Morriconea Veronassa ja muita Italian ihmeitä

Tämänkesäinen ulkomaanlomamatkamme suuntautui elokuussa Pohjois-Italiaan. Ajankohdan ja suunnan määräsi hinku päästä kokemaan Ennio Morriconen konsertti, kun sellainen mahdollisuus kerran osui näköpiiriin. Vaikka reissu ei muilta osin ollutkaan elokuvateemainen, näin filmihulluna on kuitenkin kiintoisaa tutkailla vierailukohteidemme yhteyksiä leffakulttuuriin ja -historiaan. Niistä vähän juttua seuraavassa. Morriconeen palaan artikkelin lopussa.

Milano

Aloitimme turneemme Milanosta ja sinne sen myös päätimme. Näin siksi, että tämä Italian toiseksi suurin kaupunki oli Veronaa lähin paikkakunta, jonne sai suorat lennot Helsingistä meille sopivilla aikatauluilla ja hinnoilla. Milano tunnetaan merkittävänä teollisuuskaupunkina ja muotimaailman keskuksena, mutta kyllä siellä riittää nähtävää ja koettavaa myös kaltaisilleni kulttuurihistoriasta kiinnostuneille matkailijoille. Juontaahan kaupungin historia niinkin kauas kuin 400-luvulle eKr.

Must see -listamme kärjessä oli kaksi kuuluisaa kirkkoa: goottilaisen rakennustaiteen ylittämättömiin mestariteoksiin kuuluva tuomiokirkko (Il Duomo di Milano) sekä UNESCO:n maailmanperintöluetteloonkin listattu Santa Maria delle Grazie. Jälkimmäinen ennen kaikkea siksi, että siellä sijaitsee kaupungin taideaarteista huomattavin, Leonardo da Vincin Pyhä ehtoollinen -seinämaalaus. Tuon teoksen suuresta suosiosta – joka ainakin osittain on Dan Brownin Da Vinci -koodin ja siitä tehdyn elokuvan ansiota – kertoo jotakin se, että maalauksen voi käytännössä nähdä vain varaamalla paikan viidentoista minuutin mittaiseen näyttöön tai sellaisen sisältävään opastettuun kierrokseen hyvissä ajoin etukäteen. Minä onnistuin hankkimaan liput viikkoa ennen määräpäivää täältä. Kokemuksemme perusteella voin lämpimästi suositella Leonardo a Milanon opastettua kierrosta.

Pyhä ehtoollinen on kiistatta näkemisen arvoinen teos – vaikuttava osin siksikin, että se sijaitsee juuri siinä tilassa, jossa ja johon se on alunperin tehty. Entisen munkkien ruokailuhuoneen seinää koristava maalaushan kuvaa hetkeä, jolloin Jeesus on juuri sanonut opetuslapsilleen: "Yksi teistä on minut kavaltava". En ryhdy teosta tässä sen kummemmin analysoimaan, mainitsenpahan vain pari mieleeni juolahtanutta tapausta, joissa sitä on käytetty elokuvakohtauksen inspiraationa: kerjäläisten juhlat Luis Buñuelin Viridianassa (1961) ja tiedustelujoukkueen ateriointihetki Olli Saarelan Rukajärven tiessä (1998). Omat valkokangasvariaationsa teoksesta ovat luoneet myös Robert Altman (M.A.S.H., 1970) ja Mel Brooks (Mieletön maailmanhistoria, 1981).

Milanoon sijoittuvista elokuvista tunnetuimpia ovat Vittorio De Sican Milanon ihme (1951), Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä (1960) ja Michelangelo Antonionin Yö (1961). Näistä itselleni tuttuja ovat Rocco ja Yö, jotka molemmat olen nähnyt useaan kertaan, tosin en kumpaakaan ihan äskettäin. Roccoa voinee hyvällä syyllä sanoa kaikkien aikojen Milano-leffaksi, vaikka se ei annakaan kaupungista kovin mairittelevaa kuvaa. Voimakkaan yhteiskuntakriittinen teos kertoo siitä kuinka eteläitalialainen suurperhe hajoaa sen jouduttua isän kuoleman jälkeen muuttamaan jotenkin toimeen tullakseen teollisuusveturi Milanoon. Elokuvan sykähdyttävimpiin ja mieleenpainuvimpiin kuuluu kohtaus, jossa Rocco (Alain Delon) ja Nadia (Annie Girardot) käyvät tärkeän keskustelun Duomon kattotasanteella. Paikka on säväyttävä myös rakennustaiteellisesti ja näköalojensakin takia, mutta kytkös yhteen maailman parhaista elokuvista teki siellä käynnistä minulle erityisen merkityksellisen.

Rocco ja Nadiakin kävivät täällä.

Duomon ympäristöön sijoittuu myös Milanon ihmeen fantastinen loppuhuipennus. Toivottavasti pääsen pian korjaamaan sen puutteen, että tuo maagista realismia neorealismiin sekoittava klassikko on minulta yhä näkemättä. Muita kiinnostavia vielä näkemättömiä Milano-leffoja ovat ainakin Antonionin esikoinen Erään rakkauden tarina (1950) ja Luca Guadagninon kehuttu Rakkautta italialaisittain (2009).

Italialaisen elokuvan klassisen kauden suurista ohjaajista Visconti (1906–1976) oli myös syntyjään milanolainen. Hän on kiintoisa tapaus siinäkin mielessä, että hänen sukunsa on näytellyt merkittävää roolia Milanon ja koko Italiankin historiassa. Yksi Luchinon esi-isistä oli Ottone Visconti, joka tultuaan valituksi Milanon arkkipiispaksi vuonna 1262 aloitti lähes kaksisataa vuotta kestäneen Visconti-suvun valtakauden Lombardiassa. Visconti-nimi itsessään on peruja suvun miespuolisille jäsenille pari sataa vuotta aiemmin myönnetystä varakreivin (italiaksi visconte, monikossa visconti) arvosta. Viscontit hallitsivat Milanoa aluksi maaherroina ja sittemmin herttuoina, kunnes ilman miespuolista perijää jääneen Filippo Maria Viscontin kuoleman (1447) jälkeen valta siirtyi – lyhyen tasavaltavaiheen jälkeen – Filippon vävylle Francesco I Sforzalle ja aikanaan hänen jälkeläisilleen. Castello Sforzesco ja Duomo, joiden kummankin rakennustyöt aloitettiin Visconti-suvun mahtimiesten toimesta 1300-luvulla, muistuttavat omalla ylväällä tavallaan tämän lombardialaisen aatelissuvun pitkästä ja värikkäästä historiasta.

Lieneekö Don Luchino Visconti di Modrone, Modronen kreivi, kokenut aristokraattisen taustansa enemmän rasitteena kuin siunauksena. Ainakin hän itse omaksui marxilaisen maailmankatsomuksen ja ansioitui varsinkin uransa alkupuolella työväenluokan ongelmien kuvaajana. Tämän linjan päätepiste ja huipennus on juuri Rocco. 1960-luvun alusta alkaen Visconti keskittyi entistä henkilökohtaisempiin, usein historiallisiin aiheisiin. Hänen tunnetuin ja arvostetuin elokuvansa on Giuseppe Tomasi di Lampedusan romaaniin perustuva Tiikerikissa (1963), joka kuvaa Italian yhdistymistä ja sen mukanaan tuomaa luokkayhteiskunnan murtumista sisilialaisen ruhtinaan näkökulmasta. Monet ovat nähneet sen päähenkilössä ohjaajan omakuvan.

Visconti oli myös huomattava teatteri- ja oopperamies, usein nähty hahmo esimerkiksi Milanon maineikkaassa La Scalassa, jonka mielenkiintoisessa museossa tulin myös piipahtaneeksi. Visconti ohjasi La Scalaan monta Maria Callasin tähdittämää oopperaa 1950-luvulla.

Gardajärvi

Milanosta siirryimme seuraaviksi kolmeksi vuorokaudeksi Gardajärven laitamille, ensin järven eteläpuolella sijaitsevaan Peschieraan ja myöhemmin koillisrannikolle Malcesineen. Suunnitelmissa oli polkupyöräretki Peschierasta Borghetton kylään, mutta tämä retki jäi erinäisistä syistä toteutumatta. Borghettoa on sanottu yhdeksi Italian kauneimmista kylistä ja vastaavanlaisin superlatiivein on luonnehdittu myös tuota nimenomaista Mincio-jokea seurailevaa pyöräilyreittiä. Elokuvan maailmankartalle Borghettonkin on vienyt Luchino Visconti, joka kuvasi siellä joitakin kohtauksia upeaan Sensoonsa vuonna 1954. Paikka liittyy myös Viscontin sukuhistoriaan, sillä siellä sijaitsee Gian Galeazzo Viscontin 1300-luvun lopulla rakennuttama silta, joka yhä tunnetaan nimellä Ponte visconteo. Visconti-nimi tulee vastaan monen muunkin tämän seudun paikkakunnan historiaan tutustuttaessa.

Gardan postikorttimaisemia hyödyntävistä elokuvista ehkä tunnetuin ja ainakin suurimmat yleisöt saanut on James Bond -seikkailu Quantum of Solace (Marc Forster 2008). Sen tyypillisen vauhdikasta avausjaksoa on kuvattu muun muassa Malcesinen ja Rivan välisellä tieosuudella. Samainen reitti tuli tutuksi meillekin, kun pyörähdimme pikaisesti Rivassa ennen asettumistamme Malcesinen pohjoispuolella sijaitsevaan pikkuruiseen Navenen kylään. Bondin vierailusta näillä seuduin sain kuitenkin tietää vastaa kotiin palattuamme.

Luultavasti pahamaineisin, kenties merkittävin ja varmasti kiistellyin Gardan alueella kuvatuista elokuvista on Pier Paolo Pasolinin viimeiseksi jäänyt Salò eli Sodoman 120 päivää (1975). Se sijoittuu nimensä mukaisesti Gardajärven länsirannalla sijaitsevaan Salòon ja kertoo markiisi de Saden romaania mukaillen fasistien harjoittamasta äärimmäisen julmasta paikallisten nuorten nöyryytyksestä ja kidutuksesta. Todellisuuspohjaa tarinalla on ainakin sen verran, että Salò toimi toisen maailmansodan loppuvaiheissa fasismin viimeisenä linnakkeena Italiassa. En ole tätä järkyttäväksi ja kuvottavaksikin sanottua vallan väärinkäytön kuvausta nähnyt, emmekä me myöskään tuolla puolella järveä nyt käyneet. Elokuva kyllä kiinnostaisi ainakin yleissivistysmielessä joskus katsoa. Tämän kirjoituksen teemoihin sen liittää tapahtumapaikan lisäksi ylistetty Ennio Morriconen musiikki.

Gardan alueella, tarkemmin sanottuna Lazisen taajamassa, sijaitsee myös elokuvateemainen huvipuisto Movieland, jonka ohitimme siirtyessämme bussilla Malcesinesta takaisin Peschieraan ja sieltä edelleen seuraavaan vierailukohteeseemme. Miksi juuri Laziseen on tällainen huvipuisto perustettu, sitä en tiedä. Taatusti ei ainakaan Pasolinin tai Viscontin fanien iloksi. Indiana Jonesin, Rambon ja Lara Croftin ystävät saattavat siellä viihtyäkin.

Venetsia

Seuraava kohteemme oli Venetsia, joka lienee maailman kaupungeista elokuvatuimpia, ainakin kokoonsa nähden. Näkemiäni Venetsia-teemaisia tai ainakin osittain Venetsiassa kuvattuja elokuvia ovat ikäjärjestyksessä Othello (Orson Welles 1952), Senso (Luchino Visconti 1954), Kolme kolikkoa lähteessä (Jean Negulesco 1954), Eeva (Joseph Losey 1962), Salainen agentti 007 Istanbulissa (Terence Young 1963), Kuolema Venetsiassa (Luchino Visconti 1971), Kauhunkierre (Nicolas Roeg 1973), Kuuraketti (Lewis Gilbert 1979), Pienet sydämet (George Roy Hill 1979), Suuri gangsterisota (Sergio Leone 1984), Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Steven Spielberg 1989), Tyttö nimeltä Nikita (Luc Besson 1990), Kaikki sanovat I Love You (Woody Allen 1996), Englantilainen potilas (Anthony Minghella 1996), Lahjakas herra Ripley (Anthony Minghella 1999), Venetsian kauppias (Michael Radford 2004), Casino Royale (Martin Campbell 2006) ja Gomorra (Matteo Garrone 2008).

James Bondkin on käynyt Venetsiassa siis peräti kolmesti. Voimakkaimmin minuun vaikuttaneita Venetsia-elokuvia (lue: elokuvia, joissa Venetsia on muutakin kuin pelkkä kulissi) ovat kuitenkin Senso, Kuolema Venetsiassa ja Kauhunkierre.

Sensossa itävaltalaisten miehittämä 1860-luvun Venetsia kehystää tunnekuohuista draamaa aatelisnaisesta, joka intohimoisen rakkauden sokaisemana pettää niin aviomiehensä, kansansa kuin lopulta itsensäkin. Aidoista venetsialaismiljöistä on näyttävimmin esillä oopperatalo La Fenice, jossa elokuvan upea alkujakso tapahtuu ja jossa se on myös oikeasti kuvattu. Tarkoitus oli tietysti osuttaa La Fenice kävelykierroksemme varteen, mutta matkaväsymyksen, pikku flunssan ja tiukan aikataulun yhteisvaikutuksesta meidän oli jätettävä tuo osa San Marcon kaupunginosasta tällä kertaa väliin.

Toisessa Venetsia-leffassaan Visconti kuvaa eri tavalla kiusallista tunnemyllerystä. Kuolema Venetsiassa kertoo säveltäjästä, joka Venetsiassa lomaillessaan kiinnostuu pakkomielteenomaisesti samassa hotellissa majailevasta täydellisen kauniista teinipojasta. Historiallisena kehyksenä on koleraepidemian kourissa kamppaileva 1900-luvun alun Venetsia. Tämä Thomas Mannin romaanin filminnös on kuvattu pääosin Lidon saarella sijaitsevassa Grand Hotel des Bainsissä, jonne myös Venetsian elokuvajuhlille saapuvat filmitähdet ja muut raharikkaat ovat perinteisesti majoittuneet. Lido on isännöinnyt maailman vanhinta ja yhä maailman arvostetuimpiin kuuluvaa elokuvafestivaalia vuodesta 1932. Tämänvuotiset, seitsemännetkymmenennet festarit olisivat alkaneet 28. elokuuta eli tasan viikko visiittimme jälkeen.

Monien sekä Venetsiaa että elokuvaa tuntevien mielestä kaikkein paras Venetsia-leffa on Nicolas Roegin Kauhunkierre. Olisikin korkea aika nähdä uudestaan tämä Daphne du Maurierin novelliin perustuva painajainen, jonka olen viimeksi nähnyt joskus 20–25 vuotta sitten. Elokuva käsittelee lapsen menetystä ja sen vaikutusta parisuhteeseen, ja sitä on kiitelty nimenomaan autenttisesta Venetsia-tunnelmastaan. On syytä tähdentää, että kyseessä ei ole se tunnelma jonka turistit yleensä kokevat. Talsiessamme keskiyöllä Piazza San Marcolta kohti San Polon kaupunginosassa sijainnutta majapaikkaamme, rättiväsyneinä ja pari tarkoituksetonta mutkaa tehden, mekin tunsimme, että tämä sokkeloinen kaupunki saattaa joskus olla arvaamaton ja muuttua hetkessä lumoavasta ahdistavaksi. Epäilemättä varsinkin talvella. Voin hyvin kuvitella, että Kauhunkierre on lähtenyt kehkeytymään jostakin tämänsuuntaisesta havainnosta.

Verona

Veronan ovat elokuvan maailmankartalle vieneet teinirakastavaiset nimeltä Romeo ja Julia. Shakespearen näytelmistä myös Kaksi nuorta veronalaista ja Kuinka äkäpussi kesytetään sijoittuvat tähän jo roomalaisajalla kukoistaneeseen maaliikenteen solmukohtaan, mutta kumpikaan ei ole maineeltaan Romeon ja Julian luokkaa. Kaupunki myös ottaa kaiken hyödyn irti tuosta maineesta. Liioittelematta voidaankin sanoa, että 1500-luvulla elänyt englantilainen näytelmäkirjailija – joka tiettävästi ei itse koskaan käynyt Italiassa – on tehnyt Veronan turistibisneksen hyväksi enemmän kuin kukaan muu.

Romeo ja Julia on myös Shakespearen näytelmistä filmatuimpia. Joidenkin laskelmien mukaan se on peräti filmatuin kaikista maailman näytelmistä. Kymmenistä leffaversioista maineikkaimpia ovat George Cukorin (1936), Renato Castellanin (1954) ja Franco Zeffirellin (1968) näkemykset sekä Baz Luhrmannin modernisaatio vuodelta 1996. Hämmästyttävää kyllä minä en ole nähnyt niistä mitään, kuten en muitakaan aiheen tulkintoja, paitsi jos sellaiset vapaammat mukaelmat kuin West Side Story (1961) huomioidaan. Eniten kiinnostaisi nähdä kehuttu Zeffirellin versio, jossa pääosia näyttelevät kutakuinkin oikean ikäiset Leonard Whiting ja Olivia Hussey. Kiinnostuneena odottelen myös Carlo Carlein uunituoreen Romeo ja Julia -sovituksen mahdollista Suomen ensi-iltaa. Sen trailerissa vilahtelee lupaavasti monta tuttua paikkaa:

Via Cappellolla sijaitsevasta Julian talosta tuli suosittu nähtävyys Cukorin elokuvan myötä. Parveke, jolla sadattuhannet turistit vuosittain kuvauttavat itsensä, on itse asiassa lisätty rakennukseen vasta elokuvan ensi-illan jälkeen. Talon itsessään tiedetään kuitenkin olleen olemassa jo 1100-luvulla, ja joidenkin lähteiden mukaan Cappellettin perhe on todella asunut siinä.

Romeo ja Juliahan ovat fiktiivisiä henkilöitä, mutta tarina Montague- (Montacchi-) ja Capulet- (Cappelletti-) sukujen keskinäisestä vihanpidosta on tosipohjainen. Ensimmäinen maininta aiheesta löytyy jo Dante Alighierin vuosina 1308–1312 kirjoittamasta Jumalaisesta näytelmästä. Tarinan nuoret rakastavaiset taas esiintyvät ensimmäisen kerran Mariotto- ja Ganozza-nimisinä Masuccio Salernitanon Sienaan sijoittuvassa novellissa 1400-luvun loppupuolella. Luigi da Porto toi tragedian takaisin Veronaan 1530 ilmestyneessä teoksessaan "Kahden jalosukuisen rakastavaisen tarina", jossa päähenkilöt ovat nimeltään Romeus ja Giulietta. Da Porton kuoltua Matteo Bandello kirjoitti aiheesta vielä oman tulkintansa, joka sitten levisi käännöksenä ensin Ranskaan ja sieltä Englantiin, jossa se viimein herätti myös kaikkien aikojen suurimman näytelmäkirjailijan huomion. Tiede-lehden kiintoisa artikkeli aiheesta täällä.

Sänky, joka näytteli Julian sänkyä
Zeffirellin Romeossa ja Juliassa.

Morricone live all'Arena

Ensimmäisen vuosisadan alussa eKr. rakennettu Italian vanhin säilynyt amfiteatteri Arena di Verona tarjosi näyttävät puitteet Ennio Morriconen konsertille. Marraskuussa 85 vuotta täyttävä roomalainen on eniten arvostamiani eläviä säveltaiteilijoita ja siitä harvinainen elokuvasäveltäjä, että hän pystyy omalla panoksellaan tekemään mistä tahansa muuten keskinkertaisesta elokuvasta hyvän ja hyvästä elokuvasta unohtumattoman. Un grande maestro.

22. elokuuta järjestetyssä konsertissa Morricone esiintyi RAI:n orkesterin (Orchestra Sinfonica Nazionale della RAI) ja Veronan oman kuoron (Coro Lirico Sinfonico di Verona) kanssa. Aloituskappale oli minulle entuudestaan tuntematon Varianti su un segnale di polizia, joka on omistettu mafianvastaisessa taistelussa vuonna 1992 henkensä menettäneille tuomareille Giovanni Falconelle ja Paolo Borsellinolle. Seuraavaksi kuultiin tunnuskappale Giuseppe Tornatoren Baarìa-elokuvasta (2009) sekä kaksiosainen sikermä, joka oli koostettu Mauro Bologninin elokuvien Per le antiche scale (1975) ja Musta leski (1976) musiikista. Nämäkin hienot sävellykset olivat minulle entuudestaan outoja.

Parhaiten Morricone tietysti tunnetaan yhteistyöstään Sergio Leonen kanssa. Näin asia kiistämättä on, vaikka Leone onkin ohjannut vain kuusi niistä yli viidestäsadasta elokuvasta tai tv-sarjan jaksosta, joissa on Morriconen musiikkia. Veronan konsertin Leone-osuus oli puristettu yhteen sikermään, joka muodostui elokuvien Hyvät, pahat ja rumat (1966), Huuliharppukostaja (1968) ja Maahan, senkin hölmö! (1971) teemasävelmistä sekä Hyvien, pahojen ja rumien lopussa soivasta L'estasi dell'Oro -kappaleesta. Laulusolistina oli sopraano Susanna Rigacci. Tämä oli konsertin yllätyksettömin numero mutta silti yksi sen kohokohdista, luonnollisesti. Varsinkin L'estasi dell'Oro tuntui saavan yleisönkin ekstaasiin.

Seuraavana vuorossa ollutta Meditazione Oralea en myöskään ollut aiemmin kuullut. Kappale oli siitä erikoinen, että siinä oli pääosassa nauhalta soitettu Pier Paolo Pasolinin puhe. Oiva vastaveto sitä edeltäneelle hittikimaralle.

Cinema Paradison (Giuseppe Tornatore 1988) tunteellinen nimikappale oli konsertin kohottavimpia hetkiä. Upea kokonaisuus oli myös sen jälkeen kuultu yli puolituntinen Cinema dell'Impegno -sikermä, johon oli koottu musiikkia sellaisista poliittisesti kantaaottavista elokuvista kuin La Luz Prodigiosa (Miguel Hermoso 2003), Taistelu Algeriasta (Gillo Pontecorvo 1966), Julma kierre (Giuliano Montaldo 1971), Epäilyksen yläpuolella (Elio Petri 1970), Sostiene Pereira (Roberto Faenza 1995), La classe operaia va in paradiso (Elio Petri 1971), Sodan arvet (Brian De Palma 1989) ja Queimada (Gillo Pontecorvo 1969). Bonuksena tässä oli vokaaliosuudet hoitanut upeaääninen portugalilaistähti Dulce Pontes.

Konsertti huipentui ylevöittävään kolmen kappaleen (Gabriel's Oboe, Falls ja On Earth as it is in Heaven) koosteeseen elokuvan Linnake (Roland Joffé 1986) musiikista. Liikutuksen kyyneliä ei voinut estää.

Morricone taputettiin lavalle vielä neljä kertaa. Ensimmäisenä ylimääräisenä kuultiin Here's to You (sekin elokuvasta Julma kierre) kuoron laulamana. Susanna Rigacci palasi lavalle esittämään uudestaan L'estasi dell'Oron, Dulce Pontes vuorollaan Sostiene Pereiran. Juhlavana päätöksenä kuultiin vielä kerran myös mahtava kuoroteos On Earth as it is in Heaven.

Kaksituntinen konsertti oli juuri niin upea elämys kuin sen saattoi odottaakin olevan. Onnistunut yhdistelmä klassikoita ja uudempaa tuotantoa, tutuinta ja vähemmän tuttua Enniota. Se oli myös hieno osoitus siitä kuinka monipuolinen säveltäjä Morricone on. Olen onnellinen siitä, että sain kokea tämän. Voisin hyvin kuvitella uusivanikin kokemuksen.

Mehän rakastimme toisiamme niin paljon (1974)

C'eravamo tanto amati, Italia
Ohjaus Ettore Scola

Laina-DVD:ltä tuli katseltua mielenkiintoinen moderni klassikko, jota en olekaan aiemmin nähnyt. Ohjaajansa suurimpiin menestyksiin ansaitusti kuuluva Mehän rakastimme toisiamme niin paljon kertoo hauskan ja koskettavan tarinan kolmesta ystävyksestä, joiden erilaisissa elämänkuluissa peilautuu sodanjälkeisen Italian yhteiskunnallinen kehitys.

Antonio (Nino Manfredi), Gianni (Vittorio Gassman) ja Nicola (Stefano Satta Flores) ovat ystävystyneet sodan aikana partisaaneina toimiessaan. Rauhan tultua elämä kuitenkin alkaa viedä heitä eri suuntiin. Antonio on kolmikosta maanläheisin, vaatimaton ja periaatteistaan tiukasti kiinni pitävä sairaalatyöläinen, jolle suurinta nautintoa elämässä tuottaa hyvä ruoka hyvässä seurassa tutussa trattoriassa. Lakimieheksi opiskellut Gianni sitä vastoin hylkää aiemmat ihanteensa heti, kun hänelle tarjoutuu mahdollisuus helppoon rikastumiseen. Kiihkomielinen kommunisti Nicola omistautuu elokuvataiteelle käytännön elämästä ja omasta perheestäänkin vieraantuen.

Samalla kun Scola piirtää mainittuja hahmoja kyninään käyttäen kokonaiskuvaa sodanjälkeisestä Italiasta, tekee hän myös kunniaa itseään innoittaneille italialaisen elokuvan jättiläisille, eritoten Vittorio De Sicalle ja Federico Fellinille, jotka myös nähdään cameorooleissa esittämässä itseään. De Sican Polkupyörävarkaalla on myös iso rooli elokuvan juonenkulussa, ja yhdessä kohtauksessa vieraillaan Fellinin Ihanan elämän kuvauspaikalla. Siinä nähdään omana itsenään myös näyttelijälegenda Marcello Mastroianni, jonka kanssa ohjaaja myöhemminkin monta kertaa työskenteli. De Sica muuten kuoli muutamaa viikkoa ennen C'eravamon ensi-iltaa, mistä syystä Scola on omistanut leffan hänelle.

Tarinan tärkeä nainen, ystävysten yhteinen elämän kiintopiste, on herttainen Luciana (Stefania Sandrelli), johon kukin miehistä ihastuu ja tuntee vetoa läpi vuosikymmenten. Tämä yhteinen rakkaus tietenkin myös jäytää ystävyyttä, vaikka herrat eivät sitä mielellään tunnusta. Enemmän toveruksia kuitenkin ajavat erilleen erilaiset luonteet, jotka korostuvat ajan ja elämän myllerryksessä. "Meidän piti muuttaa maailmaa, mutta maailma muuttikin meidät", kuuluu elokuvan teemat ja tunnelmat täydellisesti kiteyttävä avainrepliikki Antonion lausumana.

Elämän ja ihmisluonnon kompleksisuutta yleisemminkin kuvastava tarina koskettaa, koska se tuntuu niin rehelliseltä ja aidolta. Tunnistan itseni niin hyväsydämisessä Antoniossa kuin filmihullussa Nicolassakin, ja ymmärrän myös itsepetokseen ajautuvaa Giannia. Ei ole epäilystäkään, etteivätkö nämä henkilöt olisi totta. He yhdessä ovat Italia ja Ettore Scola ja minä ja sinä.

Rennonletkeässä elokuvassa on myös hauskoja kerronnallisia oivalluksia. Varsinkin alkupuoliskolla näyttelijät muun muassa heittäytyvät tuon tuostakin puhumaan suoraan meille, katsojille. Vekkulisti Scola hyödyntää myös teatterin puolelta lainattua temppua, jolla pysäytetään toiminta ja mennään kuuntelemaan henkilöiden ajatuksia. Nämä vieraannuttamiskeinot eivät tunnu itsetarkoituksellisilta, vaan ne on saatu luontevasti nivottua osaksi kerrontaa. Näyttelijätkin ovat mahtavia.

(Katsottu kahdesti elo-syyskuussa.)

+ täyteläiset henkilöhahmot
+ koskettava ja hauska tarina
+ rento ote kerrontaan
+ hyvät näyttelijät

★★★★★

Kesän tv-leffat

Saalistajat
(The Professionals, USA 1966)
John Sturgesin ryhmä-miehiä-suorittamassa-vaarallista-tehtävää-westernissä miljonääri palkkaa neljä onnensoturia kaappaamaan vaimonsa takaisin hänet kidnapanneelta meksikolaisroistolta. Karismaattiset tähtinäyttelijät, erityisesti Lee Marvin ja Burt Lancaster, ovat tämän toimintapainotteisen ja melko viihdyttävän länkkärin parasta antia. Muita "ammattilaisia" näyttelevät Robert Ryan ja Woody Strode, jotka kyllä jäävät pahasti edellisten varjoon. Ralph Bellamy, Jack Palance ja Claudia Cardinale täydentävät mahtavan tähtikaartin. Stoorissa on hienoa se, etteivät asetelmat ole niin mustavalkoisia kuin tavallisesti. Sankarit eivät ole puhtoisia eivätkä roistotkaan yksiselitteisesti pahoja. Asioilla on niin sanotusti puolia. Mutta genreen tietysti kuuluu, että ihmishenki on halpaa. Joka tapauksessa kesäkuinen lauantai-ilta vierähti tämän parissa rattoisasti. Luullakseni olen leffan ainakin kerran aiemminkin nähnyt. (1.6. Netflix)
★★★★★

Lainsuojaton
(The Outlaw Josey Wales, USA 1976)
Clint Eastwood esittää ohjaamassaan sisällissota-westernissä farmaria, joka kostaakseen perheensä teurastuksen liittyy etelävaltiolaiseen sissiryhmään ja josta siten tulee lainsuojaton sodan päätyttyä. Clintin ihastusta näyttelevään Sondra Lockeen ohjaaja-tähti ihastui oikeastikin, ja tästä tulikin sittemmin rouva Eastwood. Humoristista lisäväriä tarinaan tuo päähenkilön matkaan lyöttäytyvä, Chief Dan Georgen mainiosti esittämä intiaani. (8.6. Netflix)
★★★★★

Humiseva harju
(Wuthering Heights, USA 1939)
Laurence Olivier on tallirenki Heathcliff ja Merle Oberon talontyttö Cathy näiden kahden tuhoon tuomitusta rakkaudesta kertovassa Emily Brontën romaanin filminnöksessä, jonka William Wyler ohjasi ollessaan parhaassa terässään. Oli mielenkiintoista nähdä tämä 1800-luvun englantilaista luokkayhteiskuntaa kuvaava romanttisen melodraaman klassikko pitkästä aikaa nyt, kun Andrea Arnoldin vuoden 2011 versio (arvostelu täällä) on vielä melko tuoreessa muistissa. Siihen verrattuna Wylerin leffa on tietysti paljon suoraviivaisempi ja dialogipainotteisempi. Tapahtumat myöskin painottuvat selkeämmin pääparin aikuisvaiheeseen. Arnoldin elokuva on ehkä realistisempi ja uskottavampi, mutta tässä klassikkoversiossa on Hollywoodin kulta-ajan tuotteille ominaista taikavoimaa, joka nykyleffoista tuppaa puuttumaan. Sivuosanäyttelijätkin ovat parasta A-ryhmää: Edgar Lintonia esittää David Niven, hänen Isabella-siskoaan Geraldine Fitzgerald, palvelijoita Flora Robson ja Leo G. Carroll, Hindley Earnshaw'ta Hugh Williams ja lääkäriä Donald Crisp. Gregg Toland sai tyylikkäästä mustavalkokuvauksestaan Oscarin, joka ihme kyllä jäi hänen lyhyen mutta sitäkin huikeamman uransa (mm. Citizen Kane) ainoaksi. (9.6. Yle Teema)
★★★★★

Elephant
(Elephant, USA 2003)
Coloradon Littletonissa vuonna 1999 sattunut Columbinen kouluampumistapaus inspiroi Gus Van Santia kirjoittamaan ja ohjaamaan tämän kauhistuttavalla tavalla todenmakuisen nuorisoleffan. Pitkin, taidokkaasti toteutetuin steadicam-otoksin Van Sant kuvaa tavalliselta näyttävän koulupäivän kulkua tyypillisessä amerikkalaisessa lukiossa. Päivä on kuitenkin kaikkea muuta kuin tavallinen, sen päättävä veriteko yhtä järjetön kuin järkyttäväkin. Cannesin juryä tämä kylmän toteava ankeilu puhutteli Kultaisen Palmun ja parhaan ohjaajan palkinnon verran. Itsekin arvostan ennen kaikkea sitä, ettei ohjaaja ole lähtenyt psykologisoimaan eikä dramatisoimaan yli tarpeen. En silti suuremmin innostunut tapauksesta. (Netflix, kesäkuu)
★★★★★

Lust, Caution
(Lust, Caution, Kiina/Hong Kong/Taiwan/USA 2007)
Ang Leen 1930–1940-lukujen vaihteen Kiinaan sijoittuvassa vakoiludraamassa isänmaallinen naisopiskelija liittyy ihastuksensa innoittamana vastarintaliikkeeseen ja saa tehtäväkseen ujuttautua japanilaisten kanssa yhteistyötä tekevän maanpetturin rakastajattareksi, niin että tämä saataisiin houkuteltua salamurhaajien tähtäimeen. Tyylikkäästi toteutetussa, liiallista melodramaattisuutta visusti karttelevassa ja seksikohtauksiltaan siekailemattomassa tragediassa pääosia näyttelevät tulokas Tang Wei ja konkari Tony Leung Chiu-Wai. Mukana on jälkimmäisen vaimon roolissa myös toinen konkari Joan Chen. Kannatti tämäkin Kiinan ja Japanin lähihistoriaa valottava komea teos nähdä. (28.6. Yle Teema)
★★★★★

Avain
(The Key, Britannia/USA 1958)
Teeman sunnuntain klassikkopaikalla esitettiin Carol Reedin sota-aikaan sijoittuva melodraama, jota en muista aiemmin nähneeni. William Holden ja Trevor Howard näyttelevät hinaajalaivojen kippareita ja Sophia Loren jälkimmäisen naisystävää, jonka asunnon avain kulkeutuu perintönä kipparilta kipparille. Sota-ajan hankalaa asuntotilannetta ja hinaajakippareiden työn vaarallisuutta tämä kuvastanee, ylidramatisoidusti tietenkin niin kuin asiaan kuuluu. Ei mikään erityisen mieleenpainuva tapaus, kelpo viihdyke kumminkin. (21.7. Yle Teema)
★★★★★

Kotiopettajattaren romaani
(Jane Eyre, USA 1943)
Taas tuli Yle Teeman ansiosta bongattua yksi aiemmin näkemätön Hollywood-klassikko. Robert Stevensonin ohjaamassa Charlotte Brontë -filminnöksessä Joan Fontaine esittää Jane Eyreä, joka kärsittyään ensin tätinsä ja sitten orpokodin johtajan mielivaltaisista kasvatusmetodeista saapuu kotiopettajattareksi omituisen ristiriitaisesti käyttäytyvän, synkkää salaisuutta sisällään kantavan Edward Rochesterin (Orson Welles) linnaan. Welles hallitsee tätä painostavatunnelmaista viktoriaanista romanssia väkevällä läsnäolollaan, mutta ei hienovireisemmin näyttelevä, kauniisti sädehtivä Fontaine ollenkaan hänen varjoonsa jää. Fontaine kyllä näyttää pelaavan aika lailla samoilla aseilla kuin läpimurtopääroolissan Hitchcockin Rebekassa, jota elokuva muutenkin jonkin verran tunnelmaltaan muistuttaa. Lieneekö sillä sitten vaikutusta että kuvaajakin on sama kuin Rebekassa eli George Barnes. Sävellystyöstä taas on vastannut Wellesin kanssa tätä ennen jo pitkään yhteistyötä tehnyt Bernard Herrmann. Ei liene täysin tuulesta temmattua sekään väite, että Welles itse asiassa olisi tämän tyylikkään Fox-tuotannon varsinainen auteur. Nimittäin Welles oli aiemmin toteuttanut oman Mercury-teatterinsa suojissa samasta aiheesta radiokuunnelman, jota olivat tekemässä myös sekä Herrmann että elokuvan co-käsikirjoittajat John Houseman ja Aldous Huxley (kolmanneksi kirjoittajaksi on kreditoitu Stevenson). Sivuosanäyttelijöistä vangitsevimmin esiintyy Henry Daniell julmana orpokodin johtajana. 12-vuotias Elizabeth Taylor nähdään yhtenä orpokodin tytöistä. (29.7. Yle Teema)
★★★★★

Tappaja
(Suddenly, USA 1954)
Tätäkään Lewis Allenin ohjaamaa, sodanjälkeisen Amerikan perusturvattomuutta peilaavaa pikku jännäriä en liene aiemmin nähnyt. Suddenly-nimisessä pikkukaupungissa ryhmä palkkatappajia kaappaa omakotitalon asukkaineen aikomuksenaan murhata kalaretkelle saapuva Yhdysvaltain presidentti. Reaaliaikaisesti etenevä ja suurimmaksi osaksi kyseisen asunnon sisätiloissa tapahtuva trilleri kärsii hieman teatraalisuudesta, mutta Frank Sinatra on vakuuttava pääpahiksena, ja Sterling Hayden kaapattuna šeriffinä sekä James Gleason vallatun talon isäntänä tarjoavat hänelle kelpo vastuksen. Esityskopion pehmeä kuvanlaatu saattoi jonkin verran vaikuttaa saamaani yleisvaikutelmaan. Samoin se että katselun lomassa perkasimme laatikollisen punaherukoita. (29.7. Yle Teema)
★★★★★

Zelig (1983)

Zelig, USA
Ohjaus Woody Allen

On ihmisiä, jotka haluavat herättää huomiota, ja on ihmisiä, jotka eivät halua. Woody Allenissa, kuten monessa muussakin taiteilijassa, lienee vähän kumpaakin sorttia. Zeligissä hän käsittelee tuota ristiriitaisuutta varsin veikeällä tavalla. Leffa kertoo miehestä, josta tulee kuuluisa juuri siksi että hän pyrkii olemaan äärimmäisen huomiotaherättämätön.

Allen esittää tietenkin itse mestarisopeutuja Zeligiä, jolle on kehittynyt ainutlaatuinen kyky omaksua seurassaan olevien henkilöiden piirteitä. Ihmiskameleontti herättää ensin tiedepiirien, sitten mediaväen ja lopulta koko kansan huomion. Erityisesti hänestä kiinnostuu − ensin ammatillisesti ja myöhemmin henkilökohtaisesti − eräs psykiatri, jota esittää ohjaajan tuolloinen muusa Mia Farrow.

Zeligin vertaansa vailla oleva vitsi on siinä, että se on rakennettu tyypillisten historiallisista henkilöistä kertovien dokumenttien tapaan. Mukana on niin todellisten kuin fiktiivistenkin henkilöiden "haastatteluja" sekä "arkistomateriaalia", josta osa on aitoa 1920-luvun kamaa ja osa vain sen näköiseksi käsiteltyä. Zelig nähdään esimerkiksi häiritsemässä paavi Pius XI:n puhetta Pietarinkirkon parvekkeella sekä juhlimassa Charlie Chaplinin, F. Scott Fitzgeraldin, Tom Mixin ynnä muiden tuon ajan oikeiden julkimoiden kanssa W.R. Hearstin ökylinnassa. Jälki on niin taidokasta, että oikeaa arkistokuvaa on usein vaikea erottaa feikistä. Haastatteluosuuksissa Zeligiä "muistelevat" pokerinaamalla muun muassa historioitsija John Morton Blum, psykiatri Bruno Bettelheim sekä kirjailijat Saul Bellow, Irving Howe ja Susan Sontag. Farrowin esittämän tohtori Fletcherin niissä korvaa 83-vuotias Ellen Garrison elämänsä ainoassa elokuvaroolissa.

Pseudodokumenttina Zelig kuuluu ilman muuta samaan sarjaan sellaisten lajin valioiden kuin Hei, me rokataan (1984) ja Unohdetut kuvat (1995) kanssa. Kyseessä on myös hauska, nokkela ja jäljittelemättömän allenmainen rakkaudentunnustus ensinnäkin kuvauksen kohteena olevalle aikakaudelle ja toisekseen itse välineelle: elokuvalle ajan ja tiedon tallentajana. Yhtä lailla leffan voi ottaa metkana mediasatiirina tai lähilukuun houkuttavana tutkielmana yksilöllisyydestä, julkisuudesta ja sen sellaisesta. Natsienkin kustannuksella pilaillaan onnistuneesti, mikä juutalaisen elokuvantekijän ollessa kyseessä sykähdyttää aina.

Mielestäni tämä on yksi Allenin parhaista leffoista. Suosikkini on kohtaus, jossa tohtori Fletcher teeskentelee vain teeskentelevänsä lääkäriä saadakseen Zeligin suojauksen murtumaan. Siinä samoin kuin hetkeä myöhemmässä kohtauksessa, jossa Zelig tunnustaa tohtorille rakkautensa, Woody pistää todella parastaan niin näyttelijänä kuin ohjaajanakin, eikä Farrow yhtään huonommaksi jää. Hauska vitsi on sekin, että lopun ratkaisujaksossa Woody nähdään samassa kuvassa Hitlerin kanssa. Tarkkasilmäinen kyllä huomaa, ettei Hitler ole aito, mutta sillä ei ole merkitystä. Ja miten mainio onkaan perimmäinen syy Zeligin "sairauteen": hän ei ole nuorena kehdannut tunnustaa älykkökavereilleen, ettei ole lukenut Moby Dickiä. Briljanttia!

(Katsottu DVD:ltä kerran kesällä ja uudestaan syyskuussa.)

+ omaperäinen ja hauska idea
+ taidokas toteutus
+ Allen ja Farrow elämänsä vedossa

★★★★★

Torinon hevonen (2011)

A Torinói ló, Unkari/Ranska/Saksa/Sveitsi/USA
Ohjaus Béla Tarr & Ágnes Hranitzky

Filosofi Friedrich Nietzschen (1844–1900) tiedetään saaneen hermoromahduksen Torinossa 1889. Legendan mukaan hän oli nähnyt erään miehen kurittamassa tottelematonta hevostaan, mennyt tästä kimpaantuneena väliin ja lyyhistynyt sen jälkeen katuun. Olipa totuus mikä tahansa, komeista viiksistään ja "Jumala on kuollut" -toteamuksestaan kuulu ajattelija ei koskaan toipunut tapauksesta vaan eli lopun elämäänsä mielisairaana.

Béla Tarrin viimeisin ja hänen oman ilmoituksensa mukaan myös viimeiseksi jäävä elokuva Torinon hevonen, jonka hän on ohjannut yhdessä vaimonsa ja monivuotisen leikkaajansa Ágnes Hranitzkyn kanssa, alkaa edellä mainitulla Nietzscheen liittyvällä kertomuksella. Elokuva ei kuitenkaan kerro Nietzschestä eikä se tapahdu lähelläkään Torinoa eikä edes Italiaa. Sen henkilöitä ovat vanha toiskätinen mies sekä hänen tyttärensä, jotka asuttavat taukoamattoman myrskytuulen pieksämää talorähjää kaukana kaikesta. Heidän aamiaiseksi nauttimistaan pálinkaryypyistä voimme päätellä, että olemme Unkarissa, mutta oikeammin elokuva tapahtuu siinä samassa ajasta irrallaan olevassa synkkälandiassa kuin Tarrin muutkin merkkiteokset, joista itse olen tätä ennen nähnyt ainoastaan Werckmeister harmóniakin eli Vastarinnan melankolian (2000). Näiden yksitoikkoiseen arkeen tuomittujen ihmispolojen päivittäin toistuvia rutiineja – pukeutuminen, aamiaisryypyt, veden hakeminen kaivosta, tulenteko lieteen, perunoiden keittäminen ja syöminen, riisuutuminen, jne. – seurataan kuuden päivän ajan.

Entä se hevonen? Kyllä vain, tarinan kolmas keskushahmo on tallissa majaileva polle, joka päivänä kaksi saa tarpeekseen ainaisesta raadannasta ja ryhtyy syömä- ja kaikenlaiseen muuhunkin lakkoon. Siitä eteenpäin jokainen päivä vie arjen turruttaman vanhuksen tyttärineen kohti yhä syvempää illuusiottomuutta. Lopulta jäljelle jää vain pimeys. Eräänlainen (henkisen) maailmanlopun kuvaus tämä siis on, tai – Tarrin omia sanoja käyttäen – "käänteinen luomiskertomus".

Ei kuulosta kovin mieltäylentävältä leffalta. Epäilemättä tämä noin kolmestakymmenestä keskimäärin viiden minuutin mittaisesta otoksesta koostuva elämän peili on monen mielestä myös tuskastuttavan pitkäveteinen. Mutta kyllä Torinon hevoselle kannattaa antaa mahdollisuus. Henkisiä tai kuvataiteellisia aspekteja arvostavan ei ainakaan luulisi sen parissa pitkästyvän.

Minusta elokuva on ankaruudessaan lähes koominen. Itse asiassa Tarr onkin joskus luonnehtinut elokuviaan komedioiksi. Ohlsdorferin (János Derszi) ja hänen tyttärensä (Erika Bók) askeettisessa päivällisessä – keitetty peruna, joka kuoritaan ja syödään sormin – on jotakin perin kaurismäkeläistä. Bresson, Dreyer, Tarkovski ja maanmies Jancsó ovat niin ikään Tarrin ilmeisiä hengenheimolaisia. Paljoa ei niin sanotusti "tapahdu", mutta kaikki tapahtuva on kiinnostavaa. Kuten puheliaan naapurin yllättävä visiitti tai myöhempi mustalaisjoukkion vierailu. Asiaa auttaa tyylitelty, vain olennaiseen keskittyvä kuvailmaisu, jossa jokainen detalji ja jokainen kameranliike on tarkoin harkittu. Fred Kelemenin taidokkaasti toteuttamat pitkät otokset ovat myös kauniita, kuin eläviä mustavalkoisia maalauksia. Niillä on ettenkö sanoisi meditaatiivinen vaikutus. Tunnelmaa tihentää omalta osaltaan minimalistinen ääniraita, jonka pääainesosia ovat vinkuva tuuli ja sen kanssa vuorotteleva, samaa monotonista teemaa sitkeästi toistava Mihály Vigin musiikki.

Torinon hevonen on visionäärisen elokuvantekijän kompromissiton taideteos, joka jättää jälkeensä henkistyneen olotilan. Harmi, että Tarrin päätös lopettaa elokuvien tekeminen vaikuttaa yhtä ehdottomalta kuin hänen elokuvansakin. (23.7. Orion)

+ kompromissiton, hiottu taideteos
+ vain olennaiseen keskittyvä kaunis kuvamaailma
+ käsinkosketeltavan tiheä tunnelma
+ jättää jälkeensä henkistyneen olotilan

★★★★★

To the Wonder (2012)

To the Wonder, USA
Ohjaus Terrence Malick

Mikäköhän Terrence Malickille on tullut? Julkisuutta karttelevalta teksasilaisohjaajaltahan on totuttu näkemään suunnilleen elokuva per vuosikymmen, mutta uusimpansa hän on saattanut valkokankaille vain runsas vuosi mykistävän The Tree of Lifen (2011) jälkeen. Kenties nämä leffat on tarkoitettu sisaruspariksi ja ne on siksi pitänyt julkaista näinkin lähekkäin. To the Wonderista jäi minulle kuitenkin sellainen vaikutelma, että ehkä tätäkin kiistatta tekijänsä näköistä leffaa olisi kannattanut hioa vähän pitempään. Teos on jäänyt sanoisinko luonnosmaiseksi.

Elämän puun pikkuveljeltä tai -siskolta To the Wonder todellakin vaikuttaa. Edeltäjänsä tavoin tässäkin on vahvaa omakohtaisuuden tuntua, ja myös kerronta on samanlaista jatkuvan liikkeen tajunnankuvavirtaa, jonka vietäväksi on vain heittäydyttävä ja yritettävä pysyä pinnalla. Sellaisia leuat lattiaan loksauttavia näkyjä, jotka hämmästyttivät ja kummastuttivat The Tree of Lifessa, tällä Venetsian festivaalien pääpalkinnon viime vuonna voittaneella filmirunoelmalla ei kuitenkaan ole tarjottavanaan.

Kun The Tree of Life käsitteli maailmojasyleilevästi itseään elämän mysteeriä, paljon pienimuotoisemman To the Wonderin pääteemoja ovat rakkaus ja usko. Tarina on simppeli. Amerikkalainen mies ja ranskalainen nainen tapaavat Pariisissa ja rakastuvat. Sitten he muuttavat miehen kotitantereille Yhdysvaltain Oklahomaan. Vähitellen onni alkaa rakoilla. Nainen ja etenkin edellisen miehen kanssa saatu tytär alkavat kaivata kotiin. Seuraa ero, miehen heilastelu vanhan koulutoverin kanssa ja uusi yritys. Sivujuonteena muuan Jumalansa kadottanut pappi käy omaa jaakobinpainiaan. Naisen ja miehen välinen rakkaus rinnastuu täten ihmisen ja Jumalan väliseen suhteeseen. Kumpaankin liittyy epäilys ja kummassakin on lopulta kyse luottamuksesta, sitäköhän Terrence haluaa sanoa?

Näyttelijävalinnat ovat kiinnostavia. Pääparina nähdään Ben Affleck ja Olga Kurylenko, Affleckin toisena heilana Rachel McAdams ja pappina Javier Bardem. On hauska nähdä erityisesti Bardem tällaisessa hänelle melko yllättävässä roolissa, mutta mielestäni hän kyllä menee siinä vähän hukkaan. Malickin elokuvissahan näyttelijäilmaisu on aina alisteista kuvailmaisulle, ja ehkä siksi huipputaitava ja huippukarismaattinen Bardem vaikuttaa jopa vähän turhautuneelta. Tilanne oli aika lailla sama myös Sean Pennin kohdalla The Tree of Lifessa.

Emmanuel Lubezkin kauniisti kuvaamien ja viiden eri leikkaajan toisiinsa liittämien kuvien tanssi kantaa hyvin puoleenväliin asti ja ylikin, mutta loppupuolella ainakin minä aloin kaivata leffaan jonkinlaista rytminvaihdosta ja sen mukanaan tuomaa uutta nostetta. Valtavirrasta To the Wonder kyllä erottuu kiitettävästi henkisyydellään. (24.6. Maxim Helsinki)

+ henkevä ja persoonallinen taideteos
+ kauniisti kuvattu ja leikattu
− ei samaa energiaa eikä yllättävyyttä kuin edeltäjässään

★★★★★

Mr. Nobody (2009)

Mr. Nobody, Belgia/Kanada/Ranska/Saksa
Ohjaus Jaco Van Dormael

Kuulun niihin, jotka helposti saavat kulumaan suhteettoman paljon aikaa pienistäkin asioista päättämiseen. Lienen siis otollista kohderyhmää elokuvalle, joka käsittelee juuri päätöksiä ja valintoja. Kysymys kuuluu: missä määrin voimme omilla valinnoillamme vaikuttaa elämämme kulkuun?

Jaco Van Dormaelin kunnianhimoisen Mr. Nobodyn mukaan olemme sitä mitä valitsemme, mutta vain tiettyyn rajaan asti. Jokainen tehty valinta ohjaa elämää tiettyyn suuntaan, mutta perhosvaikutuksen takia emme voi hallita kaikkea vaikka kuinka yrittäisimme. Kaikki kun vaikuttaa kaikkeen. Tästä seuraa, että kaikki tekemämme valinnat ovat suuressa mittakaavassa joka tapauksessa "oikeita".

Van Dormaelin itsensä laatiman melkeinpä turhankin monimutkaisen tarinarakennelman perustana on lapsen kannalta ehkä se kaikkein vaikein valintatilanne: Päähenkilö Nemo Nobody joutuu yhdeksänvuotiaana vanhempiensa erotessa päättämään, jäädäkö isän luo Englantiin vai lähteäkö äidin mukana ison meren toiselle puolelle. Belgialaisohjaaja ei tee ratkaisua Nemon puolesta vaan näyttää katsojalle kummankin vaihtoehdon seuraamuksineen. Myöhemmin juttu jakaantuu kolmeen pääjuonteeseen sen mukaan, kenet kolmesta vaimokandidaatista Nemo valitsee.

Eniten tilaa screenillä saa Nemon (aikuisena Jared Leto) ja Annan (Diane Kruger) tarina. Anna vaikuttaisi siltä oikealta, mutta rakkauden täyttymyksen tiellä on tämän tarinajuonteen kaikissa versioissa (kyllä, niitäkin on useita) ulkopuolisia esteitä. Elisen (Sarah Polley) ja kolmannessa pääjuonilangassa Jeannen (Linh Dan Pham) kanssa Nemo menee naimisiin, mutta kumpikaan näistä avioliitoista ei ole onnellinen. Elisen ja Nemon suhdetta varjostavat Elisen psyykkiset ongelmat, kun taas porvarillisesti perheelleen omistautuva Jeanne on alusta asti Nemolle vain todellisen rakkauden korvike.

Sitten on vielä tulevaisuuteen sijoittuva kehyskertomus, jossa Nemo on 118-vuotias vanhus ja jota haastatellaan television kaltaiseen mediaan "viimeisenä kuolevaisena". Kokoava ajatus on jotakin sen tapaista kuin että elämästä tekee arvokasta juuri sen ainutkertaisuus ja arvaamattomuus.

33 miljoonan euron budjetillaan Mr. Nobody on tähän mennessä kallein belgialainen leffatuotanto. Rahalla on saatu paitsi laadukas kansainvälinen näyttelijäjoukko myös vaikuttava erikoistehostevetoinen ulkoasu. Kaksi kertaa elokuvan nähtyäni (katsoimme sekä teatterilevitysversion että DVD:llä niin ikään mukana olevan director's cut -version) en vieläkään ole varma siitä, onko kaikki Van Dormaelin harrastama kerronnallinen ja tekninen kikkailu ollut tarpeen. Mutta kiistatta omaperäinen, ajatuksia herättävä ja vallan viihdyttäväkin tämä jopa Stanley Kubrickin luomuksiin verrattu visuaalisesti upea elokuva on. (katsottu toukokuussa)

+ omaperäinen ja kaunis tarina elämän ainutkertaisuudesta
+ visuaalisesti näyttävä ja muutenkin kunnianhimoinen toteutus
+ antaa ajattelun aihetta
– tarinankerronta jää osin kuvakikkailun varjoon

★★★★★