Ohjaus Damien Chazelle
Damien Chazellen kehuttu ja palkittu musikaalidraamauutuus tuli tsekattua heti tuoreeltaan. Vähän samalla tavalla sen kanssa kävi kuin Chazellen edellisenkin elokuvan Whiplashin (2014) kohdalla eli kokemus ei ihan vastannut odotuksia. Vaikka on La La Landissa toki hyvätkin puolensa. Realistisen ihmissuhdedraaman ja musikaalimaisten ainesten yhdistely on lähtökohtana mainio, mutta jotenkin palikat eivät osu täysin kohdilleen. Leffa ei tunnu pääsevän kunnolla siivilleen sen enempää musikaalina kuin draamanakaan ennen kuin vasta ihan lopussa, jolloin on jo vähän liian myöhäistä. Lieneekö syy sitten tasapaksussa käsikirjoituksessa vai missä. Emma Stonen ja Ryan Goslingin näyttelijäsuorituksissa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta ei heistäkään kyllä ihan Ginger Rogersiksi ja Fred Astaireksi ole.
Hollywoodin kulta-ajan musikaaleille kumartavassa tarinassa Stone esittää näyttelijäksi halajavaa neitosta ja Gosling omasta jazzklubista haaveilevaa muusikkoa. He tietenkin kohtaavat ja rakastuvat. Mutta onko heidät tarkoitettu toisilleen vai ovatko he vain toistensa tiellä matkalla kohti unelmien täyttymystä? Ehkä on. Ehkä ei. Ehkä ovat. Ehkä eivät. Loppuratkaisu jättää asian katsojan päätettäväksi, mikä on ollut harmituksen aihe monille. Minusta elokuvan viimeinen viisiminuuttinen (lopputekstijakso mukaanlukien) on sen kirkkaasti paras osio. Pidin myös Fellinin 8 1/2:n mieleeni tuoneesta prologista sekä siitä miten elokuvakaupungin ja Warnerin studioalueen kaikesta glamourista riisuttu ilmapiiri on onnistuttu tavoittamaan (ainakin vaikutelma siitä on uskottava). Justin Hurwitzin säveltämä vahvasti jazzvaikutteinen score on sekin parhaimmillaan erittäin svengaavaa. (5.2. Flamingo)
+ epäsovinnainen loppuratkaisu
+ elokuvakaupungin atmosfääri hyvin tavoitettu
+ musiikki parhaimmillaan loistavaa
– tarina ei saa ilmaa siipiensä alle
★★★★★
