Ohjaus Stephen Frears
Pitkästä aikaa päästiin vaimon kanssa yhdessä elokuviin. Vaimo sai valita leffan, ja valinta kohdistui juuri ensi-iltaan tulleeseen Florenceen. Brittikonkari Stephen Frearsin ohjaama elämäkertadraama kuuluu luokkaan uskomattomat tositarinat. Se nimittäin kertoo New Yorkin seurapiireissä 1910–40-luvuilla vaikuttaneesta Florence Foster Jenkinsistä (1868–1944), joka on jäänyt historiaan vähemmän mairittelevasti "maailman huonoimpana laulajana". Henkilönä, joka rakasti musiikkia yli kaiken mutta joka itse ei osannut oikeastaan ollenkaan laulaa ja joka siitä huolimatta on pitänyt konsertin loppuunmyydyssä Carnegie Hallissakin. Muun muassa Cole Porterin kerrotaan olleen hänen uskollinen faninsa. Viime vuonna valmistunut ranskalaisleffa Marguerite perustuu sekin löyhästi Jenkinsin elämään.
Frearsin elokuvassa Florencea esittää aina luotettava Meryl Streep, totutulla antaumuksella. Uran kahdeskymmenes Oscar-ehdokkuus saattaa hyvinkin olla tulossa suorituksesta. Hugh Grant nähdään hänen managerinaan ja aviomiehenään St. Clair Bayfieldinä, mielenkiintoinen ja vähän ristiriitainen hahmo hänkin. St. Clair, omalla urallaan epäonnistunut näyttelijä, huolehtii liikuttavalla pieteetillä kaikista vaimonsa tarpeista – myös ja varsinkin siitä että tämä pysyy kuplassaan – häipyen kuitenkin aina yön tullen rakastajattarensa syliin. Kolmas tärkeä hahmo tarinassa on Simon Helbergin näyttelemä pianisti Cosmé McMoon, jonka Florence palkkaa säestäjäkseen. Elokuva keskittyy kuvaamaan Florencen elämän loppuvaiheita huipentuen mainittuun Carnegie Hallin konserttiin. Draamallista jännitettä viritetään sen varaan, milloin, miten ja millaisin seurauksin Florence saa tietää, että hän onkin vain yleinen naurunaihe eikä vakavasti otettava esiintyjä niin kuin itse uskoo. Tuskinpa varsinaisesti spoilaan mitään kertomalla, että oikea Florence kuoli noin kuukausi tuon omalla tavallaan legendaariseksi muodostuneen konsertin jälkeen.
Frears on ohjannut Florencen rautaisella rutiinillaan siten, että kaikki toimii mutta mikään ei yllätä. Foster Jenkinsin elämäntarinassa olisi varmasti aineksia todella koskettavaankin elokuvaan, mutta Frears ja käsikirjoittaja Nicholas Martin ovat riskejä kaihtaen panostaneet ennen kaikkea viihdyttävyyteen. Streep on tietysti mahtava kuten aina ja Grantkin on mukava nähdä tämmöisessä aika epähughgrantmaisessa roolissa. Näiden kahden supertähden rinnalla myös Helberg onnistuu sen verran hyvin, että naama jäänee mieleen. (En ole seurannut Rillit huurussa -sarjaa, jossa Helberg on näytellyt yhtä päärooleista jo yhdeksän kauden ajan.) (4.9. Bio Rex Sello)
+ taustalla kiehtova tositarina
+ mahtava Meryl Streep
+ kaikki toimii
– mikään ei yllätä
★★★★★