Ohjaus Woody Allen
On ihmisiä, jotka haluavat herättää huomiota, ja on ihmisiä, jotka eivät halua. Woody Allenissa, kuten monessa muussakin taiteilijassa, lienee vähän kumpaakin sorttia. Zeligissä hän käsittelee tuota ristiriitaisuutta varsin veikeällä tavalla. Leffa kertoo miehestä, josta tulee kuuluisa juuri siksi että hän pyrkii olemaan äärimmäisen huomiotaherättämätön.
Allen esittää tietenkin itse mestarisopeutuja Zeligiä, jolle on kehittynyt ainutlaatuinen kyky omaksua seurassaan olevien henkilöiden piirteitä. Ihmiskameleontti herättää ensin tiedepiirien, sitten mediaväen ja lopulta koko kansan huomion. Erityisesti hänestä kiinnostuu − ensin ammatillisesti ja myöhemmin henkilökohtaisesti − eräs psykiatri, jota esittää ohjaajan tuolloinen muusa Mia Farrow.
Zeligin vertaansa vailla oleva vitsi on siinä, että se on rakennettu tyypillisten historiallisista henkilöistä kertovien dokumenttien tapaan. Mukana on niin todellisten kuin fiktiivistenkin henkilöiden "haastatteluja" sekä "arkistomateriaalia", josta osa on aitoa 1920-luvun kamaa ja osa vain sen näköiseksi käsiteltyä. Zelig nähdään esimerkiksi häiritsemässä paavi Pius XI:n puhetta Pietarinkirkon parvekkeella sekä juhlimassa Charlie Chaplinin, F. Scott Fitzgeraldin, Tom Mixin ynnä muiden tuon ajan oikeiden julkimoiden kanssa W.R. Hearstin ökylinnassa. Jälki on niin taidokasta, että oikeaa arkistokuvaa on usein vaikea erottaa feikistä. Haastatteluosuuksissa Zeligiä "muistelevat" pokerinaamalla muun muassa historioitsija John Morton Blum, psykiatri Bruno Bettelheim sekä kirjailijat Saul Bellow, Irving Howe ja Susan Sontag. Farrowin esittämän tohtori Fletcherin niissä korvaa 83-vuotias Ellen Garrison elämänsä ainoassa elokuvaroolissa.
Pseudodokumenttina Zelig kuuluu ilman muuta samaan sarjaan sellaisten lajin valioiden kuin Hei, me rokataan (1984) ja Unohdetut kuvat (1995) kanssa. Kyseessä on myös hauska, nokkela ja jäljittelemättömän allenmainen rakkaudentunnustus ensinnäkin kuvauksen kohteena olevalle aikakaudelle ja toisekseen itse välineelle: elokuvalle ajan ja tiedon tallentajana. Yhtä lailla leffan voi ottaa metkana mediasatiirina tai lähilukuun houkuttavana tutkielmana yksilöllisyydestä, julkisuudesta ja sen sellaisesta. Natsienkin kustannuksella pilaillaan onnistuneesti, mikä juutalaisen elokuvantekijän ollessa kyseessä sykähdyttää aina.
Mielestäni tämä on yksi Allenin parhaista leffoista. Suosikkini on kohtaus, jossa tohtori Fletcher teeskentelee vain teeskentelevänsä lääkäriä saadakseen Zeligin suojauksen murtumaan. Siinä samoin kuin hetkeä myöhemmässä kohtauksessa, jossa Zelig tunnustaa tohtorille rakkautensa, Woody pistää todella parastaan niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin, eikä Farrow yhtään huonommaksi jää. Hauska vitsi on sekin, että lopun ratkaisujaksossa Woody nähdään samassa kuvassa Hitlerin kanssa. Tarkkasilmäinen kyllä huomaa, ettei Hitler ole aito, mutta sillä ei ole merkitystä. Ja miten mainio onkaan perimmäinen syy Zeligin "sairauteen": hän ei ole nuorena kehdannut tunnustaa älykkökavereilleen, ettei ole lukenut Moby Dickiä. Briljanttia!
(Katsottu DVD:ltä kerran kesällä ja uudestaan syyskuussa.)
+ omaperäinen ja hauska idea
+ taidokas toteutus
+ Allen ja Farrow elämänsä vedossa
★★★★★
