Sanshô Dayû (1954) & Gion bayashi (1953) (Blu-ray)

Kenji Mizoguchia (1898–1956) pidetään japanilaisen elokuvan kultakauden yhtenä suurmestarina Yasujirō Ozun (1903–1963) ja Akira Kurosawan (1910–1998) rinnalla. Siihen nähden olen perehtynyt Mizoguchin tuotantoon hävettävän huonosti. Lähinnä tunnen hänen kaikkein kuuluisimman työnsä Kalpean kuun tarinoita (Ugetsu monogatari, 1953), jonka olen nähnyt useaan kertaan ja jonka itsekin aina rankkaan korkealle maailman kauneimmista elokuvista puhuttaessa. O'Haru – naisen tie (Saikaku ichidai onna, 1952) on toinen Mizoguchin ohjaus, jonka olen joskus nähnyt. Nyt siis lisäsin Mizoguchi-tuntemustani sadalla prosentilla katsomalla blu-rayltä Lääninherra Sanshon (Sanshô Dayû, 1954) ja Gionin soittajat (Gion bayashi, 1953). Näistä varsinkin ensinmainittu on erittäin kovassa maineessa (jaettu 59. sija neljän vuoden takaisessa Sight & Soundin kriitikkoäänestyksessä), ja omat odotukseni olivat sen mukaiset. Pettyä ei onneksi tarvinnut. Ja aika mukavaksi pätkäksi tuo ei ihan yhtä maineikas Gionin soittajatkin osoittautui.

Sanshô Dayû 

(Lääninherra Sansho)

Japani 1954
Ohjaus Kenji Mizoguchi

Lääninherra Sansho tapahtuu Kalpean kuun tavoin kaukaisessa historiassa – eikä ainakaan kuvallisessa kauneudessa jää siitä tippaakaan jälkeen. Näinä aikoina, kun mahdollisimman pienen syväterävyysalueen tavoittelussa mennään välillä naurettavuuksiin, onkin erityisen virkistävää katsoa vaihteeksi elokuvaa, jossa toinen toistaan kauniimmin sommitellut syvätarkat kuvat seuraavat toisiaan. Toisella tavalla ilmaistuna: tässä leffassa ei ole montaa sellaista kuvaa, joka pysäytettynä, kehystettynä ja seinälle ripustettuna ei olisi olohuoneen näyttävä katseenvangitsija.

Pelkillä kauniilla kuvilla ei klassikoksi kuitenkaan päästä. Pitää olla myös vahva tarina. Sekin puoli Sanshossa on kyllä kunnossa. Ikiaikaiseen kansantaruun pohjautuvan elegian ytimessä on ajatus ihmisten tasavertaisuudesta – ajatus, joka elokuvan kuvaamana aikakautena oli puhdasta utopiaa ja on sitä monessa maailmankolkassa valitettavasti vieläkin. Hätkähdyttävää onkin tajuta, että vaikka maailma on tuhannessa vuodessa muuttunut melkoisesti, eräät asiat eivät ole muuttuneet ollenkaan. Kuten se Sanshon esittämä universaali totuus, ettei ihmisiä yleensä kiinnosta puuttua epäkohtiin, jotka eivät kosketa heitä itseään. Siksi esimerkiksi rosvoaminen ei ole hävinnyt maailmasta mihinkään. Eikä ihmiskauppa. Eikä vallan väärinkäyttö. Siitäkin Sansho kauniilla tavalla muistuttaa, että joskus vain lakia ja auktoriteetteja uhmaamalla voi maailmaa muuttaa paremmaksi.

Masauji (Masao Shimizu) on kunnioitettu hallintovirkamies, joka erotetaan tehtävistään ja ajetaan maanpakoon, koska hän on osoittanut liikaa myötätuntoa kapinoivia talonpoikia kohtaan. Vuosia myöhemmin hänen vaimonsa ja lapsensa ovat matkalla hänen luokseen, kun heidät kaapataan ja erotetaan toisistaan. Äiti Tamaki (Kinuyo Tanaka) pakotetaan kurtisaaniksi, kun taas lapset Zushiô (aikuisena Yoshiagi Hanayagi) ja Anju (Kyôko Kagawa) myydään orjiksi brutaalin nimihahmon (Eitarô Shindô) tiluksille. Yllättäen Sanshôn oma poika Taro (Akitake Kôno) on se henkilö, joka näkyvimmin vastustaa isänsä mielivaltaa. Sitä vastoin Zushiô näyttää omaksuvan asenteen, jollaisella hankitaan tyrannin luottamus. Hänelle on kuitenkin varattu päähenkilön ja sankarin rooli tarinassa, joka on ihmeellinen yhdistelmä melodraamaa ja runoutta.

Tarinan kaikki käänteet eivät ehkä ole aivan uskottavia, mutta mitä väliä. Esteettisesti ja sisällöllisesti juttu sävähdyttää tavalla, johon harva elokuva pystyy. Aivan erityisen koskettava on elokuvan loppu. Fuji Yahiron ja Yoshikata Yodan käsis perustuu Mori Ōgain vuonna 1915 ilmestyneeseen versioon vanhasta japanilaisesta tarusta.

+ tunteikas ja sisältörikas tarina
+ teemoiltaan universaali ja aina ajankohtainen
+ visuaalisesti järjettömän kaunis

★★★★★

Gion bayashi 

(Gionin soittajat)

Japani 1953
Ohjaus Kenji Mizoguchi

Gionin soittajat kuuluu Mizoguchin nyky-Japania kuvaaviin töihin ja käsittelee naisen asemaa modernissa sodanjälkeisessä yhteiskunnassa kahden geishan näkövinkkelistä. Miljöönä on tarkalleen ottaen Gionin maineikas geisha-alue Kiotossa, siitä elokuvan nimi. Nuori Eiko (Ayako Wakao) pestautuu äitinsä kuoleman jälkeen geishataloon harjoittelijaksi, koska hänen isänsä ei voi eikä halua häntä elättää eikä vakavaraisempi setäkään ilman vastikkeita (lue: ruumiillisia palveluksia). Eikon ottaa suojiinsa kokenut Miyoharu (Michiyo Kogure), joka on ollut hänen niin ikään geishana työskennelleen äitinsä ystävä. Miyoharulla ei kuitenkaan ole suojattinsa ylläpitämiseen tarvittavia varoja, ja niinpä hän Eikon tärkeän debyytin koittaessa joutuu turvautumaan muiden apuun. Tästä tietenkin seuraa taloudellisen itsenäisyyden menetys. Kusuda-niminen liikemies (Seizaburo Kawazu) tarjoutuu Eikon ns. isännäksi, mutta ei hänkään ihan puhtain jauhoin. Samalla kun nuori geisha altistuu Kusudan lähentely-yrityksille, Miyoharun pitäisi edistää herran bisneksiä avaamalla syli tämän tärkeimmälle asiakkaalle (Haruo Tanaka). Naisilta ei tietenkään kysytä etukäteen mitä he sopimuksen näistä detaljeista ovat mieltä.

Sanshoon verrattuna Gionin soittajat on astetta kamaridraamamaisempi, mutta tavattoman kaunis sekin on kuviltaan. Näyttelijätyö on laadukasta niin ikään. Eitarô Shindô on muuten mukana tässäkin esittäen pienessä mutta olennaisessa roolissa Eikon isää, jälleen melko mieleenpainuvasti. Itse elokuva kuvastaa tyylikkäästi geishakulttuurin murenemista modernissa Japanissa. Perinteisestihän geishat ovat olleet arvostettu ammattikunta, jonka tehtäviin on kuulunut seuranpitoa ja asiakkaiden viihdyttämistä mutta ei missään nimessä seksuaalisia palveluita. Sodanjälkeisessä uudessa Japanissa myös jotkut ilotytöt olivat tuosta vain alkaneet nimittää itseään geishoiksi ("geisha girl"), minkä seurauksena varsinaisten geishojen sosiaalinen status laski ja geishabisneksen ja prostituution rajat alkoivat hämärtyä.

Minä en koko tätä geishahommaa ole koskaan oikein tajunnut, mutta paljon tyylikkäämmin ja mielenkiintoisemmin Mizoguchi sitä kuvaa kuin vaikkapa Rob Marshall ylipitkässä Hollywood-imelyydessään Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha, 2005). Mizoguchi on käsitellyt geishojen maailmaa monessa muussakin elokuvassaan, tunnetuimmin Gionin soittajien varhaisessa sisartyössä Gionin sisarukset (1936). Aihepiiri oli ohjaajalle läheinen muun muassa siksi, että myös hänen oma sisarensa (joka isän epäonnistuneiden bisnesten takia oli annettu adoptoitavaksi 14-vuotiaana) työskenteli geishana. Mizoguchin itsensä puolestaan tiedetään olleen ahkera ilotalojen asiakas.

+ yhteiskunnallinen aihe
+ hyvät näyttelijät
+ visuaalisesti kaunis

★★★★★

Blu-ray/DVD

Eurekan tuplaformaattijulkaisu sisältää molemmat elokuvat sekä blu-ray- että DVD-muodossa. Kummankin elokuvan kuvanlaatu on blu-rayllä hyvä jos ei erinomainen. Ääniraita jättää enemmän toivomisen varaa, mutta ei ole syytä epäillä etteikö silläkin puolella olisi parasta yritetty. DVD-versioita en katsonut.

Ekstroja on niukalti, mutta laatu korvaa määrän. Kummankin elokuvan trailerin lisäksi lätyillä on vain Mizoguchi-ekspertti Tony Raynsin luennot, jotka kyllä avaavat näitä teoksia ja niiden paikkaa ohjaajansa tuotannossa varsin kiinnostavasti. Tuttuun MoC-tyyliin kotelossa on myös kirjanen, joka tällä kertaa sisältää vain elokuvien krediittitiedot, joitakin valokuvia sekä alkuperäisen Mori Ōgain tarinan, johon Sanshô Dayû perustuu. Mielenkiintoisesti sekin kokonaisuutta täydentää.

Kuva ja ääni: ★★★★★
Ekstrat: ★★★★★