Elem Klimovin sotakuvaus Tule ja katso on jäänyt nuoruusvuosilta mieleen yhtenä sen ajan tärisyttävimmistä leffakokemuksista, olkoonkin että vain tv:stä nähtynä. Nyt 25 vuotta myöhemmin sain vihdoin tilaisuuden nähdä sen uudestaan valkokankaalta. Oliko aika kullannut muistot vai oliko elokuva todella niin pysäyttävä kuin millaisena sen muistan?
Kyllä, pysäyttävä se nimenomaan oli. Mutta totta kai tämmöinen pysäyttää armeijaan lähdössä olevan nuoren miehen vähän eri tavalla kuin toisen mokoman verran enemmän elämää nähneen nelikymppisen.
Tule ja katso kuvaa sodan kauhuja nuoren partisaanipojan näkökulmasta saksalaisten terrorisoimalla Valko-Venäjällä vuonna 1943. Paino on sanalla kauhu. Sanoisinpa jopa, että vaikka Tule ja katso yleensä luokitellaankin sotaelokuvaksi, on kauhuelokuva minusta melkein osuvampi luonnehdinta. Kaikkein kauheinta elokuvassa on se, etteivät sen kuvaamat painajaismaiset tapahtumat ole keksittyjä.
Klimovin ja Ales Adamovitšin käsikirjoitus perustuu sodasta selvinneiden haastatteluihin ja Adamovitšin omiin kokemuksiin partisaanina. Tietenkin Klimov on ammentanut tarinaan aineksia myös omasta lapsuudestaan sodan jaloissa. Päähenkilö on noin viisitoistavuotias Fljora (Aleksei Kravtšenko), joka elokuvan alussa värväytyy äidin vastusteluista huolimatta erääseen partisaaniyksikköön. Poika kuitenkin jätetään matkasta partisaanien lähtiessä tositoimiin. Yksin metsässä harhaillessaan hän kohtaa toisen hylätyn, Glaša-nimisen tytön (Olga Mironova), ja joutuu tämän kanssa keskelle silmitöntä pommitusta. Siitä selvittyään nuoret suuntaavat takaisin Fljoran kotikylään, joka on kuitenkin tyhjä, ihmisiä ei näy missään. Ruumisröykkiö ladon takana kertoo, mitä Fljoran äidille ja pikkusiskoillekin on ehkä tehty.
Yhdessä elokuvan vavisuttavimmista jaksoista Fljora ja Glaša rämpivät suon yli saareen, josta he löytävät joukon henkiinjääneitä, ei kuitenkaan Fljoran äitiä eikä siskoja. Kaiken toivon menettäneenä ja täynnä vihaa Fljora yhyttää partisaanit uudelleen. Aikanaan hän päätyy katsomaan kuolemaa silmästä silmään yhdessä niistä yli kuudestasadasta valkovenäläiskylästä, jotka saksalaiset tuhosivat toisen maailmansodan aikana.
Mikään kiva katselukokemus Tule ja katso ei ole. Päinvastoin se on lähes sietämättömän rankka sotaleffa, tuskaisa pelon, kärsimyksen ja epätoivon odysseia. Vertailukohtina tulevat mieleen Tarkovskin Ei paluuta (1962), jossa siinäkin sota koetaan nuoren partisaanipäähenkilön kautta, ja Sergei Loznitsan tuore In the Fog (2012), joka sekin tapahtuu natsien miehittämällä Valko-Venäjällä. Tunnelma on kaikissa yhtä lohduton, mutta kun sekä Tarkovski että Loznitsa pitävät varsinaiset hirveydet poissa kuvista, Klimov heittää katsojan niiden keskelle helpotuksen hetkiä tälle suomatta.
Helpolla eivät ole päässeet myöskään elokuvan näyttelijät. Klimovin kerrotaan käyttäneen hypnoosia apunaan saadakseen nuoresta Kravtšenkosta irti kaiken haluamansa kuitenkaan aiheuttamatta tälle henkisiä vaurioita. Menetelmä kuulostaa hurjalta mutta melkoisen vaikuttava suoritus sillä on aikaansaatu. Myös elokuvan ääniraita on komea ja kekseliäs, sisältäen tavanomaisen räiskeen ja paukkeen lisäksi muun muassa Mozartin musiikkia, tinnitusefektin ja meille kaikille niin tuttuja metsän ääniä.
Jos elokuvaa jostakin kritisoisin niin ehkä paikoitellen yli äyräiden loiskuvasta pateettisuudesta. Kysymyksiä herättää lopun montaašijakso, jonka päätteeksi olemme silmätysten Hitleriä lapsena esittävän valokuvan kanssa. Loppua on kuulemma neuvostoviranomaisten toivomuksesta viilattu hieman alkuperäistä optimistisemmaksi. (9.1. Orion)
+ vavisuttava sodanvastainen sisältö
+ voimakas kuva- ja äänimaailma
+ tapahtumat tuntuvat tosilta
−/+ rankka, mutta taatusti mieleenpainuva katselukokemus
No niinhän siinä sitten kävi, että joulukuussa tuli katseltua elokuvia lähinnä televisiosta. Ja aikamoinen liutahan noita näkyykin olleen. Seuraavassa pikatuomiot nähdyistä filmeistä:
Mantšurian kandidaatti
(The Manchurian Candidate, USA 1962)
Ohjaaja John Frankenheimerin uran ehdottomiin huippuihin kuulunee tämä kylmän sodan aikainen vainoharhatrilleri, jossa Laurence Harvey näyttelee salamurhaajaksi aivopestyä Korean sodan veteraania ja Frank Sinatra hänen palaneen käryä haistavaa upseeritoveriaan. Janet Leigh ja Angela Lansbury ovat muissa pääosissa. Tämä kihelmöivän kylmäävä jännäri on jäänyt vahvana kokemuksena mieleen jo parinkymmenen vuoden takaa, jolloin näin sen televisiosta ensimmäisen kerran. Ehkä vaikutus ei nyt ollut ihan yhtä voimakas, mutta kyllä tämä mennen tullen päihittää vuonna 2004 valmistuneen uusintaversion. (3.12. Teema)
★★★★★ Valloittava Philip Morris
(I Love You Philip Morris, USA 2009)
Jim Carrey on huijariksi ryhtyvä ex-poliisi ja Ewan McGregor hänen elämänsä suuri rakkaus John Requan ja Glenn Figarran yhteisohjauksessa, joka yrittää olla hauska veijaritarina ja koskettava homorakkauden kuvaus samanaikaisesti mutta ei onnistu kunnolla kummassakaan pyrkimyksessään. McGregor kyllä näyttelee taidokkaasti herkkää homomiestä, ja jos jostakin syystä niin hänen takiaan elokuva kannattaa katsoa. Omalla tavallaan näkemisen arvoista on tietysti myös McGregor ja Carrey pussailemassa toisiaan. Minä kuitenkin koin koko jutun liian laimeaksi ja Carreyn maneerisen näyttelemisen liian rasittavaksi innostuakseni tapauksesta. Requan ja Figarran käsis perustuu kuulemma tositapahtumiin. (5.12. Netflix)
★★★★★ Jäävuoren varjoon
(Suomi 2009)
Antti Seppäsen puolipitkä tutkimusretki kotkalaisen harrastajaelokuvaajan Oiva Kovasen elämään on oikea helmi viime aikojen kotimaisten elokuvien joukossa. Idea on yksinkertainen mutta nerokas: tekijä löytää kirpputorilta pari laatikollista eri puolilla maailmaa kuvattuja kaitafilmejä ja ryhtyy selvittämään, kuka ne oikein on kuvannut ja miksi. Vähitellen piirtyy esiin kauniisti kohdettaan kunnioittava muotokuva miehestä, joka – kertojan sanoja mukaillen – "ei ehkä koskaan löytänyt sitä oikeaa, mutta sen, mitä hän etsi, hän löysi." Katsoin elokuvan viikon sisällä kahteen kertaan, ensimmäisellä kerralla siksi, että satuin olemaan oikeaan aikaan töllöttimen äärellä, toisella kerralla myös siksi, että tarina ja tapa kertoa se koskettivat minua syvästi. (9.12. ja 13.12. Teema)
★★★★★ Metropolis
(Metropolis, Saksa 1926)
Elokuvahistorian ikonisimpiin teoksiin kuuluva Fritz Langin ohjaus tuli taas katsottua – tällä kertaa osin kunnioituksesta sitä kohtaan, että tällaisiakin elokuvia televisiossa esitetään, ja osin tietenkin myös siksi etten ollut aiemmin nähnyt tätä täydellistä versiota, jossa ovat mukana myös aiemmin kadonneiksi luullut, vuonna 2008 Argentiinasta löytyneet otokset. Tämän aikaansa edellä olleen ja jälkikäteen tarkasteltuna häkellyttävän profeetallisesti omaa aikaansa kuvanneen scifi-klassikon pariin tulen melko varmasti palaamaan myöhemmin blogillani. (12.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★
Synecdoche, New York
(Synecdoche, New York, USA 2008)
Aikamme arvostetuimpiin käsikirjoittajiin kuuluva Charlie Kaufman debytoi ohjaajana tällä erikoislaatuisella kuvauksella oman mielensä syövereihin hukkuvasta taiteilijasta. Aina mainio Philip Seymour Hoffman esittää neuroosien piinaamaa teatteriohjaajaa, joka saamansa apurahan turvin ryhtyy valmistelemaan elämää suurempaa näytelmää, öö, omasta elämästään. Samantha Norton, Emily Watson, Michelle Williams ja Catherine Keener ovat naisia hänen ympärillään. Varsinkin Kaufman-fanien rakastama leffa on kiistatta omaperäinen ja saattaa olla nerokaskin, mutta ainakin tällä tavalla heti huikean Metropoliksen jälkeen televisiosta katseltuna se jätti minut vähän kylmäksi. Pitänee katsoa tämä joskus uudestaan paremmin keskittyen. (12.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★ A Single Man
(A Single Man, USA 2009)
Tämä 1960-luvun Kaliforniassa tapahtuva hillityn vivahteikas surutyön kuvaus on puolestaan muotisuunnittelijana meritoituneen Tom Fordin esikoisohjaus. Yhtenä ilmeisenä teemana elokuvassa on myös homojen rakkauselämä ja se kuinka muut suhtautuvat siihen. Colin Firth näyttelee Oscar-ehdokkuuden arvoisesti professoria, joka ei edes yritä päästä yli miesystävänsä kuoleman aiheuttamasta suuresta surusta ja joka kuitenkin on pakotettu kätkemään tunteensa. Christopher Isherwoodin romaaniin perustuva leffa on muiltakin osin tyylikkäästi toteutettu, mutta en silti usko että tämä jää loppuelämäksi mieleen. (13.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★ Juna saapuu asemalle
(L'arrivée d'un train à La Ciotat, Ranska 1896)
Lumière-veljesten vajaan minuutin mittaisesta yhden otoksen elokuvasta, jossa kirjaimellisesti juna saapuu asemalle, on jostakin syystä muodostunut elokuvahistorian lähtölaukauksen symboli, vaikkei se suinkaan ollut veljesten elokuvista ensimmäisiä. Jokaisen elokuvahistoriasta kiinnostuneen kuuluu tämä tietysti nähdä. (14. ja 15.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★ Vertigo – punainen kyynel
(Vertigo, USA 1958)
Sight and Sound -lehden äänestyksessä viime syksynä maailman parhaaksi elokuvaksi valikoitunut Alfred Hitchcockin ohjaus ansaitsee maininnan, vaikka tällä kertaa näinkin siitä vain loppupuoliskon. Monitasoisessa psykologisessa trillerissä James Stewart esittää korkeanpaikankammoista etsivää, joka palkataan varjostamaan oudon itsetuhoisesti käyttäytyvää Kim Novakia. Tämänkin huippuviihdyttävän ja katselukerran toisensa perään kestävän mestariteoksen ottanen tarkempaan syyniin myöhemmin. (15.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★
Andalusialainen koira
(Un chien andalou, Ranska 1929)
En malttanut jättää katsomatta myöskään Luis Buñuelin uraauurtavaa esikoisohjausta, kun se kerrankin televisiossa esitettiin (kuulemma ensimmäistä kertaa neljäänkymmeneen vuoteen). Tämä yhdeksäntoista minuutin mittainen historian ehkä vaikutusvaltaisin lyhytelokuva löytyy tietenkin myös omasta hyllystä ja vieläpä kahdessa eri formaatissa. Unen logiikalla etenevässä filmirunossa ei ole perinteisessä mielessä mitään "järkeä" ja osittain juuri siksi se kiehtoo kerta toisensa jälkeen. Buñuelin kertoman mukaan leffa sai alkunsa hänen ja käsikirjoittajakumppaninsa Salvador Dalín näkemistä unista, joista toisessa silmää viilletään partaveitsellä ja toisessa kättä pitkin vilistää muurahaisia. Kaikki eivät varmasti tästä leffasta pidä, mutta varmaa on myös se, että kun elokuvan on kerran nähnyt niin sitä ei koskaan unohda. (15.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★ Joulukuusikauppiaat
(Big Business, USA 1928)
Stan Laurelin ja Oliver Hardyn viimeisiin mykkäfilmeihin kuuluva James W. Hornen ohjaus on luultavasti yksi koomikkoparin hauskimmista ja varmasti yksi anarkistisimmista. Kaverukset nähdään joulukuusikauppiaina, jotka äityvät hajottamaan James Finlaysonin talon riitaannuttuaan tämän kanssa kaupustelun yhteydessä. (16.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★ Vapaus
(Liberty, USA 1929)
Ehdottomasti hauskimpiin Laurel & Hardy -tuotoksiin kuuluu myös tämä Leo McCareyn ohjaama varhainen äänilyhäri, jossa kaverukset karkaavat vankilasta ja pukeutuvat erehdyksessä toistensa housuihin. Miten paljon hauskaa saadaankaan sitten revittyä siitä kun kumppanukset yrittävät saada housunsa vaihdetuiksi. Huipentuma rakenteilla olevassa pilvenpiirtäjässä on ylittämätöntä komediataidetta! (16.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★
Muuttomiehet pulassa
(The Music Box, USA 1932)
Vielä yksi Laurel & Hardy -lyhäri, nyt ohjaajana James Parrott. Homman nimi on se, että Stan ja Ollie yrittävät toimittaa pianoa portaita pitkin kukkulan laella asuvalle uudelle omistajalleen, joka tosin ei itse tiedä olevansa sen uusi omistaja ja joka kaiken lisäksi vihaa pianoita. (16.12. Teeman elokuvafestivaalin esityssarjaa)
★★★★★ Precious
(Precious: Based on the Novel 'Push' By Sapphire, USA 2008)
Jouluillan viihdykkeeksi valitsimme tämän ei ehkä kovinkaan jouluisen mutta kuitenkin sisällöllisesti puhuttelevan sosiodraaman, joka jos ei muuta niin ainakin saa ajattelemaan maailman vähäosaisia. Lee Danielsin ohjaama lukuisia palkintoja kerännyt pikkuleffa kertoo ylipainoisesta, lukutaidottomasta afroamerikkalaisesta teinistä, joka odottaa jo toista lasta omalle isälleen ja jota äitikin kohtelee lievästi sanottuna kaltoin. Koulunvaihto tarjoaa kovaonniselle harlemilaistytölle kuitenkin mahdollisuuden uuteen elämään. Nimiosaa näyttelevä Gabourey Sidibe huomioitiin muun muassa Oscar-ehdokkuudella tästä aikamoisen komeasta filmidebyytistään; käsikirjoittaja Geoffrey Fletcherin ja päähenkilön äitiä esittävän Mo'Niquen Oscar-ehdokkuudet realisoituivat palkinnoiksi asti. (25.12. Netflix)
★★★★★ Ikuistetut hetket
(Maria Larssons eviga ögonblick, Ruotsi/Tanska/Norja/Suomi/Saksa 2008)
Valokuvausteema sai minut katsomaan tämän Jan Troellin ohjaaman pohjoismaisen yhteistuotannon, joka kuvaa työväenluokkaista perhe-elämää 1900-luvun alun Ruotsissa. Maria Heiskanen näyttelee suomalaissyntyistä satamatyöläisen vaimoa, jonka arpajaisvoittona kerran saama kamera innostaa harrastamaan valokuvausta. Väkivaltaisen juoppolalliaviomiehen roolissa on Mikael Persbrandt, ja valokuvausliikkeen hoitajaa, joka rohkaisee Mariaa itsensätoteuttamisen tiellä, esittää Jesper Christensen. Elokuva toimii puheenvuorona muistojen ikuistamisen merkityksestä samalla kun se kuvaa puhuttelevan todentuntuisesti omien iso-isovanhempiemme aikaa. Sävähdyttääkseen toden teolla leffan pitäisi ehkä kuitenkin olla joko draamallisesti jäntevämpi tai sitten rohkeammin tunnelmapainotteinen. Käsikirjoitus pohjaa Troellin vaimon sukulaisen Maja Ömanin muistelmiin. (27.12. TV1)
★★★★★
Vicky Cristina Barcelona
(Vicky Cristina Barcelona, USA 2008)
Kuunnellako järjen vai sydämen ääntä silloin kun ne ovat keskenään ristiriidassa? Tuota kysymystä on Woody Allen pohtinut useammassakin viimeaikaisaisessa tuotoksessaan, niin myös tässä Barcelonassa tapahtuvassa ihmissuhdesotkussa. Järjen puolta pitää, tai ainakin yrittää pitää, Rebecca Hallin näyttelemä Vicky, joka saapuu kesäksi katalonialaiskaupunkiin valmistellakseen sikäläistä kulttuuria käsittelevää graduaan. Mukanaan hän tuo ystävänsä Cristinan (Scarlett Johansson), joka puolestaan on jopa naiivilla tavalla tunteidensa vietävissä. Kun ystävykset sitten törmäävät Javier Bardemin henkilöimään boheemiin taiteilijaan, joka sekä hämmentää suorapuheisuudellaan että osoittautuu mestarilliseksi viettelijäksi, alkaa allenilaisittain maustettu ihmissuhdesoppa olla valmis. Oman pikantin vivahteensa siihen tuo vielä taiteilijan epästabiili ex-vaimo, jota Penélope Cruz – Bardemin vaimo todellisessa elämässä – esittää sivuosa-Oscarin arvoisesti. Ei tämä ehkä ihan parasta Woodya ole, nasevan sanailun ryydittämää kelpo viihdettä kumminkin. (28.12. Netflix)
★★★★★
Korkkasimme uuden Panasonic-televisiomme katsomalla Fox-kanavalta Woody Allenin muutaman vuoden takaisen Match Pointin (Match Point, USA 2005). Kyseessä on persoonallisen newyorkilaisohjaajan ensimmäinen kotimaansa ulkopuolella kuvaama elokuva ja yksi hänen harvoista ei-komedioistaan. Lontoossa tapahtuvan intohimodraaman nimi viittaa paitsi tenniksenopettajana toimivan päähenkilön Chrisin (Jonathan Rhys-Meyers) ammattiin myös tilanteeseen, johon hän itsensä ajaa tutustuttuaan rikkaaseen Tom Hewettiin (Matthew Goode) ja tämän perheeseen. Chris nimittäin kihlautuu Tomin siskon Chloen (Emily Mortimer) kanssa hyödyntäen samalla mahdollisuuden päästä työskentelemään mukavan tulevan appiukkonsa firmassa, vaikka tunteekin tosiasiassa vastustamatonta vetoa Tomin seksikkääseen tyttöystävään Nolaan (Scarlett Johansson). Noidankehästä on vaikea irtautua varsinkin sen jälkeen, kun Chris on saanut myös Nolan rakastumaan itseensä. Dilemma on ymmärrettävä, päähenkilön kylmäverinen ratkaisu tässä elämän ottelupallossa ei ehkä niinkään.
Tämä oli toinen kerta kun elokuvan näin. Vähän väljähtäneemmältä se ehkä maistui kuin ensikatselulla, tosin mainoskatkotkin haittasivat nautiskelua omalta osaltaan. Tuntuikin itse asiassa aika pöljältä katsoa mainoksilla pirstottua leffaa, milloinkahan olisin viimeksi niin tehnyt? Dialogivetoinen elokuva on kyllä hyvin kirjoitettu ja henkilöohjattu. Juoni pitää otteessaan ja pysyy kaiken aikaa melko uskottavanakin. Näyttelijöistä varsinkin Rhys-Meyers ja Johansson ovat nappivalintoja rooleihinsa. Toisaalta Match Point ei ole elokuvana niin omaleimainen kuin Allenin tuotokset yleensä. Epäwoodymaisessa tarinassa on samaa fatalistista henkeä kuin George Stevensin Paikka auringossa -klassikossa (1951) ja joissakin Fritz Langin 1940-luvun melodraamoissa. Saavutetun ja saavutettavissa olevan sosiaalisen aseman merkityksellisyyttä ilkeän viiltävästi kuvaava stoori tuo mieleeni myös Patricia Highsmithin useasti filmatun kertomuksen lahjakkaasta herra Ripleystä. (katsottu 13.11.)
+ uskottava juoni
+ viiltävä loppuratkaisu
+ hyvät pääosanäyttelijät
− ei niin persoonallinen kuin Allenin leffat yleensä
Jo viidenkymmenen vuoden ikään ehtinyt James Bond -elokuvien sarja on ärsyttävän loistava tuotekokonaisuus. Vaikka en itse koskaan ole ollut mikään Bond-fani, sille en voi mitään, että jokainen uusi Bond-leffa kuitenkin jollain lailla kiinnostaa. Tässä virallisen Bond-sarjan kahdennessakymmenennessäkolmannessa osassa etukäteiskiinnostusta vielä lisää se, että kipparina on toiminut vahvana draamaohjaajana tunnettu Oscar-voittaja Sam Mendes. Lupaavaa on sekin, että konnan rooli on annettu espanjalaistähti Javier Bardemille, joka viime vuosina on ollut aivan hillittömässä vedossa ja joka Coen-veljesten taannoisessa Menetetty maa -leffassakin teki kerrassaan unohtumattoman ja ansaitusti Oscarilla palkitun konnaroolin. Muun muassa näistä syistä uusi 007 Skyfall (007 Skyfall, Britannia/USA 2012) oli suorastaan pakko käydä tsekkaamassa heti tuoreeltaan.
Tunnettua on, että Daniel Craigin hypätessä James Bondin housuihin vuonna 2006 Eon-yhtiön leffasarja harppasi samalla ison askeleen kohti aiempaa realistisempaa ilmaisua. Bondin tapauksessa tuo realismi tarkoittaa tietysti lähinnä sitä, että sankariinkin voi sattua, eli että hän ei ole täysin haavoittumaton fyysisesti eikä myöskään tunnetasolla. Mendesin ansiota ohjaajana lienee se, että Skyfallissa Bondin ja M:n (Judi Dench) äiti ja poika -suhdetta muistuttava esimiehen ja alaisen suhde korostuu entistä selkeämmin. Leffa avaa kumpaakin roolihahmoa enemmän kuin yksikään edeltäjänsä, jättäen kuitenkin kutkuttavasti jälkeensä enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Lisäksi Skyfallista on löydettävissä sellaista perinteet-vastaan-uudistusmieli ja kokemus-vastaan-nuoruus -tyyppistä syvempää tematiikkaa, jollaista Bond-leffoissa ei ainakaan minun muistaakseni ole aiemmin nähty. Lopussa tuntuu siltä kuin kaikki olisikin vasta alussa. Ympyrä eräällä tavalla sulkeutuu.
Sitä ei tietenkään sovi unohtaa, että 007 Skyfall on silti aito ja pesunkestävä James Bond -elokuva. Pakolliset kasinokohtaukset ja flirttailut niin hyvis- kuin pahisnaistenkin kanssa ovat mukana. Myös yliampuvan vauhdikkaita takaa-ajoja ja mauttomuuden rajoille paisuteltua räiskemäiskettä piisaa totuttuun tapaan, vaikkakin vähemmän kuin normaalisti. Ja Bond-leffan roistohan ei olisi Bond-leffan roisto, ellei hän tekisi tarpeettoman monimutkaisia siirtoja vastustajan päänmenoksi vain siksi, että sankarille jäisi mahdollisuus tehdä hänen aikeensa tyhjiksi. Kiinnostavasti ajan henkeä kyllä kuvastaa se, että nyt vihollinen löytyy sieltä mistä vähiten odottaisi ja missä tämä ehkä järkyttää katsojankin perusturvallisuutta eniten, nimittäin omien joukosta.
Se on sanottava, että Javier Bardem häiriintyneen Silvan roolissa ei ainoastaan täytä odotuksia vaan miltei ylittää ne. Itsensä M:n päänahkaa kostonhimossaan jahtaava hahmo on ehdottomasti kiehtovimpia Bond-pahiksia mitä on ikinä nähty. Bond-tytöistä taas sankarin kollegana nähtävä Naomie Harris onnistuu selvästi paremmin kuin pahisten puolella houkutuslintuna keimaileva Bérénice Marlohe. Loppunäytöksen perusteella onkin syytä uskoa, että tämä suoritus ei jää Harrisin viimeiseksi Bond-elokuvissa. Positiivisin yllättäjä Skyfallin roolijaossa on kuitenkin nuori Ben Whishaw, jolle pedataan pysyvää paikkaa sarjassa uutena nörttimäisenä Q:na. Veteraani Albert Finney ja Craigin kanssa samaan ikäpolveen kuuluva Ralph Fiennes täydentävät sopivassa suhteessa nuoruutta kokemukseen sekoittavan näyttelijäjoukon.
007 Skyfall palkitsee myös visuaalisesti. Ei mikään suurensuuri yllätys, kun ottaa huomioon, että kuvaajan pallilla on istunut muuan Roger Deakins. Sekä Mendesin (Revolutionary Road) että Bardemin (Menetetty maa) kanssa aiemminkin työskennelleen Deakinsin meriittilistalta löytyy muun muassa kunnioitettavat yhdeksän Oscar-ehdokkuutta. Täysin mahdotonta ei liene sekään, että Skyfallista heltiäisi yksi lisää, vaikka tämän lajin elokuvat tietysti aika harvoin Oscar-karkeloissa menestyvät. Kuvauksellisesti minua sävähdytti muun muassa se shanghailaisen pilvenpiirtäjän kattohuoneistossa tapahtuva kamppailukohtaus, jossa tyylikkäästi leikitellään valoilla, varjoilla ja heijastavilla pinnoilla. Pidin kovasti myös tavasta, jolla Silvan hahmo esitellään: piinaavan pitkässä yksittäisessä otoksessa kamera ajaa hissuksiin kohti Bardemia samalla kun hän kävelee kohti meitä ja köytettynä tuolissa istuvaa Bondia. Tuokin kohtaus on aivan mahtava tietysti myös näyttelijäsuorituksena. (9.11. Flamingo)
+ turvallisen tuttua vauhtiviihdettä
+ tarinassa epäbondmaisesti myös sisältöä
+ loistava Javier Bardem
− tylsää räiskemäiskettäkin on, joskin vähemmän kuin Bondeissa tavallisesti
Muuatta rauhallista iltaa töissä tuli vietettyä Gaby Dellalin ohjaamaa Miehestä mittaa -draamaa (On a Clear Day, Britannia 2005) silmäillen. Sellaiset työttömistä tai työttömyysuhan alaisista brittimiehistä kertovat positiivisuutta puhkuvat menestysleffat kuin Housut pois! (1997) ovat selvästikin olleet tämän sympaattisen mutta melko yllätyksettömän draamakomedian esikuvia. Peter Mullan on pääosassa potkut saavana viisikymppisenä telakkatyömiehenä Frankina, joka paikatakseen elämäänsä tullutta tyhjiötä aloittaa himoharjoittelun tavoitteenaan uida kanaalin yli Ranskaan. Tempauksen yhtenä tarkoituksena on myös välien korjaaminen etäiseksi jääneen oman pojan (Jamie Sives) kanssa.
Ihan kivaa ja ajassa kiinni olevaa ajanvietettähän tämä siis on, ei kuitenkaan erityisen sykähdyttävää tai mieleenpainuvaa. Mullan tekee perusvarman roolityön ja samaa voi sanoa leffan muistakin näyttelijöistä, mainittakoon heistä erikseen tämän tyylilajin elokuviin itseoikeutetusti kuuluva Brenda Blethyn. Yhtä Frankin työtovereista esittää Billy Boyd, jonka useimmat muistanevat parhaiten Taru sormusten herrasta -trilogian hobitti Pippininä ja joka nytkin on vähän samantapaisessa keventävän humoristisessa roolissa. Minusta hän on kyllä tällä kertaa monesti lähinnä rasittavan tekohauska. Sekä käsikirjoittaja Alex Rose että itse elokuva saivat kaikesta huolimatta palkinnot Skotlannin BAFTA Awardseissa. (26.10. Yle Teema)
+ elämänmyönteinen ja -makuinen tarina
+ hyvät pääosanäyttelijät
– kaavamainen ja yllätyksetön juoni
– turhaa tekohauskuutta paikka paikoin
Saksan nousu elokuvan ja eritoten elokuvataiteen suurvallaksi 1920-luvun alussa oli pitkälti sellaisten henkilöiden kuin Erich Pommer (1889–1966), Carl Mayer (1894–1944) ja Friedrich Wilhelm Murnau (1888–1931) ansiota. Tuottaja Pommerin ja käsikirjoittaja Mayerin yhteistyö alkoi jo Tohtori Caligarin kabinetista, merkillisestä ekspressionistisesta painajaisesta, joka kolkolla tarinallaan ja vinksahtaneella visuaalisella toteutuksellaan ravisteli maailman elokuvayleisöjä kuin pommi vuonna 1920. Pommerin tuottama oli myös Mayerin ja Murnaun ensimmäinen yhteinen leffa Vogelödin linna (1921). Siitä ei kuitenkaan ole muotoutunut samanlaista klassikkoa kuin mainitusta Caligarista tai Murnaun vähän myöhemmästä Nosferatusta. Mutta kun puheena oleva saksalaisen mykkäelokuvan voimakolmikko seuraavan kerran saatiin mukaan samaan projektiin – näyttelijä Emil Janningsilla ja kuvaaja Karl Freundilla täydennettynä –, syntyi jotakin todella poikkeuksellista. Viimeinen mies (Der letzte Mann, Saksa 1924) on jäänyt elokuvan historiaan ennen muuta kuvakerronnallisen kekseliäisyytensä ansiosta, mutta toki tämä taidokas henkisen alennustilan kuvaus ja saksalaisen sielun syväluotaus puhuttelee nykykatsojaakin – ainakin tämän kirjoittajaa – myös sisällöllään.
Emil Jannings esittää suurkaupungin loistohotellin jo melko iäkästä portieeria, joka ammattinsa ja sitä symboloivan komean univormunsa ansiosta on asuttamansa kerrostaloyhteisön kunnioitetuimpia jäseniä. Yhtenä sateisena iltana hotellin johtaja kuitenkin huomaa, ettei vanhasta miehestä taida enää olla raskaiden matkalaukkujen kantajaksi, ja siirtää tämän vähemmän fyysistä rasitusta vaativiin tehtäviin miestenvessan hoitajaksi. Ylpeä entinen ovimies kokee siirron tietenkin nöyryyttävänä arvonalennuksena. Epätoivossaan hän ajautuu varastamaan oman entisen univormunsa tarkoituksenaan salata totuus naapureiltaan ja sukulaisiltaan, joiden luona asuu. Kun totuus kuitenkin aikanaan paljastuu, on häpeä sitten sitäkin suurempi. Univormun menettäminen merkitsee, ainakin sankarimme sisäisessä maailmassa, myös totaalista ihmisarvon menettämistä.
Tyylillisesti Viimeinen mies edustaa niin sanottua kamarielokuvaa, joka ekspressionismin ja katuelokuvan rinnalla oli kolmas vallitseva suuntaus 1920-luvun saksalaisessa elokuvassa. Varsinkin juuri Mayer erikoistui tähän tyylilajiin, jossa yleensä käsiteltiin tavallisten ihmisten arkista eloa, tosin usein varsin melodramaattisin vivahtein. Suuntauksen, jonka ylivoimaisesti maineikkain edustaja Viimeinen mies on, tunnuspiirteisiin kuuluu myös tarinan kertominen puhtaasti kuvin, ilman selittäviä välitekstejä. Viimeisessä miehessä on kuitenkin säännön vahvistavana poikkeuksena yksi väliteksti. Se johdattaa katsojan satumaiseen ja farssimaiseen loppuhuipentumaan, jota on arveltu tekijöiden piikiksi amerikkalaisten valtavirtaelokuvien happy endeille.
Ekspressionismin vaikutusta on myös nähtävissä muun muassa Janningsin kulmikkaassa näyttelemistyylissä sekä eräissä päähenkilön mielentilaa ilmentävissä lavastus- ja valaisuratkaisuissa (yksi lavastussuunnittelijoista oli Caligarinkin lavastustiimiin kuulunut Walter Röhrig). Esimerkiksi astellessaan ensimmäisen kerran kellarikerroksessa sijaitsevaan uuteen työpisteeseensä Jannings näyttää laskeutuvan synkkään mustaan tyhjyyteen – raskaan symbolistista kuvailmaisua ehkä mutta myös tehokasta. Vielä kekseliäämpää, pikemminkin impressionistiseksi luonnehdittavaa tyylittelyä ohjaaja Murnau ja kuvaaja Freund harrastavat silloin, kun kamera asettuu päähenkilön paikalle kuvastamaan tämän subjektiivista kokemusmaailmaa. Kohtaus, jossa "kamera juopuu", ja toinen, jossa hotellin seinät näyttävät kaatuvan päällemme, ovat aika villejä esimerkkejä siitä. Moisia efektikikkailujakin vaikuttavampaa on tapa, jolla Murnau ja Freund ovat mobilisoineet kuvausvälineensä. Näin sulavaliikkeiseen ja samalla näin ilmaisuvoimaiseen subjektiiviseenkameraan ei vuonna 1924 todellakaan oltu totuttu.
Mutta on elokuvassa myös hienoja realistisesti kuvattuja jaksoja omine valloittavine yksityiskohtineen. Aivan mainio on esimerkiksi alkupuolen kohtaus, jossa päähenkilön sukulaistyttö viimeistelee hääkakkua. Siinä on selvästikin jo samanlaista Murnaun kosketuksella silattua herkkyyttä ja luonnollisuutta kuin myös Auringonnousun, Suurkaupungin tytön ja Tabun henkevimmissä hetkissä. Ja vaikka eräät Viimeisen miehen ilmaisullisista keinovaroista saattavatkin nykykatsojasta tuntua vähän vieraannuttavilta, sitä ei voi kiistää, etteikö tämä oman aikansa kyvykkäimpien filmitaiteilijoiden luomus olisi yksi koko elokuvahistorian puhtaimmin "elokuvallisista" mestariteoksista. (14.10. Orion)
+ taidokkaasti ja ilmaisurikkaasti kuvattu elokuvahistorian merkkipaalu
+ koskettava tarina, jossa hauskasti epätodennäköinen loppukäänne
+ ylinäytellessäänkin suurenmoinen Emil Jannings
Elokuvafestivaalit ovat siitä kivoja, että niillä pääsee näkemään valkokankaalta myös sellaisia tuoreita laatuleffoja (ja myös vähemmän laadukkaita), joiden markkinapotentiaaliin levittäjät eivät usko ja joita ei sen vuoksi ole mahdollista nähdä kaupallisessa elokuvateatteriohjelmistossa. Pääkaupunkiseudun isoista festareista minulta jäi tänä vuonna Espoo Ciné väliin, mutta 25. kertaa järjestetyllä Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla urakoin viiden elokuvan verran. R&A:ssa esitettiin yhteensä 180 pitkää elokuvaa ja 70 lyhytelokuvaa 50 eri maasta, näytöksiä oli kaikkiaan 450 ja yleisöä järjestäjän ilmoituksen mukaan ennätykselliset 58 000. Itse valitsin runsaasta tarjonnasta sellaisia kiinnostavan tuntuisia elokuvia, jotka eivät näillä näkymin ole tulossa kaupalliseen levitykseen. Joukon positiivisin yllättäjä oli unenomainen portugalilainen rakkausmelodraama Tabu. Mukana oli myös marsalkka Mannerheimista kertovan suomalais-virolais-kenialaisen kohutuotannon maailmanensi-ilta. Seuraavassa tarkempaa yhteenvetoa siitä mitä tuli nähtyä.
Suomen marsalkka.
Caesar Must Die
(Cesare deve morire, Italia 2012, 76')
Ohjaus Paolo ja Vittorio Taviani
Italialaiset nestorisarjan ohjaajaveljekset Vittorio (s. 1929) ja Paolo (s. 1931) Taviani yllättivät elokuvamaailman viime helmikuussa, kun he nappasivat arvostetun Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon nuorempiensa nenän edestä tällä erikoislaatuisella tutkielmalla taiteen ja elämän välisestä suhteesta. Tavianithan olivat kriitikkojen ja arthouse-yleisön suosikkeja 1970–80-luvuilla (Isäni, herrani 1977, Tähtikirkas yö 1982, Kaos 1984), mutta ovat sittemmin jääneet pois muodista. Mukava nähdä, että ukot ovat yhä iskussa.
Caesar Must Die on todellakin varsin omalaatuinen elokuva siinä mielessä, että sen näyttelijät ovat elinkautisiin ja muihin pitkiin vankilatuomioihin tuomittuja mafiosoja, huumekauppiaita ja murhaajia. Siis oikeasti pahoja miehiä. Tai ehkä sittenkin ihan tavallisia miehiä, joista olosuhteet vain ovat muovanneet rikollisia? Elokuva on kuvattu kokonaan Roomassa sijaitsevassa Rebibbia-vankilassa ja siinä seurataan näiden erikoisvartioitujen vankien Julius Caesar -draamaprojektin etenemistä casting-tilaisuudesta ensi-iltaan. Teos häilyy dokumentin ja fiktion välimaastossa siten, ettei katsoja aina voi tietää milloin kukin vanki esittää näytelmän roolihahmoa, milloin (ohjatusti) omaa itseään ja milloin taas on oma aito itsensä. On joka tapauksessa hämmentävää ja puhuttelevaakin nähdä kuinka suurella antaumuksella kaikki nämä roistot paneutuvat rooleihinsa. Varsinkin pääosien esittäjissä näyttäisi olevan todellista potentiaalia A-luokan elokuvanäyttelijöiksi. Palatessaan selliinsä yksi heistä toteaa alakuloisena, että vasta sen jälkeen kun hän on oppinut tuntemaan taidetta, selli on todella alkanut tuntua vankilalta.
Taiteella voi siis olla eheyttävä vaikutus kaikkein paatuneimpiinkin yhteiskuntamme jäseniin. Tämä lienee elokuvan ydinviesti, mutta lisäksi Tavianit rinnastavat kiinnostavasti antiikin Rooman, Shakespearen ajan ja nykypäivän vallankäytön sekä toisaalta poliittisen vallan ja siihen varsinkin Italiassa valitettavan usein kytkeytyvän järjestäytyneen rikollisuuden. Caesarin salamurhahankkeen ympärille rakentuvassa näytelmässähän on kieltämättä aika paljon myös mafiadraamoista tuttuja piirteitä. "Näyttää siltä, että tämä Shakespeare on elänyt minun kaupunkini kaduilla", yksi vangeista sanookin liikuttuneena.
Ei elokuva minua henkilökohtaisesti kovin syvältä koskettanut, mutta arvostan Tavianien rohkeutta tarttua näin epätavalliseen ideaan ja kykyä saada nämä hirveisiin rikoksiin syyllistyneet miehet avaamaan sisintään taiteen avulla. (24.9. Bio Rex Helsinki)
+ rohkea ja omaperäinen idea
+ taidokas ohjaus
+ herättää kysymyksiä
− enemmän "filmattua teatteria" kuin "elokuvaa"
★★★★★
In Darkness
(In Darkness, Puola/Saksa/Kanada 2011, 145')
Ohjaus Agnieszka Holland
Toisen maailmansodan juutalaisvainoista ja niihin liittyvistä pienistä suurista sankariteoista on tehty jo lukuisia elokuvia, mutta aina yksi uusi näkökulma joukkoon mahtuu. Varsinkin jos aihetta käsitellään niin vaikuttavasti kuin puolalaisohjaaja Agnieszka Holland tekee viimeisimmässä ohjaustyössään In Darkness.
Robert Marshallin kirjaan perustuva tosipohjainen tarina kertoo Lvovin (nykyinen Lviv Ukrainassa) viemäreissä työskentelevästä huoltomiehestä ja pikkurikollisesta Leopold Sochasta (Robert Wieckiewicz), joka natsien mielivallan keskellä kasvaa opportunistista sankariksi piilottamalla ryhmän juutalaisia kaupungin alla kulkevien likavesikäytävien sokkeloihin. Aluksi miestä motivoi lähinnä mahdollisuus hyötyä toisten hädästä, autettavat näet maksavat hänen palveluksistaan hyvin niin kauan kuin rahaa ja arvoesineitä riittää. Mutta yli vuoden mittaiseksi venyvän operaation edetessä Sochasta kuoriutuu eräänlainen likaviemäreiden Oskar Schindler, jolle palkkioksi lopulta riittää pelastettujen kiitollisuus ja puhdas omatunto. Jännitettä omalta osaltaan lisää se, että sielunsa miehittäjille myynyt Sochan ystävä painostaa häntä jatkuvasti ilmiantamaan viemäreissä mahdollisesti piileskelevät juutalaiset, joista natsit ovat valmiit maksamaan 500 zlotya per pää. Samaan aikaan yhden saksalaissotilaan kuolema kostetaan hirttämällä julkisesti kymmenen Sochan ei-juutalaista maanmiestä.
Holland ja ensikertalaiskäsikirjoittaja David F. Shamoon ovat rakentaneet elokuvan hienosti niin, että se on sekä jännittävä että uskottava ja päälle päätteeksi vielä koskettavakin. Henkilöhahmot ja tapahtumat tuntuvat todellisilta eikä elokuvaa rasita Hollywood-tyylinen ylidramatisointi, vaikka epäilemättä myös taiteellisia vapauksia on jonkin verran otettu käsikirjoitusta laadittaessa. Wieckiewicz tekee todella hienon roolityön pääosassa ja hyviä ovat elokuvan muutkin näyttelijät, mainittakoon heistä erikseen pienessä mutta tärkeässä rouva Sochan roolissa nähtävä Kinga Preis. Suurimmaksi osaksi pimeissä, vain taskulampuin ja kaasulyhdyin valaistuissa viemäreissä tapahtuva elokuva on taidokas ja tyylikäs suoritus myös kuvaaja Jolanta Dylewskalta. Ainoa pieni puute Hollandin teoksessa on, ettei se anna katsojalle mahdollisuutta tutustua "Sochan juutalaisiin" kovin hyvin. Toisaalta katsoja asetetaan tällä tavoin Sochan asemaan, joka hänkin näkee piileskelijät ensin kasvottomana juutalaisjoukkiona ja vasta vähitellen yksilöinä. Myös kovan kohtalon kokeva Sochan työtoveri jää turhan etäiseksi hahmoksi. (26.9. Orion)
+ jännittävä, uskottava ja koskettava tosielämän sankaritarina
+ taidolla ja tyylillä kuvattu
+ loistava pääosanesittäjä
− sivuhahmoista ei saa kunnon otetta
★★★★★
Tabu
(Tabu, Portugali/Saksa/Brasilia/Ranska 2012, 118')
Ohjaus Miguel Gomes
F.W. Murnau ohjasi Etelämeren saarelle sijoittuvan kielletyn rakkauden kuvauksen nimeltä Tabu vuonna 1931. Murnaun runolliset visiot ovat mitä ilmeisimmin innoittaneet myös portugalilaista Miguel Gomesia hänen valmistellessaan tätä samannimistä kielletyn rakkauden kuvausta, joka tapahtuu pääosin jossakin Portugalin siirtomaassa Afrikassa ja näyttää elokuvalta, jollaisen Murnaukin olisi saattanut tehdä.
Mustavalkoinen academy-kuvasuhteisena toteutettu elegia jakaantuu kahteen osaan, joiden nimet on niin ikään Murnaulta lainattu. Ensimmäinen osa, "Kadotettu paratiisi", tapahtuu nykypäivän Lissabonissa ja käynnistyy unenomaisen Afrikassa tapahtuvan prologin jälkeen. Keski-ikäinen uskova nainen nimeltä Pilar (Teresa Madruga) yrittää pitää huolta naapurissa asuvasta pelihimoisesta dementikosta Aurorasta (Laura Soveral), joka uskoo mustaihoisen taloudenhoitajansa Santan (Isabel Cardoso) juonivan häntä vastaan. Kun Aurora sairastuu vakavasti, pyytää hän Pilaria ottamaan yhteyttä vanhaan ystäväänsä Gian Luca Venturaan (Henrique Espírito Santo), jonka olemassaolosta sen enempää Pilar kuin Santakaan ei ole aiemmin tiennyt. Aurora kuitenkin kuolee ennen kuin vanhukset ehtivät tavata.
Elokuvan toisessa osassa, joka on nimeltään "Paratiisi", kerrotaan Auroran ja Venturan nuoruudesta ja tuhoon tuomitusta rakkaudesta Afrikassa – sekä eräästä Dandy-nimisestä lemmikkikrokotiilista. Erittäin omalaatuinen kerronnallinen ratkaisu on ollut sijoittaa tämä elokuvan varsinainen ydinaines takaumaan, joka muodostuu Venturan voiceover-monologista ja sitä täydentävästä mykkäelokuvamaisesta kuvituksesta. En muista nähneeni koskaan mitään vastaavaa. Elokuvan loppuosassa ei siis kuulla dialogia lainkaan, ainoastaan kertojanääntä, 60-luvun poppia ja tarkoin valikoituja äänitehosteita. Ja uskokaa tai älkää, tämä toimii. Kaikkein taianomaisimpia ovat hetket, joissa Ventura keskeyttää monologinsa ja kuvien annetaan puhua puolestaan. Esimerkiksi Auroran (Ana Moreira) ja Venturan (Carloto Cotta) ensikohtaaminen on harvinaisen sykähdyttävää elokuvailmaisua. Asiaa auttaa se, että Moreira ja Cotta paitsi näyttelevät todella hienosti myös näyttävät klassisilta glamorööseiltä filmitähdiltä. Muutenkin kiinnostavinta tässä Portugalin kolonialistista menneisyyttäkin hienovaraisen lyyrisesti valottavassa rakkaustarinassa on se, mikä jätetään sanomatta, mikä kerrotaan pelkin kuvin.
Kuten jo edellä kerrotusta saattaa arvata, on Tabu myös kokonaisuudessaan tavattoman kauniisti kuvattu elokuva. Kuin kuvilla kirjoitettu kaihoisa fado. Haikean nostalgista vaikutelmaa korostaa se, että jälkimmäinen osa on kuvattu rakeiselle 16-milliselle filmille. Tämä pienimuotoinen mutta suurella sydämellä tehty aika humoristinenkin elokuva kasvaa mielessäni päivä päivältä. (26.9. Orion)
+ erittäin omaperäinen idea ja toteutus
+ mykistävän kauniisti kuvattu
+ maaginen, unenomainen, kaihoisa
+ mitään negatiivista sanottavaa en keksi
★★★★★
In the Fog
(V tumane, Saksa/Hollanti/Valko-Venäjä/Venäjä/Latvia 2012, 127')
Ohjaus Sergei Loznitsa
Dokumentaristina uransa aloittaneen Sergei Loznitsan toinen fiktioelokuva In the Fog kertoo synkän tarinan saksalaisten miehittämästä Valko-Venäjästä vuonna 1942. Kaksi partisaania saapuu iltahämärissä kolmannen miehen kotiin ja vie hänet metsään ammuttavaksi. Sushenya (Vladimir Svirskyi) alistuu kohtaloonsa kiltisti, vaikka ei omasta mielestään ole syyllistynyt mihinkään. Partisaanit taas pitävät häntä maanpetturina, koska saksalaiset ovat säästäneet hänen henkensä mutta hirttäneet hänen kolme työtoveriaan epäonnistuneen sabotaašiyrityksen seurauksena.
Mutta kun teloitushetki koittaa, kohtalo puuttuu peliin arvaamattomalla tavalla. Sushenyan henki säästyy, kun hänen teloittajansa Burov (Vladislav Abashin), joka on myös hänen lapsuudenystävänsä, haavoittuu saksalaisten luodeista. Osat vaihtuvat, mutta paljoa toivoa selviytymisestä ei ole kenelläkään kolmikon miehistä, joiden muotokuvat täydentyvät kullekin erikseen omistetuissa takaumissa. Niistä käy muun muassa ilmi, että Sushenya on todellisuudessa kieltäytynyt hänelle tarjotusta yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Siitä syystä hänelle ei ole suotu kunniallista kuolemaa vaan hänet on päästetty vapaaksi aiheeton petturin leima otsassaan, mikä on vielä pahempaa.
Vassily Bykovin romaaniin perustuvaa Latviassa kuvattua elokuvaa on useissa arvioissa verrattu Elem Klimovin mestariteokseen Tule ja katso (1985), joka käsittelee samaa aihepiiriä ja joka kenties on kaikkein voimallisimmin minua itseäni puhutellut sotaleffa ikinä. Tunnelmaltaan In the Fog muistuttaa aika paljon myös tuoreempana muistissani olevaa Tarkovskin varhaistyötä Ei paluuta (1962). Loznitsa ja kuvaaja Oleg Mutu (mm. 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää) luottavat ihailtavasti pitkien otosten ja diegeettisen äänikerronnan voimaan. Tunnelma on ankea, lohduton, raskas. Sota on tuolla jossain, ja tässä on kolme miestä, joiden elämän se on tuhonnut. Tuuli kahisee puissa. Oksalla kököttää korppi. Sumu peittää maiseman.
Lyhyesti sanottuna In the Fog on todella masentava mutta myös varsin kiehtova ja esteettisesti palkitseva sotaelokuva. Taideteos, josta ei ole helppo pitää mutta josta on mahdotonta olla vaikuttumatta.
+ tunnelmalliset pitkät otokset
+ vavahduttava sodanvastainen sisältö
+ esteettisesti palkitsevaa alakuloa
− raskas katselukokemus
★★★★★
Suomen marsalkka
(The Marshal of Finland, Suomi/Viro/Kenia 2012, 44')
Ohjaus Gilbert Lukalia
Yleisradion Keniassa tuottama lyhytfilmi marsalkka Mannerheimista ei odotetusti ole kovin hääppöinen elokuva. Absurdeihin mittoihin paisuneen ennakkokohun (ehkä tarkoituksellisesti) aiheuttaneena suomalaiskansallisena kulttuuritapauksena se on kuitenkin must-see. Miksi elokuvasta sitten on kohistu? Pääasiassa siksi, että monen suomalaisen mielestä musta kenialaisnäyttelijä kansallissankarimme roolissa on pöyristyttävää historian vääristelyä ja halveeraamista. Toinen syy on edelliseen liittyvä ajatus suomalaisten tv-lupamaksuvarojen tuhlaamisesta tällaiseen "roskaan". No, nyt kaikki asiasta kiinnostuneet voivat vihdoin itsekin todeta, ettei päätuottaja Erkko Lyytisen ja kumppaneiden tarkoituksena ole ollut tehdä sen enempää vakavasti otettavaa Mannerheim-muotokuvaa kuin suoranaista parodiaakaan. Sitä vastoin historiallisen henkilön elämäntarinaa on haluttu käyttää eräänlaisena kehyksenä yleismaailmallisen fiktiivisen tarinan kertomiseen.
Tältä kantilta katsoen Suomen marsalkassa on ihan kelpo idea. Marskin tarina liitetään jopa aika kekseliäästi afrikkalaiseen tarinankerrontaperinteeseen käyttämällä tarina tarinassa -rakennetta: vanha mies kertoo ryhmälle lapsia kaukaisessa Suomen maassa eläneen suuren miehen elämäntarinaa ikään kuin iltasatuna. Tässä tarinassa tarinan sisällä Mannerheim (Telley Savalas Otieno) nähdään miehenä, joka korvaa puutteellisia ihmissuhdetaitojaan omistautumalla uralleen sotilaana. Stoorin alleviivaten esitetty opetus on, että todellinen sankaruus ei nykymaailmassa välttämättä edellytä niin sanottuja suurmiestekoja. Sankaruutta voi olla myös kyky rakastaa ja kantaa vastuuta perheestä. Hyvä isä on aina sankari lapselleen ja niin edelleen.
Minulle ei tuota ongelmia hyväksyä mustaa näyttelijää Mannerheimin roolissa, sillä hänethän nähdään tässä tavallaan afrikkalaislasten mielikuvituksen tuotteena. Pidän ideasta. Lopputulos kuitenkin kärsii valitettavan paljon tökerön amatöörimäisestä toteutuksesta. Halpuus näkyy kaikessa. Ehkä tekijät eivät itsekään ole uskoneet elokuvaan niin paljon, että olisivat viitsineet satsata siihen tosissaan. En silti pidä tätä 20 000 euron ö-tuotantoa rahojen haaskauksena vaan mielenkiintoisena kokeiluna, joka saattaa parhaassa tapauksessa avata ainakin suomalaisten elokuvantekijöiden silmiä. Typerämmistäkin lähtökohdista on maailmassa elokuvia tehty, ja tullaan tekemään. Usein paljon suuremmilla budjeteilla. (28.9. Bio Rex)
+ idea toimii
− toteutus ontuu
★★★★★ (toinen tähti bonuksena mainiosta ideasta ja tekijöiden rohkeudesta ryhtyä näin pähkähulluun projektiin)
