisi sen parissa pitkästyvän.

Minusta elokuva on ankaruudessaan lähes koominen. Itse asiassa Tarr onkin joskus luonnehtinut elokuviaan komedioiksi. Ohlsdorferin (János Derszi) ja hänen tyttärensä (Erika Bók) askeettisessa päivällisessä – keitetty peruna, joka kuoritaan ja syödään sormin – on jotakin perin kaurismäkeläistä. Bresson, Dreyer, Tarkovski ja maanmies Jancsó ovat niin ikään Tarrin ilmeisiä hengenheimolaisia. Paljoa ei niin sanotusti "tapahdu", mutta kaikki tapahtuva on kiinnostavaa. Kuten puheliaan naapurin yllättävä visiitti tai myöhempi mustalaisjoukkion vierailu. Asiaa auttaa tyylitelty, vain olennaiseen keskittyvä kuvailmaisu, jossa jokainen detalji ja jokainen kameranliike on tarkoin harkittu. Fred Kelemenin taidokkaasti toteuttamat pitkät otokset ovat myös kauniita, kuin eläviä mustavalkoisia maalauksia. Niillä on ettenkö sanoisi meditaatiivinen vaikutus. Tunnelmaa tihentää omalta osaltaan minimalistinen ääniraita, jonka pääainesosia ovat vinkuva tuuli ja sen kanssa vuorotteleva, samaa monotonista teemaa sitkeästi toistava Mihály Vigin musiikki.

Torinon hevonen on visionäärisen elokuvantekijän kompromissiton taideteos, joka jättää jälkeensä henkistyneen olotilan. Harmi, että Tarrin päätös lopettaa elokuvien tekeminen vaikuttaa yhtä ehdottomalta kuin hänen elokuvansakin. (23.7. Orion)

+ kompromissiton, hiottu taideteos
+ vain olennaiseen keskittyvä kaunis kuvamaailma
+ käsinkosketeltavan tiheä tunnelma
+ jättää jälkeensä henkistyneen olotilan

★★★★★

To the Wonder (2012)

To the Wonder, USA
Ohjaus Terrence Malick

Mikäköhän Terrence Malickille on tullut? Julkisuutta karttelevalta teksasilaisohjaajaltahan on totuttu näkemään suunnilleen elokuva per vuosikymmen, mutta uusimpansa hän on saattanut valkokankaille vain runsas vuosi mykistävän The Tree of Lifen (2011) jälkeen. Kenties nämä leffat on tarkoitettu sisaruspariksi ja ne on siksi pitänyt julkaista näinkin lähekkäin. To the Wonderista jäi minulle kuitenkin sellainen vaikutelma, että ehkä tätäkin kiistatta tekijänsä näköistä leffaa olisi kannattanut hioa vähän pitempään. Teos on jäänyt sanoisinko luonnosmaiseksi.

Elämän puun pikkuveljeltä tai -siskolta To the Wonder todellakin vaikuttaa. Edeltäjänsä tavoin tässäkin on vahvaa omakohtaisuuden tuntua, ja myös kerronta on samanlaista jatkuvan liikkeen tajunnankuvavirtaa, jonka vietäväksi on vain heittäydyttävä ja yritettävä pysyä pinnalla. Sellaisia leuat lattiaan loksauttavia näkyjä, jotka hämmästyttivät ja kummastuttivat The Tree of Lifessa, tällä Venetsian festivaalien pääpalkinnon viime vuonna voittaneella filmirunoelmalla ei kuitenkaan ole tarjottavanaan.

Kun The Tree of Life käsitteli maailmojasyleilevästi itseään elämän mysteeriä, paljon pienimuotoisemman To the Wonderin pääteemoja ovat rakkaus ja usko. Tarina on simppeli. Amerikkalainen mies ja ranskalainen nainen tapaavat Pariisissa ja rakastuvat. Sitten he muuttavat miehen kotitantereille Yhdysvaltain Oklahomaan. Vähitellen onni alkaa rakoilla. Nainen ja etenkin edellisen miehen kanssa saatu tytär alkavat kaivata kotiin. Seuraa ero, miehen heilastelu vanhan koulutoverin kanssa ja uusi yritys. Sivujuonteena muuan Jumalansa kadottanut pappi käy omaa jaakobinpainiaan. Naisen ja miehen välinen rakkaus rinnastuu täten ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen. Kumpaankin liittyy epäilys ja kummassakin on lopulta kyse luottamuksesta, sitäköhän Terrence haluaa sanoa?

Näyttelijävalinnat ovat kiinnostavia. Pääparina nähdään Ben Affleck ja Olga Kurylenko, Affleckin toisena heilana Rachel McAdams ja pappina Javier Bardem. On hauska nähdä erityisesti Bardem tällaisessa hänelle melko yllättävässä roolissa, mutta mielestäni hän kyllä menee siinä vähän hukkaan. Malickin elokuvissahan näyttelijäilmaisu on aina alisteista kuvailmaisulle, ja ehkä siksi huipputaitava ja huippukarismaattinen Bardem vaikuttaa jopa vähän turhautuneelta. Tilanne oli aika lailla sama myös Sean Pennin kohdalla The Tree of Lifessa.

Emmanuel Lubezkin kauniisti kuvaamien ja viiden eri leikkaajan toisiinsa liittämien kuvien tanssi kantaa hyvin puoleenväliin asti ja ylikin, mutta loppupuolella ainakin minä aloin kaivata leffaan jonkinlaista rytminvaihdosta ja sen mukanaan tuomaa uutta nostetta. Valtavirrasta To the Wonder kyllä erottuu kiitettävästi henkisyydellään. (24.6. Maxim Helsinki)

+ henkevä ja persoonallinen taideteos
+ kauniisti kuvattu ja leikattu
− ei samaa energiaa eikä yllättävyyttä kuin edeltäjässään

★★★★★

Mr. Nobody (2009)

Mr. Nobody, Belgia/Kanada/Ranska/Saksa
Ohjaus Jaco Van Dormael

Kuulun niihin, jotka helposti saavat kulumaan suhteettoman paljon aikaa pienistäkin asioista päättämiseen. Lienen siis otollista kohderyhmää elokuvalle, joka käsittelee juuri päätöksiä ja valintoja. Kysymys kuuluu: missä määrin voimme omilla valinnoillamme vaikuttaa elämämme kulkuun?

Jaco Van Dormaelin kunnianhimoisen Mr. Nobodyn mukaan olemme sitä mitä valitsemme, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Jokainen tehty valinta ohjaa elämää tiettyyn suuntaan, mutta perhosvaikutuksen takia emme voi hallita kaikkea vaikka kuinka yrittäisimme. Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen. Tästä seuraa, että kaikki tekemämme valinnat ovat suuressa mittakaavassa joka tapauksessa "oikeita".

Van Dormaelin itsensä laatiman melkeinpä turhankin monimutkaisen tarinarakennelman perustana on lapsen kannalta ehkä se kaikkein vaikein valintatilanne: Päähenkilö Nemo Nobody joutuu yhdeksänvuotiaana vanhempiensa erotessa päättämään, jäädäkö isän luo Englantiin vai lähteäkö äidin mukana ison meren toiselle puolelle. Belgialaisohjaaja ei tee ratkaisua Nemon puolesta vaan näyttää katsojalle kummankin vaihtoehdon seuraamuksineen. Myöhemmin juttu jakaantuu kolmeen pääjuonteeseen sen mukaan, kenet kolmesta vaimokandidaatista Nemo valitsee.

Eniten tilaa screenillä saa Nemon (aikuisena Jared Leto) ja Annan (Diane Kruger) tarina. Anna vaikuttaisi siltä oikealta, mutta rakkauden täyttymyksen tiellä on tämän tarinajuonteen kaikissa versioissa (kyllä, niitäkin on useita) ulkopuolisia esteitä. Elisen (Sarah Polley) ja kolmannessa pääjuonilangassa Jeannen (Linh Dan Pham) kanssa Nemo menee naimisiin, mutta kumpikaan näistä avioliitoista ei ole onnellinen. Elisen ja Nemon suhdetta varjostavat Elisen psyykkiset ongelmat, kun taas porvarillisesti perheelleen omistautuva Jeanne on alusta asti Nemolle vain todellisen rakkauden korvike.

Sitten on vielä tulevaisuuteen sijoittuva kehyskertomus, jossa Nemo on 118-vuotias vanhus ja jota haastatellaan television kaltaiseen mediaan "viimeisenä kuolevaisena". Kokoava ajatus on jotakin sen tapaista kuin että elämästä tekee arvokasta juuri sen ainutkertaisuus ja arvaamattomuus.

33 miljoonan euron budjetillaan Mr. Nobody on tähän mennessä kallein belgialainen leffatuotanto. Rahalla on saatu paitsi laadukas kansainvälinen näyttelijäjoukko myös vaikuttava erikoistehostevetoinen ulkoasu. Kaksi kertaa elokuvan nähtyäni (katsoimme sekä teatterilevitysversion että DVD:llä niin ikään mukana olevan director's cut -version) en vieläkään ole varma siitä, onko kaikki Van Dormaelin harrastama kerronnallinen ja tekninen kikkailu ollut tarpeen. Mutta kiistatta omaperäinen, ajatuksia herättävä ja vallan viihdyttäväkin tämä jopa Stanley Kubrickin luomuksiin verrattu visuaalisesti upea elokuva on. (katsottu toukokuussa)

+ omaperäinen ja kaunis tarina elämän ainutkertaisuudesta
+ visuaalisesti näyttävä ja muutenkin kunnianhimoinen toteutus
+ antaa ajattelun aihetta
– tarinankerronta jää osin kuvakikkailun varjoon

★★★★★