Pari sanaa kahdesta elämäkertakirjasta, jotka luin keväällä. Barry Parisin
Garbo – suuri yksinäinen (Otava 1996, suom. Jaana Kapari) kertoo "jumalaisen" Greta Garbon tarinan, Simon Louvishin
Ohukainen ja paksukainen – elämä ja elokuvat (Art House 2005, suom. Tarmo Haarala) taas pureutuu kaikkien aikojen rakastetuimman koomikkoparin Stan Laurelin ja Oliver Hardyn vaiheisiin. Molemmat ovat mojovia tietopaketteja, mutta akateemisessa pikkutarkkuudessaan etenkin Garbo-kirja on välillä aika uuvuttava. Runsain mitoin kiinnostavaa materiaalia senkin lähes kahdeksallesadalle sivulle toki mahtuu.
18. syyskuuta 1905 Tukholmassa syntynyt ja 15. huhtikuuta 1990 New Yorkissa kuollut Greta Garbo ei ole koskaan varsinaisesti kuulunut omien lempifilmitähtieni joukkoon. Kiinnostavaa oli silti lukea kuinka isokokoisesta ja vähän kömpelöstä ruotsalaistytöstä tuli aikansa palvotuimpiin kuuluva, ellei palvotuin, Hollywood-tähti, ja kuinka hän syrjäänvetäytyvänä luonteena ei koskaan oikein sopeutunut unelmakaupungin hullunmyllyyn. Garbon (alk. Gustafsson) urahan lähti lentoon jo hänen toisesta ruotsalaisesta elokuvastaan, Mauritz Stillerin ohjaamasta
Gösta Berlingin tarusta vuonna 1924. Sitä seurasi yksi päärooleista G.W. Pabstin saksalaisessa
Ilottomassa kadussa (1925). Näiden eurooppalaisten merkkiteosten välissä MGM-pomo Louis B. Mayer ehti tehdä Stillerin kanssa sopimuksen, johon sisältyi myös Garbo.
Virallisen totuuden mukaan Mayer otti Garbon palkkalistoilleen, koska Stiller sitä vaati osana omaa sopimustaan. Toisenkinlaisia dokumentaatioita Paris esittää, arvellen niiden valossa, että juuri Garbo oli Mayerin kiikarissa alun alkaenkin. Oli miten oli, pian ruotsalaisten Hollywoodiin saapumisen jälkeen Stiller riitaantui Mayerin kanssa ja joutui toimettomana seuraamaan sivusta, kuinka hänen suojatistaan leivottiin studion ykköstähteä. Varsin ristiriitaisia tunteita herättääkin se tapa, jolla studiopomot kirjan mukaan kohtelivat epäsuosioonsa joutuneita näyttelijöitä ja -ohjaajia, erityisesti juuri Stilleriä ja Garbon ensimmäistä suurta valkokangasrakastajaa John Gilbertiä. Stillerin sopeutumisvaikeudet johtivat lopulta siihen, että hän palasi masentuneena ja sairaana Ruotsiin, jossa kuoli 45-vuotiaana marraskuussa 1928; studio ei päästänyt Garboa osallistumaan hautajaisiin. Gilbertin uran Mayer, tarinan konna, tuhosi heittämällä hänet tylysti syrjään äänielokuvan läpimurron jälkeen. Vielä
Anna Karenina -elokuvaa (
Love, 1927) MGM oli markkinoinut ylpeästi lauseella "Garbo and Gilbert in Love". Pahasti alkoholisoitunut ja syrjäytynyt Gilbert kuoli sydänkohtaukseen 38-vuotiaana tammikuussa 1936. Garbon asema oli kuitenkin vahva ja voimistui elokuva elokuvalta. Silti myös hän joutui käymään omat vääntönsä parempien sopimuksien puolesta. Hollywoodiin tympääntyneenä hänkin suunnitteli monesti elokuvamaailman jättämistä ja Ruotsiin palaamista, mutta jatkoi kuitenkin filmiuraansa vuoteen 1941 asti, jonka jälkeen asettui pysyvästi New Yorkiin asumaan. Toisin kuin yleisesti uskotaan, Garbo ei koskaan varsinaisesti jättänyt valkokangasta, vaan hänelle ei pettymykseksi osoittautuneen
Kaksoset-elokuvan jälkeen yksinkertaisesti enää tarjottu sellaisia rooleja joita hän olisi halunnut – tai rohjennut – tehdä.
Garbon myyttinen nykymaine perustuu varmasti yhtä paljon hänen arvoitukselliseen yksityiselämäänsä kuin hänen saavutuksiinsa valkokankaalla, ja tätäkin aluetta Paris varsin tunnontarkasti valottaa. Garbo eli koko elämänsä naimattomana eikä häneltä jäänyt jälkeläisiä. Vaikka hänellä tiettävästi oli monia pitkäaikaisia suhteita niin miesten kuin naistenkin kanssa, täyttä varmuutta ei ole siitä oliko yksikään näistä suhteista muunlaisia kuin platonisia luonteeltaan. John Gilbert oli Garbon monista kosijoista sinnikkäimpiä mutta myös epäonnisimpia. Naisystävistä yksi läheisimmistä oli kirjailija ja muotiguru Mercedes de Acosta, myös muun muassa Marlene Dietrichin kumppanina tunnettu. Kuvaus Garbon ja de Acostan yhteisestä salalomasta Sierra Nevadan vuoristossa sijaitsevan järven saaressa on kirjan herkintä aineistoa.
Vaikka hännystelijöitä riitti, Garbo oli – kuten kirjan suomalainen nimikin sanoo – yksinäinen ihminen, ja hänen tarinansa on lopulta aika surullinen. Ilmiselvästi hän olisi ollut onnellisempi, jos olisi saanut viettää elämänsä tuntemattomana. Toisaalta jos pystyy 31-vuotiaana lopettamaan työnteon ja viettämään jäljellä olevat viisi vuosikymmentään taloudellisessa yltäkylläisyydessä niitä asioita niiden ihmisten kanssa tehden joista pitää, ei valittamisen aihetta pitäisi hirveästi olla. Ehkä Garbo ei sittenkään ollut niin onneton kuin esitti olevansa.
Kaikesta päätellen Garbolla oli myös mahtava huumorintaju. Hänellä oli muun muassa tapana puhua itsestään maskuliinisessa muodossa tyyliin "tämän pojan täytyy nyt lähteä nukkumaan", mikä tietenkin oli omiaan ruokkimaan hänen sukupuolista suuntautumistaan käsitelleitä spekulaatioita ja huhuja.
Stan Laurel ja Oliver Hardy ovat itselleni paljon läheisempiä kuin Garbo, ja myös Laurel & Hardy -kirjan kirjoittaja Simon Louvish vaikuttaa selkeämmin tutkimuskohteidensa fanilta kuin Paris. Mielestäni Louvish myös kirjoittaa paremmin, hänen kerronnassaan on leikkisyyttä joka Parisilta puuttuu. Louvishilla ei myöskään tunnu olevan tarvetta kertoa sankareistaan aivan kaikkea tietämäänsä, lukukokemuksen nautinnollisuus on hänelle tärkeämpää.
Stan Laurel syntyi Arthur Stanley Jefferson -nimisenä Ulverstonissa Englannissa 16. kesäkuuta 1890. Oliver Hardy taas syntyi Norvell Hardy -nimisenä Harlemin kaupungissa Yhdysvaltain Georgiassa 18. tammikuuta 1892. Miten nämä varsin erilaisen taustan omanneet miekkoset päätyivät Hollywoodiin näyttelemään yhdessä komedioissa, jotka ovat nauratteneet ihmisiä ikään, rotuun, yhteiskuntaluokkaan ja uskonnolliseen vakaumukseen katsomatta kaikkialla maailmassa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen, ja naurattavat yhä? Se on varsin mutkikas ja mielenkiintoinen tarina.
Laurel esimerkiksi lähti valloittamaan Amerikkaa samaisen Fred Karnon vaudevilleseurueen mukana kuin eräs Charles Chaplinkin, mutta toisin kuin Chaplin Laurel joutui pariinkin otteeseen hakemaan uutta vauhtia kotimaastaan ennen kuin hän alkoi menestyä. Ensimmäiset haparoivat askeleensa elokuvakameroiden edessä hän otti 27-vuotiaana vuonna 1917, kun Chaplin oli jo maailmankuulu. Hardy puolestaan aloitti elokuvauransa jo niinkin varhain kuin 1914, ja hänellä oli meriittilistallaan jo pitkälti toistasataa valkokangasesiintymistä siinä vaiheessa, kun hänet sattuman oikusta nähtiin ensimmäisen kerran Laurelin kanssa samassa elokuvassa vuoden 1921
The Lucky Dogissa. Seuraavaan yhteiseen elokuvaan meni kuitenkin vielä vuosia. Vuosina 1926–1927 Laurel ja Hardy näyttelivät vielä sekalaisia rooleja yhdessätoista Hal Roachin tuottamassa lyhytkomediassa ennen kuin kaikki loksahti kohdalleen ja heistä tuli meidän tuntemamme erottamaton parivaljakko; ensimmäinen virallinen Laurel & Hardy -elokuva oli Fred Guiolin ohjaama
The Second Hundred Years vuonna 1927. Laurel oli tuolloin jo 37-vuotias, Hardy 35.
Seuraavien kolmentoista vuoden aikana Laurel ja Hardy, tuttavallisemmin Stan ja Ollie, tekivät Hal Roachin studioilla ne parikymmentä mykkää lyhytfilmiä, nelisenkymmentä äänilyhytfilmiä ja yhdeksäntoista kokoillan elokuvaa, joihin heidän kuolematon maineensa takuuvarmoina naurattajina perustuu. Myöhemmin tehtiin vielä yhdeksän kokoillan elokuvaa lisää, mutta nämä Roach-kauden jälkeiset tuotokset eivät suurta arvostusta nauti. Vuonna 1951 valmistunut katastrofaalinen
Atoll K eli
Utopia jäi heidän viimeiseksi filmikseen. Tunnetusti Stan oli se luova voima, joka pääasiallisesti vastasi vitsien kirjoittamisesta ja osittain myös ohjauksesta. Vähemmän tunnettua on se, että hän taiteellisen kunnianhimonsa vuoksi joutui myös moniin sopimusriitoihin ja muihin kahnauksiin työnantajansa Roachin kanssa. Ollie sen sijaan tyytyi vain opettelemaan repliikkinsä ja tekemään parhaansa kameran edessä. Louvish kuitenkin painottaa, että Oliver Hardy oli elokuvakoomikkona ilmiömäinen lahjakkuus, jonka tarvitsi vain hypistellä solmiotaan hermostuneesti ja katsoa vetoavasti kameraan myydäkseen itsensä katsojille. Olemassaolevat näytteet Ollien – tai "Baben", kuten tuttavat häntä nimittivät – suorituksista muissa kuin Laurel & Hardy -elokuvissa osoittavat myös, että hänen kykynsä olisivat riittäneet paljon enempäänkin.
Jollakin tavalla riipaisevaa on Louvishin esittämä huomio siitä, että vaikka "Babe" Hardy onnistuikin kääntämään huomattavan ylipainoisuutensa ammatilliseksi voimavaraksi, hän kuitenkin koko elämänsä ajan myös kärsi siitä. Vuonna 1956 hän huolestui terveydentilastaan siinä määrin, että laihdutti itsensä 165-kiloisesta 95-kiloiseksi. Ystävien reaktio – he pystyivät hädin tuskin tunnistamaan hänet – oli Babelle niin suuri järkytys, että hän käytännössä erakoitui. Moninaiset sairaudet veivät rakastetun Ollien lopulta hautaan 65-vuotiaana elokuussa 1957.
Jos oli ylipaino Babe Hardyn ongelma, Laurelin yksityiselämää varjostivat monet hetken mielijohteesta solmitut ja usein epäonniset avioliitot. Omat aviolliset ongelmansa olivat toki Hardyllakin. Kiinnostavasti Louvish tuo esiin seikkoja, jotka osoittavat kuinka Laurelin yksityiselämän ongelmat heijastuvat myös hänen taiteessaan. Stanin ja Ollien elokuvavaimothan ovat monesti varsinaisia pirttihirmuja, toisaalta toverusten keskinäisessä suhteessakin on usein mukana aviollisia piirteitä.
Laurelillakin oli terveyshuolia pitkin 1950-lukua, mutta hän sai kuitenkin elää tarpeeksi kauan pystyäkseen antamaan siunauksensa vuonna 1965 perustetulle Sons of the Desert -yhdistykselle, joka tänäkin päivänä vaalii parivaljakon komediaperintöä
Päivänpaisteisia pässinpäitä -mestariteoksen (
Sons of the Desert, USA 1933) hengessä. Laurel itse kieltäytyi kaikista esiintymisistä kumppaninsa kuoleman jälkeen, mutta osallistui erilaisiin projekteihin käsikirjoittajana niin pitkään kuin kynä pysyi kädessä. Hän kuoli santamonicalaisessa sairaalassa sydänkohtaukseen 23. helmikuuta 1965. Viimeisinä sanoinaan hänen kerrotaan laskeneen leikkiä sairaanhoitajan kanssa. Stan: "Hiihtäisin paljon mieluummin kuin tekisin tätä." Hoitaja: "Ai, herra Laurel, hiihdättekö te?" Stan: "En, mutta hiihtäisin paljon mieluummin kuin tekisin tätä mitä teen nyt." Humoristi loppuun asti.
Parisin kirja, alkuperäiseltä nimeltään
Garbo, A Biography, julkaistiin Yhdysvalloissa 1994. Louvishin kirja taas näki ensimmäisen kerran päivänvalon
Stan and Ollie The Roots of Comedy -nimisenä vuonna 2001.