Tartunta
(Contagion, USA 2011)
Steven Soderberghin pandemiajännärissä nopeasti leviävä tappava virus valitsee ensimmäiseksi uhrikseen Gwyneth Paltrow'n. Muissa osissa mm. Marion Cotillard, Matt Damon, Laurence Fishburne, Jude Law ja Kate Winslet. Ihan jees viihdyke. (Netflix, helmikuu)
★★★★★
Ystävät hämärän jälkeen
(Låt den rätte komma in, Ruotsi 2008)
Pappi, lukkari, talonpoika, vakooja -leffan ohjaaja Tomas Alfredsson herätti ensimmäisen kerran laajempaa kiinnostunusta tällä melankolisella kauhudraamalla, joka käsittelee nuorten kasvukipuja varsin omaperäisestä näkövinkkelistä. John Ajvide Lindqvistin omasta romaanistaan muokkaamassa tarinassa koulukiusattu 12-vuotias poika (Kåre Hedebrandt) ystävystyy toisen oudokin eli ikäisensä tyttövampyyrin (Lina Leandersson) kanssa. Pääosanäyttelijöistä varsinkin jälkimmäinen on roolissaan todella vangitseva, juuri sillä tavalla puoleensavetävä ja samanaikaisesti luotaantyöntävä kuin vain Se Uusi Vähän Outo Naapurin Tyttö voi olla. Vaikka elokuvassa myös imetään verta viattomien ohikulkijoiden kauloilta, kauhistuttavinta on se todenmakuinen julmuus, jolla koulun kovikset kohtelevat heikompiaan. Talvisen skandinavialaislähiön alakuloinen yleistunnelma on leffassa myös tavoitettu erinomaisesti. Loppuratkaisu on kyllä vähän höhlä. (Netflix, helmikuu)
★★★★★
Winter's Bone
(Winter's Bone, USA 2010)
Debra Granikin Ozark-vuorille sijoittuvassa mysteeridraamassa Jennifer Lawrence näyttelee upeasti teinityttöä, jolla on hätä: huumebisneksiin sotkeutunut isä on kadonnut ja koti uhkaa mennä alta, jos tätä ei pian löydetä. Tilannetta ei helpota se, että tytön on huollettava myös järkensä menettänyttä äitiään ja kahta pikkusisarustaan, eikä liioin se, että naapurit – jotka kaikki tuntuvat olevan jollakin lailla sukua – pitävät suunsa supussa. Kalsean yleisfiilingin ja Lawrencen hienon suorituksen ohella leffasta jää mieleen John Hawkes isän veljen roolissa. Sohvasurffailuun Ozark-vuorille tämä ei houkuta. Lawrence, Hawkes, käsikirjoittajat (Granik ja Anne Rosellini) sekä itse elokuva huomioitiin Oscar-ehdokkuuksilla. (Netflix, helmikuu)
★★★★★
Annie Hall
(Annie Hall, USA 1977)
Neljällä Oscarilla (elokuva, ohjaus, käsis, naispääosa) palkittu Woody Allenin parisuhdekomedia on Woodyn leffoista kaikkein arvostetuimpia. Naispääosassa on tietenkin Woodyn tuolloinen vaimo Diane Keaton. Monia veikeitä oivalluksia leffassa kieltämättä on, ja erityisesti dialogi säkenöi. Parhaat repliikit saavat hymyn huulille siksikin, että ne voisivat yhtä hyvin olla omasta suusta lähtöisin. Kiva oli nähdä tämä taas pitkästä aikaa. (2.3 Yle Teema)
★★★★★
Ei mikään enkeli
(Destry Rides Again, USA 1939)
Ohimennen töiden lomassa tuli katseltua George Marshallin ohjaama lännenkomediaklassikko, jossa sanoihin pikemminkin kuin aseisiin luottava apušeriffi pistää rikollisten kovaotteisesti hallitseman kaupungin ojennukseen. James Stewart ja Marlene Dietrich loistavat pääosissa. (3.3. Yle Teema)
★★★★★
Pii
(π, USA 1998)
Darren Aronofskyn rosoisessa esikoisohjauksessa Sean Gullette näyttelee matemaatikkoa, jonka pakkomielle numeroihin on saavuttanut sairaalloiset mittasuhteet. Unelmien sielunmessun ohjaajan kädenjäljen voi tästä jo selvästi tunnistaa. Kiinnostava ja hyvällä tavalla omituinen pikkuleffa, ei kuitenkaan erityisen sykähdyttävä. Kontrastinappula on ollut kaakossa. (7.3. Netflix)
★★★★★
Köysi
(Rope, USA 1948)
Teeman James Stewart -sarja jatkui Alfred Hitchcockin jännärillä, jossa kaverukset John Dall ja Farley Granger huvittelevat murhaamalla kolmannen toverin ja järjestämällä juhlat kätketyn ruumiin ympärillä. Stewart on rikoskumppanusten entinen opettaja ja Granger se, jonka hermot pettävät. Ei Hitchin kaikkein parhaita töitä, mutta loistoviihdettä silti. Kiintoisa myös kokeellisuutensa johdosta: maestro toteutti elokuvan niin, että se näyttää yhdellä otoksella kuvatulta. (10.3. Yle Teema)
★★★★★
Sinivalkoinen valhe
(Suomi 2012)
Arto Halosen reportaasimaista dokumenttia suomalaisen maastohiihdon doping-menneisyydestä ei kannata katsoa, jos haluaa vielä pystyä nauttimaan huippu-urheilusta ilman kitkerää sivumakua. Leffa nimittäin heittää synkän varjon käytännössä kaikkien niiden ilonhetkien ylle, joita suomalaishiihtäjät ovat minullekin 1970-luvun lopulta alkaen tuoneet. Kovin paljon lohtua eivät tuo vihjaukset siitä, että muissakin menestyviä urheilijoita tuottavissa maissa on vastaavanlaisia mörköjä kaapissa odottamassa löytäjiään. Kameran eteen on saatu kiinnostavia tyyppejä, ja paljon puhuva on myös haastattelusta kieltäytyneiden lista. (11.3. Yle TV1)
★★★★★
Sota ja rakkaus
(Love and Death, USA 1975)
Teeman Woody Allen -sarjassa oli vuorossa tämä venäläisen kirjallisuuden klassikoita railakkaasti tuulettava farssi, jossa vähän kumarrellaan Bergmaninkin suuntaan. Woody esittää pikkumiestä, joka rakastaa kaukaista serkkuaan (Diane Keaton), tekee vahingossa sankaritekoja Napoleonin vastaisessa sodassa, voittaa kaksintaistelussa maineikkaan upseerin ja ajautuu viimein Napoleonin salamurhahankkeen toteuttajaksi. Vähän epätasainen mutta parhaimmillaan erittäin hauska filmi. (15.3. Yle Teema)
★★★★★
Senna
(Senna, Britannia/Ranska 2010)
Arkistomateriaaleista koostettu Asif Kapadian dokumentti kertoo formulalegenda Ayrton Sennasta McLaren-tallin 1990-luvun vaihteen menestysvuosia, Prost-Senna-kilpailuasetelmaa sekä vuoden 1994 Imolan GP-kisan kohtalonhetkiä painottaen. Aihettaan vähän turhan yksipuolisesti ihannoiva mutta silti koskettava henkilökuva. (18.3. Yle TV1)
★★★★★
Serpico – kadun tiikeri
(Serpico, USA 1973)
Kumma juttu, mutta en muista nähneeni tätä poliisileffojen aateliin kuuluvaa Sidney Lumetin ohjausta aiemmin. Tosipohjaisessa henkilövetoisessa draamassa Al Pacino tekee yhden uransa parhaista roolitöistä boheemina undercover-kyttänä Frank Serpicona, joka kollegoiden painostamanakin kieltäytyy vastaanottamasta lahjuksia ja jonka itsepintaisuuden ansiosta New Yorkin poliisilaitokseen pesiytynyt systemaattinen korruptio tulee viimein paljastetuksi. Waldo Saltin ja Norman Wexlerin ansiokas käsis perustuu Peter Maasin samannimiseen kirjaan. Kova pätkä! (22.3. Netflix)
★★★★★
Passione – Napolin lauluja
(Passione, Italia 2010).
John Turturron ohjaamassa ja juontamassa tyylikkäässä dokkarissa tutustutaan Napolin ilmeisen monipuoliseen musiikkikulttuuriin. Komeasti kuvattu ja mielenkiintoinen leffa, joka lienee saanut paljon vaikutteita Wim Wendersin Buena Vista Social Clubista ynnä muista. (23.3. Yle Teema)
★★★★★
Alamäkeen
(Downhill, Britannia 1927)
Suomen ensi-iltansa sai Alfred Hitchcockin mykkä melodraama nuoresta miehestä, joka erään naisen todistuksen seurauksena ja suojellakseen ystävänsä mainetta ajautuu itse sosiaaliseen syöksykierteeseen. Useimpien Hitchcock-mykkisten tapaan tarina ei ole kovin hääppöinen, mutta tulevan mestarin kuvakerronnallista kekseliäisyyttä tekeleessä on jo havaittavissa. Pääosassa on aiemmin samana vuonna Hitchcockin Vuokralaisessa maineeseen noussut Ivor Novello. Keskittymistä hieman häiritsi se, että katsoin tämän töissä. (24.3. Yle Teema)
★★★★★
Kesäleskiä Havaijilla
(Sons of the Desert, USA 1933)
Jos joutuisin loppuelämäksi autiolle saarelle ja saisin ottaa mukaani tasan yhden Laurel ja Hardy -elokuvan, olisi se luultavasti tämä William A. Seiterin ohjaama hassuttelu. Elokuvassa, jota on yleensä esitetty Suomessa Päivänpaisteisia pässinpäitä -nimisenä, Stan ja Ollie osallistuvat vaimoiltaan salaa Erämaan pojat -herraseuran vuosikokoukseen. Tarinan vitsikäs opetus on tietenkin se, että rehellisyys perii maan. Tällä kertaa näin elokuvasta vain loppupuoliskon. (20.4. Yle Teema)
★★★★★
Bonnie ja Clyde
(Bonnie and Clyde, USA 1967)
Faye Dunaway ja Warren Beatty ryöstelevät pankkeja pula-ajan Amerikan robinhoodeina Arthur Pennin löyhästi tosipohjaisessa gangsterileffassa, joka tuli myös pitkästä aikaa katsottua kun se sopivasti televisiossa esitettiin. Beattystä ja Dunawaystä tuli leffan myötä isoja tähtiä; Gene Hackman (Clyden veljenä), Estelle Parsons (hänen vaimonaan) ja Michael J. Pollard (koplan autokuskina) ovat muissa pääosissa. Oscarin kymmenestä ehdotetusta saivat Parsons ja kuvaaja Burnett Guffey. Tämä AFI:n "100 Greatest American Movies" -listallekin päässyt moderni klassikko pitänee vielä joskus ottaa tarkempaan syyniin. (3.5. Yle Teema)
★★★★★
Blindness
(Blindness, Kanada/Brasilia/Japani 2008)
Vuonna 1995 julkaistu José Saramagon romaani Kertomus sokeudesta on yksi huikeimmista ikinä kohtaamistani lukuelämyksistä. Fernando Meirellesin ohjaama kirjan filminnös ei yllä lähellekään samaa vaikutusta, mutta turhan vähälle huomiolle tämä ihmisen laumakäyttäytymistä poikkeusoloissa tutkiva rankahko elokuva silti on jäänyt. Julianne Moore, Mark Ruffalo, Alice Braga, Yusuke Iseya, Yoshino Kimura, Don McKellar, Danny Glover ja Gael García Bernal näyttelevät pääosia allegorisessa tarinassa siitä, mitä tapahtuu kun kulovalkean tavoin leviävä epidemia sokeuttaa erään kaupungin kaikki asukkaat silmälääkärin vaimoa lukuunottamatta. Huomattavin ero alkuperäisteokseen verrattuna on huumorin täydellinen puuttuminen sekä tietysti se, että Saramagon mestarillista kielimaalailua on elokuvan keinoin mahdotonta jäljitellä. (9.5. Netflix)
★★★★★
Smoke
(Smoke, USA 1994)
Paul Austerin kirjoittaman ja Wayne Wangin ohjaaman hikisenkostean New York -draaman päähenkilöitä ovat brooklyniläinen tupakkakauppias Auggie Wren (Harvey Keitel) ja tämän kanta-asiakas, uutta kirjoitettavaa etsivä kirjailija Paul Benjamin (William Hurt). Mukana ovat myös isänsä kadottanut poika (Harold Perrineau) ja poikansa kadottanut isä (Forest Whitaker) sekä leffan huipennuksena Austerin erikoinen joulutarina. Olipa mukava nähdä tämäkin taas pitkästä aikaa. (11.5. Yle Teema)
★★★★★
McCabe & Mrs. Miller
(McCabe & Mrs. Miller, USA 1971)
Warren Beatty perustaa rähjäiseen lännenkaupunkiin bordellin ja saa Julie Christien yhteistyökumppanikseen Robert Altmanin tunnelmavetoisessa westernissä, joka kuvastaa omalla erikoisella tavallaan bisnesmaailman armottomuutta. Tämäkin leffa näyttää paranevan jokaisella katselukerralla (Teema esitti sen kevään aikana pariinkin kertaan ja kummallakin kerralla näin siitä osan – olen toki nähnyt elokuvan joskus kokonaankin). (24.5. Yle Teema)
★★★★★
The Wrestler – painija
(The Wrestler, USA 2008)
Pitkään varjojen mailla laahustanut Mickey Rourke teki tyrmäävän paluun parrasvaloihin Darren Aronofskyn rosoisessa ihmissuhdedraamassa, joka kuvaa sydänvikaisen entisen showpainitähden epätoivoisen tuntuista yritystä saada taas otetta elämästä. Rourke tekee kiistämättä todella hienon roolityön tässä, yhden uransa parhaista. Marisa Tomei stripparina, jonka kanssa Rourke haluaisi "alkaa oleen", ja Evan Rachel Wood tyttärenä, johon hän liian myöhään yrittää saada kontaktia, jeesaavat tehokkaasti. Paininäytöskohtaukset ovat sen verran hurjaa katsottavaa, että en ehkä suosittelisi tätä kaikkein heikkohermoisimmille. (katsottu Netflixistä)
★★★★★
