torstai 29. lokakuuta 2015

2001: avaruusseikkailu (1968)

2001: A Space Odyssey, Britannia/USA
Ohjaus Stanley Kubrick


Jos minua pyydettäisiin nimeämään kymmenen kaikkien aikojen parasta elokuvaa, olisi Stanley Kubrickin tieteiskirjailija Arthur C. Clarken kanssa ideoima 2001: avaruusseikkailu todennäköisesti yksi niistä. Kun tämä visuaalisesti häikäisevä älykkään scifin merkkipaalu esitettiin Helsingin Bio Rexissä 70-millisenä kopiona osana KAVI:n "70 mm avaruusmatka" -tapahtumaa, oli jokaisen saapuvilla olevan filmihullun velvollisuus olla paikalla. Aika moni sen velvollisuuden näytti täyttävänkin, sillä ensimmäinen näytös elokuvasta myytiin loppuun parissa päivässä useita viikkoja etukäteen ja suuren kysynnän vuoksi järjestetty toinen näytös peräti päivässä. Hienoa, että tämä Clarken sittemmin romaaniksi laajentuneeseen novelliin pohjaava tajunnanräjäyttäjä on yhä näin suosittu.

Itse olen nähnyt 2001:n jo sen verran monta kertaa, ettei elokuva pysty minua enää yllättämään eikä hätkähdyttämään. Mieltä kiihottavan arvoituksellisuutensa ja esteettisen palkitsevuutensa se on silti kyennyt säilyttämään. Ja vaikka avaruusmatkailu ei vielä tänä päivänä olekaan kehittynyt ihan 2001:n kuvaamalle tasolle, on elokuvaa silti hauska katsella myös monin tavoin enteellisenä tulevaisuudenkuvana. Esimerkiksi pohdiskeluna keinoälyn mahdollisuuksista ja uhista teos on nyt ajankohtaisempi kuin milloinkaan.

Mutta mistä 2001 pohjimmaltaan kertoo? Yleisimmän tulkinnan mukaan kyseessä on elokuvallinen esitys ihmisen koko kehityskaaresta. Siitä, mistä kaikki on saanut alkunsa, ja siitä, mitä kohti olemme ehkä menossa. Sekä myös siitä, että vaikka ihminen onkin jo onnistunut pääsemään avaruuteen saakka, on se silti koko universumin mittakaavassa pikkutekijä.

Ensin tapaamme joukon öriseviä alkuihmisiä. Mystisen mustan monoliitin ilmestyminen niiden elämänpiiriin näyttää johtavan ensimmäiseen suureen innovaatioon: siihen, että kuolleen eläimen luuta voi käyttää työkaluna. Ja mikä vielä olennaisempaa: aseena. Sitten, ilmaan heitetyn luun kautta siirrytään elokuvahistorian legendaarisimpiin kuuluvalla leikkauksella neljä miljoonaa vuotta eteenpäin suoraan avaruusaikaan. Johann Straussin Tonava kaunoinen -valssi siivittää meidät tohtori Heywood Floydin (William Sylvester) kanssa matkalle kohti Kuuta, josta paikannetun voimakkaan magneettisen säteilyn lähteeksi paljastuu samannäköinen musta monoliitti.

Kolmannessa, juonellisesti suoraviivaisimmassa episodissa matkataan Discovery One -avaruusaluksella astronauttien Dave Bowman (Keir Dullea) ja Frank Poole (Gary Lockwood) kanssa kohti Jupiteria. Retkikunnan muut kolme jäsentä on syväjäädytetty. Dramaattinen konflikti syntyy, kun astronautit alkavat – aiheellisesti – epäillä alusta kontrolloivan HAL 9000 -tietokoneen luotettavuutta ja päinvastoin. Tällä tavalla ihmisen ja koneen, luojan ja hänen luomuksensa välinen suhde kriisiytyy.

Kaikkein tulkinnanvaraisin on elokuvan päättävä neljäs episodi, englanninkieliseltä otsikoltaan "Jupiter and Beyond the Infinite". Siinä jäljelläoleva astronautti suorittaa loppuun saamansa tehtävän, saavuttaa määränpään. Mutta mitä siellä määränpäässä oikein on? Mitä elokuvan mystinen loppu merkitsee? Käsikirjoituksesta yhteistuumin vastanneet Kubrick ja Clarke ovat tarkoituksella jättäneet katsojille paljon spekuloimisen aihetta. (En ole lukenut Clarken samaan aikaan työstämää romaaniversiota, joka kuulemma on vähemmän kryptinen). Kubrick itse ei koskaan suostunut selittämään elokuvaansa. Sitä vastoin hänen kerrotaan letkauttaneen, että jos joku ymmärtää mistä elokuvassa on kysymys, he tekijöinä ovat epäonnistuneet. Erään kerran ohjaaja on kuitenkin haastattelussa tunnustanut, että osaltaan kysymys on pyrkimyksestä Jumala-käsitteen tieteelliseen määrittelyyn.

Kubrickin mukaan, ottaen huomioon universumin käsittämätön laajuus, on hyvin epätodennäköistä että olisimme täällä yksin. Ajatuksesta seuraa kutkuttava kysymys: kuinka pitkälle on saattanut kehittyä sellainen elämänmuoto, joka on evoluutiossaan miljoonia, jopa miljardeja vuosia meitä edellä? Voisiko olla niin, että me Maaksi kutsutun pahaisen planeetan asukkaat olisimme vain tällaisen meitä ylemmän olevaisuuden luomus?

Paitsi että elokuva tutkailee loputtoman kiehtovasti universumin ja elämän mysteerejä, on se puhtaasti audiovisuaalisena elämyksenäkin yhä huikaiseva. Se huono puoli 2001:ssä kuitenkin on, ettei sen kerran nähtyään pysty enää kuuntelemaan Richard Straussin Also Sprach Zarathustraa ilman mieleen hiipivää kuvaa tähtilapsesta. (6.9. Bio Rex Helsinki)

+ ainutlaatuinen elokuvahistorian merkkipaalu
+ älylliseen pohdiskeluun houkuttava viisas tieteistarina
+ visuaalisesti häikäisevä
+ musiikillisestikin nerokas

★★★★★


perjantai 23. lokakuuta 2015

Kesän tv-leffat

Luodaanpas taas katsaus kesän mittaan televisiosta töllötettyihin elokuviin. Lähinnä Yle Teeman tarjontaa on näemmä taaskin tullut kyttäiltyä ja sangen klassikkovoittoisesti:

Kreivi
(Suomi 1971)
Viime syksynä edesmenneen Peter von Baghin ainoa pitkä näytelmäelokuva saa tuntemaan tyytyväisyyttä siitä, että leffaguru keskittyi myöhemmällä urallaan ennemminkin kertomaan elokuvista kuin tekemään niitä. 76 naista kihlannut Pentti Ylermi Lindgren esittää itseään tässä hänen omaan elämäänsä perustuvassa kummajaisessa; Irma Matinkauppi, Titta Karakorpi, Elina Salo ja Kirsti Wallasvaara nähdään herran valloituksina. Katsomisen arvoinen tämä on vain kuriositeettimielessä. Sori Petteri. (11.6. Yle Teema)
★★★★★

Vain enkeleillä on siivet
(Only Angels Have Wings, USA 1939)
Howard Hawksin Andeille sijoittuva postilentäjädraama on klassista Hollywood-viihdettä parhaasta päästä. Toden makua tarinassa ei ole nimeksikään eivätkä juonenkäänteet pystyne yllättämään ketään, mutta napakka dialogi, mahtava roolimiehitys ja ohjauksen mieletön draivi tekevät elokuvasta vastustamattoman. Pääosissa säkenöivät Cary Grant, Jean Arthur, Rita Hayworth (ensimmäisessä merkittävässä roolissaan), Richard Barthelmess ja Thomas Mitchell. Luullakseni näin tämän nyt vasta toisen kerran ihan alusta asti. Blu-ray menee ostoslistalle. (13.6. Yle Teema)
★★★★★

Koyaanisqatsi
(Koyaanisqatsi: Life Out of Balance, USA 1982)
Väsymystä vastaan taistellen katsoin Godfrey Reggion sanattoman kulttileffan ihmisen suhteesta ympäristöönsä. Elokuvan nimi on hopi-intiaanien kieltä ja merkitsee tasapainotonta elämää. Musiikki on Philip Glassin käsialaa. Kankaalta tämä tietenkin pitäisi nähdä. (18.6. Yle Teema)
★★★★

Breakfast Club
(USA 1986)
John Hughesin kasariteinisuosikissa viisi erilaista ja toisilleen vierasta lukiolaista joutuu kuluttamaan lauantaipäivää jälki-istunnossa. Emilio Estevez on "urheilija", Molly Ringwald "prinsessa", Anthony Michael Hall "nörtti", Judd Nelson "kovis" ja Ally Sheedy "oudokki". Minulta tämä on ilmeisesti mennyt kokonaan ohi silloin kun vielä kuuluin kohderyhmään, mutta ihan katsottavaksihan tämä osoittautui. (27.6. Yle Teema)
★★★

Myrskyluodon Maija
(Stormskärs Maja, Suomi 1976)
Åke Lindmanin ohjaama suomenruotsalaisen tv-draaman klassikkokin tuli suurimmaksi osaksi katseltua, kun se nyt jälleen kerran telkkarissa esitettiin. En ole varma olenko nähnyt teosta koskaan ihan kokonaan, nytkin jäi yksi jakso välistä. Anni Blomqvistin romaaneihin perustuvassa kuusiosaisessa minisarjassa seurataan kalastajaperheen elämää Ahvenanmaan ulkosaariston karuissa oloissa 1800-luvulla. Aika on kohdellut tekelettä melko hyvin; verkkainen rytmi ja amatöörinäyttelijöiden herttainen kömpelyys on tässä tapauksessa vain eduksi. Ja Lasse Mårtenssonin tunnusmelodiastahan on tullut klassikko omana itsenäänkin. Rose-Marie Rosenback ja Leif Sundberg pääosissa. (29.6.–4.7. Yle Teema)
★★★★

Pirulliset
(Les Diaboliques, Ranska 1955)
Ranskalaistrillerien aateliin kuuluu tämä Henri-Georges Clouzot'n ohjaus, jossa vaimo (Vera Clouzot) ja rakastajatar (Simone Signoret) juonivat tyrannimaisesti käyttäytyvän poikakoulun rehtorin (Paul Meurisse) murhan. Jatko on mitä yllätyksellisin ja jännittävin. Ainakin kerran aiemmin olen tämänkin nähnyt. (11.7. Yle Teema)
★★★★

Maigret ei anna armoa
(Maigret et l'affaire Saint-Fiacre, Ranska 1959)
Jean Gabin on komisario Maigret Jean Delannoyn ohjaamassa Simenon-filminnöksessä, jossa mestarietsivä saapuu vanhan ystävänsä kutsumana entiselle kotiseudulleen joutuen pian tutkimaan hänen murhaansa. Jotenkin ponnettomalta tämä nyt tuntui aina luotettavasta Gabinista huolimatta. Pakollinen Gabinin raivostumiskohtauskin mukana sentään on. (25.7. Yle Teema)
★★★

Nasta laudassa
(Vanishing Point, USA 1971)
Richard C. Sarafianin kaahailuklassikossa Barry Newman yrittää ajaa auton Coloradosta Kaliforniaan viidessätoista tunnissa. En ehkä ihan ymmärrä jutun pointtia, mutta varsin viihdyttävä aikansa peilihän tämä on. Viimeksi olin nähnyt pätkän 80-luvulla. (30.7. Yle Teema)
★★★★

Lihan värinä
(Carne trémula, Espanja 1997)
Pedro Almodóvarin muikeasta Ruth Rendell -sovituksesta ei yllättäviä käänteitä puutu. Victor (Liberto Rabal) rakastuu intohimoisesti huumekoukussa olevaan Elenaan (Francesca Neri) mutta joutuu vankilaan ammuttuaan vahingossa poliisia (Javier Bardem), jolla on suhde kollegansa (José Sancho) vaimon (Angela Molina) kanssa ja josta ampumavälikohtauksen aiheuttaman alaraajahalvaantumisen jälkeen tulee paitsi pyörätuolikorismaajoukkueen tähtipelaaja myös Elenan aviomies. Ja tämä on vasta tarinan alku! Penélope Cruz ihastuttaa aloituskohtauksessa päähenkilön bussissa synnyttävänä äitinä. (31.7. Yle Teema)
★★★★

Kuuma aurinko
(Plein soleil, Ranska 1960)
Ranskalaisia rikosklassikoita esittelevässä herkkusarjassa oli vuorossa René Clémentin tyylikäs Patricia Highsmith -sovitus, jossa Alain Delon näyttelee murhalla ja identiteettivarkaudella sosiaalista nousua tavoittelevaa Tom Ripleytä. Sama tarina on filmattu Lahjakas herra Ripley -nimisenä Anthony Minghellan toimesta vuonna 1999. Jonkin aikaa on siitäkin kun tämän olin viimeksi nähnyt. (1.8. Yle Teema)
★★★★

Kaikki äidistäni
(Todo sobre mi madre, Espanja 1999)
Pedro Almodóvarin suurimpia arvostelu- ja yleisömenestyksiä (ansaitusti) on tämä traaginen ja hauska tarina äitiydestä, isyydestä, elämästä, kuolemasta, Barcelonasta, naisten välisestä ystävyydestä ja seksuaalisuuden monenlaisista muodoista. Cecilia Roth, Marisa Paredes, Penélope Cruz, Candela Peña ja Antonia San Juan pistävät parastaan pääosien upeissa naisrooleissa. Missasin alun tällä kertaa. (7.8. Yle Teema)
★★★★

Ilmiantaja
(Le doulos, Ranska 1962)
Pari vuosikymmentä ja rapiat on kai vierähtänyt siitäkin kun edellisen kerran näin tämän Jean-Pierre Melvillen timantinkovan rikosleffan. Serge Reggiani näyttelee vankilasta vapautuvaa murtovarasta, joka saman tien ajautuu entistä vakavampien ja vaarallisempien rikosten tielle. Jean-Paul Belmondo on hänen ystävänsä ja kumppaninsa, joka saattaa olla poliisin ilmiantaja tai sitten ei. Edellämainittujen lisäksi muistettava on Michel Piccoli pienessä yökerhonpitäjän roolissa. Lajinsa valioita. (8.8. Yle Teema)
★★★★★

sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Jumalatar (1934)

Shen nu, Kiina
Ohjaus Yonggang Wu

Ruan Lingyuta (1910–1935) on tituleerattu kiinalaisen elokuvan "ensimmäisen kultakauden" suurimmaksi tähdeksi. KAVI:n ja Helsingin juhlaviikkojen yhteiseen ohjelmistoon kuuluneessa kinokonserttinäytöksessä esitettiin hänen tunnetuin elokuvansa Jumalatar. Tilaisuuden tullen päätin tsekata kiinalaiskaunottaren säteilyvoiman ja totesin sen kantavaksi. Perin ikävältä tuntuukin tieto siitä, että Ruanin elämä päättyi itsemurhaan melko pian Jumalattaren ensi-illan jälkeen, vähän ennen hänen 25-vuotissyntymäpäiväänsä.

Tarinan puolesta Jumalatar voisi sijoittua minne päin maailmaa tahansa. Ruan esittää yksinhuoltajaa, joka elättääkseen itsensä ja poikansa joutuu harjoittamaan maailman vanhinta ammattia. Taatakseen pojalleen paremmat eväät elämään hän järjestää tämän kouluun. Muut vanhemmat eivät kuitenkaan halua omien kullannuppujensa kaveeraavan huoranpenikan kanssa ja painostavat koulun johtoa erottamaan tämän. Onnettoman äidin tilannetta ei lainkaan helpota se, että hän on joutunut vaimoksi konnamaiselle pelurille, jonka mielestä naisen kovalla työllä hankkimat rahat kuuluvat hänelle.

Ruan on tosiaankin säteilyvoimainen ja lisäksi hän näyttelee erittäin hyvin. Mainioita ovat myös poikaa esittävä Li Keng ja mieshirviön roolin tulkitseva Zhang Zhizhi. Neljäs tärkeä henkilöhahmo on huono-osaisiakin ymmärtävä koulun rehtori, jota esittää Tian Jian. Ihan mukava pätkä. (23.8. Orion)

+ yhteiskunnallisesti kantaaottava tarina
+ upea Ruan Lingyu
+ muutkin näyttelijät hyviä

★★★



perjantai 16. lokakuuta 2015

Mouchette – raiskattu (1967)

Mouchette, Ranska
Ohjaus Robert Bresson

Mouchette (Nadine Nortier) ja epileptinen salametsästäjä
Arsène (Jean-Claude Gilbert). KAVI.

Orionin koko kesän jatkuneesta Robert Bresson -sarjasta kävin katsomassa Mouchetten, jonka – kuten Naisen kostonkin – olin jo pitkään halunnut nähdä. Tämä Georges Bernanos'n romaaniin pohjaava ankeilu kertoo neljätoistavuotiaasta maalaistytöstä, jolle elämällä ei näytä olevan muuta tarjottavaa kuin loputonta murhetta. Kavereita Mouchettella ei ole ja opettajallekin hän on vain tikku silmässä. Kotona aika täyttyy kuolemansairaan äidin sekä perheen vauvan hoivaamisesta. Isä ei kotitöihin osallistu eikä isoveli liioin. Tytön viikonloppuansioistakin valtaosa menee isän ryyppäämisen rahoittamiseen. Perheen asuntona on yksi huone vilkasliikenteisen tien varrella sijaitsevassa talorähjässä.

Mouchetten harvoja onnen hetkiä on se kun hän markkinoilla pääsee törmäilyauton rattiin. Silloin hän saa jopa kontaktin kiinnostavan tuntuiseen poikaan (kuinka paljon sisältöä saadaankaan ladattua yhteen hymyyn!), mutta senkin ilon isä riistää häneltä nopeasti ja kovakouraisesti. Toinen paikka, jossa arjen murheet unohtuvat, on koulumatkan varrella sijaitseva metsä. Siellä hiippailee myös epileptinen salametsästäjä Arsène, joka leikkii kissaa ja hiirtä paikallisen riistanvartijan kanssa. Kahden hyljeksityn välille syntyy side, kun Mouchette myrskyn yllättämänä hakee turvaa Arsènen luota. Mutta niin kuin arvata saattaa (mm. elokuvan suomenkielisen nimen perusteella), tämäkään kohtaaminen ei pääty tytön kannalta hyvin.

Bresson tunnetaan ankaran puritaanisesta tyylistään, jonka lähtökohtana on Dellucilta ja Epsteinilta periytyvä ajatus elokuvakamerasta todellisuuden paljastajana. Siis sen kyvystä näyttää sekin mikä ei näy. Bressonilla tuo puritaanisuus johti paitsi mahdollisimman pelkistettyyn ilmaisuun myös ei-näyttelijöiden käyttämiseen "malleina". Joistakin näistä malleista tuli sittemmin ammattinäyttelijöitä, mutta Mouchettea esittävä Nadine Nordier näyttäytyy valkokankaalla vain tämän yhden kerran. Ja miten suurenmoinen hän onkaan! Hän on sataprosenttisesti läsnä ja ihan eri tavalla kuin kukaan ammattinäyttelijä ikinä olisi. Hetkittäin tuntuu siltä että näemme suoraan hänen sieluunsa.

Kuvauksena kärsimyksestä, josta ei ole muuta ulospääsyä kuin kuolema, Mouchette on hyvin lohduton – jopa bressonilaisella mittapuulla. Mutta tämä on sen kaltaista lohduttomuutta, jota tarvitsemme nähdäksemme maailman ympärillämme selvemmin. Suosittelen lämpimästi. (5.8. Orion)

+ järkähtämättömän oman tien kulkijan rikkeetön tyylinäyte
+ vahvasti läsnäoleva Nadine Nortier
+ antaa ajattelemisen aihetta
− ei "hyvän mielen" elokuva

★★★★