Django Unchained (2012)

Django Unchained, USA
Ohjaus Quentin Tarantino

Quentin Tarantinon uutuus on verevä länkkärin ja orjadraaman yhdistelmä. Nimellään ja tunnusmusiikillaan se tekee kunniaa Sergio Corbuccin ohjaamalle italowesternklassikolle Nimeni on Django (1966), mutta juuri muuta yhteistä näillä leffoilla ei ole. Alkuperäinen Django Franco Nero sentään kuitenkin näyttäytyy Django Unchainedissakin yhdessä kohtauksessa. Tietenkin Mr. Tarantino tyylilleen uskollisesti tarjoilee monia muitakin pieniä makupaloja Shaftinsa ja Mandingonsa tuntevien leffaviittausbongareiden iloksi.

Django Unchained kertoo Django-nimisestä neekeriorjasta (Jamie Foxx), jonka persoonallinen immigranttipalkkionmetsästäjä Dr. King Schultz (Christoph Waltz) tarinan alussa vapauttaa. Tai tarkemmin sanottuna ostaa. Schultz on nimittäin saanut tietoonsa, että Django tuntee ulkonäöltä ne kolme etsintäkuulutettua roistoa, joita hän on paraikaa jäljittämässä, ja diiliin kuuluu, että Django saa vapautensa kun hän on ensin auttanut Schultzia löytämään ja tappamaan nuo teksasilaisella plantaasilla työskentelevät lurjusveljekset.

Näin tapahtuukin. Mutta kaikki tämä on vasta esinäytöstä varsinaiselle tarinalle, jossa Schultz lyöttäytyy Djangon kanssa kimppaan tämän lähtiessä pelastamaan rakasta Broomhilda-vaimoaan, jonka uskoo löytyvän Calvin Candie -nimisen häikäilemättömän mississippiläisporhon (Leonardo DiCaprio) plantaasilta. Saksalaissyntyinen Schultz kiinnostuu tapauksesta kuultuaan, että Broomhildan entinen omistaja on ollut saksalainen ja että tämä siitä johtuen myös osaa puhua saksaa.

Elokuva on taattua Tarantino-laatua niin hyvässä kuin pahassakin. Hyvää on ohjaaja-käsikirjoittajan ilmiömäinen kyky luoda mehukkaita tyyppejä, löytää oikeat näyttelijät niitä esittämään ja kuljettaa tarinaa viihdyttävästi. Arveluttavampaa on yliampuvan brutaalina leimahteleva väkivalta, josta vieläpä revitään irti hersyvää huumoria.

Djangon kunniaksi on kyllä sanottava, että se myös pakottaa katsojan puntaroimaan väkivallan oikeutusta ja omaa suhtautumistaan siihen eri tilanteissa. Kohtaus, jossa Django – epäröiden, Schultzin painostamana – ampuu väijyksistä erään lainsuojattoman tämän pojan silmien eteen, on mainio esimerkki. Koin sitä katsellessani oloni kiusaantuneeksi, ja uskon sen olevan tarkoituskin. Verisen kliimaksin, ja sen myötä koko elokuvan, voi niin ikään halutessaan nähdä eräänlaisena sankaruuden käsitteen uudelleenarviointina.

Tarinaltaan Django Unchained on puhdas aikuisten satu, joka kuitenkin kiinnostavasti tuo päivänvaloon eräitä Yhdysvaltojen historian häpeällisimmistä ja merkillisimmistä piirteistä. Rikkaat, moniulotteiset henkilöhahmot ovat sen suurin voimavara. Erityismaininnan ansaitsee niistä kaikkein ristiriitaisin, Samuel L. Jacksonin mahtavasti tulkitsema Candien "kotiorja" Stephen. Todella herkullinen hahmo on myös Candie itse: omasta mielestään hyvinkin sivistynyt herra Pääoma, jonka mukaan mustien orjuuttamiselle on tieteelliset perusteet. Leonardo DiCaprio nauttii silminnähden saadessaan kerrankin esittää tällaista emäkusipäätä.

Se, että Christoph Waltzin esittämä korostetusti saksalainen palkkionmetsästäjä on elokuvan valkoisista henkilöhahmoista ainoa, joka ei suhtaudu mustiin rasistisesti, on taas poliittis-historiallisine ulottuvuuksineen mainio sisäpiirivitsi. Tarantinon Kunniattomissa paskiaisissahan Waltz esitti samantapaista hahmoa, jonka peräänantamattomuuden natsina ohitti vain hänen häikäilemätön opportunisminsa. Schultz edustaa selvästi samaa ihmistyyppiä, mutta tämä paskiainen sentään omaa jonkin verran kunniantuntoakin.

Django Unchained on Tarantino-elokuvaksi myös epätavallisen tunteellinen. Djangon ja Broomhildan jälleennäkeminen on rakennettu niin, että se ei voi olla koskettamatta sydämellä varustetun katsojan sisintä. Asiaa auttaa taustalla soiva, Ennio Morriconen säveltämä ja Elisa Toffolin laulama kaunis "Ancora qui" -balladi. Tällaiset elähdyttävät tuokiot saavat antamaan anteeksi muutamat ylilyönnit ja tarpeettomat veriroiskeetkin. (5.2. Finnkino Flamingo)

+ herkulliset hahmot
+ loistavat näyttelijävalinnat
+ viihdyttävä tarina historiallisesti kiinnostavalla sisällöllä
− veriroiskeilta ei voi välttyä

★★★★★

Oscar-ennakointia (...ja tulosten puintia)

Oscarit, nuo maailman himoituimmat elokuvapalkinnot, jaetaan 85. kerran ensi yönä kello 3:30 Suomen aikaa alkavassa gaalassa Hollywoodissa. Valitettavasti en ole tähän mennessä ehtinyt nähdä ehdokkuuksia saaneista elokuvista kuin muutaman. Seuraavassa kuitenkin omia arvailujani siitä, ketkä ja mitkä elokuvat Oscareita tulevat saamaan.

Tulokset kommentteineen lisätty 25.2.

PARAS ELOKUVA

Ehdokkaat:
Rakkaus
Argo
Beasts of the Southern Wild
Django Unchained
Les Misérables
Piin elämä
Lincoln
Unelmien pelikirja
Zero Dark Thirty

Beasts of the Southern Wild, Django Unchained ja Piin elämä ovat ehdokaselokuvista ainoat, jotka olen ehtinyt nähdä. Näistä Beasts on sympaattisin, Django viihdyttävin ja Piin elämä kaunein. Suurimmat voittajasuosikit ovat kuitenkin Argo, joka on ehtinyt saada jo mm. Golden Globen ja BAFTAN, sekä Lincoln. Argon mahdollisuuksia heikentää se, ettei Ben Affleckia ole nimetty ehdolle ohjaajien sarjassa. Parhaan elokuvan palkinnon on Oscar-historiassa nimittäin vain kolmesti vienyt elokuva, jonka ohjaaja ei ole ollut ehdolla. Veikkaan siis, että Lincoln voittaa. Tai ehkä Piin elämä sittenkin yllättää. Rakkaus puolestaan on elokuva, jonka näkemistä itse odotan kaikkein innokkaimmin.

Palkinnon sai Argo, kuten loppujen lopuksi ounastelinkin. Täytyypä yrittää nähdä se piakkoin. Edellisen kerran parhaan elokuvan Oscar on mennyt ilman ohjaajaehdokkuuta jääneelle leffalle vuonna 1990 (Driving Miss Daisy).  

PARAS OHJAAJA

Ehdokkaat:
Rakkaus, Michael Haneke
Beasts of the Southern Wild, Benh Zeitlin
Piin elämä, Ang Lee
Lincoln, Steven Spielberg
Unelmien pelikirja, David O. Russell

Monien mielestä Ben Affleckin (Argo) ja Kathryn Bigelow'n (Zero Dark Thirty) nimeämättä jättäminen on ollut suuri vääryys. Spielberg lienee suurin ennakkosuosikki, mutta Leelläkin on kannattajansa. Itse liputan Haneken puolesta. Jos Spielberg voittaa, nousee hän kolmine pysteineen William Wylerin ja Frank Capran rinnalle Oscar-historian toiseksi palkituimpana ohjaajana. Pörssiä johtaa yhä John Ford neljällä ohjaus-Oscarillaan. Go Haneke!

Oscarin sai Ang Lee. Olen lievästi yllättynyt, mutta vain lievästi. Huomaan myös olevani melko tyytyväinen akatemian valintaan. Piin elämä on hieno tarina ja hieno elokuva. Lee on nyt Spielbergin tavoin kahden ohjaus-Oscarin mies. Mielenkiintoista sinänsä, että kumpikaan Leelle palkinnon tuoneista leffoista ei ole voittanut parhaan elokuvan pystiä.

PARAS MIESNÄYTTELIJÄ PÄÄOSASSA

Ehdokkaat:
Bradley Cooper, Unelmien pelikirja
Daniel Day-Lewis, Lincoln
Hugh Jackman, Les Misérables
Joaquin Phoenix, Mestari
Denzel Washingon, Lento

Historian havinaa on ilmassa, sillä jos suurin ennakkosuosikki Day-Lewis voittaa, tulee hänestä ensimmäinen kolmella miespääosa-Oscarilla palkittu näyttelijä. Phoenix saattaa olla hänen varteenotettavin uhkaajansa, vaikka myös Cooperia ja Jackmania on paljon kehuttu. Veikkaukseni: Day-Lewis voittaa.

Day-Lewis teki kuin tekikin historiaa ja otti sen mikä hänen ehkä kuului ottaa. Vähän ennen voittajan julkistamista huomasin kuitenkin toivovani, että Jackman yllättäisi. Nähtyjen näytteiden valossa ja tarinan tuntien odotan Les Misérablesin tekevän minuun suuremman vaikutuksen kuin Lincoln. Muidenkin ehdokkaiden suoritukset täytynee nähdä.

PARAS NAISNÄYTTELIJÄ PÄÄOSASSA

Ehdokkaat:
Jessica Chastain, Zero Dark Thirty
Jennifer Lawrence, Unelmien pelikirja
Emmanuelle Riva, Rakkaus
Quvenzhané Wallis, Beasts of the Southern Wild
Naomi Watts, Selviytyminen

Historian havinaa on ilmassa tässäkin kategoriassa. Nimittäin jos Riva voittaisi, tulisi hänestä iäkkäin koskaan tämän huomionosoituksen saanut näyttelijä (siis iäkkäimpänä palkinnon saanut). Wallisista taas tulisi voittaessaan vastaavasti nuorin palkittu. Riva täyttää kuinka ollakaan juuri tänään 86 vuotta, Wallis elokuussa kymmenen. Oikeasti Wallisilla ei liene mitään mahdollisuuksia kisassa, vaikka hän Beastsin pääosassa ällistyttävän hyvä onkin. Voittajaksi on vahvimmin veikkailtu joko Chastainia tai Lawrencea, mutta Rivan osakkeet ovat viime viikkoina olleet nousussa. Toivon hartaasti, että Riva voittaisi.

Toiveeni ei toteutunut, sillä Oscarin vei Lawrence. Kaikki kunnia hänelle, palkinto on varmasti ansaittu. Pitänee katsastaa tuokin leffa.   

PARAS MIESNÄYTTELIJÄ SIVUOSASSA

Ehdokkaat:
Alan Arkin, Argo
Robert De Niro, Unelmien pelikirja
Philip Seymour Hoffman, Mestari
Tommy Lee Jones, Lincoln
Christoph Waltz, Django Unchained

Selvää voittajasuosikkia ei ole. Vain Waltzin suorituksen olen nähnyt, ja se on kyllä tyrmäävän hyvä, joskin turhan paljon samoilla keinoilla pelaava kuin Kunniattomien paskiaisten vastaava sivuosa, josta Waltz palkittiin kolme vuotta sitten. Hasardiveikkauksena heitän, että Hoffman voittaa.

Pystin sai Christoph Waltz. En ole varma mitä mieltä olen tästä. Waltz on roolissaan erinomainen, mutta jotenkin silti tuntuu että hän sai tämän toisen Oscarinsa liian "helposti".

PARAS NAISNÄYTTELIJÄ SIVUOSASSA

Ehdokkaat:
Amy Adams, Mestari
Sally Field, Lincoln
Anne Hathaway, Les Misérables
Helen Hunt, The Sessions
Jacki Weaver, Unelmien pelikirja

Hathawaytä pidetään käytännössä varmana voittajana.

Hathaway otti omansa. Hänen antaumuksellista suoritustaan Les Misérablesin Fantinena on hehkutettu niin, että tuskin maltan odottaa leffan näkemistä. 

PARAS ALKUPERÄISKÄSIKIRJOITUS

Ehdokkaat:
Rakkaus, Michael Haneke
Django Unchained, Quentin Tarantino
Lento, John Gatins
Moonrise Kingdom, Wes Anderson & Roman Coppola
Zero Dark Thirty, Mark Boal

Haneke ja Tarantino ovat ilmeisesti suurimpia ennakkosuosikkeja tässä kategoriassa. Koska Django on ehdokaselokuvista ainoa jonka olen nähnyt, ja koska toivon, että Haneke voittaa ohjaajasarjan, nostan Tarantinon ykkössuosikikseni. Palkinto voi kyllä ihan yhtä hyvin mennä Boalillekin.

Palkinto meni Tarantinolle. Quentin on mestari luomaan herkullisia hahmoja, mehevää dialogia ja jännitteisiä kohtauksia, suotakoon hänelle siitä tämä on kaunis tunnustus. Edellisen Oscarinsa Tarantino sai yhdeksäntoista vuotta sitten Pulp Fictionin käsikirjoituksesta, ja Django taitaakin olla hänen paras työnsä sen jälkeen.

PARAS KÄSIKIRJOITUSSOVITUS

Ehdokkaat:
Argo, Chris Terrio
Beasts of the Southern Wild, Lucy Alibar & Benh Zeitlin
Piin elämä, David Magee
Lincoln, Tony Kushner
Unelmien pelikirja, David O. Russell

Argo, Unelmien pelikirja ja Lincoln ovat suurimmat suosikit. Argo voittaa.

Argo voitti.

PARAS VIERASKIELINEN ELOKUVA

Ehdokkaat:
Rakkaus, Itävalta
Kon-Tiki, Norja
No, Chile
A Royal Affair, Tanska
War Witch, Kanada

Kaksi pohjoismaista elokuvaa ehdolla! Voitto menee kaiken järjen mukaan kuitenkin Itävaltaan.

Oscarin sai Rakkaus. Mitään muuta vaihtoehtoa akatemialle ei jäänytkään sen jälkeen, kun Haneken elokuva oli nimetty ehdolle myös parhaan elokuvan, ohjauksen ja käsikirjoituksen kategorioissa.

PARAS DOKUMENTTIELOKUVA

Ehdokkaat:
5 Broken Cameras
The Gatekeepers
How to Survive a Plague
The Invisible War
Searching for Sugar Man

Malik Bendjelloulin ruotsalais-brittiläinen musiikkidokkari Searching for Sugar Man, joka sai juuri myös Suomen ensi-iltansa, on suurin suosikki.

Searching for Sugar Man palkittiin. Pitänee käydä katsomassa tämäkin leffa.

PARAS ANIMAATIOELOKUVA

Ehdokkaat:
Urhea, Mark Andrews & Brenda Chapman
Frankenweenie, Tim Burton
ParaNorman, Sam Fell & Chris Butler
Pirates!, Peter Lord
Räyhä-Ralph, Rich Moore

Urhea ja Räyhä-Ralph näyttävät tähänastisen palkintosateen valossa vahvimmilta ehdokkailta. Omaa suosikkia ei ole, kun en ole mitään nähnyt, mutta mielelläni näkisin Tim Burtonin voittopuhetta pitämässä. Veikkaukseni on, että Räyhä-Ralph ja Rich Moore voittavat.

Voiton vei Urhea.

PARAS KUVAUS

Ehdokkaat:
Anna Karenina, Seamus McGarvey
Django Unchained, Robert Richardson
Piin elämä, Claudio Miranda
Lincoln, Janusz Kaminski
Skyfall, Roger Deakins

Lincoln on ehdokaselokuvista ainoa, jota en ole nähnyt. Kaminskin taidot tuntien hänen palkitsemisensa ei olisi yllätys. Näkemistäni leffoista kuvauksellisesti vaikuttavimpia ovat olleet Piin elämä, Anna Karenina ja Skyfall. Suurenmoista ja vähän huvittavaakin olisi, jos jo kymmenettä kertaa ehdolla oleva Roger Deakins saisi vihdoin ensimmäisen Oscarinsa – Bond-leffasta! Veikkaan kuitenkin, että Piin elämä voittaa.

Piin elämä voitti. Odotettu ja oikeutettu lopputulos, vaikka huomasin melkeinpä toivovani, että palkinto menisi sittenkin Anna Kareninalle. Tämä oli neljän vuoden sisällä kolmas kerta, kun kuvaus-Oscar myönnettiin 3D-elokuvalle.

PARAS LEIKKAUS

Ehdokkaat:
Argo, William Goldenberg
Piin elämä, Tim Squyres
Lincoln, Michael Kahn
Unelmien pelikirja, Jay Cassidy & Crispin Struthers
Zero Dark Thirty, Dylan Tichenor & William Goldenberg

Todennäköisyys sille, että William Goldenberg pokkaa palkinnon jommastakummasta leffastaan, on aika suuri. Jos ei Goldenberg, niin eiköhän sitten Kahn. Veikkaan: Goldenberg ja Argo voittavat.

Argo voitti.

PARAS PRODUCTION DESIGN

Ehdokkaat:
Anna Karenina; Sarah Greenwood, Katie Spencer
Hobitti: Odottamaton matka; Dan Hennah, Ra Vincent, Simon Bright
Les Misérables; Eve Stewart, Anna Lynch-Robinson
Piin elämä; David Gropman, Anna Pinnock
Lincoln; Rick Carter, Jim Erickson

Joku kolmikosta Anna Karenina, Les Misérables ja Piin elämä voittanee. Veikkaukseni: Les Misérables.

Tässä kohtaa omat arvailuni menivät pahiten metsään: Oscarin sai Lincoln. No, onhan se isolla rahalla tehty historiallinen draama, jollaiset näitä usein voittavat.

PARAS PUKUSUUNNITTELU

Ehdokkaat:
Anna Karenina, Jacqueline Durran
Les Misérables, Paco Delgado
Lincoln, Joanna Johnston
Mirror Mirror, Eiko Ishioka
Lumikki ja metsästäjä, Colleen Atwood

Anna Karenina ja Les Misérables ovat suurimpia suosikkeja. Jos Anna jostakin kategoriasta Oscarin saa niin todennäköisimmin juuri tästä.

Niin kävi, että Anna Karenina sai ainoan Oscarinsa pukusuunnittelusta.

PARAS LAULU

Ehdokkaat:
Chasing Ice, "Before My Time", J. Ralph (musiikki ja sanat)
Ted, "Everybody Needs A Best Friend"; Walter Murphy (musiikki), Seth MacFarlane (sanat)
Piin elämä, "Pi's Lullaby"; Mychael Danna (musiikki), Bombay Jayashiri (sanat)
Skyfall, "Skyfall"; Adele Adkins ja Paul Epworth (musiikki ja sanat)
Les Misérables, "Suddenly"; Claude-Michel Schönberg (musiikki), Herbert Kretzmer ja Alain Boublil (sanat)

Olisikohan vihdoin aika palkita Bond-leffa tässä kategoriassa? Minä ainakin liputan sen puolesta, sillä "Skyfall" on oikeasti hyvä biisi ja Skyfall hyvä elokuva. Siitäkin huolimatta: jos Ennio Morriconen ja Elisa Toffolin kaunis "Ancora qui" (elokuvasta Django Unchained) olisi saanut ehdokkuuden, olisi se minun suosikkini.

Skyfall voitti ja Adele liikuttui kiitospuheessaan. Jee!

PARAS MUSIIKKI

Ehdokkaat:
Anna Karenina, Dario Marianelli
Argo, Alexandre Desplat
Piin elämä, Mychael Danna
Lincoln, John Williams
Skyfall, Thomas Newman

Selvää ennakkosuosikkia ei ole. Williamsilla on huima Oscar-historia, sillä tämä on jo hänen 48:s ehdokkuutensa, ja mikäli hän voittaisi, olisi kyseessä kuudes voitto. Toisaalta miehen edellisestä voitosta on jo parikymmentä vuotta. Newmanin tilanne taas on samantapainen kuin Roger Deakinsin kuvaajien sarjassa: kymmenestä aiemmasta ehdokkuudesta yksikään ei ole tuonut palkintoa. Siitä huolimatta sanon, että voittokamppailu käydään Williamsin ja ensimmäistä kertaa ehdolla olevan Dannan välillä. Veikkaan, että Danna voittaa, vaikka ei Piin elämän musiikki erityisellä tavalla mieleeni jäänytkään.

Oscarin sai Mychael Danna Piin elämästä.

PARAS ÄÄNIMIKSAUS

Ehdokkaat:
Argo
Les Misérables
Piin elämä
Lincoln
Skyfall

Les Misérables ja Skyfall vaikuttavat asiantuntija-arvioiden perusteella vahvimmilta ehdokkailta. Sanon, että Les Misérables voittaa.

Les Misérables voitti.

PARAS ÄÄNILEIKKAUS

Ehdokkaat:
Argo
Django Unchained
Piin elämä
Skyfall
Zero Dark Thirty

Oscaria povataan vahvimmin Piin elämälle, Skyfallille ja Zero Dark Thirtylle. Sanotaan Zero Dark Thirty. Tai ehkä sittenkin Skyfall.

Kuinka ollakaan, Oscarin saivat jaetusti Zero Dark Thirty ja Skyfall! Enpä muista kuulleeni milloin olisi vastaavaa tapahtunut, mutta ilmeisesti tämä ei ihan ensimmäinen kerta ollut?

PARHAAT VISUAALISET TEHOSTEET

Ehdokkaat:
Hobitti: odottamaton matka
Piin elämä
The Avengers
Prometheus
Lumikki ja metsästäjä

Tuntuisi ihmeelliseltä, jos Piin elämä ei veisi tätä.

No Piin elämähän tämän tietenkin vei.

PARAS MASKEERAUS JA HIUSMUOTOILU

Ehdokkaat:
Hitchcock
Hobitti: odottamaton matka
Les Misérables

Hobitti tuntuisi suurimmalta voittajasuosikilta, ellei Les Misérables olisi saanut elokuvana enemmän huomiota. Veikkaukseni: Les Misérables.

Veikkaukseni toteutui.

PARAS LYHYTELOKUVA

Ehdokkaat:
Asad
Buzkashi Boys
Curfew
Death of a Shadow
Henry

Veikkaukseni voittajaksi: Curfew.

Veikkaukseni toteutui.

PARAS ANIMAATIOLYHYTELOKUVA

Ehdokkaat:
Adam and Dog
Fresh Guacamole
Head Over Heels
Maggie Simpson in the Longest Daycare
Paperman

Disney-tuotanto Paperman ja entisen Disney-piirtäjän Minkyu Leen Adam and Dog ovat ilmeisesti suurimmat suosikit. Veikkaukseni voittajaksi: Paperman.

Veikkaukseni toteutui.

PARAS DOKUMENTTILYHYTELOKUVA

Ehdokkaat:
Inocente
King's Point
Mondays at Racine
Open Heart
Redemption

Veikkaukseni voittajaksi: Mondays at Racine.

Oscarin sai Inocente.

Psyko (1960)

Psycho, Yhdysvallat

Ohjaus Alfred Hitchcock

Marion Crane (Janet Leigh) on juuri saapunut Norman Batesin
(Anthony Perkins) isännöimään motelliin.

Alfred Hitchcockin nerokkaimpiin luomuksiin kuuluva Psyko tuli jälleen kerran katsottua, vaihteeksi oikein isolta kankaalta. Ja miksipä ei, onhan tämä maailman kuuluisimman suihkukohtauksen sisältävä kauhujännäri taas ajankohtainenkin siitä syystä, että ensi-iltateattereiden valkokankaille on juuri saapunut Psykon syntyvaiheista kertova elokuva Hitchcock. Muutenkin Psyko on niitä harvinaislaatuisia täysosumaleffoja, jotka eivät kovassakaan käytössä kulu ja joista löytää uusia tasoja jokaisella katselukerralla. Tämän ovat vuosien saatossa huomanneet monet muutkin kuin minä: Psykolla on tukeva jalansija maailman sadan arvostetuimman elokuvan joukossa käytetäänpä kriteerinä sitten Sight & Sound -lehden viimesyksyistä äänestystä (kriitikkojen listan 34:s, ohjaajien listan 48:s) tai IMDb:n Top 250 -listaa (sijoitus tätä kirjoitettaessa 29:s).

Mikä on Psykon näin laajapohjaisen ja sukupolviakin yhdistävän kestosuosion salaisuus? Syitä on varmasti lukuisia. Minut elokuva koukuttaa yhä uudelleen briljantilla jännitysjuonellaan, moniulotteisilla henkilöhahmoillaan, taidokkailla näyttelijäsuorituksillaan, täyteläisellä ja innovatiivisella kuvakerronnallaan sekä pippurina pihvissä kerrontaa tehokkaasti tukevalla musiikillaan. Makaaberilla hitchcockilaisella huumorillakin on tietysti oma osuutensa herkun nautittavuudessa.

Juoni lienee useimmille tuttu. Marion Crane -niminen kiinteistönvälitysfirman sihteeri varastaa tilaisuuden tullen työnantajaltaan tukun rahaa, koska arvelee siten pystyvänsä auttamaan talousvaikeuksissa painiskelevaa poikaystäväänsä. Hermoja raastavalla automatkalla tämän luokse neito sitten joutuu ensin maantiepoliisin hiillostamaksi ja päätyy myöhemmin varaamaan yösijan syrjäisestä motellista, jonka nuori ja komea isäntä vaikuttaa mukavalta hepulta mutta jonka "äidistä" ei suinkaan voi sanoa samaa...

Sitten seuraa se. Elokuvahistorian legendaarisimpiin kuuluva juonenkäänne iskee hurjalla voimalla, vaikka sitä tietää odottaakin. Tarinaa etukäteen tuntemattomat aikalaiskatsojat se šokeerasi, koska se toi pelon ja kauhun paikkaan, joka on arkipäiväisyydessään jokaiselle tuttu ja jossa ihminen on kaikkein haavoittuvaisimmillaan.

Ja tästä tarina oikeastaan vasta alkaa.

Häilyviä identiteettejä, kompleksisia äitisuhteita, syyllisyydentuntoa ja yksityisyyden menettämisen pelkoa varmakätisesti tutkivan mestariteoksen lähtökohtana oli Hitchcockin halu kokeilla, pystyisikö hän tekemään pienellä budjetilla hyvän kauhuelokuvan, shockerin, niin kuin hän itse sanoi. Tarina-aihiona toimi Robert Blochin samanniminen löyhästi tosipohjainen romaani, jonka alussa Marion (kirjassa Mary) saapuu Batesin motelliin. Joseph Stefano muokkasi tarinan Hitchcockin kanssa käymiensä keskustelujen pohjalta molempia tyydyttäväksi filmikäsikirjoitukseksi, jonka ehkä nerokkain oivallus alkuperäistarinaan verrattuna oli se, että murhaajastakin tehtiin sympaattinen, katsojan myötätunnon puolelleen saava hahmo. Toinen olennainen muutos on Marionin tarinan laajentaminen siten, että katsoja tuudittautuu elokuvan alussa seuraamaan hänen tarinaansa. 

Kirjoitustyö sujui hyvässä yhteisymmärryksessä, sillä Hitchcockin mukaan jo ensimmäinen käsikirjoitusversio filmattiin. Kuvaajana toimi Hitchcock esittää -televisiosarjassa nopeatempoiseen työhön tottunut John L. Russell ja muutenkin työryhmä oli sama kuin tv-sarjassa. Ainoastaan jälkituotannossa Hitch turvautui aiemmista pitkistä elokuvistaan tuttuihin luottomiehiin eli leikkaaja George Tomasiniin ja säveltäjä Bernard Herrmanniin. Heidän panoksensa onkin kieltämättä lopputuloksen kannalta varsin ratkaiseva.

Marion Cranen rooliin Hitchcock halusi budjettiin nähden "mahdollisimman suuren" tähden. Valinta osui Janet Leighiin, joka sai suorituksestaan Golden Globen ja Oscar-ehdokkuuden. Elokuvan parhaasta näyttelijäsuorituksesta vastaa kuitenkin Anthony Perkins, joka vakavammanpuoleisesta identiteettihäiriöstä kärsivänä motellinomistajana on yksinkertaisesti täydellinen. Valitettavasti Perkinsille kävi myös samoin kuin monelle perinteisemmälle kauhuleffatähdelle ennen häntä: Normanin rooli jossain määrin leimasi hänen koko loppu-uransa. Elokuvan muista päänäyttelijöistä Marionin siskoa esittävä Vera Miles oli työskennellyt Hitchcockin kanssa jo Väärä mies -elokuvassa, ja hän olisi saanut myös Vertigon naispääroolin ellei olisi tullut sen projektin kannalta väärällä hetkellä raskaaksi. John Gavin näyttelee Marionin poikaystävää ja Martin Balsam karun kohtalon kokevaa yksityisetsivää.

Psykolla on muuten historiallista merkitystä myös ensimmäisenä amerikkalaisena suuren yleisön elokuvana, jossa nähdään vessanpytty. Tähän saakka kyseinen kaluste oli ollut Hollywood-elokuvassa tabu.

+ nerokkaasti rakennettu jännitysjuoni

+ hyvät hahmot ja ikimuistettava "hirviö"
+ täyteläinen ja innovatiivinen kuvakerronta
+ tehokkaasti ja mieleenpainuvasti kerrontaa tukeva musiikki
+ elokuvahistorian merkkipaalu

★★★★★

Tammikuun tv-leffat

Nämä tuli katsottua tammikuussa töllöttimestä:

Tunturin testamentti
(Duoddara árbi, Norja/Ruotsi/Suomi 1994)
Paul-Anders Simman dokumentti kertoo kautokeinolaisnuorukaisesta, joka on isänsä kuoleman jälkeen vaikean valinnan edessä: jatkaako esi-isiltä periytyvää poronhoitotaloutta vai luopuako siitä. Periaatteessa kiinnostavasta aiheesta huolimatta leffa ei oikein sytyttänyt. (3.1. Teema)
★★★★★

Minä ja Orson Welles
(Me and Orson Welles, USA 2008)
Kylläpä tuntui tyhjänpäiväiseltä tämä 1930-luvun lopun New Yorkiin sijoittuva tarina nuorukaisesta, jonka tuleva mestariohjaaja Orson Welles palkkaa näyttelijäksi Mercury-teatterinsa Caesar-produktioon. Cristian McKay on hyvä Wellesinä, vaikkakin selvästi liian vanha parikymppisen ihmemiehen rooliin. Pääosaa esittää tylsä Zac Efron ja tämän epätodennäköistä deittikaveria Claire Danes. Oikeista Mercury-teatterin näyttelijöistä Wellesin mukana maailmanmaineeseen ponnistanutta Joseph Cottenia tulkitsee aika näköinen James Tupper. Kokonaisuutena iso pettymys hyviäkin elokuvia ohjanneelta Richard Linklaterilta. (9.1. Teema)
★★★★★

Kauneuden valta
(Elegy, USA 2008)
Ben Kingsleyn näyttelemä professori aloittaa suhteen itseään kolmekymmentä vuotta nuoremman opiskelijan (Penélope Cruz) kanssa Isabel Coixetin hiljaisesti viisaassa rakkausdraamassa. Muissa rooleissa mm. Dennis Hopper, Patricia Clarkson ja Peter Sarsgaard. Ei huono. (11.1. Teema)
★★★★★

A Serious Man
(A Serious Man, USA 2009)
Coen-veljesten 1960-luvulle sijoittuvassa vähän arvoituksellisessa elokuvassa Michael Stuhlbarg esittää juutalaista fysiikanproffaa ja perheenisää, joka haluaisi tietää miksi maailma yhtäkkiä alkaa murentua hänen ympärillään, vaikka hän "ei ole tehnyt mitään". Omalaatuinen tarina jää vaivaamaan mieltä toisenkin katsomiskerran jälkeen. Elokuvan ensi-illan aikoihin Stuhlbarg oli vielä tuntematon näyttelijäkasvo ainakin minulle, sittemmin hän on tullut hyvinkin tutuksi Boardwalk Empire -sarjan älykkögangsteri Arnold Rothsteinina. (16.1. Teema)
★★★★★

J. Edgar
(J. Edgar, USA 2011)
FBI-pomo J. Edgar Hooverin kompleksisesta yksityiselämästä kertova Clint Eastwoodin draama on ihmeen vaisu, vaikka Leonardo DiCaprio näytteleekin nimiosan mahtavasti ja hänet on myös maskeerattu taidokkaasti Hooverin näköiseksi. Muutkin pääosanäyttelijät osaavat hommansa: J. Edgarin uskollista sihteeriä esittää Naomi Watts, dominoivaa äitiä Judi Dench ja läheisintä ystävää, jonka kanssa Hooverilla on myös salainen (ilmeisesti platoninen) rakkaussuhde, Armie Hammer. (19.–20.1. Netflix)
★★★★★

He ajavat öisin (1940) (DVD)

They Drive By Night, Yhdysvallat
Ohjaus Raoul Walsh

Vaihteeksi tuli katsottua DVD:ltä klassisempaa Hollywood-tuotantoa. He ajavat öisin on Raoul Walshin Warnerille ohjaama terhakka rekkakuskidraama, jossa yhtiön tuonaikaisille tuotteille tyypillisesti on kiihkeä tempo ja vahva yhteiskunnallinen vire. Keskimääräistä kiinnostavammaksi leffan tekee A-luokan roolimiehitys. George Raft ja Humphrey Bogart esittävät työtä vuorotta tekeviä rekkakuskiveljeksiä, jotka haaveilevat oman kuljetusfirman perustamisesta. Veljeksistä Paul (Bogart) haaveilee myös siitä että saisi nukkua yöt vaimonsa vieressä. Raftin esittämä Joe taas on vireä poikamies, joka kiinnostuu romanttisesti tienvarsibaarin tarjoilijattaresta Cassiesta (Ann Sheridan). Ida Lupino on Joen vanhan ystävän (Alan Hale) vaimo, jolla on joskus ollut vipinää Joen kanssa ja joka haluaisi kovasti tuota vipinää jatkaa.

Alkupuolellaan elokuva keskittyy kuvaamaan rekkakuskien raadantaa ja työhön liittyviä riskejä draamallisen jännitteen pingottuessa univelkaisten kuskien ja heitä riistävien kapitalistien välille. Tämän yhteiskunnallisen aineksen koin nyt katsottuna kiinnostavampana kuin Raft-Lupino-Sheridan kolmiodraaman, johon juttu loppupuolellaan painottuu. Juonenkäänteet ovat lopulta aika ennalta-arvattavia, mutta Walsh työryhmineen on saanut kerronnan sen verran hyvään potkuun ettei ainakaan pitkästymään pääse. Yksi kuolemaan johtava onnettomuus, yksi vakava loukkaantuminen, yksi murha – siinä Jerry Waldin ja Richard Macauleyn kirjoittaman tarinan dramaattiset kohokohdat. Oman aikansa edustajana leffa on sanoisinko parempaa keskitasoa.

Historiallista lisämielenkiintoa tuo se, että tämä on viimeisiä filmejä, joissa Bogie on vielä ns. toisen viulun soittajana. Toisaalta tämä on ensimmäisiä filmejä, joissa hän pääsee tuomaan esiin myös pehmeämpää puoltaan. Sekä Raft että Bogarthan olivat tähän saakka hankkineet kannuksia etupäässä kovanaamarooleissa. Raft on elokuvan tähti ja Bogartin nimi on alkuteksteissä vasta neljäntenä Sheridanin ja Lupinon jälkeen. Sittemmin Raft hankki itselleen hölmön miehen maineen kieltäytymällä peräperää muutamasta sellaisesta pääroolista, joissa lopulta juuri Bogart pääsi loistamaan ihan eri levelillä kuin mihin Raft ikinä urallaan ylsi. Joukossa olivat esimerkiksi sellaiset merkkiteokset kuin Maltan haukka ja Casablanca. Jatkossa Raftin oli entistä vaikeampaa saada hyviä rooleja, kun taas Bogie nousi halutuimpien tähtien ykkösliigaan. Tässä Raft on kuitenkin vielä elämänsä iskussa. (katsottu 25.1.)

+ A-luokan roolimiehitys
+ kerronnassa hyvä potku
− liukuhihnatuotteen tuntua

★★★★★

Piin elämä (2012)

Life of Pi, USA/Taiwan
Ohjaus Ang Lee

Ang Leen uutuus jakaa kiintoisasti mielipiteitä. Toiset näkevät sen huimana seikkailuna ja sisällöllisesti antoisana kasvutarinana, toiset lähinnä tekosyvällisenä höttönä kauniissa paketissa. Varmaankin tällainen elokuva, jonka sisältämä tarina tarinassa heti alussa lupaa saada kuulijansa uskomaan Jumalaan, on vaikea pala nieltäväksi ainakin sellaiselle, joka kavahtaa kaikenlaista hengellisyyteen vivahtavaakiin. Siitä kaikki lienevät kuitenkin yhtä mieltä, ettei elokuva juuri voisi olla visuaalisesti komeampi eikä tekniseltä toteutukseltaan taidokkaampi. Ihan kaikkia tällainen imelä silmäkarkkikaan ei silti miellytä.

Minusta Piin elämä on ennen muuta viihdyttävä ja esteettisesti palkitseva seikkailu, mutta myös ajatuksia herättävä faabeli uskosta, toivosta, tarinoiden kertomisesta sekä ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Päähenkilö Piscine "Pi" Patel on eläintarhassa kasvanut kolmea eri uskontoa harjoittava intialaispoika, joka harmikseen juuri ensirakastumisen kynnyksellä pakotetaan muuttomatkalle meren yli Kanadaan. Keskellä Tyyntämerta Pin eli Piin (kyllä, pojan lempinimi juontuu tästä matemaattisesta käsitteestä) perhettä ja eläintarhan eläimiä kuljettava rahtilaiva joutuu myrskyn silmään, ja laiva matkustajineen uppoaa. Ainoat pelastuneet ovat Pi sekä neljä eläintarhan asukkia: seepra, oranki, hyeena ja Richard Parker -niminen bengalintiikeri, johon olemme tutustuneet jo aiemmin. Lopulta jäljelle jäävät vain Pi ja Richard Parker, ja selviytyäkseen koettelemuksesta hengissä sankarimme täytyy tietenkin oppia yhtä ja toista niin itsestään kuin arvaamattomasta matkakumppanistaankin.

Elokuvan katsoja kyllä tietää, että Pi selviää, sillä tarina esitetään takauman muodossa; Kanadaan sijoittuvassa kehyskertomuksessa aikuinen Pi kertoo uskomattoman selviytymistarinansa mahdolliselle elämäkerturilleen. Päästyään loppuun hän kertoo tarinasta myös toisenlaisen version, ja kuulijan kuten myös elokuvan katsojan tehtäväksi jää päättää kumpaan versioon hän haluaa uskoa. Mieleen tulee väistämättä Tim Burtonin suurenmoinen Big Fish (2003), jonka mukaan ihminen on yhtä kuin hänestä kerrotut tarinat, sekä myös vähän yllättävämmin John Fordin kuolematon lausahdus: "Jos legenda on parempi kuin totuus, kerro legenda."

David Mageen käsikirjoitus perustuu Yann Martelin samannimiseen vuonna 2001 ilmestyneeseen kirjaan, jota on sanottu mahdottomaksi filmata. Varsin hyvin Lee ja kumppanit ovat kuitenkin onnistuneet. 3D-tekniikalla toteutetussa leffassa on monia lumoavan kauniita kuvia, joissa on ehkä mukana ripaus tai kaksikin taiwanilaista estetiikantajua. Myös toimintakohtaukset on toteutettu vaikuttavasti, ja pääosin digitaalisesti luotu tiikeri on hämmästyttävän aidontuntuinen ainakin suhteessa muuhun materiaaliin. Kuvailmaisu noin yleisesti on toki tyyliltään sadunomaista pikemminkin kuin realistista, mikä myöskin on täysin linjassaan tarinasisällön kanssa.

Teini-ikäistä Pitä, joka suurimman osan ajasta on kuvissa yksikseen digitaalisen tiikerin kanssa, esittää delhiläinen valkokangasdebytantti Suraj Sharma hommasta hyvin suoriutuen. Kehyskertomuksessa nähtävää aikuista Pitä esittää Slummien miljonääristäkin tuttu Bollywood-tähti Irrfan Khan ja Pitä lapsena kaksi eri-ikäistä intialaispoikaa. Elokuvan kansainvälisesti tunnetuimmalle näyttelijälle, veroja karttelevalle ranskalaiselle supertähdelle Gérard Depardieulle, on varmaankin tarkoituksellisen huomiotaherättävästi annettu pieni mutta kokonaisuuden kannalta merkityksellinen laivakokin rooli.

Piin elämä on hieno tarina ja hieno elokuva, joka tarjoaa elämyksekkään matkan keskelle Tyyntämerta ja ravitsee myös mieltä. Vähän persoonaton se ehkä on niin kuin monet muutkin Ang Leen ohjaukset. Täydellisyyttä hipovan teknisen toteutuksen ansiosta se on nimetty ehdolle peräti yhdessätoista Oscar-kategoriassa. En usko että se kovinkaan monta Oscar-pystiä lopulta saa, mutta ainakin kuvaaja Claudio Miranda ja efektinikkarit ovat vahvoja voittajaehdokkaita omissa sarjoissaan. (22.1. Flamingo)

+ elämyksekäs seikkailu
+ ravitsee myös mieltä
+ huikea visuaalinen toteutus

★★★★★

Anna Karenina (2012)

Anna Karenina, Iso-Britannia
Ohjaus Joe Wright

"Kaikki onnelliset perheet ovat samankaltaisia, jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Näillä usein siteeratuilla sanoilla alkaa Leo Tolstoin romaaniklassikko Anna Karenina, josta brittiohjaaja Joe Wright on nyt tehnyt uuden ties kuinka monennen filmisovituksen. Maailmankirjallisuuden merkkiteosten filmatisoinnit ovat nekin usein toistensa kaltaisia ja harvoin jos koskaan alkuperäisteosten veroisia vaikuttavuudessaan. Kenties tietoisena tästä Wright näyttää päättäneen, että onnistuupa hänen versionsa tai ei niin ainakin se joko onnistuu tai epäonnistuu "omalla tavallaan". Wright on nimittäin sijoittanut suurimman osan elokuvan tapahtumista – aina ratsastuskilpailuja myöten – teatteriin ja kuvannut sen kuin musikaalin, ilmeisesti korostaakseen kuvauksen kohteena olevan elämäntavan pinnallisuutta ja valheellisuutta. Vain maaseudulla tapahtuvat kohtaukset on kuvattu aidonnäköisissä lokaatioissa, mikä puolestaan ilmentänee sitä Tolstoin ajatusta, että yksinkertaisemmin elävät maaseudun asukkaat ovat myös toimissaan aidompia kuin Pietarin ja Moskovan seurapiirien teeskentelijät.

Visuaalisesti elokuva on suorastaan ylitsepursuavan korea, sellaista ähkymakeaa karkkia silmille kuin myös esimerkiksi Baz Luhrmannin Moulin Rouge kaksitoista vuotta sitten. Kuvaustyö on lisäksi virtuoosimaisen taidokasta ja kuvakerronta kekseliästä jopa siinä määrin, että varsinkin leffan alkupuolella tuo tekninen ja kerronnallinen kikkailu on viedä kaiken huomion, mikä taas tarinankerronnan näkökulmasta ei tietenkään ole toivottavaa. Kuvauksesta, lavastuksesta, pukusuunnittelusta ja musiikista myönnetyt Oscar-ehdokkuudet kertovat nekin siitä, missä elokuvan suurimmat vahvuudet ovat.

Keira Knightley, joka näytteli myös Wrightin ohjaamissa kehutuissa epookkidraamoissa Ylpeys ja ennakkoluulo ja Sovitus, tekee Annan roolissa luultavasti yhden tähän mennessä parhaista suorituksistaan. Keirahan ei ole mikään huipputaitava näyttelijä, mutta säteilyvoimaa hänessä kyllä on vähintään yhden kevätauringon verran. Romanttisesti rakastuneen mutta aikansa käyttäytymiskoodeihin sidotun ja sen vuoksi onnettoman venäläiskreivittären rooli tuntuu istuvan hänelle siinä missä Greta Garbolle ja Vivien Leigh'lle aikoinaan.

Tarinan pääjuonnehan on sellainen, että arvostetun kreivi Kareninin (Jude Law) puoliso Anna rakastuu kohtalokkaan skandaalinkäryisesti nuorempaan sinkkukreivi Vronskyyn (Aaron Taylor-Johnson), mikä paitsi aiheuttaa paheennusta seurapiireissä myös muodostuu uhaksi Annan omalle tulevaisuudelle, sillä avioerossa syylliseksi tuomitun naisen asema ja oikeudet eivät 1800-luvun Venäjällä ole hääppöiset. Toisaalla tilanomistaja Levin (Domnhall Gleeson) – Tolstoin alter ego tarinan alkuperäisversiossa – tuntee pyyteetöntä rakkautta Annan veljen ruhtinas Oblonskyn (Matthew Macfadyen) kälyyn Kittyyn (raikas ruotsalaislupaus Alicia Vikander), vaikka tämä kertaalleen ehtii antaa hänelle rukkaset samaisen kreivi Vronskyn vuoksi. Mainitsematta on päähenkilöistä vielä miehensä uskottomuuteen tympääntynyt mutta asialle mitään mahtamaton ruhtinatar Oblonsky, jota esittää Kelly Macdonald.

Elokuva toimii oivasti yleissivistävänä viihdykkeenä ja houkuttimena tarttua myös itse alkuperäisteokseen. Näyttävän mise-en-scènen johdosta leffaa on myöskin mukava katsella. Siltä tuntemukselta ei kuitenkaan voi välttyä, että tämä on sittenkin enemmän Tolstoin tekstin melko pintapuolista kuvitusta kuin visionäärisen elokuvantekijän syvästi sisäistynyttä tulkintaa sen aihelmista. (16.1. Kino Myyri)

+ tarinassa suuren kertojan kosketus
+ visuaalisesti loistokas, karkkia silmille
− ei niin tunnevoimainen kuin voisi olla

★★★★★