Ohjaus Victor Fleming
En itse ole koskaan ollut mikään Tuulen viemää -fani. Mutta niin olen ajatellut, että tämä säihkyvä etelävaltiolaisdraama kuuluu niihin Hollywoodin kultakauden tuotteisiin, jotka kuuluu kokea isolta kankaalta ainakin kerran elämässä. Myöskin olen sitä mieltä, että jos jotakin elokuvaa voi oikeutetusti kutsua "elämää suuremmaksi" niin tätä. Joitakin kertoja pätkä on tullut aiemmin nähtyä tv:stä, mutta luullakseni aina häiriötekijöille alttiissa ympäristössä ja tilanteessa. Kirjaa en ole lukenut, enkä ehkä tule koskaan lukemaankaan, vaikka mistä sitä ikinä tietää.
Tuulen viemäähän perustuu Margaret Mitchellin samannimiseen esikoisromaaniin, joka ilmestyi 1936 ja jonka oikeudet Selznick osti miltei välittömästi. Saippuaoopperamaisin kääntein etenevä tarina sijoittuu Yhdysvaltain sisällissodan aikaan ja kertoo itsekkäästä ja itsepäisestä Etelän tytöstä Scarlett O'Harasta (Vivien Leigh), joka on valmis melkein mihin tahansa saadakseen haluamansa eli naapuriplantaasin nuoren isännän Ashley Wilkesin (Leslie Howard) aviopuolisokseen. Tämä kuitenkin nai serkkunsa, hyveellisyydessään lähes ärsyttävän täydellisen Melanie Hamiltonin (Olivia De Havilland), jota Scarlett halveksii mutta joka kuitenkin pitää häntä rakkaana ystävänään aina kuolinvuoteelle asti. Scarlettia puolestaan piirittää velmu pelimies Rhett Butler (Clark Gable), joka ensitapaamisesta lähtien ymmärtää olevansa samaa maata äkkiväärän kaunottaren kanssa mutta jota Scarlett huomaa rakastavansa vasta kun on liian myöhäistä. Ja kuitenkin: "Huomenna on uusi päivä."
Kun elokuvan nyt Orionin kankaalta 4K-tarkkuisena näin, huomioni kiinnittyi paitsi kerronnan lennokkaaseen poljentoon myös siihen, miten keinotekoiselta elokuvan esittämä maailma näyttääkään. En leffaa katsellessani hetkeäkään tuntenut olevani 1860-luvun Georgiassa enkä liioin uskonut, että Scarlett O'Hara ja Rhett Butler olisivat oikeita ihmisiä. Silti elokuva tuntui paljon tenhoavammalta kuin juuri mikään eteeni osuneista viime vuosien isoista Hollywood-hiteistä. Luullakseni osa teoksen charmista perustuukin juuri tuohon vanhoille studioelokuville ominaiseen "rehelliseen epäaitouteen". Tarkoitan sitä, etteivät tekijät ole edes pyrkineet suoranaisesti jäljittelemään todellisuutta vaan paremminkin luomaan todellisuudesta eräänlaisen kohotetumman version. Paljolti elokuvan vetovoima on tietysti myös loistavien näyttelijöiden ja häikäisevän upean teknisen toteutuksen ansiota. Tänään tehtynä Tuulen viemää olisi varmasti paljon realistisempi ilmaisultaan mutta tuskin läheskään yhtä lumoava. Sitäpaitsi kuka nykynäyttelijöistä muka pystyisi vetämään valovoimaisuudessa vertoja Vivien Leigh'lle ja Clark Gablelle? Pelkkä ajatuskin naurattaa.
Tiettävästi Gable oli ainoa näyttelijä, jota vakavissaan edes harkittiin Rhettin rooliin. Ongelmana oli se, että "Hollywoodin kuninkaalla" oli sopimus MGM:n kanssa eikä sitä johtanut Louis B. Mayer halunnut lainata ykköstähteään Selznickille, vaikka tämä oli peräti hänen vävynsä. Diili syntyi lopulta, kun Selznick myönsi MGM:lle leffan levitysoikeudet ja puolet lipputuloista. Kummallakaan osapuolella ei liene ollut syytä katua kauppaa.
Leigh puolestaan päätyi elokuvaan kuuluisan, kaikkien aikojen nerokkaimmaksi markkinointikampanjaksi sanotun valintaprosessin seurauksena. Pari vuotta kestäneen prosessin aikana kaikkiaan 1400 näyttelijää haastateltiin, ja heistä kolmisenkymmentä pääsi koekuvauksiin. Rooli näytti jo olevan menossa Paulette Goddardille, kun Leigh tuli mustana hevosena kisaan mukaan aivan viime hetkillä, kuvausten jo käynnistyttyä. Selznickin oman kertoman mukaan Atlantan palosta kertovan kohtauksen kuvauksia oltiin juuri lopettelemassa, kun hänen veljensä, Hollywoodin johtaviin agentteihin kuulunut Myron Selznick esitteli hänelle tuolloin vielä amerikkalaisyleisölle tuntemattoman brittinäyttelijättären sanoen: "David, saanko esitellä Scarlett O'Haran". Pari päivää myöhemmin Vivienin nimi oli sopimuksessa.
Roolivalinnat ovat kieltämättä osuneet nappiin. Leigh'n dynaaminen näyttelijäsuoritus on elokuvan sykkivä sydän, eikä Gablea täydellisempää vastinparia hänelle pysty kuvittelemaan. Mahtavia ovat myös monet sivuosien esittäjistä, erityisesti Hattie McDaniel Scarlettin henkilökohtaisena palvelijana Mammyna. 1930-luvun lopun yhdysvaltalaista todellisuutta kuvastaa melko raadollisesti se, ettei McDanielia päästetty Atlantassa järjestettyyn elokuvan ensi-iltaan. Syynä oli Georgian rotuerottelulaki, jonka mukaan mustat ja valkoiset eivät voineet osallistua samoihin tilaisuuksiin. Hollywoodissa oltiin jo tuolloin sen verran edistyksellisempiä, että McDanielista tuli keväällä 1940 ensimmäinen Oscarilla palkittu afroamerikkalainen näyttelijä.
Kaikkiaan Tuulen viemää sai kahdeksan varsinaista ja kaksi erikois-Oscaria pitäen kymmenen pystin ennätystä hallussaan parikymmentä vuotta. Inflaation ja väestönkasvun vaikutus huomioiden se on luultavasti yhä kaikkien aikojen menestynein elokuva lipputuloilla mitaten. Oman aikansa kulttuurisena monumenttina teoksen arvo on siten mittaamaton, olipa sen taiteellisista ja sisällöllisistä ansioista mitä mieltä tahansa.
+ suurten tunteiden viihdyttävää vyöryä
+ mahtava näyttelijäkaarti
+ hulppeat tuotantoarvot
+ elokuvahistorian merkkipaalu
★★★★★
